sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Unta, ruokaa ja kirjoja, ja sitten vielä rakkaat

Käytiin eilen siskokullan kanssa teatterissa, lasillisilla ja syömässä. Lasilliset huitaistiin jo ennen esitystä ja esitys oli niinkin korkeakulttuuria kuin Kummankin kaa, joka siis on Kumman kaa - tv-sarjan teatteriversio. Oli ihanaa pukeutua hienosti (uuteen pinkkiin bilemekkoon, helmiin, kopisevakantaisiin herrainkenkiin) ja upota penkkiin, nauraa ja kuulla nauru ympärillä.

Syötiin baarissa nimeltä Maya. Tykkäsin tosi tosi tosi paljon ja haluan mennä sinne uudestaankin. Ihanan kodikas paikka kynttilöineen, värikkäine seinineen ja maalauksineen ja vähän liian täyteen tungettuine pöytineen. Ruoka oli herkullisinta pitkään aikaan maistamaani, siinä oli jättikatkarapuja ja kalaa ja jotain kasvishöystöä ja se oli sopivan tulista niin, että lämmin olo levisi koko kroppaan.

Yöllä oli ihanaa, ihanaa, ihanaa nukkua yhdeksän tuntia syvää, virkistävää, mieltä ja kehoa ravitsevaa unta. En herännyt kertaakaan. Nukun kyllä yleensäkin hyvin, nukahdan nopeasti enkä heräile, PAITSI työvuorojen mennessä niin, että ensin on iltavuoro ja sitten heti perään -aamu. Olen vähän alkanut jännittämäänkin noita yhdistelmiä, sitä tietoa etten saa tarpeeksi (8-10h) unta vaikka menisin nukkumaan heti töistä päästyäni, eikähän se heti unille meno tietenkään onnistu reippaan ja aktiivisen työssäolon jälkeen, valvoskelen pari tuntia kotihommia touhuten ja toisen mokoman sängyssä hermostuneena unta odottaen. Jännittäminen ja hermoilu eivät tietenkään auta unenpään kiinnisaannissa vaan ajavat unen pois, se nyt on sanomattakin selvää. Toissäyö oli ihan pohjanoteeraus, olin vielä 03:00 kyhäämässä itselleni yöpalaa, kun tuli nälkä kaikesta siitä unen odottamisesta. Kello soi kuudelta ja olisin halunnut itkeä. Toisaalta tuo oli myös ihan rohkaiseva kokemus: Nukuin alle kolme tuntia, en kuollut enkä seonnut aamulla enkä missään vaiheessa päivää, tein työvuoroni reippaasti, juttelin ja nauroin ja vaikka olinkin ehkä vähän pysähtynyt ja tuijottava koin kuitenkin hienoja kohtaamisia, ja illalla näytin nätiltä ja kävin vielä teatterissa ja ulkona syömässä enkä edelleenkään kuollut, seonnut tai edes nukahtanut pystyyn.

Nukkuminen on yksi ihmisen elämän liikuttavimpia asioita, se miten ihminen vain tarvitsee unta, vaikka olisi miten kova bisnesihminen tai paatuneinkin rikollinen pitää nukkua, ja nukkuessa ehkä maiskuttaa tai käpertyy sikiöasentoon tai tuhisee ja on niin viaton, suojaton. Sanotaan, ettei mikään ole suloisempaa kuin nukkuva lapsi, enkä minäkään tietysti suloisempaa keksi. Viimeksi kummipoikani ollessa äiteineen Helsingissä vierailulla jäin vähäksi aikaa kahden kummipoikani kanssa, hän nukahti peittojen keskelle ja oli vaaleanpunaisine poskineen ja vaaleine kiharoineen, pulleine pikkulapsen raajoineen, niin vastustamattoman hellyyttävä että kävin kurkkimassa häntä viiden minuutin välein. Mutta kun tapaan ilkeitä, ylimielisiä tai muutoin ikäviä tyyppejä mietin aina, nukkuessa tuokin on kiltti, kiva, ihana, sellainen jota tekisi mieli varovasti sipaista poskesta. Hiljaa ettei herätä.


