perjantai 30. elokuuta 2013

Lapsellista, kodikasta




Välillä, tässä malttamattomuuden laaksossa jossa nykyään vaellan, hipsin yläkertaan hypistelemään noita pieniä ihania kapineita. Tuossa viimeisessä kuvassa on jotain eilen ostamiani juttuja. Nuo pipot on vähän naurettavia, mutta luotan siihen että pienellä ihmisellä kaikki näyttää söpöltä.

Tässä vielä pari kuvaa kotoamme. Kolme ylintä tytön tulevasta huoneesta, jota ei vielä olla sisustettu erityisen lapsellisesti. Katsotaan sitten, kun tyttö muuttaa sinne. Huone on iso, melkein tuplasti Villen ja minun makuuhuoneen kokoinen (joka puolestaan on aika pieni, sinne mahtuu nippa nappa parisänky, pinnasänky ja yöpöytä).

Alin kuva on olkkarista. Ostin nuo taulut vähän aikaa sitten täältä. Suosittelen jos kaipaatte jotain pientä kivaa sisutukseen: melko edulliset hinnat (ainakin jos hakee kehykset Ikeasta tms...) ja supernopea toimitus. Kotimaisuudesta plussaa!

Poden sisustuskriisiä ja katselen päivittäin kotiamme "sillä silmällä". Olisipa enemmän rahaa ja tyylitajua. Onneksi kohta ei ole enää aikaa eikä varmaan mielenkiintoakaan kotipoloista kohtaan.  Mitään vikaa kun siinä ei ole, tämä kirottu mieli vain.



torstai 29. elokuuta 2013

Sitä vaan etten vieläkään synnytä.

Jotenkin väsyttävä päivä. Alkoi neuvolalla, jossa taas todettiin vauvan olevan jo erittäin alhaalla, mahan roikkuvan ja kohdun kasvukäyrän lähteneen laskusuuntaan. Jep, jep. Neuvolan jälkeen päikkärit, päikkäreiden jälkeen sämpylöiden leipomista, illalla pientä shoppailua. Tajusin että tytöllä ei ole kuin yksi sisäpipo ja kävin ostamassa pari lisää, samoin kuin sukkia ja kaksi pantaa. Vauvojen jutut on niin söpöjä ja halpoja, miten niitä voisi vastustaa?

Tämän parempaan en nyt taivu. Zzzz...

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Vauvahautomo alias hirviö-dumbo heppatalleilla (synnytyspeukut pystyssä)

Tässä kun pitää keksiä tekemistä, ettei ihan seinät kaatuisi päälle, niin käytiin tänään Tuomarinkylän heppatalleilla. Aivan ihana paikka! Oli taas niin kaunis loppukesän ilta, aavistus syksyä ja luonto niin kypsä, kyllä te tiedätte, ja noissa puitteissa se kaikki vielä korostui. Laakeana leviävät viljapellot, metsää, laajoja nurmikenttiä, kartanorakennus, söpö pikku huvimaja ja ontto puu, jonne Ville meni sisään... 

Olen ratsastanut kymmenen vuotta sitten, mutta nyt huomasin vähän pelkääväni hevosia. Yksikin oikein uljas ja ystävällinen oikein kurottui aidan yli meitä kohden, mutten vain uskaltanut kyhnyttää. Tuli ihan järjetön pelko, että hevonen syö käteni! Vaikka järjellä tiesinkin, ettei tietenkään, etteivät hevoset tee niin eikä varsinkaan tuo rauhallisena ja ystävällisen uteliaana kurottava yksilö, niin en vain uskaltanut ojentaa kättäni.

Tuolla näkyi olevan myös ravintola, museo sekä sikahintainen sisustuskauppa, jossa käytiin pällistelemässä. Kaiken kaikkiaan sellainen paikka, jonne voisi ihan hyvin tuoda muualta tulleita ystäviä ihmettelemään ja ihastelemaan hyvän sään vallitessa.

Aamulla heräsimme taas varhain ja lähdimme jossain vaiheessa aamupäivää asioille. Ville vei kännykkänsä huoltoon ja käytiin kierrätyskeskuksessa ja Chico'sissa syömässä. Siivosimme koko kodin ja sain ostettua vihdoin kauratyynyn, jos siitä vaikka olisi apua supistusten alkaessa. Välillä supistaakin lupaavan napakasti, kipeästi jopa, mutta sitten aina parin tunnin päästä tilanne laantuu.

Vauva sai yöllä hirveän hikkakohtauksen. Makasin pimeässä ja tuntui, kuin sisälläni olisi kurnottanut jättiläismäinen sammakko... Aamulla olimme molemmat turhautuneita, Ville ja minä. Tunsin itseni enemmänkin vauvahautomoksi kuin ihmiseksi. Ville päivitti facebookiin kärsimättömyyttään ja olin vetää herneen nenään, kun yksi hänen ystävänsä kielsi yhtään huokailemasta, että minullehan tämä rankkaa on ja Villen pitää vain olla hiljaa, hieroa jalkojani ja kantaa herkkuja. Siis voihan vittu! Miksei lapsen isä saisi olla kärsimätön ja haluta jo tyttärensä maailmaan?? Mikä hirviö-dumbo minä olen, jos pitää kantaa herkkuja kuin millekin alttarille, ja miksi ihmeessä minun jalkojani pitää hieroa? Minä inhoan jalkahierontaa.

Mulla on jäänyt joku kasvunvaihe väliin, koska en voi sietää sitä, jos joku tulee tuollaiseen määräilevään sävyyn kertomaan, mitä minun pitää tehdä. Helvetti sentään! 90 % saamistani neuvoista on alentuvia ja typeriä ja osoittavat, ettei neuvoja tiedä minusta juurikaan. Silti en osaa olla hermostumatta. Inhoan besserwisseröintiä, ihan totta aika harvoin varmaan kellään on niin, ettei tietäisi, mitä voi tehdä - jokaisen on silti kuljettava ne omat polut ratkaisuun, käytävä se koko prosessi läpi. Ei mutkia voi noin oikoa eikä ulkokohhtaisista paska-neuvoista ole mitään hyötyä. Kyllä tietoa on, olemassa ja saatavilla, mutta se mikä saa ihmisen tekemään omassa elämässään muutoksen pisteestä tämä pisteeseen tuo riippuu niin monesta asiasta, jaksamisesta, menneisyydestä, rohkeudesta, itsearvostuksesta, kaikesta, että siihen ei oikein voi kukaan tulla sanomaan mitään.

Eksyin vähän, mutta näin on näreet. Nyt pikkuhiljaa unille. Pitäkäähän taas ensiyönäkin synnytyspeukkuja... ;-)

tiistai 27. elokuuta 2013

Passissa.

Laskettu aika on huomenna. En olisi uskonut, että olen vielä tässä vaiheessa tämän raskaan, supistelevan mahan kanssa, sen sijaan että ihmettelisin ihanaa pientä vauvaa. Pysähdyn välillä epäuskoisena peilien eteen ja säälin niistä heijastuvaa naista: mikä vaivalloisen näköinen askel ja painavana roikkuva vatsa. 

Olemme passissa kotona. Villellä on vapaat mutta ei huvita eikä oikein uskallakaan lähteä minnekään. Heräsimme aikaisin ja kun kello kymmeneen mennessä minä olin jo nukkunut päiväunet ja Ville syönyt lounaan, ajattelin että tästä tulee piiitkä päivä...Kävimme sitten Jumbossa, Ville osti web-kameran ja pelin ja minä ruokaa ja siskolleni pyörän pumpun.

Kohta vähän kävelemään. Mielessäni vaihtelevat tyyneys ja hyväksyntä ja sitten taas malttamattomuus ja suoranainen kiukku lääkärin neljä viikkoa sitten lausumia "ihan kohta syntyy" -pöytypuheita kohtaan.

