keskiviikko 31. elokuuta 2011

Syksy saa tulla

Heräsin tänään aikaisin maksamaan laskujani. Huh että niitä oli paljon! Huh että palkka oli loman jälkeen pieni. Ei niin pieni kuitenkaan, etteikö sillä olisi saatu toteutettua yksi haave...

Ja niin naputtelin varauksen ja köyhdytin tiliäni lisää ja varaus oli vahvistunut ja

Ville ja minäpä lennetään tammikuussa Barcelonaan! Ihanaa. Ihanaa astella kohti talvea, kun on jotain noin kivaa odotettavana. Ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme (Tallinnan ja Pärnun jälkeen). Nyt ymmärrän hyvin, miksi ihmiset laittavat rahansa matkoihin. Tämän tunteen takia!

Matkavarauksen jälkeen palautin eilen katsomamme Vettä elefanteille filmivuokraamoon, juoksin sangen ansioituneesti kympin ratikan perässä autojen välissä puikkien, kastelin kenkäni ja ehdin kyytiin, katselin ikkunaan otsaani nojaten kun satoi niin, ja keskustassa marssin kauppaan kengät litisten ja palasin kymmenen minuutin päästä uudet ihanat punaiset Hai-saappaat jalassani. Porskutin autuaana läpi lätäköiden ja tapasin kaksi kivaa työkaveriani. Hypättiin Ikea-bussiin ja mentiin, noh, minnekähän sillä Ikea-bussilla nyt mennään. Syötiin hyviä pöperryksiä ja juoruttiin ja naurettiin ja ihailtiin huoneita ja ostettiin kynttilöitä. Olin asettanut itselleni budjetiksi tuolle reissulle neljäkymmentä euroa, mutta annan itselleni anteeksi, kun ylittyi neljälläkymmenellä sentillä... Tuolla rahalla sain 17 kynttilää, kirkkaanlasisen maljakon, koristekiviä, kaksi tiskiharjaa ja nukkumatyynyt. 

Syksy saa tulla, kun kodissa näyttää nyt tältä:





Ja tuoksuu marjaisen makealta.

Ja kuitenkin ulkona näyttää vielä näin vihreältä:





Illalla olin ystäväni luona Kalliossa. Naurettiin niin että jos nauru nuorentaa oltaisiin nyt jotain kolme-vuotiaita. Puhuttiin myös vakavia, mutta sitten taas naurettiin, kerrottiin juttuja, syötiin ystäväni tarjoamia herkkuja. 

On ollut kiva päivä, kivoja päiviä. Kaiken tämän kivan ja hymyn alla on vähän alakuloa, mutta ajattelen, että se kuuluu minuun * ja kyllä se on tämä syksykin mikä sitä ruokkii. Hikiset, huolettomat päivät ovat ohi.


* Ville pilkkaa minua, kun olen sen sataan kertaan kirjoittanut ja puhunut slaavilaisesta melankoliastani ja mieleni tunkkaisesta harmaasta villahuovasta, sieluni synkästä maisemasta, sielu sitä ja mielenmaisema tätä ja slaavilainen melankolia sitä ja tätä :-D

tiistai 30. elokuuta 2011

Helppo elämä

Olen viettänyt kivoja päiviä. Viime viikolla käytiin Villen kanssa yhtenä iltana heittelemässä frisbeetä. Se tuntui sellaiselta, miltä liikunnan pitäisi varmaan aina tuntua, se oli hauskaa ja sellaista luonnollista liikkumista: hyppimistä, kurottelua, kyykistelyä. Ja siinä tuli hiki ja hengästyi.

Eilen käytiin lähibaarissamme yksillä ja nautittiin kotona pihvejä, salaattia ja lonkeroa. Rakastan vuorotyötä, sitä miten maanantai voi olla juhlapäivä, vapaiden aatto. 

Sunnuntaina olin siskoni kanssa kirpputorilla myymässä. On aina vähän jäätävää, miten ihmiset nyppivät omia lempivaatteitani ja tinkivät hintaa kahdesta eurosta euroon ja eurosta viiteenkymmeneen senttiin... Pieneksi jäi voitot tuolta keikalta, loput vaatteel lensivät UFFin laatikkoon ja nyt on vapautunut olo, kun kaapissa on vain kivoja vaatteita joita käytän. En halua enää koskaan ikinä milloinkaan ostaa mitään heikkolaatuista paskaa, joka kuukauden päästä päätyy kaapin perälle ja siitä kirpputoripinoon.

