perjantai 31. toukokuuta 2013

Ei viinaa ja tupakkaa mutta muuten

Vihdoin, vihdoin, muutto on alkanut! Jo tähän mennessä tuntuu ehkä parhaalta päätökseltä ikinä muuttofirman palkkaus ja laatikoiden vuokraaminen. Aiemmissa muutoissa on tuntunut, että koti on monta viikkoa keskeneräinen, pahvilaatikot lisääntyvät ja joka paikka repsottaa. Nyt elimme eiliseen klo 17:30 asti normaalisti. Silloin saimme laatikot ja aloimme pakkaamisen, ilmeisesti ihan mallikkaasti, koska Ville sanoi äsken töihin lähtiessään "Hyvä että pääsen pois täältä kaatopaikalta". :-D 

Raahasimme eilen muuttolaatikollisen lehtiä roskikseen. Minulla oli vähän vaikeuksia asettaa käteni laatikkoon ja Ville tiuskahti jotain, johon minä, tartteis molemmat kädet tähän kantamiseen, ja Ville ärsyttävästi, luulin että olet voimakas. Keitti niin että parahdin "Mä oon raskaana!!" ja Ville hörähti, no nyt se sieltä tuli. Tuohon mennessä olen nimittäin alkuraskaudesta asti paasannut Villelle (ja kaikille kuulolla oleville) miten minun suoriutumiseen tämä raskaus ei vaikuta, miten minä jaksan ihan entiseen malliin enkä varmasti rupea hissuttelemaan mitään. 

Ihmiset ovat povanneet että "sitten olet varmaan jo väsynyt" ja "säästelehän voimiasi" ja se on ollut kuin taisteluhuuto minulle, olen nostanut pään pystyyn ja porskuttanut menemään. Yksiksin päivä töissä eräs minulle melko vieras ihminen sanoi ärsyttävään sävyyn että "ja sinä rouva malta sitten olla nostelematta muutossa" ja minä provosoiduin tuosta niin että paasasin Villelle varmaan viitenä iltana miten minä kyllä uhallakin ja voi vittu sentään.

Vaikka - kyllähän tämä raskaus vaikuttaa. Kävelylenkkien jälkeen nivusia vihloo ja työpäivän jälkeen jalat ovat raskaat ja väsyneet. Painoa on tullut lisää kymmenen kiloa ja sen kantaminen tuntuu. Eilen pudotin syödessäni leivän lattialle (=ihan perusmeitsiä...) ja eipä ollut kovin ketterää sen noukkiminen. Vaikea ajatella, että maha tästä vielä tuplaantuu tai triplaantuu. Silti: pääosin jaksan hyvin. Ja olen tyytyväinen siihen, että olen oikeasti varmaan päivittäin muistanut antaa itselleni henkiset taputukset olalle siitä, miten vointini on pysynyt hyvänä ja miten kroppa kantaa tätä vauvaa niin kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Kiitos, kiitos, kiitos!

Lääkäri muuten sanoi tiistaina, että kaikki muu on ihan entiseen malliin sallittua paitsi alkoholi ja tupakka. Voi hitsit... Oli kiva ja innostunut lääkäri. Hän kehui kohtuani pieneksi ja sieväksi, limakalvojani vaaleiksi ja ihaniksi ja muistutti harrastamaan seksiä. Terkkari on huoletinut samaa ja niin hyvä tarkoitus kun tuolla kehotuksella varmasti onkin, tuntuu vähän hullulta. Että mitä se sinua kiinnostaa, vieras nainen... Sitä paitsi on vale, että sitä voisi harrastaa menemään ihan entiseen malliin, koska vaikken aiemminkaan mikään varsinaisen ketterä ole ollut niin kyllä nyt on jo vähän valasviboja havaittavissa. Mutta harrastetaan, harrastetaan.

Tämän päivän ohjelma: pakkausta n. 11 asti. Auton haku Villen työpaikalta, Prismasta uusi kissanhiekkalaatikko, kotipihaan. Vaatekassien ym. pehmeän kantaminen autoon. Klo 14 Villen haku töistä, klo 15 mennessä avainten haku. Siitä uuteen kotiin vaatteet ym. jättämään. Takaisin kotiin, kissojen sullominen bokseihinsa, ajo ystävämme luo. Kissojen jättö yökylään ja ystävän siivouskamojen otto. Takaisin kotiin. Pakkausta. Puuuuh.

Toissa yönä valvoessani yövuorossa vauva viihdytti minua useamman tunnin ajan potkimalla tasaisesti kuin ropeli. Ihana, ihana vauvani! Välillä en millään malttaisi odottaa, että se syntyy. Voi kunpa kaikki menisi hyvin!