Vaikka oikeasti: ihan kohtahan se syntyy!

maanantai 26. elokuuta 2013

Poliisihevosten lomahuvilalla

Kävimme lauantaina Villeseni kanssa tässä lähellä Haltialan maatilalla. Oli kaunis loppukesän päivä, kypsä ja lämmin. Pellot ja laitumet aukesivat ympärillä laakeina, lampaat pupelsivat onnellisena voikukanlehtiä eikä mistään olisi uskonut, että Helsingin keskustaan on puolen tunnin matka. 

Opimme, että Helsingin poliisihevoset viettävät tuolla vapaa-aikansa. :-)








sunnuntai 25. elokuuta 2013

Jees jees

Kiva päivä, hyvä päivä. Tuntuu että sinetöin sen jo heti herättyäni pitkästä aikaa vähän laittautumalla. Ei college-housuja ja yhtä ja samaa äitiyspaitaa tällä kertaa, vaan mustat leggingsit, pitkä toppi ja siihen päälle sellainen lyhyt hörsyläpaita, vaatteet joita käytin jo ennen kuin olin paksuna. Kaulakoru ja kivasti asettuva meikki ja hiukset. Ballerinat ilman sukkia ja loppukesän aurinko ja lämpö niskassa vaappuessani kauppaan.

Puhuttiin samalla maraton-puhelu ystäväni kanssa. Hän on niin kaunis ja elegantti että voisin vain kuunnella häntä maailman tappiin; tuntuu että mitä tahansa hän sanoo on mielenkiintoista, koska ääni on niin miellyttävä. Sellainen radioääni, niin kuin sanotaan. 

Meni muuten melkein kaksi tuntia tuohon n. neljään kilometriin, mutta jaksoinpa käydä. Nivunenkaan ei äitynyt ihan mahdottomaksi, kun rauhassa kävelin.

Ennen kauppaa innostuin muuten taas leipomaan. Toissapäivänähän tein sämpylää, eilen pullaa ja nyt tänään taas sämpylöitä. Laitoin taikinaan porkkanaa ja tuli hyvee. Huomenna teen taas pullaa, kokeilen sellaista vaniljajuttua sinne sisään.

Villen tultua töistä kinusin häntä Seurasaareen, elokuviin, keilaamaan, ihan minne vain poistamaan mökkihöperöyttä. Ville ei oikein lämmennyt ja lopulta heitin "No mennään Lidliin palauttaa pulloja", ja kun Ville puuskahti "no joo" ei riemullani ollut rajaa. :-D Ja sittenkös vasta olikin ilo ylimmillään kun käytiin myös K-raudassa... 

Sanoin ajellessamme, että joskus vielä varmasti kaipaan näitä tylsiä päiviä, toivon että kun edes yksi päivä olisi tällainen, mutta ei se nyt lohduta. Ymmärrän myös erittäin hyvin pienten lasten vanhempia, jotka lähtevät ihan innoissaan vaikka ruokakauppaan. Heillä se ehkä liittyy myös haluun päästä eroon ipanastaan hetkeksi, mutta voi että maisemanvaihdos kotinurkistakin tekee hyvää.

Nyt astianpesukone pyörii, mukissa on herkkukahvia ja pöydällä palaa ystävältäni häälahjaksi saadut toffeen tuoksuiset kynttilät. Leikkasin kukille uuden imupinnan, ne ovat olleet jo puolitoista viikkoa hyvinä. Tämä kaunis, pieni elämä... 

Sanoin Lidl-reissullamme myös, miten olisinpa tiennyt Varkaudessa köyhinä opiskelijoina asuessamme ja rahahuolia itkiessäni, miten hyväksi elämä vielä tulee. Vaikka, lisäsin, olisikohan silloinen wannabe-anarkisti minäni osannut ajatella tätä hyvänä elämänä... Tätä tylsää arkea. Tylsää ja sovinnaista ja miten kaikki rullaa. Ah!

lauantai 24. elokuuta 2013

Mahan viereen pötkölleen

Hei oikeesti.

...

On raskausviikko 39+3. Kehoni ei enää jaksaisi venyä, eikä mieleni, mutta molemmat venyvät silti.

perjantai 23. elokuuta 2013

Naapurikyttääjä odottaja

Naapurin penskat kiljuvat kuin viimeistä päivää, huomasin äsken ajattelevani. Totta kyllä, varsinkin kun ovat juuri tuossa meidän ikkunoiden alla. Tässä on juuri meitä vastapäätä pari penkkiä ja pöytä ja sitten tuolla talojen päässä yhteinen leikkipaikka. Tosi usein nuo nappulat on tässä meidän edessä pelaamassa sählyä/ polkupyöräilemässä/ hyppimässä pöydältä alas. Välillä ärsyttää tuo mekkala, mutta sitten muistutan itseäni että kiva että lapset saa olla lapsia, lapset saavat myös kuulua ei vain näkyä, jne, ja hetken olen zen. 

Lapsettomana on niin helppoa tietää kaikki lastenkasvatuksesta, mutta varmasti oma tyttäremme on parin vuoden päästä samanlainen rasittava kiekukaula kuin nuokin. Ja saa olla, muistanhan sen sittenkin: en halua omalla aikuisen kaikkivoipaisuudellani ja ylimahdillani murentaa toisen omaa tahtoa. Vaikka pitäähän käytöstavat olla. Tasapainoilua luvassa!

Tänään odotin Villeä töistä kuin mikäkin 50-luvun kotirouva, että hän pääsee viemään minut kauppaan. Tajusin jossain vaiheessa odotustani, että sehän riittää kun saan auton  - osaan toki itsekin ajaa. Jotenkin vain unohdin sen siinä odottaessani. Lähdettiin sitten kuitenkin yhdessä kauppaan, mutta minä ajoin.

Illalla tein jauhelihakiusausta, laitoin siihen pinaattia ja porkkanaa. Hyvää lisärautaa tällaiselle heikkoveriselle naikkoselle. Leivoin myös pitkästä pitkästä aikaa sämpylöitä ja voi että ne on hyviä! Syötiin niitä uuninkuumana luomukirnuvoin kanssa jälkiruoaksi. 

Päivällä siivosin sekä ylä- että alakerran ja ravasin pyykkituvassa pyykillä, ja koko päivän onkin rattoisasti supistellut. Äiti kysyi tänään, milloin pidämme tytön nimiäiset - serkkuni sai tytön viikko sitten ja häntä juhlitaan viides lokakuuta. Alkoi ahdistaa noin kauaskantoiset suunnitelmat - synnyhän nyt ensin, pikkuinen. Ei mennä asioiden edelle, kuten äitikin sitten puhelun lopetti.

Kohta saunaan. Tänäänhän onkin perinteiset synnytyksen käynnistämiskeinot kattavasti käytössä. ;-)

torstai 22. elokuuta 2013

Pieni loma kaikesta

Tänään olen jostain kumman syystä ajatellut, että ei raskaana ole hassumpaa. Ainakin kun odottaa esikoistaan ja tämä äitiyslomakin on ihan oikeasti lomaa - luultavasti ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni saan elää näin itselleni, ilman velvotteita ja tekemispakkoa. Terveydenhuoltoalan ammattilaiset suosittelevat jättämään ikkunanpesun kevääseen ja katsomaan kaikki haluamani elokuvat nyt ennen kuin vauva syntyy, äiti kehottaa nostamaan jalat ylös ja ottamaan päiväunet joka päivä ja mies vie autolla karkkiostoksille, koska "turhahan sun on rehkiä". 