Äsken siivottiin ja sen jälkeen kävin lenkillä. Tunti meni joutuisasti, kun juteltiin melkein koko aika siskon kanssa puhelimessa. Illan ohjelmassa on pari lasia viiniä ja leffa "Vettä elefanteille", josta olen kuullut niin paljon kehuja että sen on pakko olla hyvä.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Ystävät

Sain perjantaina ystäväni Tampereelta yökylään. Oli ihanaa. Rakastan tämän ystävän seuraa - hän saa minut tuntemaan itseni hauskaksi ja kiinnostavaksi ja kaikin puoli kelpo tyypiksi. Toivottavasti minun seurani herättää hänessä edes kaiun noista tunteistani.

Mentiin heti aamusta Valtterin kirpputorille, joka oli taas täynnä myyjiä ja tavaraa, ja tehtiin kivoja löytöjä. Sitten mentiin syömään sellaiseen syö niin paljon kuin jaksat - sushipaikkaan. En ole ihan varma onko sushi minun juttuni. Jotain herkullista ja jännää siinä oli, mutta myös jotain vähän ällöä... Se haju varmaan, uusi koostumus suussa, tiedä hänestä nyt sitten. Eli enmitenkään hurahtanut, mutta voisin kyllä maistaa toistekin. 

Mahat täynnä suunnattiin Ateneumiin. Olin nähnyt nuo siellä nyt olevat näyttelyt kerran aiemminkin (lue rivien välistä: kyllä sitä ollaan aktiivisia museon ystäviä, köh höh), Lappi-näyttelyn ja sitten sellaisten heppujen kuin Ahon ja Soldanin Helsinki-näyttelyn,josta tykkäsin erityisesti. Siihen kuului mustavalkokuvia 30-luvun (?) Helsingistä ja sen ajan ihmisistä ja se oli kuin kurkistus vieraiden ihmisten perhealbumiin. Tykkäsin siitäkin, ettei kuvilla ollut nimeä eikä vuosilukua, vahvisti sitä perhealbumi-fiilistä.

Tänään kävin työkaverini, ystäväni, kanssa ensin salilla ja sitten romuttamassa treenaustulokset syömässä. Oli kivaa treenata kesän tauon jälkeen ja Virgin Oil oli paikkana kiva ja kotoisa, ruoka herkullista, ja parasta olivat viinilasin ääressä käydyt keskustelut. Olen niin onnellinen, että vaikka olenkin tällainen niin silti elämässäni on ihmisiä, jotka pitävät minusta - juuri tällaisena.

Loppuillan aion viettää naistenlehtien parissa näin rennonraukeissa tunnelmissa:


sunnuntai 21. elokuuta 2011

Vihainen pyöreä pikku lihapulla

Tänään on viimeinen lomapäivä. Olen vähän down eli siis alamaissa asian johdosta. Asian johdosta minua on myös tänään kamalasti ärsyttänyt monet sinänsä pikkuasiat, kuten:

- Se että kirjoitetaan joku sana englanniksi, vaikka sille olisi olemassa suomenkielinen vastine. Niin kuin vaikka tuo down, tai personal trainer, tai all include - hotelli. Hyi hitto! Mikä on kun ei kaunis kielemme kelpaa, häh?! Ei se tee sinusta hienompaa tai jotain maailmannaista tai -miestä jos et osaa omaa äidinkieltäsi vaan se tekee sinusta vähän teennäisen ja hölmön. Perkele.

- Se jos ihmiset vaikka jossain haastatteluissa sanovat asuvansa esimerkiksi Punavuoressa tai Herttoniemessä. Hei haloo, ne ovat kaupunginosia! Miksi muun kuin helsinkiläisen pitäisi tietää Helsingin kaupunginosat? Tietävätkö nämä urpot sitten Iisalmen, Oulun tai Kokkolan kaupunginosat nimeltä? Suomi on muutakin kuin Helsinki!

- Se että pitäisi olla jotain hienoa ja erikoista, pitäisi puhua viittä kieltä ja ratsastaa norsulla ja olla kopea ja nokkela. Mikä vika on tavallisuudessa, siinä että syö pullaa eikä jotain pikku nökäreitä ja ei jaksa olla säkenöivä ja nokkelava vaan on ihan vaan sellainen tavallinen, hidas, hiljainen, ja välillä taas remakka ja esillä. 


Ja että huomenna vielä töihin. Oikeastaan on ihan kiva mennä, on vähän ikäväkin, mutta  tuo kaunis ajatus ei tavoita mieleni äkäistä puolta. Olen ollut tänään yksin kotona ja tehnyt sentään hyvää ruokaa, lihapullia ja kasvisgratiinia, ja nyt menen syömään vähän lisää ja yritän tulla yhtä kivaksi kuin pyöreä pikku lihapulla. Perkele.

torstai 18. elokuuta 2011

"En mä kun mä meen kotiin."

