maanantai 30. syyskuuta 2013

Maanantai - voi pojat, kyllä kiitos!

Tuntuupas hyvältä aloittaa tämä viikko, kun on laskut maksettu ja koti puunattu. Olisi kyllä tuntunut ilman noitakin toimia, kun hain heti herättyäni vaippapöksyisen pikkuiseni viereen peiton alle. Lepertelimme hänelle ja hän siinä venkoili onnellisena, ja sitten kun nostin hänet sainkin yllättävän pissasuihkun sekä päälleni että lakanalle. Vaippa vähän falskasi. Näköjään maanantai on maanantai höttövaaleanpunaisessa vauvalandiassakin.

Käytiin Naken kanssa reippaalla puolentoista tunnin kävelyllä minulle uusissa lähiöissä. Ihastelin vanhoja puutaloja ja kylämeininkiä vartin matkan päässä Helsingin keskustasta. Helsinki, Helsinki, sinä jaksat yllättää ja ihastuttaa minut. Kotona kanasalaattia, kahvia ja niitä aiemmin mainittuja siivousta ja laskuja. Kotona olo alkaa maistua päivä päivältä makoisammalta.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Ja lihahan liikkuu

Pääsin tänään taas salille, kuten yleensäkin Villen vapaapäivinä, ja voi ilon ja riemun päivää: Paino oli tippunut viime keskiviikosta 1,4 kiloa! Voi että kuulkaa ilahduin. Suunta on oikea!

Olen varmaan jostain kymmenen-vuotiaasta asti ollut itsekriittinen ja -inhoinen omaa kroppaani kohtaan, mikä on kyllä aivan sairasta ja toivon että omasta pikku tytöstäni kasvaa terveemmällä itsetunnolla varustettu! Painoni on aina jojoillut epämääräisten dieettien seurauksena mutta vasta viime vuosina olen alkanut pitää kehoani kauniina ja hyvänä. Siihen on tietysti auttanut parisuhde ja tarkemmin se, että tuolle siunatulle miehelle olen ollut aina haluttu ja himoittu painoin sitten 60 tai 100 kiloa.

Paksuna ollessani olin kirjaimellisesti  p a k s u n a  ja painoin enimmillään 101,3 kiloa. Alkuraskaudessa ensimmäisessä neuvolassa painoa oli 80,8 kiloa eli kyllähän se tuossa yhdeksän kuukauden aikana nousi... Raskausmottooni kuului mm. "pulla päivässä" ja "pitäähän sitä nyt herkutella!", eli ei ole tietysti ihmekään että paino nousi. Sallin aika herkästi itseni kupsahtaa karkkipussiin ja pizzaan myös siksi, ettei raskausdiabetestä ollut eikä vauvaa missään vaiheessa povattu isokokoiseksi, päinvastoin.

Tänään vaa'alle hypätessäni painoin 90,7 kiloa ja olen siitä niin riemuissani. Pudotettavaa tietysti on vielä, sekä tuohon raskauden alkupainoon että siitä vielä viitisen kiloa normaalipainoon, mutta tästä on hyvä jatkaa. Ja tuntuu ihanan vapauttavalta ladella nämä painot tiskiin tähän kaikkien nähtäville - tulee sellainen olo että Hah!, kellä on kanttia tehdä samoin, kellä!. 

Olen aina, aina hävennyt painoani, johtuen varmaan paljolti siitä että lapsuudenperheessäni kaikki ovat laiheliineja ja naiset painavat varmaan puolet vähemmän kuin minä nyt, vaikka ovat yhtä pitkiä. Samoin monet ystäväni ovat hoikkia ja pienikokoisia ja varmaan kuolisivat tukehtumalla/ luunmurtumiin, jos minä istuisin heidän päälleen (mitä en tietenkään tee). Mutta, ja tämä on tärkein kohta: minä olen se joka päättää, annanko painoni, siis numeroiden herra paratkoon, määrittää minun arvoni! Koska en ole mikään erityinen matematiikkafani, en taida haluta antaa luvuille noin suurta valtaa... 

Joku saattaa kauhistua, miten nainen voi painaa näin paljon. Joku varmaan yllättyy, kun en kuitenkaan näytä järin lihavalta, enemmän vain sellaiselta isokokoiselta ja kuitenkin ennen kaikkea sopusuhtaiselta. Ja joku, tai oikeastaan jokujen enemmistö - heitä ei kiinnosta pätkääkään.

Tämä on vapauttavaa!


Taidan kirjoitella näitä painonpudotusjuttuja tännekin silloin tällöin ylös, nyt kun alkutilanne on esitelty. Keinoni laihduttaa ovat pitkät kävelylenkit vauvan kanssa lähes päivittäin, salilla käynti muutaman kerran viikossa (siellä n. 15-25 min. aerobista ja 30-45 min. lihaskuntoa) ja pyrkimys syödä suht fiksusti. Yleensä se menee niin, että päivisin annoskoot ovat vielä maltilliset ja herkkukaapin ovi pysyy kiinni, mutta sitten illalla innostun mussuttamaan jotain epäterveellistä... Ilman herkkuja tai jollain huipputiukalla ruokavaliolla en halua koskaan elää, mutta yritän vähän hillitä kuitenkin.

Tällainen projekti siis tähän syksyyn ja varmaan vielä pitkälle kevääseen ja kesään. Saa pitää peukkuja!

lauantai 28. syyskuuta 2013

Minä, minä, minä

Sain Hannalta tällaisen haasteen:

HAASTEEN SÄÄNNÖT

1. Jokaisen pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Täytyy keksiä 11 uutta kysymystä.
4. Täytyy valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Täytyy kertoa kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
 
 
1. 11 asiaa minusta:
 
- Tuntuu, että ystävältäni saamani mutteripannu ja maidonvaahdotin ovat ihan oikeasti parantanut elämänlaatuani. Koen syvää mielihyvää ryystäessäni itseväännettyä cappuccinoa korkeasta mukista ja se myös nostaa hetkeä kuin hetkeä pikkuisen korkeammalle tasolle.

- Inhoan sellaista hanskat tiskiin -meininkiä. Minun suustani ei varmaan ikinä kuulla "Ei tästä tule mitään!" - silloinkaan, kun luovuttaminen olisi järkevintä. 