P.S. Suosittelen Markus Nummin kirjaa Karkkipäivä. Siinä Nummi kuvaa hienosti naista, joka ei ole nukkunut päivään, viikkoon kuukausiin ja joka sekoaa koko ajan enemmän. Toki naisen mielen kaaos ei johdu vain unettomuudesta, mutta siitäkin. Mietin usein lukiessani, voi laittakaa tuo ihminen nukkumaan, lukekaa niin monta satua että hän nukahtaa ja valvokaa vierellä, että hän nukkuu aamuun.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Reippaus palkitaan kaurismäkisyydellä

Pääsin tänään töistä jo kahdelta. Nyt on vähän rankka työputki (ihanien viiden päivän vapaiden jälkeen): aamu (koulutus), aamu (koulutus) ja heti perään ilta, aamu, ilta, aamu, ilta. Yksi vapaa, ilta, ilta, aamu, aamu, aamu. Auts. No mutta nyt on jo päivä viisi ja reippaasti vastustin haluani kuukahtaa sohvalle heti töistä päästyäni. Sen sijaan siivosin, Ville tiskasi, silitin silityskoppani tyhjäksi, Ville teki ruoan joka nyt tuoksuu uunissa. Illalla menemme leffaan katsomaan sen Kaurismäki-leffan Le havre.

(Kuva)

Toivottavasti lehva on hyvä! Uskon kyllä että on. Mennään vielä Kluuvikadun Maxim-teatteriin, siellä se sali on niin kaunis että jos leffa ei miellyttäisikään voi katsella ympärilleen ja nauttia näkemästään.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

viiden päivän vapaat

Olen viettänyt hyviä päiviä, vapaita päiviä. Sain ystäväni ja kummipoikani Helsinkiin lauantaiyönä, he lähtivät tänään. Ensimmäinen yö meni meillä ja loput hotellissa. Rakastun kummipoikaani koko ajan enemmän, hän on puolitoista-vuotias eikä enää vauva, hän on pieni ihminen jolla on oma temperamentti, omat vitsit ja kujeet, omat kiukunaiheet, mielenkiinnonkohteet. Hän on suloinen, sanalla sanoen suloinen. Oli ihanaa päästä taas juttelemaan ystävän kanssa, meillä on omat pienet vitsimme joille nauramme katketaksemme, ja niin pitkä yhteinen historia takana että yhdessäolomme on täysin mutkatonta, tuttua.

Ajelimme sunnuntaina Porvooseen. Onpa se viehättävä kaupunki! Asuisin siellä mielelläni, hoin monta kertaa päivän aikana, kyllä täällä voisi ihminen asua ja olla onnellinen, miksei täällä voisi?. Kiertelimme Porvoon vanhassa kaupungissa, räpsimme kuvia ja kävimme söpöissä sisustuskaupoissa. Ostin maatuska-korun, taskupeilin, avaimenperän ja korvikset. Söimme hyvin ja kävelimme jalkamme kipeiksi mukulakivikaduilla.



Maanantaina oltiin Tallinnassa, päivä oli kiva ja väsyttävä. Ostin kahdet housut, kaksi pulloa viinaa ja kasan koruja, kuuntelin kaunista viron kieltä ja ajattelin taas, rakastan tätä kaupunkia. 

Eilen vetkuiltiin hotellilla, naurettiin ja juteltiin ja sain satamiljoonaa intohimoista pusua kummipojaltani. Käytiin Stockmannilla katsomassa papukaijoja ja kaupoilla pyörähtämässä, käveltiin kaivopuistoon ja oltiin leikkipuistossa, ihailtiin Eiran hienoja taloja.