Rakastan kotiamme, olen sanonut sen varmasti usein. Sunnuntaina suursiivouksen jälkeen kotirakkaus hyökyi ja läikkyi taas sielussani ja mietin, miksi ihmeessä haluaisin muuttaa, miksi haluaisin isomman asunnon, siksikö että mahtuisi enemmän tavaraa? Mahdumme tänne kahdelleen hyvin, kissatkin mahtuvat, ja meillä on kaikkea tavaraa mitä vain tarvitsee, ja enemmänkin. Okei, ehkä silti haluaisin asua kolmiossa, haluaisin että olisi yksi huone vain kirjoille ja takalle, mutta eiväthän nuo nyt välttämättömiä ole. 

Minulle on tärkeää, että siellä missä asun on kirjoja, lämpimiä värejä, tauluja ja sellainen pehmoinen tunnelma. En tykkää yhtään sellaisesta minimalistisesta, modernista sisustuksesta. En kyllä tykkää aivan rönsyilevästä ja runsaastakaan (vaikka meillä vähän sellaista onkin), tai sitten pitää ainakin olla siistiä. En tykkää sotkusta - voin elää siinä päivän, pari, mutta sitten kyllä pitää siivota. Enkä tykkää yhtään sellaisesta kamalan harkitusta sisustuksesta, jossa jokaisella (muutamalla) tavaralla on tarkkaan harkittu paikkansa ja on jotenkin liian kliiniä. Tykkään siitä, että koti elää ja muuttuu aikojen ja ihmisten mukana.

Sunnuntaina tein yhdelle tyhjälle seinälle korteista tauluja, niin kuin kerroinkin. Tällainen siitä tuli:



 "Nykyajan tyttö ja hallittu hysteria" :-)


"Vain kaunis sydän tai mieli voi tuottaa jotain todella kaunista. Paul Brunton."

<3

maanantai 15. elokuuta 2011

Syksyn tuoksu

Ihanaa olla siistissä kodissa, ja ihanaa että lomaa on jäljellä vielä kokonainen viikko. Kävin eilen kaupungilla ja palasin mahtiostosten kanssa: taulukehyksiä, koukkuja, liimaa, valokuva-albumi ja pitkään himoitsemani kirja, Imbi Pajun ja Sofi Oksasen Kaiken takana oli pelko. On muuten tiukkaa tekstiä! Pitää lukea hitaasti, että edes ymmärrän. Ihailen taas Sofi Oksasta piirun verran enemmän (jos mahdollista): siinä vasta älykäs, kunnianhimoinen, ahkera, työteliäs, rohkea, upea nainen. Oma olemiseni on sulkumerkkeihin laitettavaa puuhastelua hänen rinnallaan, mutta onneksi meitä ei tarvitse verrata.

Pidin eilen mahtipontisen sisustus- ja siivouspäivän. Laitoin kehyksiin kortteja, jotka ostin jo vuosi sitten eräästä söpöstä sisustuskaupasta läheltämme. Sommittelin kehykset epäsymmetrisesti sohvan yläpuolelle ja kokonaisuudesta tuli mielestäni hieno. Voin ehkä näyttää joskus kuvan, kunhan kamerani usb-johto matkaa luokseni (unohdin sen vanhemmilleni). Sitten järjestelin "asiapaperilaatikkoni", se oli tupaten täynnä kaikkea sälää. Vuosi sitten tein saman siivouksen ja paperia oli niin paljon että roskiin heitettäväksi kertyi iso jätesäkillinen, ja tuo pumaska sitten kutistui laatikolliseen, ja nyt sain kaiken mahtumaan sellaiseen muovitaskukansioon. Riemuvoitto! Nyt on laskut, vakuutukset, lääkäritodistukset, kirjeet ja kaikki muut tärkeät paperit niin nätisti että. Oli voimaannuttavaa* käydä vanhoja papereita läpi ja toimia ihmissilppurina. Löysin kaikkia korttejakin valmistujaisten ja muun tiimoilta, miten nätisti elämäni ihmiset ovatkaan minulle kirjoittaneet.