- Inhoan myös besserwisseröintiä, määräilyä, toisen elämään tuppautumista, epäkohteliaisuutta, toisten nolaamista, mielistelyä, tiuskimista ja mustavalkoista ajattelutapaa.

- Äitiys on yllättänyt sillä, miten ihanaa se onkaan.

- Olen parhaillaan lukemassa Caitlin Moranin Naisena olemisen taito, joka on virke virkkeen perään niin ihanaa brittihuumoria että nauran sisäistä huutonaurua koko ajan lukiessani. Kun tämä kirja loppuu siirryn Jo Nesbon Poliisiin, jonka sain Villeltä hänen voitettuaan sen yhdestä kilpailusta.

- Haluaisin Villen kanssa kahdestaan treffeille. Perheen kesken ollessamme keskitymme molemmat vain vauvaan.

- Minulla on aina ollut ohuet hiukset, mutta nyt ilmeisesti raskaus paksuunti ne kampaajakin ihmetteli viimeksi, kuinka on paksumpi tukka kuin ensin vaikutti. Jei!

-En tajua, miksi ostimme muutettuamme kodin täyteen Ikeaa, kun kierrätyskeskuksesta olisi saanut vähintään yhtä edullisesti ja paljon kivempia huonekaluja ilman sitä helvetin kokoamista. Miksen muistanut kierrätyskeskuksia, miksi, miksi!

- Minulla on aina kynsissä lakkaa. Tällä hetkellä lempparisävy on ehkä sellainen syvä punainen, vaikka juuri nyt onkin vaaleanpunaista ja kärjissä manikyyri-tyyppisesti mustanhopeista glitteriä.

- Kaipaan välillä töihin.

- Pelkään välillä, että Nakke-pikkuista tullaan kiusaamaan koulussa.


2. Vastaukset Hannan keksimiin kysymyksiin:


1. Pidätkö syksystä? - Pidän etenkin tästä kirpsakasta alkusyksystä kovasti. Marraskuussa meinaa aina usko loppua ja olen yleensä tolkuttoman väsynyt, vaikka etukäteen aina romantisoin marraskuunkin punaviinin, tuoksukynttilöiden, torkkupeittojen, pataruokien ja koti-iltojen kulta-ajaksi.

2. Harrastatko taiteita, ja jos kyllä niin mitä? (Esim. valokuvaus, maalaus, käsityöt...) En harrasta. Tykkään kyllä piirustelusta ja maalaamisesta mutta siihen tulee ryhdyttyä ehkä kerran, pari vuodessa. Viimeksi tein töissä yövuorossa vesiväreillä sellaisen kuva, jossa nainen seisoo puun juurella ja edessä ammottaa hauta, puu sulaa mustaan taustaan ja ylhäällä on teksti "Odota. Hyvästelen vain unelmani ensin". Kuulostaa typerältä, mutta itseasiassa tykkään siitä kovasti, vaikkei se tietenkään mikään taidehistorian mestarityö olekaan.

3. Miksi pidät blogia? Haluan kirjoittaa "yleisölle", vaikka se koostuikin kahdesta hengestä (joista puolet on sukua). Alunperin aloitin blogin kevättalvella 2006 Tukholmassa, kun halusin purkaa ajatuksiani aupauriudesta ja välittää kuulumisia perheelle ja tutuille.

4. Onko sinulla parasta ystävää? Olen sellaista bestistyyppiä, eli aina yhden tyypin kanssa todella hyvää pataa porukoiden sijaan. Eli kaikki läheiset ystäväni ovat parhaita ystäviäni.

5. Mistä haaveilet tällä hetkellä? Ulkomaanmatkasta.

6. Millaista musiikkia kuuntelet? Joko radiosta mitä sattuu tulemaan tai kotimaista, esim. Samuli Putrosta tykkään kovasti ja ostin jopa hänen levynsäkin.

7. Oletko unelma-ammatissasi? Voisinpa sanoa olevani! Mun työ on niin kivaa.

8. Lottoatko? En.

9. Juhlitko synttäreitäsi? En, vaikka tavallaan haluaisin. Inhoan olla keskipisteenä.

10. Oletko merkkitietoinen / -uskollinen? Enpä juurikaan.

11. Mitä näet jos katsot suoraan eteesi? Käytävän ja sen päässä keittiön, josta näkyy penkki ja pirtinpöytä, jolla on silmänilona kimppu ruusuja ja karamellintuoksuiset häälahjakynttilät palamassa.
 
 
3. 11 keksimääni kysymystä:
 
- Oletko onnellinen? Miksi, miksi et?
 
- Lempiherkkusi? (Mulla tällä hetkellä: suolakeksit ja brie-juusto, aah..!)
 
- Suosikkitv-sarjasi?
 
- Turhin julkkis? Miksi?
 
- Kalju vai irokeesi?
 
- Tylsin kotityö? Entäs lemppari?
 
- Mikä on seksikästä?
 
- Uskotko kuolemanjälkeiseen elämään?
 
- Miten asuisit jos raha ei olisi este?
 
- Suosikkisi alkoholijuomista? 

- Onko rakkautta ensi silmäyksellä?
 

4. Haaste menee eteenpäin:

- Apua, en keksi! Kummitus-ystäväisenikin on tämän tehnyt 100 kertaa, mutta siis: kuka tahansa saa napata! Tylsä olen...

Siinäpä ne!
 

torstai 26. syyskuuta 2013

Kymmenen pistettä ja

Vaikka eilinen kirjoitus onkin verhoutunut sarkastisen negatiivisuuden asuun, oli eilinen päivä kuitenkin ihan täysi kymppi. Paljon liikuntaa, hyvää ruokaa, ihana perhe, ihana koti...

Lenkin jälkeen tein ruoaksi kana-pekoni-pastaa ja Villen tultua töistä innostuin vielä lähtemään salille. Vauva oli kuulemma herännyt sillä sekunnilla kun painoin oven kiinni ja niin heillä oli täällä oikein rattoisa isä-tytär - tuokio (vauva vänisi ja pullautteli tuttia ulos viihtyen vain sylissä ja Ville piti isällisiä puhutteluja siitä, miten vauvojen kuuluisi nukkua 20 tuntia päivässä ja miten nyt on jo pienten tyttöjen nukkumaanmenoaika. Awww!) minun hikoillessani laitteissa. Olen kymmenen kuukauden tauon jälkeen hypännyt taas juoksumatolle ja vaikka ajattelinkin ilkeästi näyttäväni suossa kahlaavalta lehmältä, olen silti samalla valtavan ylpeä siitä että jaksan vieläkin hölkätä. 