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Raskaus kuvina

 Rv 13 - Muistan ajatelleeni, että onpa jo iso maha :-D
 Rv 13
 Rv 16
Rv 16
 
 Rv 18
 Rv 18
Rv 20

 Rv 21

 Rv 23
 Rv 24
Rv 24
Rv 25



Rv 26

Rv 27


tiistai 28. toukokuuta 2013

Pullukalle pizzaa

Tänään on raskausviikko 26+6 ja lääkärintarkastus. Jännittää, vaikkei pitäisi olla syytä. Paitsi että saan tietysti taas palautetta siitä, miten paino on noussut liikaa, ja hymyilen ja nyökkäilen vaivaantuneena "ei herkkuja, syö salaattia" - ohjeille ja ajattelen, ei se tiedosta ole kiinni. Sitä paitsi en herkuttele sen useammin tai enemmän kuin ennen kuin olin raskaana. Syön enemmän hyvää kuin roskaa. Liikun säännöllisesti. En ole lihonut jaloista tai käsistä, vaikka selkään onkin ilmestynyt makkara... Olen tyytyväinen, paitsi kun näen ne numerot vaa'alla, silloin tunnen paisuvani satakertaiseksi kuin piirretyissä. 

Sunnuntaina kävin töiden jälkeen Itiksessä shoppailemassa. Katselin maisemia bussin ikkunasta ja tunsin palavaa ihastusta Helsinkiä kohtaan - ihana, ihana, rakas Helsinki! Söpöjä lähiöitä, metsää, hiljaisia teitä ja vilkkaita teitä, ihana kaupunki. Miten välillä ajattelenkaan, että olet ruma...? Itiksessä en ollut ainut sunnuntaipäivän shoppailu - ajatuksen saanut - niin kuin vähän olin kuvitellut - vaan väkee oli kuin pipoo, kuten sanotaan. Ostin muutamia äitiysvaatteita, kaksi t-paitaa, shortsit, mekon, ja sitten The Body Shopista vähän tuoksuja. Ja kaupasta limua ja mandariineja. 
 
Olin pitkään ajatellut, etten hassaa rahojani äitiysvaatteisiin, ja vielä kyllä normaalitkin vaatteet mahtuvat. Mutta kyllä sopivankokoiset ja istuvat vaatteet tekevät naisen! Nyt kelpaa lähteä tohtoriin uusi mekko päällä, helmet kaulassa.

Eilen tavattiin iltavuorojen jälkeen Villen kanssa romanttisesti bussissa ja mentiin ekstemporee pizzeriaan jakamaan "Driver's special". Oli kiva istua ja jutella työpäivän jälkeen. Ulkona oli valoisaa ja lämmintä enkä voinut olla hönkäilemättä vakiofraasiani valoisista kesäilloista ja miten ne on ihme... Joka vuosi samat jutut!

maanantai 27. toukokuuta 2013

Pohjalla kytevät

Viime aikoina olen kokenut bogitekstien aloittamisen vaikeaksi. Alan miettiä, pitäisikö tervehtiä vai käydä suoraan asiaan ja mikä se asia nyt sitten olisi, ja kaikella sillä saan itseni ihan lukkoon.

Lauantaina oli yhdistetty työryhmä- ja virkistyspäivä. Puolet päivästä puhuimme asiallisina työasioita, puolet keilasimme ja olimme sananselityspeliä. Vähän joka välissä tottakai syötiin. Päivästä jäi käteen ilo mukavista työkavereista, kiitollisuus toimivasta työryhmästä. Vaikka välillä ärsyttääkin niin pirusti ja tuntuu, että ei tuo palikka vaan tajua, niin pääosin olemme kuitenkin hyvä ja toimiva tiimi. Jokainen omine kotkotuksineen ja pienine helmasynteineen, on ne sitten laiskuus, juoruilu tai vallankahvan himo... Mutta yhteispeli toimii ja tuollaiset päivät ovat aina hyviä muistutuksia siitä.

Mietin, kuinka olen aina ollut ujo ja epävarma, kuinka minun pitää kokea olevani paras että voin tuntea itseni yhtä hyväksi kuin muut. Kuinka minun on vaikea kokea itseni arvokkaaksi ja hyväksytyksi ihan vain itsenäni, ilman suorituksia. Olen kasvanut noista tunteistani paljon, mutta siellä jossain pohjalla ne vielä kytevät... Mutta esimerkiksi tuolla työryhmäpäivässä kukaan ei varmasti olisi arvannut näitä syvimpiä tuntojani: katson silmiin, otan puheenvuoroja, esitän eriäviä mielipiteitä, huomion uuden työntekijämme, hymyilen ja kannustan. 

Ajattelin, että saisin kyllä useamminkin olla ylpeä itsestäni.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Muuton alla

Viikko muuttoon! Se valtaa ajatukset tehokkaasti. Tänään pesin olkkarin ison ikkunan ja pyyhin seinää siihen mihin yletyin. Nyt ikkuna on niin kirkas että häikäisee ja seinässä on parin metrin korkeudella valkoisen ja harmaan raja. Ystävämme tulee muuttoon siivousavuksi, muta minä olen niin pökertynyt moisesta avuliaisuudesta että yritän saada ainakin jotain tehtyä jo ennen.