Illalla tein kanasalaattia, josta tuli ihan sairaan hyvää. Laitoin siihen rucolaa, jääsalaattia, helmitomaatteja (niin viehko nimi), kurkkua, paprikaa, punasipulia, auringonkukan siemeniä, emmental-juustoa muhkeina paloina, fetaa ja vähän mustapippuria. Ja tietysti sitä kanaa. Pupelsin ihan onnessani koko setin illan mittaan ja ryystin kyytipojaksi kultalonkeroa. Ihanaa tissutella lomalla. :-D Katsoin myös Taru Sormusten Herrasta, Kaksi tornia, upea elokuva. Ensi sunnuntaina pitää katsoa viimeisin TSH, se on suosikkini. Siinä on toivoa, toveruutta ja lujaa uskoa itseen ja siihen mitä tekee, siihen että perääntyä ei saa ja lopulta hyvä voittaa.

Huomenna serkkua ja tätiä moikkaamaan Hämeenlinnaan! Jee! Ja nyt kaupungille, pitää yrittää saada puhelin huoltoon, toivottavasti onnistuu, kun en löytänyt takuutodistusta. Ja samalla ostan erään kauneudenhoidollisen kapineen nimeltä ripsivärin ja vähän tuliaisia Hämeenlinnaan, ja ehkä vielä jotain hyvää sapuskaa. Kirjastossakin aion käydä, haluan lainata Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jota jostain syystä en ole saanut luettua, vaikka rakastan Honkasalon tapaa kirjoittaa, sitä arjen kauniiksi ja kiinnostavaksi kuvailua, ja olen lukenut kaikki muut. Jotain runojakin haluan, on ihanaa kun tulee syksy ja oma koti on niin kaunis ja lempeä ja lämmin. Syksyyn kuuluvat runot, kynttilät ja litroittain teetä. Ja punkkua.

Näin muuten todella voimaannuttavaa (!) unta. Siinä minun piti haastatella jotain aasialaista naista, ja haastattelu toteutui englanniksi ja kesti 20 minuuttia ja vaikka meinasin välillä takellella vaikeiden sanojen kohdalla pääsin takeltelun yli, muistin sellaisia sanoja kuin "yhteiskunta" ja tulevaisuus" ja sellainen mukava itsehyväksyntä valui minuun kysymys kysymykseltä. Ville sanoi, että yksi tulkinta unista on, että ne valmistavat tuleviin tilanteisiin, joten antaa tulla, aasialainen nainen, minä olen valmis.


* Oli myös paljon koulupapereita ja tuo voimaannuttava jäi niistä käteen (ennen roskiin lentoa). Taidankin rueta enemmän viljelemään Diakin voimaannuttavaa kieltä! :-D

lauantai 13. elokuuta 2011

Kesäloma

Olen ollut viikon reissussa ja nyt on suloista olla kotona. Oman ukkokullan ja rakkaiden kissojen luona, omat tutut tavarat ympärillä.

Kotiseutuhenkinen reissuni alkoi viime viikon lauantaina Helsingin Mikonkadulla, jossa hypättiin tilausbussiin isän puolen suvun kanssa. Ei koko suvun, mutta oli meitä Ville ja minä, siskoni, ukin veli, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtä lapsineen. Tyttäret ovat siis isän serkkuja ja heidän lapsensa sellaisia teini-ikäisiä, pikkuserkkujani. Sitten oli isän kaksi muuta serkkua ja toisen serkun puoliso. Joensuun lähellä rajalla kyytiin hyppäsivät vielä tätini sekä äiti, isä ja pikkusisko. Erinäisten selkkausten jälkeen päästiin sekä Suomen että Venäjän rajan yli, matkaseurueemme kutistuessa kahdella hengellä passiongelmien vuoksi. Tuntui niin kuin oltaisiin siirrytty vuosikymmeniä taaksepäin, oli Neuvostoliitto ja vaikea rajanylitys ja rajan takana elettiin jotain vuotta 1950. Oli vanhoja puunvärisiä taloja ja huonoja teitä ja niin suloista vinksahtanutta rappioromantiikkaa, että kyllä siellä sielu lepäsi, tai kuten Ville totesi, tää on mun sielun maisema, kaikki sopivasti rempallaan.

Yövyttiin hotelli Sortavalassa, ajeltiin lada-taksilla kämäisiä metsäteitä, juteltiin ja naurettiin ja löydettiin ukin ja sisartensa lapsuudenkoti. Iltaisin käytiin tutustumassa Sortavalan yöelämään ja juotiin viiniä ja kaljaa ja juteltiin ja naurettiin lisää, ja ihmeteltiin miten siellä kaiken sen laittamattoman ja ränsistyneen ja törröttävien talojen seassa oli kauppojen seinässä neonvalokyltit, ne eivät kuuluneet sinne ja olivat jotenkin liikuttavia, kun kuitenkaan kaupoissa ei oikein ollut kuin viinaa, makeisia, juustoa ja sianpäitä.