Salin jälkeen oli ihana rentoutua saunassa. Kävin vielä kaupassa ja sitten ei kun kotiin perheen luo. Vauva jo hinkkejäni nälkäisenä odotti ja Ville sanoi, että joskus jos lähden pidemmäksi aikaa pois pitää varata Nakelle litra maitoa jääkaappiin... Ilta meni kynttilänvalossa Livin hömppäputken parissa vauvan köllötellessä sylissäni. Menin onnellisena nukkumaan.

Kohta rakas lapsuudenystäväni saapuu meille yökylään poikansa, kummipoikani kanssa. Ja nyt Nakke kutsuu vaativasti joten mun mentävä on ->

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kotiäidille viiniä ja sushia

Välillä tämä kotona olo tympii niin, että mieleen juolahtaa kuinka kaikki olisi hauskempaa pienessä hiprakassa. Keittiön raivaus naurattaisi, tyynyliinoja silittäessä pohtisi ah! niin syvällisiä humalaisia ajatuksia ja lattioita pestessä innostuisi vetämään pienet tanssit mopin kanssa (ehkä aikuista naista ääni viinistä väpättäen laulaen). Vauvanhoito on hauskaa selvinkin päin, mutta pikkuiseni nukkuu vieläkin about 20 tuntia vuorokaudesta eli vähissä on yhteinen laatuaikamme ja näin ollen minulla on luvattoman paljon omaa aikaa.

Miksi kuitenkin sellainen tissutteleva 50-luvun kotirouva jää vain ihanteeksi? Otetaan katsaus tähän päivään:

Lähin viinakauppa on neljän kilometrin päässä ja olen autotta motissa kotona, niin kuin aina. Alan valmistella itseäni ja lasta lähtöön. Juuri kun saan meidät molemmat puettua, alkaa vauva parkua. Nälkäisenä. Kokeilen toiveikkaana tuttia ja saan niin inhoavan sylkäisyn että tiedän pelin olevan menetetty. Koska olen laittanut urheiluliivit imetykseen sopivien sijaan, joudun riisumaan yläkroppani paljaaksi. Kuorin vauvalta haalarin ja haistan kakan. 

Ensin kuitenkin maitoa! Vauva päättää syödä oikein pitkän kaavan mukaan nautiskellen. Miljoonan tunnin päästä pieni vatsa on tyytyväinen ja pääsen vaihtamaan vaippaa. Sitten taas vauva haalariin ja vällyjen väliin vaunuihin ja itsellekin vaatetta päälle. Naapurit saivat pitkin kesää nauttia "raskaana oleva nainen ei muista asuvansa rivarissa ja strippaa teille päivittäin" -esityksistä ja nyt syksyllä erotiikka on huipussaan "ylipainoinen raskausarpinen nainen paljastaa kaikkensa!" -spektaakkelien pyöriessä päivittäin.

Pääsemme matkaan ja kulutan ensimmäiset puoli tuntia leikkimällä tuttileikkiä, joka menee näin: vauva pullauttaa tutin suusta, miettii hetken ja alkaa sitten vänistä sen perään. Annettuani tutin sadannen kerran lapsi vihdoin nukahtaa. Tuulee niin että korvat soivat, harmittelen hanskattomuutta ja pipottomuutta. 

50 minuutin kävelyn jälkeen saavumme määränpäähämme. Alkaa yhtäkkiä nolottaa olla viinakaupassa vauvan kanssa, mietin jo pitäisikö jättää ostamatta. En jätä, "kerta on tänne asti tultu perkele", ja otan pikkupullon punaviiniä. Se sujahtaa nätisti vaunuihin tuttipullon viereen. Tunnen myyjän äänettömän kysymyksen "hoidatko sinä lastasi viinipäissäsi" ja vastaan äänettömästi "EN TIETENKÄÄN, ei minulla ole alkoholiongelmaa, ihan totta, tämä on VIERAILLE!", ja syyllisyys ja korostettu rentous vaihtelevat kasvoillani kuin aurinko ja sadekuurot ulkona.

Ulos päästyämme onkin jälkimmäisen vuoro. Vauva on lämpimässä kopassaan ja minä uskottelen (vittuuntuneena) itselleni, miten sadevesi tekee hyvää iholle. "Oikaisemme" eri tietä kuin tulimme ja paluumatka venyy tunti kymmeneen minuuttiin. Yritän piristää itseäni ajattelemalla kadotettuja kaloreita ja reipasta punaa poskilla, mutta todellisuudessa jaksan vain ostamani sushilajitelman vuoksi. Se oikein polttelee laukussa ja on siinä ja siinä alanko viskoa raakaa kalaa ja merilevää suuhuni jo siinä tarpoessani. 

Kotiovella vauva pärähtää itkuun kuin ajastettu kello ja hylkään ajatuksen sushista ja rauhallisesta lounaasta. Riisun taas yläkroppani paljaaksi ja istun sohvalla kuin iso ja lempeä simpanssi vauvan roikkuessa tississä kiinni (sanoin eilen Villelle: "tunnen itteni ihan simpanssiks imettäessäni tälleen tissit paljaana, niin kuin välillä näkee niiden tekevän" - siis minähän näen yhtenään imettäviä simpansseja tuolla Vantaanjoen varrella ja muualla kulkiessani...). Vauva ottaa taas aikansa enkä enää kestä, vaan vedän ihanaan omaan hetkeen ajattelemani sushin siinä imettäessäni. Esteettisyys kunniaan kattauksessa...

Nyt on se hetki, kun voisin periaatteessa ottaa lasin viiniä: vauva on maha täynnä ja nukkuu luultavasti ainakin seuraavat pari tuntia. Mutta entä jos ei nukukaan? Pitää varuilta lypsää pulloon maitoa, jos vaikka pikkuinen herää nälkäisenä ja kurja äiti on ruokintakyvytön rinnat täynnä alkoholia. Ja oikeastaan ei enää tee mielikään viiniä, vaikka tiedänkin että seuraava tilaisuus tulee vasta tuntien päästä uuden syömis- ja lypsysession mahdollistamana. Silloinkin sitä uskaltaa ottaa vain piskuisen lasillisen, niin ettei varmasti pääse nousemaan päähän. Ja hetkinen hei... Mitä järkeä missään on sitten?