Pitkäänhän taistelin vastaan, touhusin oikein uhallakin, ja rehellisyyden nimissä pitkäänhän vointini olikin tosi hyvä. Nyt, kun kiloja on tullut 20 ja raskausviikkoja 39, olen antanut itseni höllätä. Liikunnasta tulee nivuskipuja, alapää on kipeä kuin sille olisi tehty seksuaalista väkivaltaa, liikkuminen supistaa vatsaa inhottavan napakasti, supistukset leviävät alaselkään. Sohvalla on hyvä, aamuisin herääminen ilman kelloa, päivisin kotipuuhia ja herkuttelua. Lukemista ja tv:tä. Vauva kulmikkaana ja raskaana terävine kantapäineen, mutta hyvin me mahdutaan ja hyvin me jaksetaan, kun köllähdän mahan viereen pitkäkseni.

Terkkarimme on aika höpsö. Tänään oli taas neuvola ja painoa on tosiaan tullut 20 kiloa ensimmäisestä neuvolasta (ja ennen ensimmäistä neuvolaakin joku viisi-kahdeksan, mutta siitä ei ole dokumenttia). Käytiin seuraava keskustelu:

- Kyllähän tuo paino aika paljon nousee.
- Niin... Mutta en mä jotenkin jaksa enää tässä vaiheessa välittää.
- Niin, mitäpä sitä! Eihän oo enää kun maksimissaan pari viikkoa.
- No niinpä.
- Vaikka onhan se tietysti paljon noussut... Pitäis se liikunta muistaa...
- Niin no se on aika epämiellyttävää jo. Eikä mua sikskään stressaa kun en mä mielestäni näytä miltään jättiläiseltä.
- No et kyllä näytäkään, ei kyllä uskois että on niin paljon tullu. Oikein sopusuhtaiselta näytät.
- Joo no niin mulle on muutkin sanonu.
- Mutta voishan sitä pienempiä annoksia... Vaikka kohtahan sä jo synnytät, ei kai sillä näin loppuvaiheessa niin merkitystä...

Jne. Terkkarin puheessa vuorottelivat rento siviilipersoona ja sitten terveydenhuoltoalan ammattilainen, jonka täytyy pysyä käyrillä vaikka mikä olisi. Tykkään enemmän tuosta siviilimuikista; ei ole kyse siitä, etten tietäisi terveellisistä elämäntavoista. Just nyt mun juttu vaan on salin sijaan suklaa.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Uusi päivä

Eilen oli jotenkin tympeä päivä, vaikka kaikki hyvän päivän elementit olivatkin kasassa: Villen vapaapäivä, skypettelyä Lontoon siskon kanssa, herkkuruokaa, kaksi uutta naistenlehteä. Mutta myös: kamala painostava ilma, huono olo, napakat supistukset jotka hankaloittivat oloa. Ville asensi meille tiskikoneen (Jihhuu!) ja teki ruoan, joka venyi grilliongelmien vuoksi. Lopulta päästiin illalla seitsemän maissa syömään ja vaikka ruoka olikin hyvää ja loppuilta meni yhdessä sohvalla nyhjätessä, jäi koko päivästä vähän ankea fiilis. Suurin syy varmastikin huono oloni; meinasin pyörtyäkin aamulla.

Nyt herkkukahvia ja uusi päivä, uudet kujeet.

P.S. Eilen vauva työnteli pientä takamustaan mahan läpi niin touhukkaana että nauratti. Selvästi ei tahtonut hyvä asento löytyä. Voi pieni, synnypä jo, sinulla on jo aivan liian ahdasta siellä. Ja se pyllyn sheikkaaminen tuntuu vähän epämiellyttävältä! :-D

maanantai 19. elokuuta 2013

Hemlock Grove

Uusi suosikkisarja on löytynyt! Se on ihanan outo, karmivalla tavalla kaunis. Usein aika pelottava. Välillä iljettävä, ja kaikessa siinä silti niin kiehtova. Netflix esittää - Hemlock Grove!







sunnuntai 18. elokuuta 2013

Raivohärkä

Iltaa kohden vitutus nousee. Ei tänään vielä, mutta eiköhän ole edessä... Varmaan jotain hormonijuttuja, eilenkin tosiaan venäytin jotenkin tämän nivuseni kun pingoin niin raivohärkänä lenkillä. En edes muista mikä milloinkin on ärsyttänyt; eilen kai se, kun skype ei toiminut ja kissat tulivat kyöhnäämään. 

Oikeasti se viha jota noita kissojakin kohtaan välillä tunnen on ihan sairasta. En kestä niiden naukumista, kuljeskelua, makaamista, mitään niissä. En kestä että ne tulevat puskemaan jalkaa tai hyppäävät viereen enkä kestä naukumista yhden yhtä sekuntia.

Olen aina tuntenut ylimielistä paheksuntaa sellaisia impulsiivia, vahvamielipiteisiä ihmisiä kohtaan. Jotka täräyttävät perkeleen kun siltä tuntuu ja joista ei varmasti jää epäselväksi, millä mielellä miss draama nyt kulloinkin on. Nyt kun olen itse niin huonohermoinen mietin, että ehkeivät nuo draaman hakuisiksi huomionkerjääjiksi luokittelemani impulsiivisemmat kanssasiskotkaan eivät vain pysty hillitsemään itseään. Eihän huono ja räiskyvä käytös silloinkaan kovin hyväksyttävää ole, mutta ainakin ymmärrettävää.

Eilen illalla kävimme roskaruoan päälle kaupan pihassa parkkeeramista harjoittelemassa. Meillä on kamalan ahtaat parkkipaikat täällä, tai sitten naapureilla vain on niin isot autot, ja koettiin molemmat treenin tulevan tarpeen. Mielestäni kummallakin myös tatsi parani siinä tyhjiin ruutuihin sihdatessa. 

Tänään käytiin Lidlissä jättiostoksilla ennen Villen iltavuoroa ja äsken kokkailin lohta, perunamuusia, keitettyjä porkkanoita ja sipulinlaiho-turkkilainen jogurtti -soosia. Pieni keskiluokkainen elämäni, ich liebe dich.

lauantai 17. elokuuta 2013

Urheilun huumaa, öhm

Huhuh mikä lenkki äsken! Olin kamalan kiukkuinen ennen lenkille lähtöä ja pingoinkin ensimmäisen kolmanneksen melkein hölkäten. Sitten alkoi jo mieli tasaantua, mutta tajusin että taisin lähteä vähän turhan pitkälle taipaleelle, ja että kropassa tuntuu kaikkea muuta kuin kivalta. Nivusia vihloi ja supisteli. Järkeilin kuitenkin, että turha siinä vaiheessa enää kääntyä (miksi, oi miksi?) ja niin porskutin eteenpäin. Meni vähän alle tunti, mitä ei ole ikinä tuolla lenkillä tapahtunut, eli oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita kun kaahotin menemään...

Tuntui kuin nivusissa olisi ollut puukko, mutta tsemppasin itseäni eteenpäin miettimällä vähän aikaa sitten lukemaani kivun arviointiasteikkoa. Eli nolla on olematon kipu, kymppi suurin kipu jota voi ihmiselle kuvitella. Koskapa pystyin kävelemään ja ajattelemaan välillä muutakin, mietin ettei tuo voinut olla kuin ehkä viisi, maksimissaan. Loppumatkasta kipu muuttui sellaiseksi tuikkivaksi ja alaselkääkin vihloi ja silloin arvovaltainen raati eli meitsi luokitteli kivun kutoseksi. Pystyin kuitenkin kävelemään ja tiesin, että vaikka olisi ollut vielä useampikin kilometri olisin suoriutunut niistä. En ehkä enää irvistelemättä mutta suoriutunut kuitenkin.