Maanantaina jatkoin vanhempieni luokse ja olin siellä tähän päivään. Sain nauttia maalaiselämästä kaikilla mausteilla: vierailu mummon luokse, pitkä ihana päivä rakkaan ystäväni ja kummipoikani kanssa, sieniretki äidin kanssa, kävelylenkit ja keskustelut siskon kanssa, vierailu kummeilleni heidän söpöä pikkuista kissanpentuaan katsomaan, kosmetologilla käynti, leffailta perheen kanssa ja tänään ennen lähtöä vielä ukin moikkaaminen. Nukuin kymmenen tunnin unia ja nautin.

Kotona järjestelin ensi töikseni korulipastoni, jonka olin kyllä ennen lähtöänikin järjestellyt, mutta "maailman tuhmin kissa Kirppu" oli jostain käsittämättömästä mielenoikusta käynyt tuhoamassa sen. Nyt on taas korut järjestyksessä ja tein pyhän päätöksen, että kun minulla kerran on paljon ihania (rihkama-)koruja ja kun ne nyt ovat vielä helposti saatavilla kauniissa järjestyksessä, on synti ja häpeä jumittaa joka päivä samoissa. Uusi koru joka päivä, on minun uudenvuoden lupaukseni.







perjantai 5. elokuuta 2011

London baby!

Tässä vielä (toivottavasti) lyhyt matkakertomus kronologisesti edeten. Kun se aiempi oli niin sellainen pohdiskeleva. :-)

Perjantai-aamuna hyppäsin taksiin niinkin varhaisella kellonlyömällä kuin 04:45. Ajelin siskoni luokse ja sieltä sain mukaani toisen siskoni, matkakaverini, ja hyppäsimme bussiin ja körötimme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Matkaselvitykset menivät hyvin, mitä olin vähän jännännyt (sen verran iso lasti laittomia päihteitä, veitsiä ja pyssyjä oli mukana, no heh heh) ja koneeseenkin päästiin, ja sitten kolmen tunnin päästä allamme peltoläntit suurenivat, näkyi teitä ja ihania miniatyyrikaupunkia, ja sitten nekin suurenivat ja tömps, tunsimme Britanian maan jalkojemme alla. 


Matkatavaroiden kokoamisen ja pienen sähläyksen jälkeen saimme ostettua matkaliput ja siirryttyä metroon ja matka kohti hotellia alkoi. Hotellimme sijaitsi Victoria Stationin lähellä, joka on sellainen iso juna-, metro- ja bussiasema kauppoineen ja ravintoloineen. Hotelliin pääsi vasta kolmelta, joten jätimme laukut respaan jemmaan ja menimme Victoria Stationin yläkertaan yhteen ravintolaan. Oli kivaa puhua englantia ja tulla ymmärretyksi. Ruoka ei ollut kamalan hyvää, mutta syötiin kuitenkin pitkän kaavan mukaan (alkupalaksi kanansiipiä, jotka olivat melkoisen ällöttäviä limaisine kuorrutuksineen, pääruoaksi minä sellaisen kanajutun, sisko hampparin), ja sitten kun oli vielä vähän aikaa pyörähdettiin muutamassa kaupassa ennen hotellille menoa.

Hotellihuoneemme oli jäätävä painajainen! Kellarissa, jääkylmä (seinät hohkasivat kylmää ja ilmastointi puhalsi täysillä kylmää ilmaa), niin pieni että sängyn ympärillä ei ollut yhtään lattiatilaa - ainut lattiatila oli piskuinen "käytävä", noin metri kertaa puolitoista metriä, ja se täyttyi heti matkatavaroistamme. Yritin ottaa reippaan asenteen ja sisko kävi respassa vaatimassa ensin toista peittoa, sitten pyytämässä saataisiinko lisää lämpöä sinne, ja palasi siirrettävän lämpöpatterin kanssa, joka peitti ainokaisesta lattiatilasta puolet.

Lähdettiin metrolla Waterloo-asemalle ja pyörittiin siellä, ja illalla palatessamme hotelliin kävimme kaupan kautta ja ostimme isot kassit ruokaa - varmaan joku alkukantainen vaisto käski keräämään vararavintoa jääkauden varalle... Uni maittoi kuitenkin. Aamulla heräsimme yskien ja minulta oli hävinnyt ääni, tai se oli sellainen säröilevä vanhan naisen ääni, enkä enää jaksanut pitää yllä tekoreipasta asennetta, vaan parkaisin, ei täällä voi ihminen asua! Ihanaa että sanoit noin, sisko sanoi, ja sitten käytimme tunnin ensin rotanloukun haukkumiseen, sitten toimintastrategian hiomiseen. Päätimme etsiä itsellemme uuden hotellihuoneen kahdelle viimeiselle yölle.