Olkoon.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Hikikimpun riemupäivä

Kotimme äänimaailma tätä nykyä: helikopterin säksätys, kirskuvat renkaat, taisteluhuudot ja nyrkinmätke. Kyseessä ei ole lähisuhdeväkivallaksi kärjistynyt vauva-arki vaan Villen uusi Elämän Rakkaus: Grand Theft Auto Five - peli. Näköjään vaikka olisi miten ihana muija, niin kuin minä tietysti olen, niin kyllä jää kirkkaalle kakkossijalle aseiden ja päättömän kaahailun rinnalla. Voisin olla pettynyt ellen olisi jo tottunut.

Eilen oli kaikin puolin ihana päivä, johon sain jopa sellaista viikonlopun fiilistä = melkoinen saavutus kolme kuukautta kotona lojuneelta kolmivuorotyön tekijältä. Ensinnäkin nukuimme koko perhe melkein yhteentoista! Se oli taivaallisen ihanaa, en muista milloin olisin nukkunut niin myöhään! Tottakai olin herännyt syöttämään Nakkea neljä, viisi kertaa kello viidestä alkaen (sekoan aina jossain vaiheessa laskuista ja väsyneimpinä aamuina mietin, syötinkö mä sitä edes), mutta viimeisimmän aamupalan jälkeen annoin hänen jäädä viereen ja niin heräsimme siitä suloisena lämpimänä myttynä nimeltään Onnellinen Perhe, kaikilla kädet toistensa ympärillä. Tai ei Nakella tietenkään, kun ne kädet ovat niin lyhyet ja motoriikaltaan onnettomat, mutta Ville kietoutuneena minuun ja minä pikku Nakkeen. Hän oli ihanan lämmin ja hyväntuulinen herätessään, oikein pieni kultatyttö.

Päivällä kävimme puolentoista tunnin lenkillä. Hiki tuli! Sitten sainkin kohta kokea jatko-osana Hien Paluun, kun siivosin sekä ylä- että alakerran. Sytyttelin olkkarin täyteen kynttilöitä ja tein kaikin puolin suloisen ja lämminhenkisen (kirjaimellisesti, piti ihan ikkuna avata) idyllin: kaunis koti, suloinen nukkuva lapsi, rauhallinen ja seesteinen emäntä. Serkkuni tuli kylään kuudelta ja juuri hänen tullessaan idylli romahti, kun Nakke heräsi parkumaan nälkäänsä, kynttiläasetelma romahti ja minä pärähdin täyteen hikeä (imetyshormonit ovat tehneet sen, että hikoilen kuin sika ja ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien hikeni haisee! En todellakaan odota vaihdevuosia ja kuumia aaltoja, nyt kun olen päässyt vierailemaan tuon helvetin esikartanon eteisessä...). Hyökkäsin ylös imettämään ja palasin vartin päästä vastaanottavaisempana tyytyväisen lapsen kanssa. Siskonikin saapui kohta ja niin kului ilta herkkuja syöden ja jutellen. Nakke-kulta kiersi sylistä syliin ja oli tyytyväinen ja rauhallinen, vaikkei edes nukkunut vaan tihrusteli valppaana ympärilleen.

Söin vissiin vähän liikaa herkkuja, kun heräsin yöllä huonovointisuuteen. Osoituksena siitä, miten hissi ei taas mene ihan ylös asti, ajattelin ensimmäisenä pahoinvoinnin johtuvan raskaudesta. Olin jopa tuntevinani pari pientä potkua. :-D 

Nyt lykkäämään porkkanasämpylät uuniin, josko he olisivat kohonneet. Päivällä taas Nakkeliinin kanssa lenkille, jahka hän herää ja tankkaa ensin. Aurinko paistaa, tervehdin sitä kuin vanhaa ystävää viime päivien sateiden jälkeen - aivan niin kuin aiemmin tervehdin sateita epätavallisen pitkään jatkuneiden kesäkelien jälkeen. Aikansa kutakin, sanoi pässi ja niin pois päin.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Höppänä kävi kampaajalla ja palasi ikävän kanssa

Sanoin äsken Villelle:

- Siitä kun mä eilen sanoin, että voisin vaikka alkaa tehä töihin keikkaa nyt äitiysloman aikana... Niin en mä voikaan. Perun puheeni! Kun mulla oli niin hirvee ikävä Nakkee jo tuolla kampaajalla... Vaikka en mä siis epäile ettettekö te pärjäis, mulle vaan tulee ikävä sitä. Että ehkä mä jatkossakin voin tehdä vaan jotain parin tunnin kotoo poistumisia... Tai tunnin. Tulee niin ikävä Nakkee.

<3


Ja tuohon näkyyn on ihana herätä.

Desperate housewife

Elämässä on nyt vauvan synnyttyä paljon samaa kuin loppuraskauden aikana: olen kotona, aikaa tuntuu olevan loputtomiin mutten tiedä miten tarttuisin siihen; teen kotitöitä ja luen, katson telkkaria, aika valuu ympärillä. Tietysti nyt on tuo rakas ihana lapsi ja häntä hoitaaksenihan minä täällä olen, mutta hän nukkuu kuitenkin paljon eikä hereillä olleessaankaan kaipaa muuta aktiviteettia kuin lämpimän sylin. 

Pakko myöntää, että olen vähän pitkästynyt. Tietysti olen iloinen, että tuo lapsi on noin helppo ja tyytyväinen - voi että miten iloinen olenkaan siitä! - mutta... Olen sellainen, että tykkään siitä että olisi aina joku pikku projekti vireillä ja tykkään että on pikkuisen kiire ja pikkuisen liian kädet täynnä työtä. Sen vastapainona lepo, sohva, Livin hömppä ja joku herkku tuntuu ansaitulta, nyt taas tuntuu että pitäisi olla tekemässä jotain, mutten yhtään tiedä mitä. Ja niin sitten napostelen liian usein ihan vain ajankuluksi, kurkkaan facebookin monta kertaa tunnissa ja päivitän jatkuvasti blogilistaa, jos vaikka joku suosikeistani olisi päivittynyt... 