En olekaan elämässäni kokenut kutosta kovempaa kipua, paitsi hammas- ja korvasäryn luokittelisin ysiksi. Oikeastaan voisin antaa kympinkin, mutta tuntuu että kymppi-kivun pitäisi olla sellaista johon jo pyörtyy..? Minä en ole pyörtynyt, mutta muistan miten talvella tämän hartaasti toivotun raskauden ollessa aluillaan ja helvetillistä hammassärkyä kärsiessäni ajattelin, että jos pitäisi valita niin antaisin tämän raskauden pois, kun vaan kipu lähtisi. Tai että jos tietäisin, ettei tämä kipu enää poistu en haluaisi elää. 

Saa nähdä miltä synnytyskipu tuntuu. Olen utelias enkä osaa pelätä, koska en pysty kuvittelemaan.

Tämä nivuskipu on muuten ärsyttävää. Monesti oltuani levossa ja noustessani se yllättää niin voimalla, että polvet notkahtavat enkä voi olla älähtämättä. Sitten könkkään jonkun aikaa jalat suorina kuin mitkäkin puujalat ja tilanne rauhoittuu.

Kohta, kun Ville tulee töistä, mennään ajelemaan ja Mäkkäriin. Olen koko päivän himoinnut BigMac-hampurilaista ja tuon himolenkin päälle olen sen ansainnut! Ville, tule jo!

perjantai 16. elokuuta 2013

Hellan ja tiskikoneen välissä

Hyvät unet takana, ihanaa. Tulevassa vauva-arjessa olen eniten jännittänyt sitä, millainen nukkuja meidän vauva tulee olemaan... Varmaan yleinen mietintä tulevilla vanhemmilla? Onneksi meitä vanhempia on kaksi, voidaan varmistaa että molemmat saa ainakin joskus nukkua hyvin.

Tänään aamuhommien jälkeen käppäilin kauppaan. Supisti koko matkan, oli kuuma ja huono olo. Kaupassa supistukset vähän hellitti ja silloin  vauva alkoi potkia terävillä kantapäillään niin että maha kupruili enkä voinut olla älähtämättä. Tuli hetkellisesti sellainen olo että helvetti soikoon, kyllä tätä kehoa piinataan! Sitten alkoi hymyilyttää, kun toinen niin nohevana monotti. Hyvähän se on, että liikkuu. Pieni, terävä vauvani.

Kotona odottelin tiskokonetta. Saatiin vanhemmiltani mojova rahasumma tiskokonerahaksi tupaantuliaslahjana uuteen kotiin (kiitos, kiitos, kiitos!), löydettiin hyvän oloinen peli ilmaisilla kotiinkuljetuksilla ja tänään kone sitten luoksemme saapui. Tuossa se nyt keskellä lattiaa napottaa, Ville vielä lähtiessään sanoi, etten saa yrittää nostaa sitä. Kuulemma minulla on välillä taipumus vähän yliarvioida voimani ja jaksamiseni... Olen saanut tämän raskauden aikana eri ihmisiltä vaikka mitä typeriä neuvoja, miten en saa siinä ja tuossa tilanteessa nostella/ rehkiä/ rasittaa itseäni, ja vaikka mietinkin aina pitääkö neuvoja minua holtittomana idioottina joka tuosta noin vain vaarantaa lapsensa, olen kuitenkin tyytyväinen että vaikutan ennemmin turhan reippaalta kuin raskauttaan verukkeena käyttävältä laiskimukselta.

Äsken sain jonkun keittiökärpäsen pureman ja kokkasin kinkkupastaa sekä leivoin pannaria ja kinkku-fetajuusto - sarvia eilisellä ohjeella. Pannarin ohje on täältä ja se on siitä harvinainen resepti, että Villekin aina kehuu kun teen sitä ja saattaa ottaa jopa toisenkin palan. Pastaan laitoin pekonia, kinkkusuikaleita, purjoa, viherpippurikoskenlaskijaa, ruokakermaa ja tietysti pastaa. Ja nyt tuli himo tässä luetteloinnissa joten ei kun pannaria ja sarvea napaan moi.

torstai 15. elokuuta 2013

Yhdyn mielipiteeseen, antaudun isolle miehelle ja muita päivän juttuja

Touhupäivä!

Nukuin viime yön todella huonosti, varmaan alle neljä tuntia. Ei ollut kuuma eikä erityisiä vaivoja, ei vain unta riittänyt. Ei Villelläkään ja säälitti katsoa, miten väsyneenä hän lähti tänään iltavuoroon.

Aamulla olisi ehkä unta riittänytkin, mutta piti herätä aikaisin neuvolan takia. Tyttö on kasvanut ja kiinnittynyt, terkkari mietti tarvitaanko ensi viikon neuvola-aikaa. Tiedätte toiveeni. Pomo soitti päivällä kuulumisia kyselläkseen ja kun sanoin, miten olen malttamaton ja odotan niin synnytystä, hän kysyi vilpittömän ihmettelevänä, enkö voisi vaikka lukea kirjaa ja ottaa tätä odottelua levon kannalta? Ihan nauratti; noinhan se olisikin hyvä. Ja itseasiassa tänään aika onkin mennyt nopeasti ja kivasti, kun on ollut niin paljon tekemistä.

Neuvolan jälkeen kävin Jumbossa ostamassa erinäisiä kauneudenhoitokapineita: puuterin, hoitoaineen, meikkivoiteen, suihkugeelin. Kotona huushollin siivous ja sitten soinkin itselleni päikkärit. Olin juuri nauttimassa pienestä sessiosta kännykän torkkunapin kanssa, kun ovikello soi. Ihan unenpöpperössä menin avaamaan ja siellä oli iso mies turvalukkofirmasta. Hän on käynyt kerran aiemminkin ja silloin sanoin ei, nyt sen sijaan antauduin hänelle. 
Pelkään olla yksin kotona, pelko on järjetöntä ja villiä enkä tiedä helpottaako sitä mitkään lukot, mutta ei niistä ainakaan haittaa ole.

Miehelle ei käynyt muu kuin käteismaksu, joten sovimme että hän tulee puolen tunnin päästä hakemaan omansa. Rikoin varmaan jonkun paksuna olevien naisten kävelymestaruusennätyksen pinkoessani lähiostarille automaatille maha kestosupistuksesta pinkeänä. Ehdin juuri ja juuri mutta huh, puuh. Olipahan matka. Kotona maksoin miehelle ja leivoin juustosarvia. Ohje on täältä ja yhdyn kyllä siinä esitettyyn mielipiteeseen: parhaita sarvia joita olen maistanut. Ja helppo tehdä, mikä on tietysti plussaa; meikäkin on joka kerta onnistunut.

Äsken puhuin anopin kanssa puhelimessa, hän sanoi "prinsessalle terveisiä että saa alkaa tulemaan heti kun siltä tuntuu". <3 Äitikin on soitellut harva se päivä. Kyllä on innokkaita mummoja Savon suunnassa, ihanaa. Tämä pieni tyttö on etuoikeutettu, tällainen määrä rakkautta ja turvallisia aikuisia jo ennen syntymää.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Huiput

Tervehdys tylsyyden laaksosta!