Tänään he lähtivät, siivosin ja nukahdin sohvalle, olo on tyhjä ja täysi samanaikaisesti ja hymy hiipii kuin väkisin.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Arjen luksusta

Eilen koin ihania arjen luksus-hetkiä. Olin jo mennyt sänkyyn lukemaan, kun vatsa alkoi valittaa nälkää. Hipsuttelin keittiöön ja pilkoin itselleni kulhoon tuoretta ananasta. Laitoin sämpylän sisään juustoa, makkaraa ja suolakurkkua ja nautin yöpalani sohvalla. En ole syönyt vaaleaa leipää yli neljään kuukauteen ja se maistui vehnäiseltä ja höttöiseltä, noh, sämpylältä, hyvältä. Ananas oli makeaa ja kirpeää, ihanaa. Maha täynnä palasin sänkyyn, paleli, sänky oli lämmin pehmeä pesä, peitot kuohkeat ja lämpimät, mylläsin itselleni kolon ja jatkoin hyvän kirjan lukemista. Ville käänsi unissaan kylkeään, kietoi kätensä ympärilleni ja puhui unissaan, sanoi minua kiltiksi... Hihitin hänen kaikesta päätellen herttaiselle unelleen ja annoin unen viedä itsenikin, oli lämmintä, pehmoista, maha täynnä, kissat jaloissa, rakkaan kädet ympärillä.

Sydän!

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kirjoja, leffoja, koruja ja yksi sitaatti

Rakastan koruja. Enkä mitä tahansa koruja, enkä edes kultaa ja timantteja, vaan rihkamakoruja. Elokuussa toin Lontoosta kasan rihkamaa ja samalla tein pyhän päätöksen, että alan myös käyttämään käyttää niitä. Ja katso, niin myös teen! Pukeutuminen on nykyään hauskempaa kuin aikoihin, kun valitsen yksinkertaisten vaateparsieni kaveriksi söpön korun. Tykkään erityisesti koruista, jotka ovat miniatyyreja jostain isommasta jutusta: minulla on pikkuiset muffinsit, pikkuruinen keinuhevonen, kirjekuori ja lempparini kaikista, pikkuinen purnukka puolillaan pikkupikkuruisia karkkeja. Tänään valitsin kuitenkin mansikan, joka on muisto Villen ja minun ensimmäiseltä yhteiseltä Tallinnan matkalta kahden ja puolen vuoden takaa:

Korviin valitsin kauniit lehdet, jotka ovat tuliainen rakkaalta siskoltani hänen taannoiselta Kosovon, Bosnian tai muun hämymaan matkaltaan:

Voin nyt onnitella itseäni, että tänä kuluneena armon vuonna 2011 olen toimeenpannut monia päätöksiäni: korujen käyttämisestä on tullut itsestäänselvä osa pukeutumista, kuntoilusta on tullut elämäntapa, olen laihtunut ja viihdyn kehossani, olen tavannut enemmän ystäviäni. Elämäni on nykyään täydempää, värikkäämpää ja merkityksellisempää kuin vuosi sitten. Hyvä minä! Seuraava pikku projektini voisi olla säännöllisen venyttelyn aloittaminen. Joinain iltoina, etenkin jos olen nukkunut huonosti, käynyt mahdollisesti salilla ja viettänyt työpäivän jalkojeni päällä, reiteni ovat niin kireät että tuntuvat kiveltä. Yhtenä tuollaisena iltana olin kuolemanväsynyt, mutta sen sijaan että olisin tehnyt pienen välikuoleman sohvalle, aloinkin venytellä. Venyttelin ehkä viisi, kymmenen minuuttia, kävin läpi kaikki isot lihakset ja sen jälkeen oloni oli vetreä ja virkistynyt. Pienellä vaivalla isot tulokset, miksen siis alkaisi?