Minkähän projektin keksisin? Kuntoilu on yksi hyvä ja sen kaveriksi pitäisi ottaa ruokavalioremontti. Kuten sanoin tämä jatkuva kotona olo saa aikaan sen, että jääkaappi on vähän turhankin kiva kaveri... Päivisin pystyn vielä kohtalaisesti hillitsemään itseäni (sanoo hän suu täynnä lakua, öhm), mutta iltaisin ei mikään voi erottaa minua ja uutta bestistäni... Pitäisi varmaan liimata jääkaapin oveen kokovartalokuvani, sillä varmaan olisi pysäyttävä vaikutus. Tai sitten ahmisin silmät ja suut täyteen silkasta järkytyksestä, kun "peli nyt on jo joka tapauksessa menetetty".

torstai 19. syyskuuta 2013

Tissibaari

Ja hei kaverit hei - uuden lapsellisen elämäntilanteeni huomioiden, ettehän odota otsikon perusteella mitään villiä...

Olin ennen Naken syntymää ajatellut imetyksestä niin, että toivottavasti onnistuu mutta jos ei, niin en minä sen takia huono äiti ole. Että pääasia kun lapsi saa ruokaa ja kasvaa. Imetys kuitenkin alkoi lupaavasti, vauva oli rinnalla jo synnytyssalissa ja jatkoi osastolla maidon tilailua ahkerasti. Melko pian kävi ilmi, että joudun käyttämään rintakumia, kun vauva ei ilman sitä saa otetta. Toivon että jossain vaiheessa päästään kumista eroon mutta eipä se mikään mahdoton rasite ole. Hyvä vain että on tehty tuollaisia apuvälineitä, muuten ei minunkaan Nakkeni varmaan saisi pisaraakaan imettyä.

Sairaalassa maito nousi hyvin ja kotiinlähtöpapereissa luki, miten äiti täysimettää lastaan. Olin niin ylpeä! Kotiin päästyämme rinnat olivat kovat kuin kivet ja kamalan isot, kuin mitkäkin kookospähkinät. Tai en kyllä tiedä minkä kokoisia kookospähkinät on mutta siis isot olivat. Herätin väsyneen pikku Naken kolmen tunnin välein syömään kellon ympäri ja ajattelin että homma toimii, ja olin siitä valtavan iloinen. 

Kahden päivän kotona olon jälkeen jouduimme taas sairaalaan niiden bilirubiinien takia ja siellä alkoivatkin vaikeudet. Kävi ilmi, että Nakke ei saa imettyä rinnasta tarpeeksi ja jouduin alkamaan lypsämisen. Samalla koko pikkuinen tyttö oli kamalan väsynyt ja lähinnä vain nukkui lamppunsa alla, ja minä olin stressaantunut ja ahdistunut sairaalassaolosta ja siitä, etten saakaan ruokittua tytärtäni "niin kuin luonto on tarkoittanut", ja kaipasin häntä syliini niin että valvoin koko yön itkeä tihrustaen. 

Päästyämme seuraavana päivänä kotiin sain kehotuksen jatkaa yhä kolmen tunnin välein syömään herättämistä ja pumppaamaan lisäksi maitoa pulloon. Sitä pitäisi antaa joka aterialla 70 millilitraa. Sitten koittikin stressaava ja ikävä aika, jolloin tuntui etten muuta tehnytkään kuin lypsin, lypsin ja lypsin kuin jokin kirottu lehmä. Herätin Naken kolmen tunnin välein ja kun usein yöllä jouduin syöttämisen jälkeen vielä lypsämään lisää, saattoi seuraava herätys koittaa jo puolentoista tunnin päästä. Maidontulokin väheni ja lypsäminen kävi entistäkin työläämmäksi. Olin väsynyt ja vittuuntunut ja tietoisuus siitä, ettei pysty täyttämään lapsensa nälkää iskee johonkin sellaiseen kipupisteeseen ettei siinä järkipuheet auta. Vaikka raskausaikana miten päätin jne.

Viikko sitten olimme imetyspolilla pohtimassa tätä imetysasiaa. Nakke antoi näytöksen tissillä olostaan: lupsutteli laiskasti viisi minuuttia, nukahtikin välillä. Kätilö oli todella epäileväinen mutta meidän kaikkien yllätykseksi syöttöpunnitus antoikin tulokseksi melkein 30 grammaa. Piristyin tuosta sekä siitä, kun sain purkaa mieltäni mukavalle kätilölle ja sain uutta uskoa siihen, että ehkä homma voikin toimia. Samalla karsin tietoisesti menojani, olin touhunnut kuin hourupää ties mitä; nyt otin paidan pois ja käperryin sänkyyn pikku Naken kanssa. Lepo auttoi, läheisyys, rohkaisu imetyspolilla.

Tällä hetkellä Nakke on ylittänyt syntymäpainonsa (joka oli huimat 3000 grammaa) ja minun suhteeni imettämiseen on jo melkein varma ja luottavainen. Sitä mukaa kuin Naken pikkuinen paino kipusi ylöspäin, hävisi keltaisuus ja hän sai päivä päivältä enemmän voimia, mikä näkyi lujemmassa imuotteessa ja siinä, ettei hän enää nukahtele kesken syömisen. 

Nyt olen jo saanut jätettyä pullomaidon pois päiväkäytöstä ja tarjoan sitä vain yöllä, jolloin Nakke on ollut liian uninen syödäkseen kunnolla. Päivisin Nakke herää itse parin, kolmen tunnin välein ja ryystää maitoa posket lommolla, äänekkäästi nieleskellen. Minä olen saanut nukuttua paremmin kun toista ei enää tarvitse herättää kuin kerran yössä enkä ole enää ihan niin hormoni-ylikierroksilla kuin vielä viikko, pari sitten. Olen astetta varmempi ja tasapainoisempi äiti pienelle Nakelleni.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Nakkea, hiuksia, treeniä, tuttia ja pesä sohvannurkassa eli pikaiset kuulumiset

Äiti on nyt meillä. Hän on vauvan kanssa niin tiiviisti että minun roolini on lähinnä toimia imettäjänä, niin että eilenkin tunsin ihan ikävää pikku Nakkeani kohtaan. Yöllä nuuskuttelin ja paijasin häntä ja mietin, miten äiti saa nähdä tätä pikkuista niin harvoin, että mikä minä olen tuntemaan ikävää. Tehköön pesän sohvannurkkaan ja nukkukoon maha mahaa vasten sydämensä kyllyydestä. 

