torstai 30. elokuuta 2012

Alkuja

Sänky vetää mua puoleensa magneetin lailla. Ihan kulunut sanonta, mutta oikeasti tunnen miten sen pehmeiden vällyjen voima kiskoo minua. Ehkä kohta kupsahdankin.

Kävin saattamassa siskoni bussipysäkille, piti herätä puoli seitsemältä. Sisko lentää kohta ulkomaille vaihtoon. En oikein vielä tajua. Hän oli meillä kaksi yötä, nukuttiin vierekkäin ja naurettiin tyhmille jutuille, syötiin herkkuja ja juotiin hirveästi cokista. 

Toinen sisko muutti vähän aikaa sitten Turkuun, hän aloitti opiskelijaelämän. Tunnen jotain haikeutta siitä, miten hänellä on oma elämä aluillaan, uudet ystävät, uusi kaupunki ympärillä, oma pikku koti. Minun elämäni on tuttua ja tasaista ja vaikka se on hyvä, muistan niin kipeästi sen tunteen kun muutin Helsinkiin vuonna 2005 ja kaupunki oli hengästyttävä, se hälisi ja kolisi ympärillä ja katselin öisin ikkunasta Kalliota, joka ei nuku.

Menen lauantaina Turkuun siskon luokse.

maanantai 27. elokuuta 2012

Nukkua vai hääsätä?

Kävin tänään lääkärissä korvakipujeni vuoksi. Lääkäri oli jotenkin niin... lääkärin näköinen, sellainen mitä tulee mieleen sanasta lääkäri. Hän sanoi aika tiukasti, että nyt tää kierre pitää saada loppumaan, ihan kuin olisin itse aiheuttanut jotain. Sain kolme päivää sairaslomaa ja kävin verikokeessa sekoilemassa. Kun en kuule tällä kipeällä korvalla mitään niin käyttäydyin kuin pahinkin urpo, esim. kun hoitaja sanoi jotain ja viittelöi nurkassa verhojen takana syvennyksessä olevalle tuolille niin minä kiepsahdin sille istumaan. :-D Hän viittelöi hämmentyneenä toiselle tuolille ja sanoi, että ei kun istu vain tuohon, ja tajusin että se nurkkapaikka oli laukulle. Sanoin (varmaan kauhean kovalla äänellä) etten kuule tälla toisella korvalla mitään, ja sitten hoitaja ei sanonutkaan enää oikein mitään, hymyili vain liioitellun selkeästi. Kokeen jälkeen hän sanoi, että voin jäädä odottamaan aulaan penkille, ja minä seisoin kuin pahvi ja kysyin sitten (varmaan taas huutaen), että Mitä minä niin kun odotan?. Alkoi oikein naurattaa tuon kohtalokkaan kysymyksen jälkeen, vastaushan voisi olla vaikka rakkautta, tervettä poikalasta, palkankorotusta tai seuraavaa lomaa, mutta pidin pokkani ja saimme selvitettyä, että oli ollut puhe, että lääkäri soittaa minulle kotiin, jos labroissa on jotain poikkeavaa. 

Täällä kotona olen pessyt pyykkiä, tehnyt perunalaatikon, vienyt roskat, pyörinyt ja hyörinyt kuin väkkärä. En tiedä pitäisikö nukkua, viime yö meni taas harakoille kivun vuoksi, vai hääsätä maanisena iltaan, jolloin uni toivottavasti tulisi syvänä ja virkistävä. Kas siinä pulma.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Koti

Kotona. Pitkä ja väsyttävä matkustuspäivä takana. Hanian lentokenttä oli pieni ja kotoisa - kauhea kenttä, kuulin jonkun kanssamatkustajan arvioin, hyi mitkä jonot, hyi miten pieni. Ei meillä Helsinki-Vantaalla tällaista..., odotin jo jatkoa. Yöllä valvoin kaksi tuntia korvasäryissäni, ennen kuin särkylääkkeet vaikuttivat niin että saatoin nukahtaa. Huonosti nukuttu yö ajoittaisine kivun aaltoineen on antanut koko päivälle pökertyneen, sumuisen tunnelman. Lentokoneessa rupesin itkemään, kun mietin läheisiäni ja sitä jos heitä ei olisi, ja pyyhin kiusaantuneena silmiäni nenäliinaan, yritin naamioida valuvat silmät flunssan oireeksi.

Olin alittanut matkabudjettini reilusti; rahaa meni puolet siitä mitä olin ajatellut, että voin käyttää. Palkkapäivä on jo perjantaina enkä jotenkin osannut sulattaa ajatusta, että olisi vielä reilusti pätäkkää ennen sitä... Tässä vaiheessa kuutahan pitäisi jo kurkkia huolestuneena pankkitiliä ja kiristää vyötä! Siksipä tein pikaisen yrityksen palauttaa tilanne itselleni normaalimmaksi ja käytin erinäisen tovin lentokentän Tax-freessä. Ostin tuliaisia äitille ja isälle ja Villelle, ja sitten vielä itselleni pullon punaviiniä, käsivoiteen, kasvonaamion, karkkipussin, suihkugeelin.

Helsingissä jyräsin vahingossa laukullani jonkun naisen jalan päältä. Ihmettelin, mitä pehmeää renkaiden alla on, ja sitten kuuluikin teaatraalista ja liioiteltua voivottelua ja vieras nainen mulkoili minua ja jalkaansa vaikerrustaan jatkaen. Voi, anteeksi kamalasti, anteeksi, pyytelin, vaikka mielessäni ajattelin ärtyneenä, kuule ihan on oma vikasi, pitääkö sitä kävellä pahki kaiken maailman esineitä.