Päivän top-kohdat:

- Siskon Lontoon kuulumiset. Siellä menee hyvin!
- Jalkaraspin ostaminen. Hyvästi kuivat kantapäät! Jalkapohjani ovat yleensä pehmeät kuin vauvan peppu, mutta nyt harmittavasti kuivuneet päivittäisestä rasvaamisesta huolimatta. Nyt asiaan tuli muutos ja iho on kuin peppu, öh.
- Pieni ajelu Villen kanssa, määränpäänä Makuuni ja Lidlin paistopiste. Ilta on sitten mennyt sämpylöiden ja irttareiden kanssa seurustellen... Sanoin että kiva lihottaa itseään entisestään ennen huomista neuvolaa ja the puntaria, mutta Ville kehotti leikkimään anoreksiasta parantumista, jossa jokainen kilo on voitto. Huomenna siis villit tuuletukset jos paino on taas noussut!
- Top-juttu on myös se, että ei kiinnosta nuo paino-jutut muuten kuin jonkun neuvolan takia eli kova matka on kuljettu entisestä "yhhyy arvotan itseni sen mukaan miltä kroppa näyttää" - meiningistä.
- On satanut jo monta päivää ja nukun öisin tosi hyvin. On viileää ja peitot kuohkeat, ihanaa. Tänään vaihdoin lakanatkin ja kohta sujahdan niiden väliin.
- Tilaamani imetysrintsikat saapuivat. Toiset lähtevät palautukseen mutta toiset vaikuttavat niin käypiltä, että tilasin kahdet lisää.

Olen yrittänyt ajatella, että kyllä se vauva sieltä syntyy kuukauden sisällä. Että vähän malttia, hätähousu.

Ei oikein toimi. 

tiistai 13. elokuuta 2013

Ennen perunasirkusta

Väsyttää, supistaa, on supistanut koko päivän. Tylsiä harjoitussupistuksia jotka eivät johda mihinkään, kuten pessimistisesti ajattelen. 

Olin tänään lentokentällä hyvästelemässä siskoni, hän muuttaa ensi vuodeksi Lontooseen. Toinen siskoni palaa syyskuussa Sarajevosta. Minä olen kotona niin kuin aina olen, käyn välillä ihmettelemässä Vantaanjokea mutten muuten viitsisi aina edes kauppaan mennä.

Eilen kävelin yhteensä jonkun kolme tuntia - puolitoista aamulla, puolitoista illalla. Ei varmaan yli kahdeksaa kilometriä yhteensä eli ei taas vauhti päätä huimannut, mutta sitä tämä nyt on. Illalla käveltiin Villen kanssa mäkisessä metsässä niin että nyt oikein lihaksissa tuntuu. Tässä on kyllä ihanaa luontoa ympärillä.

Tänään teen perunavelliä, eilisestä päivällisestä jäi muusia yli. Nyt äitiyslomalla minusta on kuoriutunut oikea kodinhengetär, tai reipas pesänrakentaja kuten Ville touhuamistani kommentoi. Himoitsen tavallisia suomalaisia ruokia ja niitä myös teen: kermaista lohisoppaa ja pannukakkua yhtenä päivänä, makkarasoppaa toisena, uunimakkaraa, juurespihvejä ja muusia kolmantena. Vadelma-omena -kiisseliä jälkiruokana. Sain äitiltä itsepoimittuja puutarhavadelmia mutta yritän vähän säästellä niitä ja kiisseliinkin käytin kaupan pakasteita. Tuli hyvää ja olin liikuttavan onnellinen ikiomasta kulhollisestani kiisseliä.

Tilasin yksi ilta kahdet imetysliivit, luomupuuvillaisia liivinsuojia ja riisipaperia vauvan kestovaippoihin. Eilen ostin kauppareissulla pyllypyyhkeitä. Pieni vauva tarvitsee paljon enemmän kuin uskoisi. Ja toisaalta taas vain sitä rakkautta, lämpöä, ravintoa, puhtautta, turvaa. Hyväksyvän katseen joka kertoo Olet kaunis, hieno, täydellinen, olet aarteemme.

Nyt vähän vesimelonia napaan ja sitten ei kun perunasirkus pyörimään. 


P.S. Aloitin taas vähän tauon jälkeen romaanin: Virpi Hämeen-Anttilan Sokkopelin. Vaikuttaa hyvältä! Ihanaa lukea.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Liikkumisesta ja lapsista

En valitettavasti ole synnyttämässä (tänäänhän umpeutuu oma veikkaukseni tytön syntymäpäivästä). Maha on raskas ja nivusia vihloo, selkää kolottaa, nämä vanhat tutut jutut. Kävin äsken kävelemässä, lenkki joka vielä kesäkuussa vei tunnin otti nyt puolitoista tuntia. Ei vauhti päätä huimaa... Mietin siinä köpötellessäni, miten tärkeää fyysisyys ja kropan toimivuus minulle onkaan, miten nyt liikuntakyvyn huomattavasti laskettua sen oikein kunnolla huomaakaan. Pieni ylipaino on jees, mutta en halua ikinä lihoa niin kuin nyt, että sillä on jo vaikutusta jaksamiseen ja kropan toimivuuteen. 

Ihan kivoja huomioita, koska olen kuitenkin perusluonteeltani enemmän sohvalla viihtyvä herkkusuu kuin salilla tai lenkillä itseään piiskaava miss terveys ja kurinalaisuus. Nyt haaveilen oikeastaan päivittäin salilla käynnistä ja pitkistä, reipassykkeisistä lenkeistä. Lihaskivusta ja ihanista pikku kolotuksista. Toivottavasti palaudun synnytyksestä hyvin ja pääsen pian ainakin kävelylenkeille. 

Jestas miten eleganttia taas. Kävin tässä kirjoittelun lomassa vessassa ja huomasin  k o r v a s s a n i  kuolleen banaanikärpäsen. Minusta ei ikinä tule hienoa naista, se on taas nähty.

Katsoin aamupäivällä Titanicin. Vähän turhan pitkä makuuni, mutta en toisaalta tiedä, mitä siitä olisi voinut ottaa poiskaan. Kaunis, hieno tarina. Näin sen viimeksi 12-vuotiaana ja silloin nauratti - nyt ei enää naurattanut, mutta en kuitenkaan kyennyt ihan liikuttumaankaan. Mielenkiintoinen on ehkä mielipidettäni kuvaavin sana. Hienoja pukuja, hieno lavastus, ja kuten sanottu: hieno tarina.

Leffan jälkeen katsoin ikkunasta, miten kolme naapurin poikaa kiusasi yhtä ja mietin, että voi kun ei tarvitsisi mennä väliin. Lähdin lenkilleni ja pihaan astuessani kiusaajat lymysivät talon seinää vasten ja kiusattu parkui isoon ääneen pitkin pituuttaan maassa.

Minä: Hei, mitäs täällä... Ooksä kaatunu?
Poika: Nuo löi.... YHYYYYYY... Äitiiiiiiiiii...
Minä: Nyt ei kyllä oo pojat teillä kiva leikki...
Kiusaajat astuvat ripittäytymään: Ei kun se ite kaatu... Se se on koko ajan kiusannu meitä... 
Minä (parkujalle) : Hei nousehan ylös siitä, kato, pitäiskö sun käydä vaikka omassa kotona?
Parkuja (aika teatraalisena, yhä maassa) : Äitiiii yhhyy...
Muut pojat: Meiän pitää lähtee...
Minä: Minäkin lähen tästä jatkamaan. Nousehan kuule.
Parkuja nousee, kun yleisö on poistunut. 

Mietin kävellessäni, miten poikien maailma on julma ja fyysinen. Mietin itseäni ja taisin siinä ripittäytyä siihen malliin, etten juurikaan eroa Hitlerin kannattajista, kun noin vastahakoinen olin puuttumaan poikien väleihin. Että jos kaikki olisivat tällaisia kuin minä niin maailma ei ikinä muuttuisi kauniimmaksi ja miten välinpitämättömyys on rumaa ja raukkamaista. Ruosk, ruosk, ruosk, kuulkaa kuinka itsesyytöksen raippani viuhuu... Mietin myös, miten tämä maailmanaika on jotenkin vino: olisin mielelläni kumartanut maassa parkuvan pojan puoleen ja vaikka silittänyt selkää, mutten uskaltanut kun pelkäsin pojan isän tulevan antamaan minulle selkään. Miten normaalista kosketuksesta on tullut jotain väärää ja kaikessa on jotain likaista ja taka-ajatuksellista, vaikkei olisikaan. 