Pikku-Nakke on onnekas ihminen. Niin paljon rakkautta ympärillään. Siunattu, siunattu sunnuntailapsi.

Kävin eilen taas kuntosalilla. 45 minuuttia on sopiva pituus treenille näin alkuun, kun en kuitenkaan kaikkia liikkeitä pysty tekemään eli valikoimaa on vähän suppeasti. Ja onhan tämä kuntokin laskenut, kuten kerroin. Toisaalta joudun vielä vähän varomaan tikkejä ja vatsaa eli sekin varmasti vaikuttaa tehokkuuteen. 

Varasin perjantaille kampaajan. Ajattelin sellaista edestä pidempää ja taakse lyhenevää polkkaa ja värin kirkastamiseksi vaaleita raitoja. Sunnuntaina salin peileistä itseäni mollatessani mietin, miten hukkaan menee uusi tukka tässä kropassa, ja muitakin itseinhoisia ajatuksia mietin, mutta sitten eilen mietin että ja paskanmarjat, ja varasin ajan.

Nakke sai eilen tutin suuhunsa. Toinen on niin söpö, tutti peittää nenän ja toimii hetken verran lohdukkeena, ennen kuin Nakke tajuaa ettei sieltä mitään maitua tule.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Miss itseinho liikunnan riemua hakemassa

Kävin tänään salilla ensimmäistä kertaa sitten juhannuksen. Olin odottanut tätä hetkeä kiihkeästi sekä loppuraskauden että nyt synnytyksen jälkeen, ja, koska mieli on oikukas: tänään kun sovittu salipäivä koitti, ei olisi yhtään huvittanut mennä. Kehtuutti, niin kuin Savossa sanotaan. Siihen auttaa (kuviteltu) ryhmäpaine ja sanojen syömisen pelko, ja niin naputin kiireesti saliaikeista tiedottavan päivityksen facebookiin.

Salilla nähdessäni itseni joka kulmasta isoista peileistä mielessäni vaihtelivat nämä kaksi ajatusta:

Ajatus 1. Jes hyvä, kaksi viikkoa synnytyksestä ja täällä sitä vaan treenataan! Kyllä nyt on reipasta, super!

Ajatus 2. Hyi oksennus mikä jättiläinen - se olet sinä. Hyi hyi hyi. Miten isot reidet, iso maha, isot rinnat, kaikki niin isoa ja raskasta. Ei tällaisen pitäisi kehdata julkisilla paikoilla olla.

Ehkä tuo ajatus 1. jäi vähän voitolle... Koska itseviha on niin rumaa ja turhaa ja en vain halua lähteä sille tielle. Raskauskiloista on tähän mennessä pudonnut vähän vajaa kymmenen, miksen iloitsisi siitä? Vaikka pudotettavaa onkin vielä toiset kymmenen ja siihen päälle viisi, niin pääsen normaalipainoon. Mutta silti, kaksi viikkoa synnytyksestä, nyt jotain armoa hei...

Oli kivaa treenata ja oli kivaa huomata, että välillä pystyin jopa ajattelemaan muutakin kuin Nakkea. Kunto oli laskenut enemmän kuin luulin ja jokaisessa laitteessa sai pudotella painoja viiden kilon verran aiempaan verrattuna. Tähän mennessä treenini ei ole ollut kovinkaan tavoitehakuista, vaan olen tehnyt tutun sarjan tutuilla painoilla kehityksen junnatessa. Nyt tuntuu ihan virkistävältä lähteä kasvattamaan kuntoa.

Kotona odotti siisti keittiö, juuri unille käynyt Nakke ja tv:tä katsova Ville. Minun perheeni.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Näiden seinien sisällä

Olen onnellinen. Tämä uusi arki vauvan kanssa on tiivistä ja täyttä. Aika on erilainen, menee kolmen tunnin ruokailujen mukaan, on koko ajan jotenkin niin täynnä kaikkea. Yksi ilta vauvan nukkuessa otimme lasit punaviiniä ja herkuttelimme juustoilla ja kekseillä - ohjelmanumero, jota ennen vauvaa ja raskautta harrastimme harva se viikko, mutta joka nyt oli kuin virkistävä keidas kaiken arkisen keskellä. Vaikka nautiskelun sijaan ahmittiinkin kuin viikon nälässä olleet ja viini kihosi päähäni niin että nauratti ja sitten väsytti, ja vaikka koko tuokio kesti ehkä puoli tuntia.

Tämä tuntuu sellaiselta elämältä millaisen olen halunnut, ehkä omaksikin yllätyksekseni. Eilen siskoni tuli meille istumaan iltaa Villen ollessa varpajaisissaan (lue: Kallion baarikierroksella). Puhuimme vuoden kuulumiset hyvälle alulle ja ulkona ihmeellisen lämmin syyskuun ilta pimeni ympärillemme. Minä imetin vauvaa sohvannurkassa, hän oli itkenyt mutta rauhoittui syliini, nukahti paitani alle pieneksi sykkyräksi. Ja minä vain olin niin onnellinen - juurevalla, vakaalla tavalla onnellinen.

Ei tällaisesta oikein blogitekstejä synny. En osaa sanoa onnestani mitään filosofista enkä osaa kertoa päivistämme mitään mielenkiintoista, kun niihin kuuluu vain vauvan- ja kodinhoitoa. Minulle se on nyt kaikki ja enemmän, mutta ei siitä tekstiksi ole.

P.S. Olen yllättynyt itseni ja kauhistuttanut Villen katsomalla raskauskuviani, haikailemalla sen ison mahan perään ja sen, miltä vauvan potkut tuntuivat. Apua?!

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Näitä uusia päiviä

Mitä voisin kertoa? Arki rullaa eteenpäin ja päivä päivältä rakastan enemmän ja enemmän tytärtäni. Se miten hän katsoo epäilevänä ja pohdiskelevana sulattaa joka kerta sydämeni ja se luottamus ja avuttomuus mikä hänessä on, se on melkein enemmän kuin voi kestää. Se kun hän ojentaa kädet ja päästää itkun ja on avuttomuudessaan niin varma, että hänet otetaan syliin, että hän on turvassa. Se miten hän käpertyy peiton alla mahaani vasten ja vetää jalkansa kippuraan, ja se miten touhukkaana hän syö kuin pikkuinen pullasorsa. 