Olin jostain syystä loihtinut mieleeni näyn, jossa Helsinki myrskyää harmaana, tuuli on riipinyt kaikki lehdet puista, ne seisovat paljaina ja hytisevinä. No, Helsingissä oli kaunis loppukesän päivä, ihmiset Lasipalatsin edessä kauniita, aurinko häikäisi ja raitiovaunu kolisi kotoisasti. Tuntui samalla, etten olisi ollut poissa ollutkaan, ja toisaalta, että kaikki oli uutta ja vierasta niin kuin sellaiselle, joka on ollut poissa ikuisuuden.

lauantai 25. elokuuta 2012

Kreeta, päivä 6-7

Netti toimi eilen niin kammottavan hitaasti, että jäi blogin päivittelyt väliin. Tässä nyt kuitenkin eilisen ja tämän päivän kuulumisia.

Eilen heräsin ikävässä flunssassa, nenä vuoti, kurkkuun sattui, yskitti... Olin vähän suunnitellut matkaavani eilen Hanian kaupunkiin, mutta tuossa olossa se ei kiinnostanut yhtään, ja niinpä kipitin heti herättyäni uima-altaalle lekottelemaan. Voi että mä nautin siitä auringosta, lämmöstä ja siitä että sain koska tahansa pulahtaa viileään altaaseen, antaa sen jälkeen auringon kuivata.

Kolmen maissa kampesin itseni ylös, kävin suihkussa ja suuntasin läheiseen ravintolaan syömään. Herkkupihvin jälkeen palasin takaisin hotellille, jossa ehdin olla tunnin, ennen kuin turistijuna-ajelu alkoi. Keksin siinä syödessäni, että menen "Orange Valley" - retkelle, ja mikä olisikaan kivempi tapa päättää muutenkin mukava päivä.

Kierroksesta sanotaan näin: "Viimeinen alkuillan kierroksemme  tarjoaa matkan bysantin aikaan, sisämaahan ja ylös päin läpi kypsien hedelmätarhojen ja tuoksuvien laaksojen! Näemme rantapengerten pursuavan luonnollisia ja nuorekkaista lähteitä, puhtaita ja puhtaan makuisia, mikä on positiivisen ainutkertaista! Ohitamme tiheää metsämaisemaa ja bysanttilaisen ajan kirkkoja, jotka tarjoavat vihjeitä muinaisen kulttuurin ajasta. Kauneuden jumalatar Afrodite odottaa sinua!"

Ookoo..

Näimme hienoja maisemia ja minä katselin taloja vuorten rinteillä ja mietin, joku ihan oikeasti asuu tuolla. Aina kun junamme kaasutti pikkukylien läpi lapset ja vanhat miehet vilkuttivat meille, viimeksi mainitut myös huutelivat... 








 Mulla on joku fiksaatio, suorastaan perverssio, rapistuneisiin 
vanhoihin taloihin. Varmaan suurin fantasiani on, että tuollaisessa
ränsistyneessä talossa asuu Onnellinen Perhe...

 "Että tuollakin asuu ihmisiä..."

 Yksin matkustaessa viereinen tuoli on aina tyhjä...
Välillä se on hyvä, välillä huono.
 
Älä putoa, pieni kisunen... Tää muuten lähti sitten seuraamaan
mua ja olisi tullut huoneeseenkin, ellen olis kovettanu itteeni
ja pysyny tiukkana.


Kierroksen viimeinen pysäkki oli yhden komean maanviljelijän luona, joka myi oman tilan tuotteitaan. Ostin puolen litran pullon punaviiniä ja Villelle saman kokoisen putelin kotipolttoista rakia, joka muuten oppaan mukaan on niin terveellistä, että sitä juodaan pienet napsut joka aterialla... Minua vähän säälitti se maanviljelijä, kun hän maistatti meillä appelsiinilohkoja ja halusi sitten todistaa oliiviöljynsä terveellisyyden kaatamalla sitä sellaisenaan kurkkuunsa, ja sitten kukaan ei ostanut juuri noita tuotteita.

Viime yönä heräilin useaan kertaan korvasärkyyn. Eri korva kuin viimeks, eli onhan se toki vaihtelua. Päätin jo eilen, että tänään olen koko päivän altaalla ja syvennän rusketukseni niin hyväksi kuin suinkin, koska se on minun paras kotiinviemiseni (ja oliivipuisten salaattiotinten ohella myös ainoa). Tuntui ihanalta laskeutua auringonoton välissä viileään altaaseen, astua kolme tiheää askelmaa, roikkua hetki jännitettyjen käsien varassa niin että hätinä hipoi vettä - ja laskea sitten kätensä rennoksi, dipata itsensä viileään veteen, juuri kun tuntui ettei enää pysty pitämään kiinni portaiden auringon kuumiksi polttamista metallikahvoista... Ajattelin moneen kertaan, miten onnellinen olen tästä matkasta, ja miten paljon saan voimaa siitä, että viihdyn ja pärjään itseni kanssa. Se on hieno voimavara jota kukaan ei voi ottaa minulta pois.

Nyt olen pakannut ja odotan että särkylääkkeet vaikuttaisivat tähän helvetilliseen korvasärkyyn. Kohta, kohta...

torstai 23. elokuuta 2012

Kreeta, päivä 5

Tänään on ollut kiva päivä. Mennyt kamalan nopeasti, mutta niinhän aika aina.

Tuollaisessa asussa hiihtelin. Ja ei, en ole
raskaana, maha vaan tykkää pömpöttää. Se
suotakoon hänelle...
Laitoin aamuksi kellon soimaan, niin kuin olen joka aamu tehnyt, mutta tänään oli ensimmäinen aamu kun onnistuin olemaan torkuttamatta (paitsi tunnin). Söin aamupalaksi täällä lukaalissani tosi hyvää seesaminsiemen-patonkia, join pikakahvit, herkuttelin pikkuleivällä ja olin tuon ravitsevan hiilaripommin jälkeen valmiina uuteen päivään. Yskä on melko kurja, se sattuu keuhkoihin ja keuhkoputkeen (?). Mutta silloin kun en yski kaikki on hyvin.