Lenkkini jälkeen parkuja ja pahin kiusaaja leikkivät sulassa sovussa keskenään. Parkuja tuli eteeni kädet levällään ja uhosi:
- Tästä ei saa mennä, tää on vartioiden aluetta!
Minä: - Kuules nyt... Kyllä tästä saa jokainen kotiin mennä.
Poika (tehden sulavan aiheenvaihdoksen) : - Onko sulla masussa vauva?
- Juu, kyllä siellä on.
- Millon se syntyy?
- No sen pitäis syntyä ihan tässä kuussa... Toivottavasti pian. (pihan lapsetkaan eivät välty kuulemasta, miten haluan jo jakaantua.)
- Mistä se sitten mahtuu syntymään?
- Öhm... Niin... Sitten se syntyy, kunhan se on kasvanu tarpeeks (en todellakaan rupea selostamaan mistä lapset tulevat ennen kuin aikaisintaan viiden vuoden päästä!)...Öhm... (saavun kotiovelle, lasken kassini ja kaivan avaimia. Poika huomaa ostokseni (cokista ja suklaapatukoita, ÖHM):
- Miks sä tollasia kannat?
- Ostin vähän herkkuja...
- Miks?
- Tekee mieli vähän herkutella...

The end. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Kohti notkahdusta?

Olen viime päivinä miettinyt paljon, miten vauva tulee parisuhdettamme muuttamaan. Miksi edes haluamme vauvan, tai alunpitäen halusimme? Ei, en ole tullut katumapäälle enkä halua peruuttaa tätä kaikkea! :-D Mutta miksi

Elämämme kahdestaan on helppoa ja mukavaa. Olemme vasta päässeet matkustelun makuun, rakastamme toisiamme, elämä kahdestaan on kertakaikkisen tyydyttävää. Kissojenkin hoivaaminen on riittänyt pitämään hoivavietit kurissa. On ollut helppoa tulla ja mennä, elää itselleen ja siinä sivussa vähän toiselle.

Aloittaessani vauvakuumeilut reilu vuosi sitten en kokenut palavaa halua saada lasta. Välillä mietin ystäviäni ja heidän muksujaan katsellessani, miten ihanaa olisi olla jollekin noin tärkeä, miten minäkin haluan että pieni ihminen sanoo äidiksi ja kyöhnäytyy kaikista ihmisistä juuri minun syliini... Ympäristön esimerkki oli siis yksi seikka, jota seurasin jättäessämme pillerit.

Toisaalta olin nähnyt myös niin paljon itkuja, uhmia ja väsymystä etten ole oikein missään vaiheessa ajatellut lapsen tekevän autuaaksi edes itseäni, saati jotenkin parantavan parisuhdettamme. Itseasiassa vasta tänä kesänä olen alkanut ajatella, että voihan se vauva-arki olla ihanaakin! Se ettei tarvitse mennä töihin ja saa nähdä oman pienensä kasvavan ja että saa itse rytmittää päivänsä (Noh, niin. Wake up lady). Pitkään ajattelin vain väsymystä, ja kun en väsymystä niin tylsiä kotirutiineja, yksinäisyyttä, samanlaisina pyöriviä päiviä ja omaa rakasta miestä, jonka kanssa ei ole enää yhteistä aikaa ja joka ei lopulta enää ole niin rakas ja sitten ei enää edes oma.

Tuntuu, että alunperin pätös yrittää tulla raskaaksi oli niinkin tylsä kuin "lapset sopivat hyvin tähän elämäntilanteeseen". On työt ja vakaa talous, on oma tuttu kumppani ja lähipiirissä paljon samassa tilanteessa olevia. On ensimmäistä kertaa vankka usko siihen, etten tule pilaamaan uutta pientä ihmistä vaan pystyn tarjoamaan hänelle hyvät puitteet kasvaa tasapainoiseksi ja onnelliseksi nuoreksi, aikuiseksi. Ensimmäistä kertaa pelko siitä, miten oma lapsi joutuu ensin koulukiusatuksi, sitten huumeidenkäyttäjäksi ja lopulta massamurhaajaksi on pienempi kuin usko siihen, että kaikki tulee menemään ihan hyvin. Ja kun sanon ihan hyvin tarkoitan nimenomaan sitä: ei sankariäitiyttä, ei superlasta, ei onnellisena nauravaa perhettä auringonlaskussa huvipurrella vaan ihan sitä tavallista arkea makkarasoppineen ja  väsyneine aamuineen.

Takaisin parisuhteeseen. Olemme nyt niin onnellisia että optimistinkin on pakko asennoitua siihen, miten ei tämä voi jatkua. Onkin tutkittu, miten pienten lasten vanhempien arvio onnellisuudesta muodostaa U-kirjaimen muotoisen notkahduksen: Vauvan synnyttyä alkaa alamäki, joka kuitenkin sinnikkäällä yhdessä pysymisellä alkaa jossain vaiheessa kivuta ylöspäin. Ehkä sitten kun unet paranevat ja vauva ei koko ajan roiku rinnassa kiinni?

Pelkään että katoan äitisumuun ja muutun tylsäksi rouvaksi, joka puhuu vain lapsestaan ja saa kaiken läheisyytensä lapsestaan. Ja noinhan siinä varmasti alussa käykin... Mitenkähän sitä jaksaa huolehtia parisuhteestaan, kun väistämättä siitä vauvasta tulee kaikkein ihanin ja rakkain? No, ainakin hänestä tulee sitä meille molemmille eli voihan se olla yhdistävää fanittaa samaa kohdetta... 

Tuota u-notkahdusta odotellessa... Olen säilönyt mieleeni ihania muistoja, tätä ihanaa onnea mitä meillä nyt on. Tuntuu ettei parisuhteemme ole ikinä voinut näin hyvin, tuntuu että rakkaus on samanaikaisesti syvää ja kepeää ja että olemme ylittäneet jonkin rajan päästen aiempaa lähemmäksi toisiamme. En tiedä arvostammeko toisiamme enemmän, luotammeko enemmän..? Säilön mieleeni kuvan meistä kävelemässä kauppaan ja kirjastoon, ihanan sänkykamarielämän, pienet hölmöt jutut ja vitsit, takapihan grillin ja Villen siinä äärellä, meidät Ikeassa, meidät Tallinnassa baarissa, meidät ajamassa autoa, muuttamassa uuteen ihanaan kotiin ja meidät vain rakastamassa niin. Meidät neuvolassa kuuntelemassa pienen tyttäremme sydänääniä, odottamassa. 

Jos jollain on kokemusta aiheesta, niin olisi mielenkiintoista kuulla lapsen vaikutuksesta parisuhteeseen? Pliis, jotain positiivisiakin tässä raskauden ja hormonien vaiheessa... ;-)


Edit. Piti tulla vielä lisäämään, että uskon lapsen myötä elämän olevan merkityksellisempää. Elämälläni ja olemisellani ihan oikeasti on ja tulee olemaan tarkoitus. Tämä oli varmaan "olosuhteet ovat puolellamme" - jutun ohella tärkein syy päättää yrittää saada lapsi.

perjantai 9. elokuuta 2013

Malttamaton

En ajattele juurikaan muuta kuin lähestyvää synnytystä. Googlailen keskustelupalstoja aiheilla "merkit ennen synnytystä" ja toivon joka aamu, että tänään. Nettikeskustelujen mukaan useilla äideillä paranee uni muutamaa yötä ennen synnytystä ja niin on käynyt minullekin! Voi ehkä johtua myös siitä, että on viileämpää nukkua, mutta toivotaan nyt että olisi lähestyvä synnytys. Viime yönäkin nukuin jopa neljän tunnin unipätkiä ennen vessakeikkaa, kun tähän asti on pitänyt herätä parin tunnin välein, viisikin kertaa yössä. 
 