Ikkunaa pestessäni löysin patterin päältä toissajouluna (?) sille sulaneen suklaan, jonka nyt vuosien vetkuttelujen jälkeen hinkkasin pois. Tuli mieleen vuosi 2006 ja muuttomme Varkauteen - kaivoin muuttokuormasta mikron ja sieltä löytyi sisältä kaakao, joka oli kuohunut yli syksyllä 2005. Mitä sitä turhaan pyyhkimään, ei kun pakataan vaan...

Viime päivinä on ollut hyvää yhteistä parisuhdeaikaa. Eilen syötiin Villen tekemiä hyviä hampurilaisia, niissä oli kokojyväsämpläreiden välissä pekonia, jauhelihapihvejä, cheddar-juustoa, punasipulia, tomaattia, salaattia, munaa, aurajuustoa, majoneesia...Voitti niukasti pikaruokalat. ;-) Syötiin ja katsottiin mahat täynnä Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan perustuva elokuva Miss Farkkusuomi. Tuli mieleen aika paljon yhtymäkohtia Pitkän kuuma kesä - elokuvaan: nuoren pojan kasvutarina, mennyt aika, ihastuminen, musiikki, ystävyys. Suosittelen!

Tänään piti herätä inhottavan aikaisin ja viedä auto huoltoon. Korjaajalla on ulkomaalainen nimi, mutta unessa Ville sanoi "et sä tiedä että se on oikeesti Sami Sorsakoski Sarkajäveltä, hö, kaikkihan sen nyt tietää". Koin vähän hämentävänä, kun tämä "Sami" kätteli Villen ja hoiti bisnestä hänen kanssaan ja jätti minut täysin huomiotta. Tuli mieleen kun vuosia sitten olin ostamassa kännykkää ja myyjä puhui ylitseni vain Villelle - nyt kun mietin, olinpa kiltti, olisi pitänyt jättää ostamatta moisesta paskakaupasta.

Huoltoon jätön jälkeen käytiin kahvilla ja kaakaolla ja tultiin kaupan kautta kotiin. Nukuin vähän ja aloin sitten touhuamaan, toisin sanoen ikkunanpesuun ja tiskien maailmaan. Ville roijasi sillä välin tavaraa roskiksiin. Sitten auto olikin kunnossa ja hypättiin taas bussiin ja junaan ja käytiin auton saatuamme vielä uudella asuinalueella ajelemassa. Toivottavasti meistä tulee täällä onnellisia, sanoin, ja Ville, eikös me jo olla.

Rakastan arkea, kun se toimii.

torstai 23. toukokuuta 2013

Note to self

Haluan tehdä töissä pikkuisen enemmän kuin odotetaan. Kun on kiire, ja kun ei ole. Jos saan kritiikkiä, nielen sen ja teen paremmin. Jos saan kehuja, painan ne sydämeeni mutta ajattelen, eihän tuossa mitään. Haluan olla pikkuisen parempi kuin muut. 

Otan asiat haasteena.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Sateessa

Vauva potkii ihanasti, koko ajan. Tänään alkoi loppuraskaus ja vauva on internetin mukaan 900 gramman painoinen. Mahaani on kommentoitu pieneksi, kaikilla on siitä mielipide ja kaikkien mielestä se on aika pieni. Minusta se on sopiva, nätti pallo.

Olen viihtynyt visusti töissä, tänäänkin 11:30-22. Olen yrittänyt saada näihin työpäiviini sellaista mukavaa lopunajan fiilistä, sellaista että nauti nyt, kohta olet pitkään poissa. Mutta arki ja tilanteet menevät ja en juurikaan ajattele, että kohta se lysti loppuu.

Näin unta, että olin lomalla Espanjassa, siellä oli samannäköistä kuin viime kesänä Kreetalla. Alkuun oli ihanat lomatunnelmat, kuljeskelin reteänä rantaviivaa ja nautin auringosta ja lämmöstä, mutta sitten unen rytmi ja sävyt tummuivat ja lopussa olin äitini kanssa heroiinikauppias... Saimme vuodeksi riittävän heroiinilastin myytäväksi ja paniikki kasvoi kun mietin että ei helvetti, tästä tilanteesta ei pääse ulos. Sitten onneksi heräsin, oli aamu ja Ville kietoi kätensä ympärilleni.