Suuntasin sellaiselle kojulle, jossa myydään lippuja sellaisille veturi-ajeluille eri kohteisiin. Olisin halunnut "Seven Villages" - ajelulle, mutta siihen ei ollut lippuja, joten valitsin sitten sellaisen "Pleasures of Crete" - kierroksen. Kysyin lipun myyjältä, millainen se on, ja hän vastasi "it's... nice", sen kuuloisena kuin olisi kuvaillut korillista sontaa. Esittelyvihkonen kuvasi kierrosta näin: "Maalaiskylien koskettavan voimakas historia, hämmästyttävät ja karut maisemat, jotka kietovat kiusaukseen hedelmäisten viinien ja perinteisen ruokavalion salaisuuden, aidon kreetalaisen oliiviöljyn, mauilla ja tarjoaa muutaman tunnin ilon". Koska tuo kieliopillisesti ihailtava esittelyteksti ja oppaan vilpitön innostuneisuus saivat minut vakuuttuneeksi, en voinut muuta kuin ostaa lipun.


Uljas menoheppa joka kulmasta.

16 euroa on mielestäni aika hyvä hinta neljän tunnin opastetusta kierroksesta. Matkakumppaninani toimi joukkue iloisia ruotsalaisia eläkeläisiä - ei kun, nyt olin asiaton, olihan siellä myös saksalaisia ja norjalaisia eläkeläisiä... Ja muutama keski-ikäinenkin. Juna puksutteli rauhassa ylöspäin, tuuli oli kevyt ja aurinko helotti, maisemat vaihtuivat... Nautin.

 


 Tällaisia ovat oppaan mukaan perinteiset kreetalaiset talot: pieniä,
lähinnä olohuone ja ehkä joku makkari, ja valkoisia, ettei tule
niin kuuma. 

Kävimme sellaisessa 1600-luvulla rakennetussa kirkossa. Siellä ei valitettavasti saanut kuvata ja itsensä piti verhota huiveihin, joita roikkui kirkon edessä. Taru Sormusten Herrasta Gandalfin näköinen munkki tuli avaamaan meille oven. Siellä sai sytyttää kynttilän ja "make some wish", ja minä iskin kynttiläni hiekkaan, laitoin kädet yhteen ja ajattelin pienen tunteellisen hetken ajan siskojani, sitä miten he molemmat ovat nyt tänä syksynä uuden alun edessä ja miten sydämestäni toivon heille kaikkea hyvää. Ehkä siinä ikivanhassa rakennuksessa oli jokin taika, jokin pyhyys, mietin silmiäni pyyhkien ja muun seurueen mukaan liittyen.


Tuolla sisäpihalla se kirkko oli.

Kävimme myös pikkuisessa vuoristokylässä ja oliiviöljytehtaassa, joka kyllä oli minusta melkoisen tylsää. Opas kertoi, että keskiverto kreikkalainen perhe käyttää 150 litraa oliiviöljyä vuodessa, joten ymmärrän että he ovat siihen hurahtaneet, ja eittämättä se oli maailman parasta oliiviöljyä, en ryhdy kiistelemään kanssasi siitä, mutta... haukotus.



Ajelun loputtua kävelin nostamaan rahaa ja kävin samalla syömässä. Olin ihan hiessä, tarjoilijakin kävi kääntämässä puhaltimen suoraan kasvoihini. Voi miten ihanaa hienotunteisuutta... No mutta se kyllä auttoi, en enää valunut hikeä kuin mikäkin porsiva emakko. Hotellille käppäillessäni poikkesin yhdessä matkamuistomyymälässä ja ostin oliivipuiset salaattiottimet, kuorintakäsineen, huulirasvan ja Villelle tuliaiseksi kaksi pikkuista puista kissaa (ja nyt Ville lukee tämän ja kohottaa kulmiaan, että tuossako olivat ne hienot tuliaiset, joita tekstiviestissä hehkutin...). Kissojen maalipinta vähän repeytyi kun myyjä raaputti niistä hintalaput pois, ja hän kysyi voisinko ottaa jotkut toiset. Kävelin muodon vuoksi korille, olin katselevinani - ja tulin takaisin ja ilmoitin, että ei kun haluan juuri nuo, ei haittaa että ne eivät ole niin siistejä. Myyjä tuijotti minua ja selitin, että ne ovat kuin meidän kissat kotona. Myyjä jatkoi tuijottamista. Olin jo lähdössä kun hän pyysi odottamaan ja kävi hakemassa minulle oliivisaippuan kaupan päälle. Ilmeisesti hyvityksenä kämäisistä kissoista, tai sitten haisin niin pahalle koko päivän kuljettuani ja myyjä ajatteli, olkoon hullu kissamuori mutta tuollainen peseytymättömyys on jo kansalaisrikos.

Illan lojuin auringossa hotellin altaalla, iiihaaanaa. Illalla kävin vielä kaupassa täydentämässä Villen tuliaiset ja ostamalla itselleni herkkuja. Päätin etten osta tuliaisia muille kuin Villelle, koska matkalaukun painoraja oli uhkaavan lähellä jo menomatkalla, ja Ville nyt on ainoa joka joutuu kestämään minun loman jälkeistä ruskettuneen rentoa habitusta noin niin kuin 24/7.



keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kreeta, päivä 4

Neljäs matkapäivä! Puolet edessä, puolet takana. Aika on mennyt kamalan nopeasti, en oikein tajua edes mihin. Tänään heräsin aamulla kurkku kipeänä ja henkitorvi (?) arkana ja ajattelin erästäkin v-alkuista sanaa aika ahkerasti sadatellen. Siirryin altaalle torkkumaan, oli varmaan vähän kuumetta, tärisin siinä varjoni alla. Voisi ajatella, että näin alkaneesta päivästä ei voi tulla kuin surkea - mutta siitä tulikin hieno. 

