tiistai 19. heinäkuuta 2011

Eräs kiva viikonloppu

Viikonloppu oli intensiivinen. Äiti ja isä olivat meillä torstaista lauantaihin, pikkusiskoni toisen siskoseni luona. Vietettiin perheaikaa: käytiin päivällistämässä Morrisonissa (nam!), pyörittiin perjantai Tallinnassa ja lauantaina oltiin  nuorimman siskoni kanssa Lintsillä. Tallinnassakäveltiin viehättävässä Kadriorgin puistossa, shoppailtiin Bershkassa, Bull & Bearissa ja Stradivariuksessa, käväistiin vanhassa kaupungissa, syötiin ihana lounas alkupaloineen, viineineen, ruokaryyppyineen ja pihveineen (olin ihan pökerryksissä ja hiprakassa, kun hoiputtiin tuolta pois) ja pelattiin laivan baarissa korttia. Ostin ihanan hajuveden ja rakastan sitä niin että ajattelin: voisin mennä naimisiin tän kanssa, mutta se nyt ehkä olisi vähän liioiteltua.

Lintsillä kieputtiin kaiken maailman vemputtimissa ja koin kamalia, ahdistavia kauhunhetkiä maailmanpyörässä. En mene siihen enää koskaan! Miksei siinä voi olla turvavöitä ja kattoa! En tiedä pelkäsinkö enemmän laitteen putoamista vai sitä, että sekoan ja päätän hypätä alas. Se olisi käynyt niin helposti... Ei siis todellakaan ollut mitään hyppyhaluja, jäkitin korin pohjalla koko painollani ja puristin tankoa rystyset valkosina, mutta, niin... Muuten oli hauskaa siskon kanssa, naurettiin kuin pöhköt ja ahtauduttiin laitteissa vierekkäin, liiskattiin toisiamme seiniin (tai no, ehkä lähinnä minä, jättiläinen, liiskasin).




Lauantai-iltana käytiin vielä sisko-kultien kanssa DTM:ssä tanssimassa. Tykkäsin miljoona kertaa enemmän yläkerran vanhoista veisuista kootusta potpurista (katson sineen taivaan, äidin pikku poika..., Ei oo, ei tuu!..., ym. ym. "ikivihreitä") kuin alakerran nykymusiikista, jossa en erottanut milloin kappaleet vaihtuivat enkä tunnistanut esittäjiä. Mutta en kokenut kertaakaan vanhaa tuttuani "miksen ole kotona sohvannurkassa villasukissa lukemassa ihanaa kirjaa" - oloa, joka niin usein baarissa yllättää, että sinänsä ei pöllömpää. Käytiin vielä Mäkkärissä kotiin lähtiessämme ja sitten yksin kävellessäni ohitseni ajoi viisi venäjänkielistä poikaa, jotka kiljuivat minut nähdessään "Privjet! Prostituska!". En osaa venäjää mutta luulen käsittäneeni viestin... Jostain syystä tuo nauratti kuitenkin kamalasti seuraavana päivänä.

Huomenna, viikon ainoana vapaapäivänäni, haluaisin mennä rannalle ja saada kivan rusketuksen. Toteutukoon toiveeni.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Intohimo

Näin rauhalliseksi ihmiseksi suhtaudun merkillepantavalla sisäisellä intohimolla joihinkin asioihin, kuten lempiohjelmiini*. Nyt olen yövuoroissa katsellut Ally McBealia, ja voi, oi!, se on niin hurmaava, etten voi olla välillä päästämättä leveää sisäistä huutonaurua, joka toisinaan jopa purkautuu huuliltani pienenä tirskahduksena. Tv-ohjelmille ja leffoille nauramisessa on muuten se juttu, että yleensä porukassa tulee naurettua ääneen vaikkei edes olisi mikään kummoinen juttu, mutta yksin  saattaa vain katsoa pokkana tyyni ilme kasvoilleen, välillä korkeintaan vähän hymähtää. Ehkä se on porukassa vähän sellaista sosiaalista naurua, tai sellaista että minä tajusin vitsin.