Luin sen Felicia Feldtin Näkymättömän tyttären loppuun enkä vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisin. Jo ajatuksena paljastuskirja on jotenkin likainen ja kyseenalainen, ja käytännössä... Ehkä on hyvä, että se kirjoitettiin vasta Wahlgrenin kuoltua? Tai en tiedä; olisi edes mahdollisuus puolustautua. Feldtin lapsuus kuulostaa kyllä ikävältä, raukka pieni lapsi. Mutta kirjasta kuultaa katkeruus enkä ihan ymmärrä, mikä kirjan tarkoitus on? Ymmärtääkseni Wahlgrenin Lapsikirjassa on kuitenkin ihan päteviä vinkkejä, vaikkei hän sitten itse niiden mukaan kasvattanut.

Niin ja Feldtin kirjasta vielä. Se on mielestäni ihan hyvin kirjoitettu, muttei niin, että se kirjallisen loisteliaisuutensa vuoksi oikeuttaisi paljastuksensa.

Pitää lähteä tuonne sateeseen kävelemään. Muhevan maan tuoksun melkein haistaa tänne sisälle asti.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Arkea ja juhlaa

Luen Felicia Feldtin Näkymätöntä tytärtä, joka on eräänlainen paljastuskirja "kasvatusguru" Anna Wahlgrenista. En ole oikein varma mitä kirjasta ajattelisin, joten palaan asiaan sitten kun olen.

Lainasin kirjan Suomenlinnan kirjastosta, jossa pyörähdettiin eilen ystäväni kanssa. Näemme harvoin ja nytkin vierailumme oli melko lyhyt, eli siitä halusi ottaa kaiken irti. Suomenlinna oli hyvä kohde, puolipilvisenä päivänä siellä ei ollut merkkiäkään hellepäivien ihmisryysiksestä, ja kun ei tarvinnut pelätä heittävänsä hukkaan kaunista kesäpäivää tuli käytyä museossakin. Valittiin Lelumuseo, jota voin kyllä suositella! Museopäivän kunniaksi sinne pääsi lastenlipun hinnalla ja vanhat lelut olivat niin kertakaikkisen viehättäviä, että niiden parissa sai kyllä aikuinenkin aikansa kulumaan. Jälkeenpäin herkuteltiin leivoskahveilla museon idyllisessä kahvilassa. Henkilökunta oli superystävällistä ja "tahmatassun suklaakakku", mmm, do I nee to say more.

Edellisenä iltana istuttiin parvekkeella lempeässä kevätillassa puolille öin ja minä ajattelin, tämä on ihanaa. Ympärillämme ilta suli yöksi hitaasti ja huomaamatta, rakkaan ystävän ääni ja ikävä joka siinä jutellessamme väistyi, jaloissa kiehnäävä kissa. Pieni tyttäreni mahassa, se miten kehrään itsestäni elämää niin että se on kyllä jo ihme, kaikki se, syvä hetkessä oleminen ja onnellisuus.

Eilen illalla vuokrattiin vielä Villen kanssa sellainen elokuva kuin Matkalla, joka perustuu samannimiseen kirjaan. Oli turhan hidastempoinen ja "juoneton" makuuni, ja jos minun pitäisi kuvailla leffaa viidellä sanalla ne olisivat: ajelehtiminen, nuoruus, vastuuttomuus, taide, hetkellisyys. Ei sinänsä pöllömpi elokuva, kerta katsoin loppuun enkä nukahtanut, mutta olen nähnyt parempiakin.

Stressaan vähän muuttoa. Sitä kaikkea mikä on edessä, pakkaaminen, purkaminen, siivoaminen. Eikä vielä voi tehä muuta kuin odottaa. Saamme taivaalle kiitos ystävämme siivousavuksi, ja sitten yritän saada ainakin osan ikkunoista pestyä jo ennen muuttoa. Uunin hinkkaus, rasvatahrat keittiössä, pinttyneet saumat kylppärissä, kaikki pöly ja nuhju, hyi yrjö sentään.

Leivon ohraleipää, se tuoksuu valmiilta, rosmariinilta. Ohje on taas se ohrahiutalepakkauksen kyljestä, maailman helpoin. Ei kun syömään.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Piece of kakku

Nyt ihan pikaiset kuulumiset siivouksen lomassa. 
 
Yksi asia missä huomaan tämän raskauden muuttaneen minua on leppoisampi tahti vaikkapa juuri siivotessa. Aiemmin ei olisi tullut mieleenkään pitää kesken siivouksen taukoa, vaikka olisi ollut mikä nälkä tai väsymys, vaan urhean urakkatyöläisen tyyiin halusin painaa koko homman kerralla alusta loppuun. Nyt taas pikku tauko tuntuu ihan pätevältä ajatukselta.... Toivottavasti minusta ei tule lapsen myötä lepsuilijaa, joka ei viitsi pudottaa 30 raskauskiloaan eikä enää jaksa ajaa sääriä tai värjätä juurikasvua, jonka koti on kaaos mutta viis siitä, kun mieli on niin leppoisa. Hrr! :-D Nipo-minäni kouristelee kauhusta.