Tuosta piristyneenä menimme aamupalalle - taas - yhteen Victoria Stationin kuppilaan. Otin ison kahvin ja se olikin sitten niin iso, että kuppi oli kuin mikäkin potta ja kahvia varmaan puoli litraa. Sitten hyppäsimme kiertoaluebussiin ja harmikseni siinä samassa kyydityksessä oli joku italialainen koululuokka, joka oli meluisa kuin apinatarha, ja yritimme kuunnella selostusta matkareitistämme italialaisten melskatessa kuin viimeistä päivää. Kamala meluisa kansa, jurnutimme, ja he varmaan meistä, kamalia nuivia kalpeanaamoja, eivätkö ne iloitse mistään. Oli kiva kiertoalue kuitenkin, ja pitkä, kesti jonkun kolmisen tuntia.

Sitten kävimme syömässä ja lähdimme etsimään uutta hotellia. Menimme ihan pokkana oman hotellimme viereisiin hotelleihin. :-D Kolmannesta paikasta tärppäsi ja vuokrasimme huoneen kahdelle viimeiselle yölle. Kyllä kevensi sielua! Illalla ajelimme bussilla, kävimme sellaisella Paddingtonin alueella ja siellä yhdessä viehättävässä pikkukahvilassa syömässä. Yöllä sisko poti unettomuutta, mikä oli tietenkin siinä rotanloukussa helvettiä, kun ei voinut muuta kuin maata hiljaa paikallaan. 

Koittihan se aamu sitten, ja olimme riehakkaalla mielellä, kun tiesimme päivän olevan muuttopäivä. Laittauduimme ja lähdimme aamupalalle yhteen ravintolaan (samaan jossa käytiin eka päivänä) ja söin perinteisen brittiläisen aamupalan, joka oli itseasiassa melkoisen täydellistä karppiruokaa, kun vain jätti vaalean leivän lautaselle. Söin ja koin sen yhä selvemmin, se voimistui, en voinut enää teeskennellä ettei sitä ole - vanha viholliseni pissatulehdus! Kiemurtelin ja ramppasin vessassa ja sitten otin järjen käteen, mietin mitä olin edellisenä päivänä juonut: noin puoli litraa kahvia, tölkin cokista, pari desiä vettä. Eli nyt vaan juomista, juomista, juomista, määräsin diagnoosin tehneen omalääkärin ominaisuudessa itselleni, ja horasin kaksi kuppia teetä, appelsiinimehua ja kahvin, ja katso, oireet hävisivät, olo oli suloinen ja hyvä, ilman säröilevää vanhan naisen ääntäni normaali ja terve.

Hyppäsimme bussiin ja matkasimme London eye - maailmanpyörälle, ja n. tunnin jonottamisen jälkeen kapusimme kyytiin parinkymmenen muun tyypin kanssa. Mahtavat näköalat! Vähän alkoi siellä ylhäällä pelottaa, vaikka tolkutinkin itselleni että se on typerää, koska kapseli jossa olimme oli täysin suljettu eikä edes heilunut ja keikkunut niin kuin vaikka Linnanmäen inhottava maailmanpyörä. Minusta on tullut aikamoinen nynnerö korkeiden paikkojen suhteen... 



Paluumatkan taitoimme jollain eri bussilla kuin tullessamme ja bongasin onnellisena että hei, ihan lähellämme on katu nimeltä Victoria Street ja siellä oli vaikka mitä kivoja kauppoja! Sovimme että mennää sinne myöhemmin päivällä. Sitten ei kun syömään, oltiin sellaisessa All you can eat - pizzapaikassa ja otin salaattibuffetin, joka oli pettymys, kuten ruoat muutenkin tuolla - rasvaista, hiilarista, hyvin teollista mättöä joka paikka pullollaan. Mutta se ruoka-angstista, sillä:

Hotellinvaihto! Wuhhuu! Painoimme erittäin tyytyväisinä sen rotanloukun oven kiinni, selitimme respassa että tuli vähän suunnitelmiin muutoksia ja painelimme viereiselle kadulle uuteen hotskuumme. Siellä oli jotain häikkää tietokoneissa eikä huoneisiin vielä päässyt. Jätimme tavarat säilytykseen ja hilpasimme Victoria Streetille shoppailemaan. Olin odottanut innolla Lontoon kauppoja, mutta lopulta Top Shop, Urban Outfitter (?) ym. eivät napanneet ja esimerkiksi Victoria Streetillä tein löytöjä vain Zarasta. Siellä oli kivat alennusmyynnit ja ostin pinkin hameen ja kaksi neuletakkia 30 punnalla. 