Lempisarjojani** on kolme: Ally McBeal, Rimakauhua ja Rakkautta sekä Täydelliset naiset. Käytin äsken pitkän ja ärsyttävän tuokion miettimällä, mitä katsoisin jos saisin katsoa vain yhtä. En pystynyt päättämään ja sitten huiskaisin koko valinnan pois, miksen muka saisi katsoa kaikkia. Paitsi jos joutuisin lapsuuteni kuvitelmaan vankilasta, siitä miten siellä ollaan niin ilkeitä, että kysytään vaikka mikä on lempiruokaa ja sitten mikä huonointa, ja sitten saakin aina vain sitä huonointa eikä ikinä lempi-. Onneksi olin jo nuorella iällä niin ässä agentti, että mursin systeemin, ja nytkin voisin siis sanoa, että kolme kaikkein huonointa sarjaa on kyllä Ally, Rimis ja Täykkärit... Paitsi jos käyttäisin noita lyhenteitä ja ilkeä vankeinjohto ei ymmärtäisi... Tai jos he lukisivat totuuden täältä - lapsuudessani ei ollut nettiä, jonne olisin voinut lörpötellä salaisuuteni vihollisen löydettäväksi.

Täykkäreistä olen noista kolmesta ehkä eniten pihalla. Tuotantokausia on niin monta enkä ole nähnyt kuin ehkä puolet. Silloin kun se tuli viimeksi telkkarista olin jostain syystä joka hiivatin maanantai iltavuorossa, ja vaikka huhkin hommani ajoissa, että saatoin kello 21 lösähtää telkkarin eteen, piti puoli kymmeneltä kuitenkin pitää raportti yökölle ja siksi olinkin aina vähän pihalla naisten viimeisimmistä käänteistä. Pitäisi ostaa niitä bokseja, minulla on vasta ykkönen ja kakkonen.


Rimakauhua ja rakkautta on tuttu ja rakas. Minusta siinä sarjassa maistuu elämä, siinä tapahtuu noloja asioita (eikä aina mitenkään hassulla tavalla noloja vaan sellaisia jotka saavat kiemurtelemaan myötähäpeästä - yksin katsoessani toki kiemurtelemaan sisäisesti), henkilöt ovat monin tavoin vajaita ja hyvin, hyvin inhimillisiä. Rakastan jopa tomppelia Davidia, kaikessa pöyhkeilevässä pöhköydessäänkin hän on inhimillinen ja niin liikuttavan kömpelö, että tahtoisin kietoa hänet viltteihin ja viedä satuterapiaan.


Ja entäs Ally! Katsoin sitä silloin kun se viimeksi tuli telkkarista, varmaan kymmenen vuotta sitten. Elin silloin ala-asteen loppua ja yläastetta ja nyt kun olen taas alkanut katsoa Allya (ja Biscuitia, Billya, Georgiaa, Reneea, Richardia ja kaikkia muita) tällä varttuneen naisen kypsällä elämänkokemuksellani, en todella tajua tajusinko koko sarjasta mitään kymmenen vuotta sitten. Naurattiko se minua? Ymmärsinkö vitsejä? Muistan miten silloin kohistiin miten Ally on niin kamalan laiha, mutta maailma muuttu eskoseni, koska ei hän nyt minusta mitenkään kamalan laihalta näytä. Mikä tosiaan kertoo maailman muuttumisesta, koska onhan hän nyt hyvänen aika laiha kuin mikä, mutta ei sen laihempi kuin kaikki mallit tai muut tähtöset joita näkee. Richard oli silloin mielestäni ihanin mies ikinä, mutta nyt se poikamainen vastuuttomuus välillä jopa ärsyttää (vaikka, on hän silti vieläkin aika ihana). Bill on jotenkin tylsä ja ärsyttävä, kun ei osaa pistää tiukkaa pistettä hänen ja Allyn muinaiselle suhteelle ja etenkinn erolle, olisi mies ja vaihtaisi vaikka työpaikkaa ja keskittyisi kauniiseen, älykkääseen, hauskaan vaimoonsa, jonka hän jollain ilveellä on pauloihinsa saanut. Ja Biscuit, John... Voitko rakas ikinä antaa anteeksi, että silloin nuorena ajattelin sinun olevan outo ja tylsä?


* Huvittavaa, jos tässä alkaisin luetella vaikka jotain pyykinpesuohjelmia, miten sisäinen intohimoni suorastaan roihahtaa hienopesuohjelmassa, ja entäs vain villalle tarkoitettu sitten...