Vauvat ovat niin täydellisiä ja minä olen niin onnellinen, että kyyneleet kihoavat silmiin monta kertaa päivässä. Ei tällaista rakkautta voi kuvailla, kaikki haalenee sen rinnalla.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Such a perfect day...

Ihana aamu! Voisinpa säilöä sen purkkiin ja ottaa esiin huonoina hetkinä, saada siitä voimaa ja uskoa. 

Säilön pikaiseen tänne.

Heräsin viideltä kelloon - Naken ruoka-aika. Hänet pitää Kätilöopiston ohjeiden mukaan herättää kolmen tunnin välein syömään. Syömiseenkin on annettu ohje: vartti per rinta, sitten pullosta maitoa. Sitä pitäisi mennä jo 70 millilitraa joka syötöllä! Minun vauvani syö ehkä puolet ja kun ihminen on täynnä ihminen oksentaa - niin myös tuo pieni, se on sydäntäraastavaa. 

No, kuitenkin, otin siis Naken kainaloon ja tulin sohvalle imettämään. Ja nukahdimme molemmat! Heräsin kuuden jälkeen ja herättelin Naken, ja annoin pullosta maitoa. Röyhtäytin ja menimme takaisin yläkertaan, saman peiton alle. Nakke heräsi ennen kelloa ja maiskutteli nälissään vuoroin Villen ja vuoroin minun ihoani. Makasimme siinä ihanassa lämpimässä pesässä, täydellinen pieni vauva välissämme, juttelimme, sain imetettyä rauhassa. Ei varmaan taas paljon mennyt mahaan asti, mutta Nakke oli rauhallinen ja touhukas ja unohdin kummat vartin säännöt ja annoin hänen imeä niin kauan kuin kärsivällisyyttä riitti. Sitten vielä pulloa; tyytyväinen, kylläinen vauva. Ville lähti viemään häntä kylpyyn ym. aamutoimille, minä keitin ihanaa mutteripannukahviani, otin ison palan äidin eilen tuomaa porkkanakakkua. 

En tiedä, miten arkemme sujuu kun Ville lähtee viikon päästä töihin, mutta nyt: nautin.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Seitsemän päivää

Synnytyksestä on viikko. Katsoin päivällä ihanaa tytärtäni sylissäni ja mietin, viikko sitten koin elämäni kivut. Ajatus oli etäinen ja outo, en oikein saanut siitä kiinni. En enää muista aikaa, kun meillä ei ollut pikku Nakkeamme. 

Vauvaraasua on siunattu "vitsikkäillä" vanhemmilla: synnyttyään hän oli turvonnut, nenäkin kuin mikäkin pottu, ja näytti myssyssään suloiselta eukolta tai mummolta. Kutsuimme häntä torimummoksi. Nyt kun turvotus on laskenut on hänestä kuoriutunut mitä suloisin pikkuruinen tyttö ja kutsumme häntä Nakke Nakuksi. Taidan käyttää tuota Nakke nimeä täällä blogissa ainakin toistaiseksi, vaikka se aika kamala onkin. Pikku Nakke tyttö.

Ensimmäiset päivät sairaalassa olivat ihania, outoja. Saimme perhehuoneen ja hoitajat antoivat meidän rauhassa tutustua ja opetella. Kerran yksi hoitajista tuli huoneeseemme ja katseli vähän hämmentyneenä, että missä vauva. Sitten hän tuli sängyn viereen ja siellä hän oli: Villen kainalossa, ja sekä isä että tytär syvässä unessa. Minä makasin vieressä ja olin kännykällä netissä. Hoitaja hymyili ja kehotti jatkamaan lepäämistä.

Ensimmäiset päivät olivat täynnä ensimmäisiä kertoja ja "keskustelimme" suurimmaksi osaksi näin: "Oi kato sen silmiä, nyt sillä on silmät auki", "oi kato nyt sillä tuli pissaa", "oi kato kun se haukottelee!", oi kato sitä ja oi kato tätä. Tiistaina siskoni tuli käymään ja minulla herahti maito rintoihin (ei siis siskoni näkemisestä, heh he, vaan vauvan tilailtua maitoa ahkeraan) ja kun istuimme sairaalan aulassa ja vieressä parkui vauva, minä valuin maitoa kuin niagara. Onneksi oli neuletakki sairaalamekon päällä. 

Huomasin olevani hormonien vaikutuksen alaisena enkä voinut sille mitään. Olen suorastaan ylpeillyt miten minuun ei vaikuta kuukautiset eikä raskaus, miten mieleni on tasainen ja vakaa eikä minkään naisellisten hormonien riepoteltavissa. Nyt oli. Huomasin esimerkiksi olevani epätavallisen ärtynyt Villeen. Hän haisi nenääni tuhkakupilta ja kuorsasi niin että selkäpiitäni karmi, ja mietin miten suhteemme on iäksi pilalla. Lääkärin tarkastettua vauvan ("terve tyttö") pääsin hädin tuskin huoneeseemme kun jo pillahdin itkuun. Ymmärsin kaiken johtuvan hormoneista ja kuuluvan kuvioon, mutten ymmärtänyt itseäni.

Öisin kuuntelin miten muissa huoneissa parkuivat vauvat ja katselin omaa hiljaista lastani, mietin onko siinä vikaa kun se ei paru niin kuin muut. Aamuisin keittiössä oli väsyneitä, vakavia vanhempia. Kaikki me suunnilleen saman ikäisiä, kaikki oudossa tilanteessa, kaikilla vuosisadan kiire kahmia ruokaa ja kiirehtiä vauvansa luo. Yksi isä otti vauvan mukaan aamupalan hakuun ja tuntuu että koko huone pidätti henkeä, kun isä kauhoi puuroa ja vauva retkotti hänen olallaan kuin kuollut minkki.

Pääsimme kotiin keskiviikkona, jossa ehdimme viettää kaksi päivää ennen kuin jouduimme perjantaina takaisin osastolle vauvan keltaisuuden eli kohonneiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Vauva makasi solariumissaan ja itki yhdessä vaiheessa kaksi tuntia, jonka jälkeen hoitaja syötti hänelle pullosta maitoa ja vauva ahmaisi sen hetkessä. Hän oli itkenyt nälkäänsä, minun tyttäreni, ja minä itkin vessassa niin että olin tikahtua. Siitä lähtien vauva on saanut sekä tissiä että pullosta lypsämääni maitoa ja minä olen stressannut niin, että maidontulo on vähentynyt. Varmasti stressin lisäksi vaikuttaa se, että vauvan ollessa lampun alla en saanut häntä vuorokauteen rinnalle muuta kuin kolmen tunnin välein syömään ja jouduin lypsämään jatkuvasti kuin mikäkin ykkösluokan valiolehmä.