Lääkittyämme akuuteimman shoppailuhimoni paarustimme hotellille ja siellä oli vielä jotain ongelmia, niin etteivät he pystyneet luovuttamaan asiakkailleen avaimia. Päästiin huoneeseemme kuitenkin ja oih!, nam!, se oli ihana, ihana, ihana! Kai se oli ihan tavallinen, siisti hotellihuone, mutta sen lääväisen rotanloukun jälkeen tuntui ihan sviitiltä. Lekoteltiin siellä onnelliset pari tuntia ja lähdettiin sitten syömään. Ajattelin että hiiteen karppaukset ja vedin pizzaa minkä napa veti, mikä sitten kostautui seuraavana päivänä, mutta siitä lisää kohta. 

Oli suloista herätä ihanasta huoneestamme maanantaiaamuna. Käytiin taas perinteisellä brittiläisellä aamiaisella jo kantapaikaksemme muodostuneessa ravintolassa ja siitä suunnattiin keskustaan, tarkoituksenamme mennä Madame Tussaudsin vahakabinettiin. Pönötettiin kymmeniä metrejä pitkässä jonossa, joka liikkui  h  i  t  a  a  s  t  i , ja kun lopulta matelimme kyltille, jossa luki, että tästä vielä jonoa kaksi tuntia, katsoimme toisiamme ja painelimme pois. Hakeuduttiin Oxord Streetille ja Primarkin, johon taisin ihastua vähän liikaakin, koska löysin sieltä vaikka vähän sun mitä. Primarkin jälkeen kävimme vessassa Mark & Spencerin alakerrassa ja tarkoituksenamme oli mennä kahville, jonne menimmekin, mutta minun osaltani kahvittelu muodostui kaksin kerroin käpertymiseen ikävän mahakivun vuoksi. Se eilinen pizza! Tuntui kuin mahassa olisi ollut painava kipeä kivi.

Mentiin hotellille ja loikoiltiin siellä joitakin tunteja ja sisko haki meille välissä ruokaa sinne, ja sitten ajattelin että nyt riitti ja ei kun särkylääkettä ja takaisin kaupungille. Käytiin vielä vähän Primarkissa shoppailemassa (heh) ja sitten vain maleksittiin keskustassa ja otettiin valokuvia ja tunnettiin sieluissamme Lontoon syke.

Lähtöpäivänä herättiin aikaisin ja aamupalan jälkeen ajettiin bussilla King's Crossin (?) juna-asemalle, joka kuulemma on jossain Harry Potter - leffassa. Sitten tunnin tirsat hotellilla ja nyyh, nyyh, checkout, ravintolaan syömään ja metrolla lentokentälle. Ja siellä hengailua ja sitten koneeseen ja sitten Suomeen ja kello 02:00 kotiin ja se oli sellainen reissu, se.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Töistä Lontooseen ja lomalle lompsis

Olen lomalla. Hurraa! Mikä ihaninta, tuntuu että olen ollut lomalla jo viikon, koska viime keskiviikkona aloitin lomaani edeltävät vapaat, mutta oikeasti menossa on vasta kolmas lomapäivä. Luulen, että ihan ihan oikeasti lomalla olen sitten, kun en enää muista monesko lomapäivä on menossa, enkä mieti asioita töissä (vaikka mietinkin lähinnä kivoja asioita, kuten hassuttelua työkavereiden kanssa). Yhtenä yönä näin kauheaa työpainajaista, siinä menin loman jälkeen töihin ja sain kuulla, että yksi nuoristamme oli kidnapattu ja jo hyvää vauhtia "variksenpelätiksi Aasiaan", ennen kuin hänet oli onneksi löydetty, ja taivastelimme raportilla, eikö ihmisten mielestä vammaisilla ihmisillä ole muuta virkaa kuin irvistellä rumasti jonkun aasialaisen puuvillapellon nurkkaan heitettynä. Tällä kidnapatulla nuorella ei ollut kidnappauksessa edes pyörätuoliaan ja ajattelin, miten kamalan tuhoisaa tuollainen on asentohoidon kannalta, voi hänen kehoparkaansa, ja voi tuota rakasta, rakasta nuorta ihmistä, ja tuossako todella on vammaisen ihmisen ihmisarvo.