 
Vauva on niin alhaalla että yritin aamulla saada viisi minuuttia sukat jalkaan ennen kuin onnistuin. Siitä olisi saanut hyvän videon. Nivusia vihloo ja kaiken kaikkiaan tunnen miten olen täynnä vauvaa. Omaa ihanaa pientä vauvaa jonka haluan jo ulos. Vauvallakin on jo ahdasta, se ei mahdu kunnolla potkimaan mutta ojentelee teräviä kantapäitään tai välillä koko selkäänsä mahan läpi.

Emme ole hulluja vappufaneja vaan pallot ovat kissoja varten. 
Toimii! Tuon nuken ostin vauvalle unikaveriksi.

Isä oli meillä pari päivää. Söimme hyvin ja sitten isä viilettikin omissa menoissaan, mitä nyt kotimme laittamiselta ehti. Nyt on peili seinällä, lamput katossa ja akkuporakone laulanut, siis. Pyykinpesukoneenkin asensi hän.

Käytiin isän kanssa kävelyllä ja maisemat olivat aika hulppeat:


Tuollaista on vajaan parin kilometrin päässä meiltä. Ah!

Eilen lojuttiin Villen kanssa sohvalla, katsottiin Netflixistä Orange is the new black - sarjaa, syötiin tortilloja ja otettiin ihanan rennosti. Suosittelen tuota sarjaa! Se on tositapahtumiin perustuva kuvaus naisvankilasta. Ei yhtään sellainen mässäilevä ja väkivaltainen niin kuin vankilasarjat usein vaan hyvää draamaa tavallisista ihmisistä, jotka ovat tehneet huonoja valintoja. Siinä katsellessamme Kirppu vähän söpöili:





keskiviikko 7. elokuuta 2013

Muhkea kuin äiti maa

Raskausviikko 37+0. Vauva, synny jo! Oltiin äsken neuvolassa ja hetki on kuulemma lähellä. Tuntuu hullulta, tässä sitä olen ja elän normaalia, pientä elämääni ja tunnin tai viikon tai kuukauden sisällä tulen kokemaan elämäni suurimman kivun ja mullistuksen, ja kukaan ei tiedä milloin tämä tapahtuu. 

Vauva on kuulemma hyvin laskeutunut eikä pääkään mahdu heilumaan eli hyvin asemissa on hän. Minä olen saanut painoa 18 kiloa, mikä tuntuu nyt melko yhdentekevältä. Sanoin terveydenhoitajallekin, etten jaksa hirveästi enää välittää ja hän vain naureskeli ja kysyi mitä oikein vedän, ja sanoin että pullaa, ja Villekin vähän hörähti. Terveydenhoitaja sanoi, että kohtahan vauva syntyy ja painon nouseminen loppuu, enkä näytä miltään jättiläiseltä, mutta sitten hän ilmeisesti muisti asemansa terveydenhuoltoalan edustajana ja piti pienen vakavamielisen puhuttelun terveellisistä ruokatottumuksista.

Minä toivon, etten olisi raskauden alussakaan stressannut painonnousua. Tämä maha on niin kaunis ja on ihanaa kerrankin olla tyytyväinen itseensä ja kroppaansa. On ihanaa herkutella kaloreista piittaamatta ja on ihanaa, miten kannan sisälläni uutta elämää pyöreänä ja muhkenana kuin mikäkin äiti maan symboli.

Vauva nukkui sydänääniä kuunnellessa mutta heräsi sitten, syke nousi villiksi ja terkkari naureskeli, miten onkin vilkas vauva. Sitä se kyllä aina on, Ville sanoi, ja niin onkin. Aina saamme ihmettelyä, miten vilkas/reipas vauva, aina joku jumppa menossa. Hauskaa nähdä, millainen pieni sieltä sitten tulee.


maanantai 5. elokuuta 2013

Pökkyrä

Vieläkin vähän tokkurainen olo, kun nukuin äsken pari tuntia sohvalla. Oli ihana upota sinne pehmoisten tyynyjen ja torkkupeittojen keskelle, näin tosi kivoja uniakin, mutta herääminen on aina kauheaa. En ole varmaan ikinä elämässäni ollut siinä heräämisen hetkellä hyväntuulinen ja "innokas astumaan uuteen päivään".

Eilen saivatkin siivoussuunnitelmat jäädä, kun kutsuin ekstemporee yhden työkaverin ja hänen toukokuussa syntyneen vauvansa meille. Leivoin kinkkupiirakkaa ja katoin pöytään karkkia ja limua ja noiden lastenkutsumaisten tarjottavien parissa vierähtikin viisi tuntia. Ei oltu tunnettu kauhean hyvin etukäteen, kun hän tekee pelkkä yövuoroa, mutta hyvin juttu luisti. Hän on omituisen rajaton ihminen, jolla ei tunnu olevan minkäänlaista itsesuojeluvaistoa siitä, mitä juttuja kertoa ja mitä ei. Nykyään, kun en enää ajattele niin kuin nuorempana eli että salaisuus pitäisi vaihtaa salaisuuteen, en koe tällaisia tilanteita hankalina, vaikka tietysti moista - noh - rajattomuutta mielessäni ihmettelenkin. Hän on mielenkiintoinen ja ihanan sinut itsensä ja kaiken kanssa ja vaikka meistä ei sydänystäviä tulekaan, luulen että tulemme kuitenkin vielä vapaa-ajallakin tapaamaan.

Vauva oli ihana ja oma vauvani potki häntä vatsan läpi selkään.

Taidan lähteä ulos selvittelemään tätä pökkyräistä päätäni. Vaikka tämä pyöreä maha onkin kaunis, odotan jo kun pääsen siitä eroon ja voin taas liikkua normaalisti. Kaipaan kuntosalia, hölkkää, pitkiä rivakkasykkeisiä kävelylenkkejä. Kaipaan lihaskipua tämän nykyisen nivussäryn ja kaiken maailman jomottelun tilalle, kaipaan raudasta kipeitä lihaksia.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Sohvanrakastajan sunnuntaijutut

Päätin nyt aamulla, etten laita meikkiä, kun olen vain kotona koko päivän ja on niin kuumakin. Noh, päätöstä kesti noin viisi minuuttia ja sitten pitikin iskeä lastit naamaan. Turhamainen mikä turhamainen. Meikkaaminen on kyllä näiden ripsien ansiosta ihanan helppoa ja nopeaa: meikkipohja kuultovoiteella ja puuterilla, poskipuna, valkoinen kajal alaluomelle, vähän kulmia ojennukseen. Niissäkin on kestoväri niin ei mene aikaa valkoisten hapsujen epätoivoiseen värjäämiseen. 

Samoin kuin eilenkin, aamu alkoi Winstonin oksennuksen siivoamisella. Eilen vielä kävelin siihen paljaalla jalalla eli siihen verrattunahan tämä päivä on juhlaa... Yritän kovasti suhtautua Winstoniin viattomana luontokappaleena, mutta välillä vain inhoan sitä. Niin kuin tänään, kun se oksennuksensa jälkeen meni juomaan vessanpöntöstä ja jäi sitten matolle makaamaan ja tuijottamaan.
 