Oltiin Villen kanssa kotiseuduillamme käymässä, minä perjantaista keskiviikkoon, Ville tuli töidensä sallimana perästä maanantaina. Söin hyvin, kävelin paljon, nukuin syvään, heräsin viideltä ihailemaan auringonnousua, kyläilin kummallakin kummipojallani, mummolla, Villen porukoilla. Saunottiin pitkän kaavan kautta rantasaunassa ja siskon kanssa naurettiin omituisia juttujamme. Jännättiin jääkiekkopelejä ja käytiin pitkiä keskusteluja.

Tänään olin sokerirasituskokeessa 26.:nen raskausviikon kunniaksi. Olin jännittänyt sitä kamalasti, sitä että oksennanko ja pyörrynkö ja joudun kaiken kurjuuden päälle vielä kokemaan koko jutun uudestaan. Ja eikä sitten ollut yhtään paha keikka, glukoosivesi maistui makealta kuin mehujää, vauvakin taisi tykätä siitä koska heräsi heti telmimään mahassa... Ei tullut huono olo ja aika meni nopeasti ja jälkeenpäin palkitsin itseni kanttiinissa herkuilla. Ne sitten kyllä oksensin, mutta jos jotain tämä raskaus on opettanut niin sen, että tuoreeltaan laattaaminen on ihan piece of kakku.

Labran ja yrjön jälkeen jatkoin kauppaan, josta unohdin ostaa kukkia. Menin läheiseen kukkakauppaan ja pyysin jotain edullista kimppua kotiin siivouspäivää piristämään, ja sen myös sain. Maksoi joitakin euroja enemmän kuin marketin ruusut, on erilainen ja viehättävä ja hintaan sisältyi ystävällismielinen jutustelu ja näpsiä vinkkejä. Sellofaani tuntui ylelliseltä kiikuttaessani kimppuani kotiin. 

Väsyttää kamalasti, mutta kyllä nyt kuulkaa pitää jatkaa siivous loppuun. Olen voiton puolella: vessa pesty, pölyt pyyhitty, tiskit selätetty, maton ulkona tuulettumassa; puuttuu imurointi ja luuttuaminen. Sitten ehkä nukun, ja leivon pizzaa, saan rakkaan ystäväni yökylään.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Myrskyn jälkeen

Vuosisadan riita maanantaina, se vain jatkui ja jatkui ja itkin niin että pää oli kipeä vielä seuraavana päivänäkin. Tuntuu että kaikki likapyykki tuli käännettyä ja tuuletettua, moneen kertaan... Jälkeenpäin takerruin Villeen kuin hukkuva, itkin lisää, käperryin häneen unessakin, vihasin koko riitaa vaikka tiesin että sen piti tulla, että se auttoi asioita eteenpäin.

Eilen kävelimme Seurasaaressa lintuja ja oravia syöttäen, mikä onkin sopivan pehmoista riidanjälkeistä puuhaa... Koko päivän yllä leijui jotenkin alakulo, vaikka kaikki olikin hyvin, asiat selvitetty ja kevään ensimmäiset jäätelötötteröt... Väritkin tuntuivat kirkkaammilta, kaikki aistini olivat terävämmät, niin että illalla videovuokraamossa olin kiljahtaa ääneen, "eikö olekin huumaava karkintuoksu!". Katsoimme elokuvan Piin elämä, oli hyvä päivä, kiva päivä, surullinen päivä.

Tänään piti lähteä aamusta aikaisin viemään autoa huoltoon. Korjaaja puhui meille englantia ja puhelimeen espanjaa ja kuuntelin mahaani silitellen Villen ja hänen keskusteluaan, ja äkkiä minuun iski kuin lekalla lyötynä rakkaus Helsinkiä kohtaan. Että aamulla yhdeksältä voi päätyä puhumaan englantia espanjalaisen miehen kanssa! Se olikin ainoa anti sillä reissulla, sillä huollon ajankohtaa jouduttiin siirtämään laitevikojen vuoksi. 

Ajelimme Kannelmäen Prismaan ja toteutimme fantasiani autoilevasta perheestä marketissa (...), ja kassalla meinasin pyörtyä kun ostokset tekivät 90 euroa. Kyyläsin kuitin läpi moneen kertaan varmaan kamalan epäluuloisen näköisenä, mutta niin vain parista meikkituotteesta, hiusväristä, suuvedestä, kissanruoasta ynnä muista vähän kalliimmista kapistuksista tuli tuo törkeä loppusumma. 

Päivällä olin kynsihuollossa ja sen päälle kävin kaupoilla ja ostin farkut. Naurattaa itseni, kun olen käyttänyt viimeisen vuoden trikooleggingsejä ja julistanut farmarit pannaan, ja sitten suunnilleen yhtenä aamuna vain heräsin ja ajattelin että leggingsit on kamalia, täytyy saada farkut. Ja farkut myös sain. Pitkien paitojen ja tunikoiden aikakauden jälkeen on vaihteeksi kiva näyttää persettä.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Täynnä elämää

Vauva on koko illan potkinut niin ihanasti, että mikä olisikaan parempi päivä raskauspostaukselle kuin tämä? (ja kaiken lisäksi olen yövuorossa ja hommat alkaa jo nyt, klo 00:00, olla tehtynä...)
 