Brrr. Hrr. Voisi luulla, että on mahdotonta nähdä painajaisia, kun on näin suloinen unikaveri:


Tuosta unesta voi ehkä nähdä ajatukseni siitä, miten työtäni ei taideta juurikaan arvostaa. Eihän sillä sillä tavalla ole kauheasti väliä, kun kuitenkin itse ajattelen tekeväni arvokasta työtä jolla on tarkoitus (niin typerältä ja pateettiselta kuin se kuulostaakin), mutta toisaalta siinä juuri on ristiriita: tykkään todella työstäni, pidän sitä tärkeänä ja mielekkäänä, ja silti se kiinnostaa niin harvaa läheistäkään ihmistä. Ymmärrän etteivät kaikki halua tehdä tuota elääkseen eikä kaikista tuohon olisikaan, mutta on kummallista miten välillä välittyy sellainen ylenkatsonta, ikään kuin puuhastelisin, näpertäisin, kuluttaisin aikaani ennen oikeita, hienoja töitä. 

Mutta se töistä.

Palasin viime yönä Lontoosta, jossa olin viisi päivää ja neljä yötä rakkaan pikkusiskoni kanssa. Oli rikas loma. Olen matkustellut verrattain vähän ja jo matkalla olo itsessään on havahduttava kokemus - ja sitten vielä uusi kieli, kulttuuri, ihmiset, rakennukset, kadut, autot, kukat, kaupat ja kaikki siihen päälle! Välillä mietin, että tämäkö nyt on sitä lomaa ja onko tässä mitään helvetin järkeä, maksaa itsensä kipeäksi että pääsee toiseen maahan eksymään metroihin ja tungeksimaan jonoihin - mutta välillä, ja useammin, mietin, että tämä on ikimuistoista aikaa ja kunpa tämä ei ikinä loppuisi... Loppujen lopuksi eilen kotiin päästyäni olo oli sekä haikea että riemukas ja matka tuntui vielä ihanana painona sielussa, ja vielä tänäänkin olen ollut puoliksi Lontoossa. 

Tykkäsin Lontoosta kaupunkina kovasti, vaikka se onkin kovin iso ja matkamme sen näkemiseen kovin lyhyt, ja minua kiusasi taas ajatus siitä, että mitä mieltä on matkustaa jonnekin lyhyeksi ajaksi, kun jonkun pikkuisen supisuomalaisen kylänkin tuntemiseen menisi vuosia. Yritin kuitenkin karistaa nuo ajatukset pois ja onnistuinkin siinä. Lontoossa viehättivät: ihmisissä hurmaava yhdistelmä kohteliaisuutta ja välinpitämättömyyttä, kauniit arvokkaat jykevät vanhat rakennukset, patsaat joita oli paljon mitä jännemmistä aiheista, suuria, esittäviä patsaita, kaupungin kauneus yleensäkin, metroverkoston selkeys, sadat ja taas sadat kioskit ja pikkukahvilat, korvia lellivä joka puolella laineileva brittiaksentti, ihmisten moninaisuus. Koin ravisuttavan oivalluksen, että mitä minä aina olen tietoinen ja turhantarkka itsestäni, kun maailma on iso ja kuhiseva sekametelisoppa ja ihmisiä on niin monenlaisia ja silti olemme kaikki erilaisia ja eikö se ole ihme jota pitää juhlia? Ja juhlimisella tarkoitan nyt sellaista jokaisella hengenvedolla elämää ylistävää hiljaista, olemassaoloon nojaavaa juhlintaa, sellaista että kiitos että saan elää ja olla ja hengittää ja tehdä tämän kaiken juuri minuna, minuna, minuna. Ja että sinä olet juuri tuollainen, ihana, kaunis, ihmeellinen, kallisarvoinen.

Hih, vau. Koin hetken jotain ihanaa universaalia rakkautta, armoa, kauneutta.


Lontoossa en pitänyt: ruoasta, joka oli rasvaista ja hiilaripitoista ja joka paikassa niin kammottavan epäterveellistä ja pahaa etten yhtään ihmettele miten ihmiset näyttivät siltä miltä näyttivät, eli minulta, mahareppuineen ja pulleine reisineen, jonottamisesta (t. nimim. hän ei koskaan todella sopeutunut kaupunkielämään) ja siinäpä se. En myöskään pitänyt siitä, että olin koko matkan flunssassa ja sairastuin lopulta poskiontelotulehdukseen (johon en ole vieläkään eistynyt hakemaan lääkekuuria), mutta sehän ei tietenkään ole Lontoon vika.

Tässä vielä pari kuvaa ja sitten poistun keskuudesta. Ohjelmassa nenäkannu meets nenäni (ja suolavesi meets suuni, kun en ole vielä kovin harjaantunut kannun käyttelijä).