Eilen oli varsinainen tehopäivä. Pesin pyykkiä, vaihdoin lakanat, järjestin vauvan huoneen kaapit ja laatikot. Alkuillasta hyppäsin bussiin ja ajelin Hakaniemeen, jossa alkoikin supistella niin, että kuljin kauppahallin ympäri ja ympäri ja ympäri puuskuttaen kuin höyryjuna. Luulin jo että joudun lähtemään takaisin kotiin huilimaan, mutta sitten tapasin serkkuni ja siinä jutellessa ja istuessa olo vähän koheni. Oli kyllä silti illalla kotona melkoisen kaikkeni antanut olo.
 
Serkkuja oli ihana nähdä! Olemme samanikäisiä ja lapsesta asti tiiviisti yhdessä. Nykyään näemme harvoin, noin kerran vuodessa (he asuvat molemmat ulkomailla), mutta aina nähdessämme tapaamisia leimaa ihana tuttuus ja helppous. En tiedä heidän nykyisistä elämistä juurikaan, eivätkä he minun, mutta keskustelut polveilevat ja jatkuvat ja on aina kuin olisimme nähneet viimeksi eilen. 
 
Pöydällä on kimppu kuivuneita keltaisia ruusuja. Ne ovat niin kauniita että voisin syödä ne, ajattelin äsken hupsuuksissani. Nuorena tyttönä (hih) keltaiset ruusut olivat lemppareitani. Sitten tuli joku vaihe, etten oikein tykännyt niistä, kunnes nyt olen taas lämmennyt. Tuntuu että tämä loppuraskaus on saanut suhtautumaan muihinkin tuttuihin asioihin ihan uudella palolla. Esimerkiksi sohvamme on mielestäni niin ihanan näköinen, että oikein sydämessä läikähtää kun näen sen! :-D Sohvatyynyt ovat ihania, torkkupeitto, sohva niiden alla. Olen viettänyt aika monta hetkeä täällä kotona sohvaa tuijottaen. Yhtenä päivänä ihastelin ääneen nostokurkea - se näytti niin sympaattiselta, vähän kuin kömpelö iso kirahvi siroine mutta kuitenkin vahvoine kauloineen.

Tänään siivoan siivouskomeron, sinne on vain muutossa dumpattu kaiken maailman kamaa ja jätetty sitten niille sijoilleen. Esimieheni kysyi minulta yhtenä päivänä puhelimessa, olenko minäkin nyt lasketun ajan lähestyessä muuttunut siivoushulluksi. Silloin saatoin vastata että en, päinvastoin, olen vähän onnistunut hölläämään. Hän itse kuulemma järjesteli nuppineulatkin riviin ennen vauvan syntymää. Naureskelin tuolle tarinalle, mutta nyt olen itse samanlainen ja ajatus sotkuisista laatikoista, kaapeista ja tavarakasoista tuntuu melkein kestämättömältä. 
 
Eilen järjestelin vaipat lipastonlaatikoihin ja kutsuin Villen katsomaan ja oppimaan.

- Mä tuun sitten kun vauva on syntynyt, näytät sitten.
- Sitten voi olla liian myöhäistä... Jos mä vaikka kuolen synnytykseen niin pitäähän sun tietää missä vaipat on.
- No mennään... Positiivista ajatella, että oma vaimo kuolee...

Hienovaraista pikku maanittelua, hehe.

perjantai 2. elokuuta 2013

Räpsyripsi tarinoi

Viime yönä supisteli sekä menkkaikipu- että alaselkäkipu -tyyppisesti niin, että ajattelin jo pääseväni synnyttämään. Vaikka vielä mitä. Muutenkin oli jännä yö, suonta veti pohkeiden lisäksi reisistä. Ja vessakeikoilla nivusia vihloi niin, että kuljin jalat suorina kuin mikäkin puujalka. 

Silti sain nukuttua ihan hyvin. :-D

Eilen oli kiva päivä. Hyppäsin aamupäivästä bussiin ja ajelin ystäväni luokse (saman jonka kanssa oltiin pari viikkoa sitten Korkeasaaressa). Hänen pieni tyttärensä heräsi juuri ja voi että, kyllä nuo vuoden ikäiset naperot (miksi oon alkanut käyttää lapsista sanaa napero??) vaan on suloisinta mitä voi olla! Tuokin tyttönen on niin reipas ja kertakaikkisen liikuttava tepsuttaessaan jalat tanakassa haara-asennossa, vaippapeppu pulleana. Ystäväni ompeli meille vaippaan imuja, kattoi pöytää koreaksi, hoiti lastaan, jututti minua ja multitaskasi niin monta asiaa yhtä aikaa että pää meni pyörälle. :-D 
 
Olen sanonut ennenkin, mutta tunnen kyllä olevani saamapuolella näissä ystävyyssuhteissani... Eilenkin lähdin mukanani kymmenen (10!) kestovaippaa (joihin ystäväni oli vielä vaihtanut tarrat), vaipan imuja, hoitopöydän alunen, vaatteita, lakanoita... Niin ja tämä mutteripannukahvi, jota nyt juon, että mistäs se mutteripannu on meille tupsahtanut? Noh, toinen ystäväni toi sen, maidonvaahdottimen ja laadukasta espressokahvia käydessään! Oikeasti hei... Pitää ottaa kun annetaan, tietysti, mutta kyllähän tuollainen ystävällisyys ja anteliaisuus aika hiljaiseksi vetää. Että minulle!

Ystäväni luota kävelin ripsihuoltoon. Vähän hävetti, kun olin ihan hiessä, mutta ystävällisesti (/meidän kaikkien yhteisen viihtyvyyden ja etenkin oman työmukavuutensa vuoksi) työntekijä leyhytteli minua välillä  viuhkalla, se tuntui taivaalliselta. Ehdin juuri miettiä siinä pötköttäessäni, että joillekin paksuna olevillehan tulee huono olo selällään maatessa ja onneksi en kuulu heihin, kun tuntui että vuode alkoi pyöriä vinhasti. Tiesin että olisi auttanut jos olisin saanut avata silmät ja kohdistaa katseen johonkin, mutta se ei tietenkään ollut kesken ripsienlaiton mahdollista. Mietin jo vähän paniikissa mitä teen ja että kohta varmasti pyörryn, kylmä hiki nousi otsalle ja ajattelin jo sekavana että eipä se haittaa jos pyörryn kun olen jo makuullaan, kun keksin alkaa ajatella viileää, tyyntä sinistä järveä, sitä miten kylmä vesi säväyttää koko kehoa sukeltaessa, kylmää, sinistä, tasaista, ja niin huone hidasti pyörimistään ja sitten ripset olivatkin valmiit ja sain avata silmät. Mutta oli aika epämiellyttävää.

Kotona Ville kehotti minut sohvalle lepäämään ja alkoi itse grillata, mikä sopi paremmin kuin hyvin. Olinkin aika kuitti enkä tajua, miten ihmiset joilla on vaikka pari-vuotias vilkas taapero jaksavat loppuraskauden. Eihän siinä tietysti ole vaihtoehtoja, mutta silti, nostan hattua! Mummoni, kahdeksan lapsen äiti, on kertonut miten kaksosia odottaessa maha oli niin raskas ja alhaalla että matalalle lypsyjakkaralle kyykistyminen tuntui todella epämukavalta. Kun kysyin eikö ukki olisi voinut mummo vastasi aivan itsestäänselvästi, että eiväthän miehet lypsäneet käsin. Ok... tuon tarinan kuultuni tunsin itseni laiskaksi kermaperseeksi, mutta onhan tietenkin aikakin nyt eri.

Tässä vielä pari mahakuvaa eiliseltä (rv 36+1). Kirjoitin eilen kommenttiin, miten tuntuu kuin maha roikkuisi polvissa, mutta se taisi olla pientä liioittelua. Vaikka siltä välillä tuntuukin!