Nyt kun oli terveys kyseessä saatoin hyvällä omatunnolla maata koko päivän hotellin altaalla, nauttia lämmöstä, torkkua, lukea, pulahtaa uimaan. Vielä eilen illalla mietin, että onko näissä rantalomissa oikein järkeä - maksaa nyt siitä, että pääsee makaamaan jonnekin toiselle puolelle maailmaa. Ja eihän siinä nyt varsinaisesti järkeä olekaan ... Mutta, haittaakse? Minä olen vähän suorittajatyyppiä, lomallakin, ja nyt kun sairastelun varjolla uskalsin olla tekemättä mitään niin - se oli ihanaa. Kello ei pysähdy, maailma jatkaa pyörimistään, sähköt ja vesi tulevat ja ruoka ei kaupoista lopu, ihan vaikka minä en häsäisi mitään. 

Mahtavaa.

Illalla kävin kaupassa ja hain sellaisesta grillistä kaksi juustohampurilaista tänne hotellille. Tänään ei ole pahemmin rahaa mennyt, parikymppiä ehkä. Olisi mennyt vähemmän, jos en taas olisi rikkonut aurinkolasejani. Nyt ostin kuulkaas ihan Raybanit, eikä maksaneet kuin viisi euroa. Mukaan tuli ihan Cuccin säilytyspussukka, kyllä etelässä on halapaa.

tiistai 21. elokuuta 2012

Kreeta, päivä 3

Tämän päivän asu oli ensin tällainen,


sitten tällainen,


ja syömään mennessäni vielä tällainen:


Suurimmaksi osaksi tuo keskimmäinen, sillä olen viettänyt useita tunteja hotellin uima-altaalla aurinkoa palvoen. Arvatkaa paloinko - no, kyllä. Lisäsin aurinkorasvaa tunnin välein, suojakerroin oli 30, mutta ei se pystynyt pistämään kampoihin paljaalta taivaalta helottavalle auringolle. Paloin olkapäistä, rintakehästä, vähän vatsasta, polvitaipeista, otsasta. En onneksi pahasti, mutta siitä huolimatta päätin, että huomenna 12:n ja 16:n välillä pysyttelen varjossa tai suojaan itseni vaatteilla. Ostin kyllä nyt illalla suojakertoimen 50 sisältävän aurinkorasvan, mutta en ole ihan vakuuttunut siitäkään... Palamisesta huolimatta on kiva, että iholla on väriä - muutakin kuin tuota punakkuutta siis.

Aamupäivästä lähdin taas kävelylle. Kävelin vastakkaiseen suuntaan kuin viimeksi, ihailin merta ja räpsin kuvia. Olisin voinut kävellä pidempäänkin, oli kunnon kävelytiet ja kaikki muuten hyvin, mutta kyllästyin autojen ja mopojen tööttäilyyn. Käännyin siis takaisin ja hotellilla huomasin, että siivooja oli juuri huoneessani, joten moikattuamme tein vielä toisen lenkin. Kaiken syömisen ja makaamisen vastapainona tuntuu hyvältä kävellä.



Kävin tänään syömässä vähän aikaisemmin kuin eilen, jo neljän aikaan. Ruokalista oli kreikan lisäksi suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Puhuin englantia kuitenkin, koska ajattelin, ettei tarjoilija ihan ehkä handlaa suomea. Olin oikeassa, ellei sitten "Khiitto paljjo, hhyvä ruokhalua" ole joku kielitaidon hallitsemisen mittari... No, olinpa ilkeä. Ruoka - lihalautanen ja alkupalana valkosipulileipä - oli hyvää, ja jälkiruoaksi kiikutettiin tilaamatta "something sweet" eli sellainen kakkupala kermavaahdolla, iso kimpale vesimelonia ja parin desin karahvi viinaa. Mietin kauhuissani, paljonkohan tuo lysti maksaa - minulla oli 20 ja 50 euron setelit ja olin huomannut muiden asiakkaiden maksamisesta, että tarjoilijat hakevat maksun vasta kun asiakas on poistunut. Ajattelin että noloa, jos se on juuri 20, jolloin en voi tipata yhtään vaikka palvelu oli hyvää ja ruoka maukasta, ja vielä enemmän kauhulla ajattelin sitä, jos summa onkin vaikka 23 euroa ja joudun hassaamaan viisikymppiseni... Kädet oikein tärisi kun kurkkasin laskua, ja arvatkaapa paljonko se oli? 16 euroa. Jätin hyvillä mielin kaksikymppisen.

Olen tänään muuten rikkonut kahdet aurinkolasit ja kaatanut ravintolassa viinit päälleni. Välillä mietin, sählääkö kukaan muu näin... Vaikka toisaalta, todistetusti sattuu sitä muillekin: eilen ravintolassa sain hupinäytelmän pöydässä istuessani. Se oli sellainen rantaravintola (jotenkin beach restaurant kuulostaisi vähän järkevämmältä;)) jonkun metrin merenpinnan yläpuolella ja ruokaa odotellessani katselin aaltoja ja ihmisiä rannalla. Bongasin miehen, jonka piti vaihtaa uimahousunsa sortseihin. Hän katsoi taakseen ja koska siinä ei ollut ketään, riisui housunsa. Minä lipitin viiniä ja tiirailin vieraan miehen pakaroita kuin mikäkin vanhapiika-pervo. Sitten mies tajusi katsoa ylös jahuomasi minut ja veti vähän äkkiä housut jalkaansa, ja minä aloin taas hihittää typerästi, niin kuin olin tehnyt koko illan. 

Tänään tapasin tosiaan siivoojaan, ja niin mukavalta kuin hän vaikuttikin, olen silti vähän epävarma. Ensinnäkin hän oli sisustanut täällä, huivini olo nostettu somasti peilin viereen,meikit järjestelty (kesti ikuisuus löytää huulirasva), kengät laitettu toiseen paikkaan, pöydälle jätämäni pikkuhilut viety. Oudointa oli kuitenkin se, että hän oli tyhjentänyt muovipussijemmani. Ajattelin ensin että ok, näyttihän se varmaan vähän epäsiistiltä siinä avohyllyllä, vaikka olinkin kyllä ajatellut, että niille voi olla vielä käyttöä. Mutta sitten löysin altaalle mennessäni kaikki muovipussini käytävästä! Miksi?? Saanko ottaa ne takaisin? Mihin niiden on määrä siitä edetä? Mitä tämä kaikki tarkoittaa??