** Ja tässä seuraisi kuvaukset esimerkiksi reisille, vatsoille ja pakaroille tarkoitetuista pitkäkestoisista, kiinteyttävistä sarjoista :D

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Kissaterapiaa

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Ilon kautta

Voi kurjuus kun Villen pitää olla yövuorossa juuri nyt, kun sain vihdoin uuden kamerani käsiini enkä - liikuttavista pyrkimyksistäni huolimatta - saa siirrettyä kuvia kamerasta koneelle. Olisin halunnut laittaa tänne yhden huipputasokkaan videon kotikissa Kirpusta... Vähän kurjaa on myös se, ettei kamera ihan ehtinyt mukaan Tampereen reissulleni, jolla olin sunnuntaista tähän päivään rakkaan ystäväni luona. Voin kuitenkin vähän kertoa ilman kuvia. Vaikka jos olisi kuvia niin välttyisin tuhannelta sanalta - no joo, heh hee. :-D

Lähdin siis sunnuntaina töideni jälkeen hikisestä, helteisestä Helsingistä viileään Tampereeseen (ja olen ihan hukassa noiden adjektiivi + paikannimi - taivutusten kanssa. Viileään Tampereeseen? Viileälle Tampereelle? No pointti nyt varmaan kuitenkin tuli selväksi, viileää oli.). Mentiin heti syömään ja söin elämäni parhaan vuohenjuustosalaatin. Se oli mukavan ruokaisa, ehkä siksi että joukossa oli pestoa. Ja juustoa sellainen hillitön könttä. Tuosta alkoi koko vierailuni kestäneet kahteen pekkaan vietetyt ruokafestivaalit, jotka alkoivat aamuisin pekonilla ja munilla, joita ystäväni paistoi minulle kuin huolehtiva rakastaja ja sai minut tuntemaan itseni jotenkin aivan erityiseksi... Enkä kerrankin vaivautunut tuosta huomionosoittamisesta, nautin siitä ja tiesin ystäväni tietävän ettei olisi pakko; ruokafestivaaleihin jatkuen kivassa meksikolaistyyppisessä ravintolassa syömääni pekonilla, cheddar-juustolla ja jalapenoilla täytettyyn pihviin ja huipentuen kauppahallista ostamiini kuivahedelmiin, kiiviä, mansikkaa, melonipaloja, nam. Sorruimme shoppailun turmiotielle ja ostin neuleen, joka on iso ja muodoton beige möhkäle ja päällä kuin rakkaan ihmisen turvallinen syli, ja kävimme vakoojamuseossa, jossa töytäilimme hysteerisesti hihittäen seiniin ja toisiimme. Kiipesimme Pyynikinharjulle ja hortoilimme kaunista metsäpolkua takaisin. Kävimme lukemattomia pitkiä keskusteluja, kirjoista tietenkin, ja sitten kaikesta muustakin... 

Kotimatkalla junassa ajattelin, että olen taas ladattu täyteen lämpöä ja iloa ja nämä varastot eivät ihan hetkessä tyhjene. Hetkellisesti ne tyhjenivät kyllä jo saman junamatkan aikana, kun lähelleni istahti kaksi toisilleen tuntematonta miestä. He alkoivat jostain syystä jutella, toinen kertoi miten hän on nyt puolen vuoden ajan taittanut tuon saman matkan Helsinkiin, yleensä autollaan mutta nyt se pahus hajosi, pitää mennä junalla ja se on kallista kun joka päivä, mutta pitäähän tietysti mennä; vaimo on Meilahdessa sairaalassa, hän sairasti tammikuussa erään virustaudin ja sitten se ei ottanutkaan parantuakseen ja nyt hän on ollut sairaalassa jo seitsemän kuukautta, sisuskalut alkavat pettää lääkkeistä ja kaikesta, ja ovathan ne lääkkeet kalliitakin, yksikin purkki josta riittää kuukaudeksi maksaa 3000 euroa, ja maksaahan Kela siitä osan mutta jää siitä itsellekin..., ja vaimo on 46-vuotias ja hän sai uudet keuhkot keväällä, kallista se sairastaminen, on pitänyt myydä työkoneita ja huonekaluja mutta materiaahan nuo tietysti. Syksyllä kuulemma tietää että jaksaako vaimo enää elää, syksyllä tapahtuu käänne ja syksyyn on vielä aikaa, ja siksi mies käy joka päivä, koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Mutta aina kun on elämää on toivoa ja siksi pitää vaan jatkaa, mies sanoi eikä hänen äänensä ollut yhtään katkera, se oli hyväksyvä, toteava, ja samalla niin lohduttoman surullinen. Rakas vaimo, ikävä, teen mitä tahansa, että... Toisen miehen asema tuli ja yllättäen hän kätteli, pitkään, ja sanoi niin kuin itsekin olisin halunnut osata sanoa, sinulla on oikea asenne, paljon paljon voimia nyt.

Ja silloin minä käänsin pääni ikkunaan ja purskahdin itkuun.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Kesä









 Kesäkenkägavaldini. Nuo kukalliset ja sitten nuo mustat nahkaiset on tämän kesäisiä ostoja.

 Parvekkeelta äsken.

Oops! Värjäsin tänään hiukset punaisiksi.