 
Raskaustestin tein 20.12.2012 Kampin kauppakeskuksen vessassa klassisesti pari viikkoa häämatkamme jälkeen. Olin ollut edeltävän yön töissä ja kärsinyt jo usean päivän ajan kuukautiskipumaisista "krampeista", jotka ystäväni mukaan olivat hänellä ensimmäinen raskauden merkki. Ja niin vain piirtyi tikkuun himmeän himmeä plussaviiva! Kyllä siinä vähän kädet alkoivat täristä ja suu levisi hymyyn, vaikka samalla tilanne tuntui jotenkin kovin luonnolliseltakin. Olin ehtinyt tuota testiä ennen tehdä elämässäni noin tuhatviisisataa negatiivista raskaustestiä, joista jokaiseen olin saanut lietsottua itseni uskomaan että nyt sitä ollaan raskaana, joten vaikea sanoa tuntuiko tuon nimenomaisen plussatestin tekeminen sitten erilaiselta...
 
 
Menin kotipaikkakunnalleni vievään bussiin ja soitin Villelle, joka oli aamuvuorossa. Höngin että "mulla on tärkeetä asiaa", mutta tulinkin sitten kauhean tietoiseksi itsestäni ja muista matkustajista ja kerroin lopulta raskausuutisen tekstiviestillä... Seuraavana aamuna (tai aamuyönä, kun en saanut hammassäryn vuoksi nukuttua) vanhempieni luona tein digitestin, ja siihen piirtyi ihanat sulosanat: Raskaana 1-2 viikkoa. Valokuvasin testiä ja lähdin sitten isäni kyydillä särkyvastaanotolle, jossa ensimmäistä kertaa sanoin ääneen, "mä oon raskaana".
 
 
Villen jälkeen ensimmäisenä kerroin ystävälleni T:lle tekstiviestillä, M:lle tavatessamme ja K:lle hänen soittaessaan. Hän oli itsekin tuolloin raskaana melkein samoilla viikoilla kuin minä, mutta valitettavasti raskaus meni myöhemmin kesken. Keskimmäiselle siskolleni kerroin myös melko varhain.
 
 
Ensimmäiset raskausviikot olivat ristiriitaista aikaa. Olin samaan aikaan sekä valtavan onnellinen että toisaalta en oikein käsittänyt koko juttua. Podin myös helvetillistä hammassärkyä ja sairastin peräjälkeen kaksi korvatulehdusta, joihin sain antibioottikuurit. Uutena vuotena menin taas särkyvastaanotolle ja sain vihdoin hampaalleni hoidon, jonka se olisi tarvinnut jo ennen joulua, ja siihen onneksi loppui yletön särkylääkkeen vetäminen.
 
 
Hammaslääkäriä seuraavana päivänä sain valtavan itkukohtauksen, kun tajusin, etten ollut sanonut lääkärissä olevani raskaana ja he ottivat röntgenkuvan. Googlailin ihmisten juttuja siitä, mitä kaikkea moinen holtittomuus aiheuttaa vauvalle ja olin lopulta aivan hysteerinen pelosta ja syyllisyydestä. Jyskyttävä omatuntoni rauhoittui oikeastaan vasta ensimmäisessä neuvolassa, kun terkkari sanoi, että tuosta aiheutunut säteily oli niin pientä ettei vaaraa ole; ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä.
 
 
Jossain kuudennen tai seitsemännen viikon paikkeilla alkoivat raskausoireet, joista inhottavimpina muistan palelun, turvotuksen, tissikivun ja kestokrapulaa muistuttavan kuvotuksen, joka kuitenkin harvemmin päätyi oksennukseen asti. Palelu oli ennenkokematonta ja rajua, tuntui että luuni olisivat jäässä ja hohkin jäätävää kylmää sisältäpäin, niin että mitkään viltit ja peitot eivät lämmittäneet. Tunsin itseni oksettavaksi lehmäksi (ilman lehmille ominaista söpöyttä), kun olin vatsoja ja rintoja  myöten pinkeä kuin joulusika. Lihoin jonkun kuusi kiloa ennen ensimmäistä neuvolaa, osin turvotuksen takia, osin siksi etten vain näyttänyt sialta vaan myös söinkin kuin sika.
 