Hän ei tiedä eikä häntä kiinnosta.


maanantai 20. elokuuta 2012

Kreeta, päivä 1-2 - tai oikeastaan erään korvan tarina

Heippa Kreetalta!

Lensin tänne eilen puolilta päivin. Olin ihan naatti, kun lauantaina meillä oli siskoni kanssa kirpputoripöytä (=aikainen herätys, lyhyet yöunet) ja eilen taas lento lähti jo ennen kahdeksaa, jouduin heräämään puoli viideltä. Korvatulehduksen takia kipu korvassa oli sietämätön, jouduin ottamaan neljän tunnin välein vahvaa särkylääkettä, jolloin kipu pysyi poissa kolme tuntia, sinnittelin tunnin ja otin taas uudet lääkkeet. Sama juttu yöllä, herään kipuun heti kun lääkkeiden vaikutus lakkaa, odotan että lääke alkaa vaikuttaa ja nukun loppupätkän yöstä. 

Lauantaina kävin päivystyksessä ja parahdin itkuun, kun lääkäri tutki korvan - minä, joka inhoan julkisia tunteenpurkauksia.

Korva on siis kipeä. Kamalan, hermoon käyvän, kiduttavan kipeä. Tuntuu kuin tulikuumaa sukkapuikkoa tuikattaisiin syvälle korvaan. Kipu säteilee korvasta poskeen, otsaan ja ja kipeimpänä leukaan. Tänä aamuna mietin taas yhden katkonaisen yön jälkeen, että mitä ihmettä minä oikein täällä teen - vieraassa maassa, kipeänä, yksin. MITÄ IHMETTÄ?? Sitten käskin itseni lopettaa ruikuttamisen ja muistaa siskoni sanat, eli ei se kipu sen kivempi olisi Helsingissäkään. Päällä olisi vielä mielipaha siitä, että matka jäisi tekemättä. Minulla on lääkkeet, jotka eivät ole vielä vaikuttaneet mutta tulevat varmasti viikon kuurin aikana vaikuttamaan. Sitten tunnustelin korvaani ja huomasin, ettei se edes ole niin kipeä kuin eilen tai vielä yöllä, vaikka särkylääkkeestäkin oli jo aika. Kyllä tämä tästä iloksi muuttuu, lupasin itselleni, ja niinhän se muuttui.

Korva ei todella ole ollut tänään niin kipeä. Olen ottanut vasta kolme kipulääkettä, kun vielä eilen niitä oli tähän mennessä mennyt jo kahdeksan, ainakin. Ja kyllä, olen huolissani maksastani ja pelkään aiheuttaneeni peruuttamattomat tuhot siihen. Aina kun kipu on lievää päätän, että nyt sinnittelen ainakin neljä tuntia ja otan vain yhden tabletin - kunnes kipu hyökyy päälle niin kovana, että joisin vaikka sian verta, kunhan ei sattuisi. Yäk mikä vertaus...

Eilen olin niin väsynyt, että päästyäni hotellille puoli kahden maissa olisin halunnut vain nukkua. Oli kuitenkin kamala nälkä joten potkin itseni kauppaan, joka ilokseni on ihan tien toisella puolella. Hintataso on vähän edullisempi kuin Suomessa, mutta en sanoisi halvaksi kuitenkaan. Takaisin hotellilla ahmin suut ja silmät täyteen ihanaa leipää, jonka päälle leikkasin - Kreikassa kun ollaan - paksuja viipaleita fetaa. Nam, nam, nam. 

Lojuin pari tuntia uima-altaalla ja sainkin jo pienen rusketuksen. Olin ajatellut kuvata joka päivä "rusketukseni asteittaisen syvenemisen kohti täydellistä pronssia" (=suora lainaus ajatuksistani), mutta koska vähän paloin tänään, ei enää huvitakaan kuvata.

 

Eilisiltana en jaksanut poistua hotellilta. Kuten sanottu, korvaa särki, väsytti, olo oli kurja ja vieras. Pidin parvekkeen ovea auki ja kuuntelin, miten toisilla parvekkeilla ruokailtiin, naurettiin, viinilasit kilisivät, musiikki soi. Samalla olin tyytyväinen että olin yksin, koska olo oli sen verran kauhea etten olisi jaksanut pitää seuraa kellekään.

 Näkymä parvekkeeltani. Puiden takana siintää
meri, meren takana vuoret. Kaunista.

Tänään eksyin totaalisesti. Kävelin Plataniakseen, joka on viereinen, sanoisinko kylä tai kaupunginosa tässä turistikohteiden täplittämällä rantaviivalla. Olin kävellyt noin tunnin, kun ajattelin että voisin varmaan kääntyä takaisinpäin. Matkalla olin käynyt parissa kaupassa, piti ostaa kesävaatteita. Luulin kyllä pakanneeni niitä mukaan, mutta hei 25 astetta on eri kuin 35. Täällä on jumalaisen kuuma. Kuuma kuumempi kuumis, t-paita ja polvipituista hametta ei todellakaan tee mieli laittaa. Eikä hametta ylipäänsä, koska tällaisella pulleareitisellä ne reidet hinkkautuu kuumassa ikävästi vastakkain... Ostin kaksi tuubitoppia, kahdet löysät ja ohuet sortsit ja yhden huivin. Ostin myös juotavaa, poikkesin rannassa ja siis jälkeenpäin ajatellen sekoitin kurjaa suuntavaistoani. Kävelin kyllä oikeaan suuntaan, mutta en vain löytänyt hotellia. Olin lähtenyt matkalleni yhdeltätoista ja puoli kahdelta aloin kyselemisen. 