Vietän tänään vapaapäivä. Minä sydän arkivapaat, osa 578. Nukuin aamulla myöhään, menin vielä Villen viereen tunniksi pötköttelemään, ja puolilta päivin kömmimme ylös. Teimme herkkuaamupalan: kahvia, keitettyjä munia, leipää ja hapankorppuja hyvillä päällisillä. Nyt olen odotellut sään rauhoittumista kirjastoreissua varten, mutta eipä se taida tuosta rauhoittua, mokomakin villikakakara, joten ei auta kuin vetää kumpparit jalkaan ja purjehdustakki niskaan ja lähteä lontustamaan. Illaksi olimme suunnitelleet metsäretkeä, kun Ville haluaa hakea jotain huipputerveellistä pakurikääpää (??) ja nauttia termarista kaakaot kannonnokassa, ja minä haluan keuhkot täyteen raikasta metsäilmaa ja reippaan hien pintaan ja punan poskille, mutta taidetaan tässä säässä jättää väliin. Ehkä vain vuokrataan leffa ja tapitetaan sitä lämpöisessä kotipesässä. Perjantaina katsottiin kaksi, 127 tuntia joka kertaa extreme-urheilijasta joka juuttuu kädestään kiinni kallionpohjalle 127 tunniksi, ja sitten vielä Prinsessa, joka kertoo Kellokosken mielisairaalasta 1940 ja -50 lukujen vaihteessa ja oli sellaista hidastempoista ajankuvaa tuosta ajasta. Tykkäsin molemmista, enemmän kuitenkin ensin mainitusta.

Olen myös lukenut, mm. Riikka Pulkkisen Rajan, jonka hotkin muutamassa päivässä ja tykkäsin kovasti sen kielestä, tarinan kulusta. Nyt en enää pidä Riikka Pulkkista vain ärsyttävän kauniina vaan myös hyvänä kirjoittajana, sellaisena ihmisenä jota tekisi mieli kadehtia mutta ei vaan voi, kaikesta siitä viehättävyydestä johtuen. Eilen luin loppuun Katja Kallion Kuutamolla, joka oli oikein viihdyttävää lukemista. Jos haluatte viettää romanttisen viikonlopun, suosittelen katsomaan Kuutamolla-leffan ja lukemaan sen päälle kirjan. Hyvä, kepeä mieli on taattu. 
Kirjassa oli yksi hyvä kohta (muiden hyvien kohtien muassa), josta löysin itseni:

Sitten on toisia, joiden pitää rakentaa itsetuntonsa paitsi jokaisen tapaamansa ihmisen kanssa uudestaan myös joka päivä uudestaan. Sanoisin, että sinä olet niitä. Sinulle itseluottamus on kuin vatsalihakset. Niitä pitää treenata joka päivä. Ei auta, että saat ne hyvään kuntoon: silti on joka päivä tehtävä samat harjoitukset, jotta ne pysyisivätkin kunnossa.
Ja nyt sinne kirjastoon mars!

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Kauneutta

Alavireisiä päiviä, liikaa ajatuksia. Siivoan kohta, elän toivossa, että ulkoinen järjestys luo sisäistä järjestystä. Sitä ennen pari kuvaa:

Käytiin Villen kanssa Prismassa ja tein tuollaisia kivoja heräteostoksia. Juoksukäveltiin kilpaa Prisman käytävillä enkä voinut olla hihittämättä, aikuisia ihmisiä lapsetti. Kotiin päästyämme pelattiin tuota Iskelmä-peliä ja oli kivaa, kun yleensä häviän kaikki tietopelit (yleissivistykseni on koiran/ pienen lapsen luokkaa) mutta nytpä Ville voitti vain yhden erän ja kahdessa tuli tasapeli. Pidin hurjan voitontanssin itselleni melkein-voittoni juhlaksi.


Uusi Hely Prisma-reissulta lähikuvissa.

Siivottuani lakkaan kynnet tällä.

Kolme vuotta sitten maalaamani taulu makkarimme seinällä. Vähän kömpelö, mutta rakas.

Kaikki menee ihan hyvin, en voi olla uskomatta tuota sympaattista pikkukoiraa.

Päiväkirjani. Sisällään salaisuuteni.

Olkkarin lampun pitsikuosi on kaunis.

Oi, mikä ihana laukku! - kirja äitiltä takavuosien joululahja ja tuo tanssija rakas perintö mummolta. Ne kaunistuttavat elämääni makkarin kampauspöydälläni.