 
Nukuin oikeastaan koko ajan (paitsi töissä käydessäni) ja tuntui, ettei mikään uni ole riittävää. Olin ihan fyysisestikin väsynyt ja normaalitkin arkipäiväiset puuhat veivät täysin voimat. Muistan miten yksillä neljän päivän vapailla jaksoin tehdä yhden pukemista ja meikkaamista isomman jutun per päivä: yhtenä päivänä siivosin, toisena kävin salilla, kolmantena kaupassa. Muun ajan makasin sohvalla ihan tokkurassa.
 
 
Joskus viidennentoista viikon paikkeilla pahoinvointi ynnä muut oireet loppuivat kokonaan, niin että loogiseen tapaani en tietenkään voinut iloita vaan kipitin taas ostamaan raskaustestin. Pelkäsin kovasti vauvan kuolevan kohtuun. Onneksi tuossakin oli kyseessä väärä hälytys ja testi pärähti plussalle heti kun sain sen pissaan. Ding ding ding, usko nyt urpo että olet raskaana, se tuntui kiljuvan.
 
 
Vasta raskausviikolla 20 olleen rakenneultran myötä olen saanut mieleeni enemmän iloa kuin pelkoa ja huolia. Oli ihanaa nähdä oma pieni tytär tekemässä kuperkeikkaa, nähdä että hän voi hyvin. Nyt pari viikkoa olen myös saanut nauttia useita kertoja päivässä tytön liikkeiden tuntemisesta, mikä on tällaiselle hermoilijalle parasta lääkettä. Tytöllä on jo nimi ja mietin usein, millainenkohan tyyppi hän on. Paitsi valtavan ihana, tietenkin!
 
 
Vaikka itselleni tämä raskaus on maailman isoin ja ihmeellisin asia, ovat muut ihmiset ottaneet sen luontevasti. Tulevat isovanhemmat ovat innoissaan, ystäväni iloisia puolestamme, työkaverit kohteliaan kiinnostuneita. Olen onneksi saanut yllättävän vähän typeriä neuvoja, mistä olen kiitollinen. Myöskään huoliani ei ole vähätelty.
 
 
Ehkä ainut ärsyttävä asia on sellaiset "odotas kun..." - kommentit, esim. odotas kun se potkii koko ajan, odotas vaan kun supistukset alkaa, odotas vaan kun alkaa närästää, odotas vaan kun on kesäkuuma ja tuskailet ison mahasi kanssa. No minäpä kuulkaas odotan, koska missään nimessähän en voi iloita tästä hetkestä: olen raskaana, kaikki on mennyt hyvin, olen onnellinen ja jaksava, vauvan liikkeet tuntuvat ihanilta. Yritän muistuttaa itselleni, että a. ihmiset tarkoittavat hyvää/ eivät tarkoita yhtään mitään, sen kun puhuvat ja b. olen varmaan ollut itse samanlainen paksuna oleville ystävilleni.
 
 
Yksi kysymys jota saa kuulla kyllästymiseen asti on "Miten olet voinut?". Olen alkanut vastata siihen, että ihan normaalisti. Tavallaan vointini on ohittanut kuulumiseni ja jotenkin tuohon vointi-kysymykseen sisältyy olettamus, että voinnissani pitäisi olla jotain erikoista. Vaikka itse olenkin pökerryksissä tästä raskaudesta, tiedostan kuitenkin samalla, että tämä paksuna olemisen tila on niiiiiiiiiiin tavallista. Ei tähän kuulu sen ihmeemmät olot ja voinnit (siis välttämättä), vaan monetkin naiset porskuttavat arkipäiväisissä askareissaan uutta elämää sisällään kantaen.
 
 
Vaikka: onhan se ihan hemmetin ihmeellistä!


lauantai 4. toukokuuta 2013

Tänään kaikki muuttuu.

Sain tammikuussa uuden työkaverin, josta olen alkanut pitää koko ajan enemmän ja enemmän. Jo ensivaikutelma oli myönteinen: hän on enemmän kuuntelija kuin puhuja, enemmän ymmärtäväinen kuin tuomitseva, hän on rauhallinen, lämmin ja mielenkiintoinen, hänestä ei oikein tiedä onko hän lintu vai kala.
 
Nämä neljä työtoveruutemme kuukautta olen tarkkaillut häntä, kiertänyt vähän kuin kissa kuumaa puuroa, alkanut lämmetä enemmän ja enemmän. Kyllä, ehkä, hän voisi olla se. Uusi... Ystävä? Ei sentään, ystävyyshän vaatii vuosien tuntemisen, sen sortin henkisen läheisyyden ettei tuota sanaakaan pidä turhaan viljellä. Nyt mietin (ehkä seuraavat neljä kuukautta?), pyytäisinkö häntä kahville. Tapaan niin harvoin ihmisen, josta kiinnostun ystävyys-mielessä, että tunne on outo ja juovuttava. 
 