Lopulta harhauduin yhden pariskunnan pihaan. Kysyin naiselta apua ja hän hälytti paikalle miehensä, joka kysyi olenko Suomesta. Myönsin ja odotin hänen alkavan puhua minulle suomea, mutta tietenkin hän jatkoikin kreikaksi vaimonsa kanssa. Lopulta pariskunta pääsi neuvottelunsa lopputulemaan ja mies sanoi, että hän lähtee viemään minut jonnekin, jossa joku tietää. Ajattelin kauhuissani, että hän tarkoittaa viemistä autolla, ja käytin muutavan sekunnin sekasortoiseen päänsisäiseen pohdintaan siitä, voinko lähteä vieraan miehen kyytiin. Olin juuri päätynyt siihen että voin, olihan miehen vaimokin tuossa ja kuka minut nyt sieppaisi/ paloitteluraiskaisi/ ampuisi - kun mies vinkkasi minut mukaansa ja lähdimme kävelemään. Voi mikä typerä hupsu olen... Kävimme yhdessä liikkeessä ja olin ihan nolona, kun olin juuri käynyt siellä yksin, keskeyttänyt kahden miehen keskustelun ja selittänyt asiani, saanut tylyhkön vastauksen - ja nyt se hölmö nainen tulee uudestaan miehen kanssa... Lymyilin taka-alalla ja kun oppaani sanoi Ai sinä kävit jo täällä hymistelin vain jotain epämääräistä. Kävimme kysymässä parista paikasta ja lopulta yhdessä osattiin neuvoa, että noin kilometri vielä eteenpäin. Kiittelin vuolaasti ja lähdin matkaan, vaikka olinkin epäluuloinen, että voiko muka olla vielä eteenpäin - ajattelin, että olin mennyt jo ohi. Mutta niinpä vain näin hotellille vievän kyltin! Polveni notkahtivat kiitollisuudesta ja olin niin, niin, iloinen ja helpottunut. Olin käyttänyt tuohon "pieneen lähialueisiin tutustumiseen" neljä tuntia, joista liki kolme olin lost, ja kävellyt ainakin 15 kilometriä. Olisko tän päivän liikunnat ollu tässä, sanoin ääneen, ja tottakai joku pariskunta kääntyi juuri silloin kulman takaa eteeni.

Illalla makasin pari tuntia hotellin altaalla Stieg Larssonin kanssa, laitoin itseni ja lähdin sitten etsimään ravintolaa. Tai no niitä on kyllä noin viiden metrin välein, mutta halusin jonkun kivan ja vaatimattoman, joka ei ole liian täynnä. Sellainen löytyi ja ruoka oli niin hyvää, että suljin välillä silmäni ja vain nautin... Hihittelin myös typeästi itsekseni, kun mietin kaikkia päivän hauskoja juttuja, mm. eksymistäni ja sitä, kun tuossa ravintolassa tarjoilija kysyi varsin suorasukaisesti, miksi minulla on sormus kun olen kerta yksin. Sanoin että onhan minulla aviomies (Ville, sait ylennyksen), johon tarjoilija tietävästi, ahaa, hän on siis töissä ja sinä olet täällä yksin nautiskelemassa. 

Niin juuri. 

"Laitoin itseni". Päivän hiihtelin ilman meikkiä
huivi kampauksena, mutta illalla ravintolaan
mennessä oli kivaa laittautua.





Hotellin kissat. Ihania söpöläisiä.

perjantai 17. elokuuta 2012

Epikriisi

Viime yön nukuin sohvalla Villen kuorsauksen takia. En voinut laittaa korvatulppia, kun korva tuli eilen kamalan kipeäksi, ilmeisesti edellisen yön korvatulppien änkemisen takia. Aamulla heräsin, kun Ville heräili aamuvuoroa varten, ja ojensin kädet kuin taapero pinnasängyssään. Ville tuli viereeni istumaan ja kapsahdin hänen kaulaansa, painoin oikein posken rintakehään kuin... taapero. Olin ihan unenpöpperössä. 

Kun lopullisesti heräsin, tajusin, että korva on  k a m a l a n  kipeä. Aamupalan syöminen ei onnistunut, kun kipu säteili leukaan, poskeen ja otsaan. Varasin ajan lääkäriltä ja sain lääkityksen ja korvatulehdus-diagnoosin, ja siirryin sairaanhoitajan huoneeseen korvan huuhtelua varten. Hekottelin sairaanhoitajan hauskoille pirtu-jutuille ja poistuin korva puhtaana ja täynnä pirtua. 

Apteekissa työntekijä kysyi, asunko vanhempieni luona. C'moon...

Ai niin! Ja aamukahvia hörppiessäni sain ensimmäisellä kulauksellani huulieni väliin jotain pehmeää ja pistävää. Mietin oliko joku lankamytty joutunut kahviini ja noukin sen sormieni väliin, tuijotin hetken - ja aloin hirveän huudon ja hosumisen. Se lankamytty oli ampiainen! Yäk, yäk, yäk, minun huulteni välissä! Siis niiden samojen joilla syön, puhun ja suutelen! YÄK! Nyt noiden huulten välistä kuului vain huutoa, samalla kun heitin ampiaisen matolle, kaadoin kahvin sohvalle ja vielä kerran, huusin.

torstai 16. elokuuta 2012

Vittu tuo näyttää vaikeelta*

Tein tänään kaksi asiaa, joita olin jännittänyt. Ensiksikin soitin Kreetan matkani järjestäjälle ja kysyin, voisinko vielä mahtua kyyditykseen kentältä hotellille. Se sopi, ja ihmettelin miksi olin lykännyt asiaa monta viikkoa. Inhoan soittaa vieraisiin paikkoihin ja lykkään sitä niin paljon kuin mahdollista. Mikäköhän siinäkin on... Sitten aina kun lopulta saan soitettua mietin että no niin, iso vauva, mikäs siinä sitten oli niin vaikeaa.

Olisin voinut ottaa kyydin jo matkaa maksaessani, mutta silloin iski joku irrationaalinen nuukuuskohtaus ja ajattelin, että on paljon parempi maksaa matkasta alle kuin yli viisisataa. Tuo viidensadan euron raja tuntui joltain kohtalokkaalta rajapyykiltä, jonka toiselle puolelle jäi talouden tasapaino ja järkevyys, toiselle rahapula, tuhlaaminen ja vähien rahojen hassaaminen typerään matkaan. Nyt sitten maksoin tuon 15 euroa kyydistä ja tuntuu, etteipä sitä rahasummaa voisi fiksummin sijoittaa: pääsen näppärästi hotellin ovelle ilman että pitää aloittaa hirveä säätö rasittavan lentomatkan jälkeen. Ja hei, 15 euroa, taivas sentään, neiti oho meni sata euroa ruokakauppaan.

Toinen itseni ylittämiskokemus oli, kun kävin keskustassa ilman meikkiä ruuhka-aikaan. Ihoni kiilteli ja silmät olivat haljut, mutta niinpä vain marssin meikkikaupan tiskille, sain esittelyjä ja olen nyt uuden ripsarin rikkaampi (ja 35 euroa köyhempi).

Päivällä kävin vielä salilla. Sisäreidet rukoilevat armoa maanantain treenin muistona mutta siitäkös olisin piitannut itseäni ruoskiessani. Liikunnan ja lihaskivun suhteen liputan rantojen miesten nimeen: sillä se lähtee millä on tullutkin. 


* Otsikko on sunnuntailta, kun jäin pysäkillä bussista vaivalloisesti ison matkalaukun, käsilaukun, kangaskassin ja kauppakassin kanssa. Bussin keskiosassa istui joukko esiteini-ikäisiä poikia ja he kommentoivat bussista ulos soluttautumistani, että Vittu tuo näyttää vaikeelta. Alkoi kamalasti naurattaa siinä.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Kuolleet eläimet ja miehenmitta

En voi kyllin hehkuttaa tätä lomaa. Tuntuu että hengitänkin vapaammin. Vaikka tykkäänkin tosi paljon työstäni, on se jatkuva ihmisten parissa olo tällaiselle erakko-tyypille väsyttävää. Ei sitä töitä painaessaan huomaakaan, miten väsyttävää; sitä nostaa ryhdin tiukaksi, lätkäisee hymyn kasvoille ja on koko koko koko ajan  l ä s n ä. Nautin siitä, en haluaisi yksinäistä työtä, mutta välillä olen niin rättipoikkiväsynyt siihen jatkuvaan läsnäoloon, hymyilyyn, puheen pälpätykseen, kahvipöytäkeskusteluihin.

Äsken tuota kirjoittaessani ovikello soi ja juoksin kuin säikähtänyt pupu makkariin piiloon. Syy: olin juuri laittanut vihreän savinaamion kasvoilleni, finnilaastarit nenään ja leukaan ja kestovärin vaikuttamaan kulmiin. Kuuntelin kun Ville puhui englantia ja hetken pelkäsin että ovella oli entinen naapurimme, jonka kanssa Ville ystävystyi. Mikä oli ihan naurettava ajatus, koska tuo naapuri puhuu suomea... Makuuhuoneessa sydän pompottaen piilotellessani en sitä muistanut vaan pelkäsin, että Ville kutsuu kaverinsa sisälle ja joudun olemaan makkarissa yöhön asti, niin että ihoni halkeilee naamion mukana ja kulmat tummuvat mustiksi. Mutta onneksi ovella olikin vain joku reppureissulainen, joka etsi kaveriaan Lassea eikä muistanut, missä tämä asuu.

Käytiin tänään Villen kanssa Luonnontieteellisessä museossa. Olin halunnut sinne pitkään ja nyt kun se vihdoin toteutui olin niin innoissani, että Ville kysyi olenko ymmärtänyt, ettei siellä ole eläviä eläimiä... Oli kiva tapittaa erilaisia elukoita ja muita luonnonilmiöitä ja oppiakin vähän uutta. Muutenkin tykkäsin paikasta kovasti: kaunis rakennus myös sisältä ja paljon erilaisia kurkistus- ja kosketusjuttuja, joista olin ihan innoissani varmaan lapsetkin pitäisivät.

Käytiin vielä kermakahveilla museon kahvilassa ja tultiin kaupan kautta kotiin. Tein nakkisoppaa ja katsoin leffan 50/50, joka oli ihan hyvä. Ei mestariteos, mutta mielelläni voisin toisenkin kerran katsoa (enkä vähiten siksi, että pääosaa näyttelee Joseph Gordon-Levitt - olen rakastunut siihen poikaan! Tai mieshän hän taitaa olla, äskeisen googlailun perusteella jo yli kolmenkymmenen. Jos se nyt mikään miehenmitta on. Uh, mitä selitän??).

Nyt pesemään kasvot ja kulmat, moi!

maanantai 13. elokuuta 2012

Hän halusi sekä säästää että syödä kakun.

Voi että me ihmiset olemme erilaisia, mietin äsken yhtä blogia lukiessani. Kiva blogi, raikas ja iloinen, mutta niin jyrkkiä mielipiteitä. Kavahdan sellaista, joko en saa sanottua mitään, alan inttää vastaan tai joskus huonoimmillani myötäilen. Mikään ei ole hyvä. Minä jossittelen, näen valot ja varjot, värit, näen ne kaikki niin että puheeni on välillä yhtä toisaalta ja toisaalta ja sitten taas, toisaalta. Mutta yhden mielipiteen voin nyt sanoa: kavahdan ihmisiä, joilla on vahvat, mustavalkoiset näkemykset asioihin. Ei toimi, ellet ole pieni lapsi.

Lomaviikon kuulumisia

Kirjastossa ja kaupassa käyty. Pizza tuoksuu uunissa, laitoin siihen pekonia, kinkkua, tonnikalaa, ananasta, herkkusieniä, sipulia, valtavasti juustoa, eli on härpäkettä jos jonkinmoista. Vieressä on lasi viiniä ja voin kiteyttää tämän hetkiset tunnelmat, että kyllä kelpaa. Loma.