Uskokaa pois, olen monet itkut itkenyt, kun en ole reipas ja sosiaalinen "kaikkien kaveri", kuinka tunnen välillä yksinäisyyttä ja silti - silti en halua viettää aikaa sellaisten kanssa, joista en Ihan Oikeasti Pidä. Olen ehdoton ja hankala, tiedän. Mutta ei sitä oikein voi olla muunlainen kuin on... Tiedän kyllä sosiaalisen pelin säännöt, hallitsen kahvipöytäkeskustelun, mutten saa siitä mitään jos juttukaverissa on jokin mikä hiertää.

Hurraa, jääkiekon MM-kisat ovat alkaneet! En ymmärrä peleistä mitään, mutta tykkään siitä fiiliksestä kun selostajan ääni kohoaa, aikuiset miehet hyörivät pienen kiekon perässä kuin tohkeissaan olevat koiranpennut kissan jäljillä ja miten yleisö repeää maaleista, miten pelaajat hyökkäävät läjään toistensa päälle ja siihen hetkeen kiteytyy koko maailman ilo ja läsnäolo. 
 
Eniten pidän kuitenkin siitä, miten ennen jokaista peliä kaikki on mahdollista. Uskon aina koko sydämestäni, että nyt Suomi voittaa, nyt meistä tulee maailmanmestareita. Vaikka peli olisi 6-1 vastustajan hyväksi viimeisen erän viimeisellä minuutilla jaksan silti vilpittömästi uskoa, että kyllä tästä noustaan.

Tuosta syystä en muuten esimerkiksi lottoa. Olisi aivan liian raskasta kokea sydämestään joka ikisenä lauantaina, miten nyt tänään kaikki muuttuu. Eihän se varmaan tekisi hyvää verenpaineellekaan.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Vappu 2013

Eilen Ville lähti laivalle ja minä purskahdin itkuun, kun vitutti niin. Vaikka olin itse sanonut että lähde, lähde, ja vaikka yksi ohjenuorani on, että jos sanot jotain niin älä tarkoita päinvastaista, tai ainakaan oleta että toinen olisi ajatustenlukija. Sano mitä tarkoitat, jos sanot muuta niin elä sen mukaan että toinen luulee sinun tarkoittaneen mitä sanot. Helppoa ja yksinkertaista, ja sitten vietin työmatkan haaveilemalla miten Ville sairastuu matkapahoinvointiin, miten Tallinnassa sataa, miten laiva uppoaa. 

Ihanan kohtuullista, eikö olekin?

Meillä on ollut nyt niin vähän yhteistä aikaa, että ikävöin silloinkin kun olemme vierekkäin. En muista milloin olisimme yhdessä päässeet käymään jossain ajan kanssa, aina toinen on töissä, menossa töihin, tulossa töistä tai nukkumassa yövuoron jälkeen. Aina eri aikaan. Sitten olen kateellinen Villen kavereille jotka saavat mennä hänen kanssaan laivalle, olla ja viettää kivaa aikaa, ja minä saan tunnin aamulla ja toisen ylihuomenna, ja ne menevät arkisiin askareihin, siivoamiseen, ruoanlaittoon, työvuoron jälkeiseen lepoon, siihen että molemmat ovat omalla tietokoneellaan eikä puhuttavaa ole.

Kuitenkin - ajattelen että niin kauan on suhteessa kaikki hyvin, kun sitä toisen seuraa vielä haluaa ja kaipaa. Ja pelkään tuleeko joskus aika, kun yhteistä aikaa ei ole ollut ikuisuuteen ja sittenkin miettii, eipä ole väliksikään. Mitä sitä tuon seuralla? Silloin ihmiset varmaan eroavat.

Tänään lähdin ystäväni luo. Matka, joka on noin 3-4 kilometriä, vei minulta puolitoista tuntia erinäisten ratikkaongelmien vuoksi ja lopulta saavuin paikalle vittuuntuneena ja puhisevana, rakko halkeamispisteessä. Äkkiähän se siitä kuitenkin iloksi muuttui ja kohta jo nauroin niin että seinissä soi. Söimme vappuherkkua ja sitten ystävän vauva heräsi, ja ei voi olla suloisempaa kuin pieni lapsi! Hän hymyili ja flirttaili ja nousi seisomaan jalkojani vasten ja oli vaaleanpunaisessa mekossaan syötävän suloinen (mutta tyydyin kuitenkin nakkeihin, perunasalaattiin ja munkkeihin, heh heh). Eli lopulta ihan hyvä vappu, kaikesta huolimatta ja juuri siksi.

Eilen siskoni soitti kaukaa merten takaa, olin töissä mutten piitannut, laitoin toimiston oven kiinni ja puhuttiin puoli tuntia. Suhteemme on ihmeellinen, se on niin luja että jatkuu ja jatkuu aina vain, se ei voi syventyä eikä erkaantua, perusta on niin luja että vain on, aina ja iänkaikkisesti se on. Illalla kotona tekstailin lapsuudenystäväni kanssa, näemme ensi viikolla. 

Kaikki on hyvin, onhan.