Kirjastossa ei ollut Millenium-trilogian kolmatta kirjaa, mutta ensimmäisen sain. Luen ihan pöhkössä järjestyksessä; kakkosessa jonka luin kerrattiin jonkin verran ykkösen käänteitä. Vaan eipä ole niin piinallisen jännittävää... Mulla on nyt joku dekkaribuumi, lainasin kassillisen ruotsalaista jännitystä.

Viime viikosta pari sanaa. Maanantaista torstaihin olin mökillä "keskellä ei mitään" (kuten ystäväni paikkaa kuvasi) ystäväni ja suloisen kummipoikani kanssa.Miten kuvaisin noita päiviä, joissa aika pysähtyi, päivät sekottuivat toisiinsa ja aika oli väljää ja soljuvaa... Nautin ruoan valmistamisesta kodassa avotulella, puiden kantamisesta, noesta, tulen teosta, tuoreiden kasvisten pilkkomisesta, kaikesta siitä. Haimme katiskat ja saimme neljä piskuista särkeä. Elämäni ensimmäistä kertaa tapoin kalan, leikkasin pään, avasin vatsan, poistin suolet ja ilmarakon. Makuhan niissä ei ollut kummoinen eikä missään nimessä vaivan väärti, mutta kokemus oli hieno. Saunoimme joka ilta ja kummipoikani oli oppinut sanomaan nimeni, se oli musiikkia korvilleni, se pieni heleä ääni toistelemassa nimeäni. Hiveli mukavasti egoa, no eh he. Rakastun joka tapaamisella kummipoikaani pikkuisen enemmän ja joka tapaamisella hän on kasvanut, oppinut uutta, ottanut uusia ja uusia askeleita.

Ystäväni kanssa olemme tunteneet niin pitkään (16 vuotta?), että vaikka elämämme ovat menneet eri suuntiin kulkevat ajatuksemme yhteneviä latuja. Huumorimme on tuttua ja syntyy hetkistä. Ja karkkipussista tartuimme samaan karkkiin.

Torstaista sunnuntaihin, eiliseen, olin vanhemmillani. Kävin mummon luona ja sitten vain vietin erinäisiä sekopäisiä, hersyvän hauskoja tunteja siskoni kanssa. Huumorimme on outoa ja niin, niin hauskaa, nauroin niin että poskiin sattui, ja vedet roiskuivat pitkin mattoa kun repesin kesken juomisen. Söimme hyvin, saunoimme taas. Kävin metsäteillä juoksemassa ja vastaan ei tullut yhtään ihmistä, ihanaa. Katsoimme elokuvan Paris at midnight ja toljotimme yöllä tähtitaivasta, ja pelasimme satamiljoonaa peliä Yatzya. Nukuin hyvin ja olin niin täydellisen rentoutunut että puhua hölötin mitä sylki suuhun toi, ei ollut mitään kontrollia jutuissa eikä koko habituksessa.

Tänään siivosin, pyykkäsin, vaihdoin lakanat, silitin, kävin salilla. Ja nyt tuoksuu siltä että ei kun pizzan kimppuun joten tässäpä höpinät tällä kertaa.

Riemastuttavan älykäs

Lähdetään ihan just kauppaan ja kirjastoon (luin Stieg Larssonin Millenium-trilogian kakkos-osan ja nyt oikein syyhyttää - yäk - päästä ykkösen ja kolmosen kimppuun. Kuinka Lisbeth Salanderille käy?? Saavatko Lisbeth ja Mikael - Saamarin Kalle Blomqvist - toisensa? Niin ja ei muuten tartte spoilata, kunhan spekuloin;)) kunhan Ville pääse töistä. Ou ja nyt se jo laittoikin viestiä, että tule pihalle. Olipas riemastuttavan älykäs postaus...

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Sano L sano O sano ...

Loma alkaa alle kahden tunnin päästä. Ajatus on taivaallinen. Tämä loma tulee tarpeeseen. On ihanaa päästä rentoutumaan ja lataamaan akkuja, nukkumaan niin myöhään kuin haluaa, kokemaan kiireettömiä hitaita päiviä ja uusia seikkailuja.

Lomarahat tupsahtivat tilille eilen. En ole tainnut ikinä omistaa niin paljon rahaa - enkä enää omistakaan, kun kävin aamulla Prismassa ja kotiintultua maksoin laskut. Ostin myös Villelle ja minulle yllätyksenä lentoliput Lontooseen joulukuulle! Olin suunnitellut asiaa ja meinannut purra kieleni poikki sata kertaa, kun olin vähällä lörpötellä liian ajoissa. Eilen sitten laitoin liput taiteilemani kortin väliin, olin liimannut siihen Lontoo-aiheisia kuvia ja sujauttanut vielä koko lystin kuoreen, johon liimasin Lontoon metrokartan. Mietin onkohan se liian ilmeinen vinkki - kunnes kuulin, että Ville oli luullut kuvan esittävän Helsingin rautatieasemaa...

Prismassa vaikutin varmaan vähän prostituskalta (olenkohan kertonut, kun kerran baarista tullessani venäläiset pojat ajoivat polkupyörillä ohi ja kiljuivat mäkeä alas viilettäessään Priviet! Prostituska!...), kun olin ihan silmät puolitangossa ja meikit levinneinä paiskittuani yön töitä, latoessani tiskille epämääräisen läjän kapineita (kahvinkeitin, alushousuja, sähköhammasharja, puuteri, kajalkynä, suuvettä, limua...) ja maksaessani isolla tukulla käteistä. Myyjä kysyi haluanko erilliset takuukuitit sähköhammasharjalle ja kahvinkeitille ja sanoin välinpitämättömänä, ei oo mitään väliä.

Nyt maistuisi kahvi. Onneksi kohta aamuvuoro tulee ja voi napsauttaa keittimen päälle. Vielä viimeiset hommat ja sitten, no, tiedätte kyllä mikä -.