Huonekaverini oli kamala, valitti ja passuutti hoitajia minkä ehti, ei halunnut imettä vauvaansa ennen kuin tämä parkui kurkku suorana ja valitti yöllä hoitajalle, miten "naapurissa on valo koko ajan. Eikö sitä voi yöksi sammuttaa?". Hoitaja selitti että siellä vauva saa valohoitoa eikä voida sammuttaa, ja tuli sitten minun puolelleni kysymään, suostunko että vauva viedään kansliaan nukkumaan. Sanoin että en suostu ja naapurissa on kyllä kuorsattu siihen malliin että on siellä nukuttu. Sitten valvoinkin kuin tikka ja tuijotin sinisessä lepattavassa valossa kellivää vauvaani, ja ikävöin häntä niin että itkin äänettömästi tyynyyni. Vaikka se onkin ihan pöhköä.

Eilen pääsimme taas kotiin. Tänään vanhempani tulivat käymään ja se miten onnellinen, ihastunut ja pehmeä äitini on mummona on ihanaa. Pikku Nakke on nauttinut syleistä ja nukkunut suloisena kippurana. Illalla otin meiltä molemmilta paidat pois ja heitin pehmoisen viltin päälle, ja nautin, nautin niin pienistä jaloista mahaani vasten, poskesta rinnalla, untuvaisesta selästä käteni alla. Ei tällaista rakkautta voi sanoin kuvailla - itkettää kun yritänkin. Ne hormonit...

On ihanaa kun kehoni on taas oma - vaikka oikeastihan se on kaikkea muuta, se on hormonien armoilla, se on maitokone, se vuotaa verta ja maitoa ja pärjää liian vähällä unella, että vauva voisi hyvin. Mutta se miten askeleeni kohoaa taas ylös, miten kädet heiluvat ja istuessani taitan jalan alleni tai nostan risti-istuntaan, se on sanoinkuvaamattoman hienoa. Olen huomannut, että sohvaperunahabituksestani huolimatta olen aika liikkuvainen ihminen.

Vauva nukahti Villen syliin. Ville on isänä osallistuva, rakastava ja varma, ja se miten hän puhuu tyttärelleen pehmeällä äänellä on - no niin, alkaa taas itkettää. Taidan haalia nuo rakkaat mukaan ja mennä nukkumaan.

torstai 5. syyskuuta 2013

Nyt kakattaa! - Eli synnytyskertomus, osa 2

Varmaan sanomattakin selvää, että jos ei kiinnosta synntykseen liittyvät asiat, ei kannata lukea tätä. Tulen olemaan hyvin yksityiskohtainen. ;-)
 
Lapsivedet siis menivät lauantaina ja vielä iltaan mennessä se olikin ainoa merkki lähestyvästä synntyksestä. Nukuin yön hyvin neljään asti, jolloin tuli jotenkin levoton olo. Nousinkin kohta suihkuun ja aamupalalle enkä oikein osannut asettua. Yritin untakin, kunnes kuudelta tunsin ensimmäisen kunnollisen supistuksen. Kipu oli vielä täysin maltillista, mutta kuitenkin erilaista kuin aiemmat supistukset ja tajusin laittaa ylös kellonajan. Sitten supistuksia tulikin noin vartin välein aina kahdeksaan asti, pikkuisen voimistuen, pikkuisen tihentyen, mutta muistaakseni pystyin vielä kuitenkin puhumaankin supistusten aikanakin.
 
Lähdettiin sairaalaan ja autossa supistusten väli tiheni ja supistukset muuttuivat kipeämmiksi; en enää jaksanut puhua niiden aikana (mikä ei tietystikään ollut kenenkään tappio). Oltiin sairaalassa yhdeksältä ja pääsin tunniksi synnytyspäivystykseen käyrille. Supistukset kipeytyivät, oli vaikea yrittää olla paikallaan ja pitkällään niiden aikana. Ville latasi netistä sellaisen supistuslaskurin ja laskettiin supistusten väliä, se oli neljästä kuuteen minuuttia. Supistusten aikana läähätin kuin iso koira ja puristin Villen käsiä, mikä ihmeellisellä tavalla antoi voimaa. Supistusten välissä pystyin vielä ihan iloisesti juttelemaan.
 
Kymmeneltä hälytin hoitajan ja pyysin päästä pissalle. Hoitaja myhäili tyytyväisenä, että sähän ihan huohotat, nyt taitaa supistaa (ja minä ajattelin, että hemmetin sadisti). Vessareissun jälkeen hän teki inhottavan tuntuisen sisätutkimuksen ja olinkin avautunut pari senttiä, eli kivut eivät olleet olleet turhia. Sain panadolia (hah, hah) ja kuumavesipullon, joka kyllä vähän auttoikin. Supistukset olivat jo kipeitä, en muistaakseni enää hirveästi jutellut niiden välissäkään. Silloin kun juttelin olin jotenkin sekava, esimerkiksi kuumavesipulloa kutsuin kuumailmapalloksi. :-D Supistuksen tullessa hakeuduin vaistomaisesti "roikkuvaan seisoma-asentoon", siis niin että halusin olla jalkeilla, mutta kuitenkin pitää käsillä tukea jostain alhaalta, kuten ikkunalaudasta. Puristin myös taas Villen käsiä. Pidin silmät kiinni, huohotin ja vaikersin. Purskahdin myös jossain supistusten välissä  itkuun, missä ei ollut mitään mieltä - en tiennyt miksi itkin ja pahoittelinkin sitä Villelle. :-D

Yhdentoista maissa hoitaja tuli kärräämään minua synnyttäjien osastolle. Siellä oli kiva kätilö vastassa. Hän puhui paljon ja teki ihan ensin vatsantyhjennyksen, jonka jälkeen alkoi pikkuhiljaa tehdä valmisteluja epiduraalipuudutusta varten. Minähän olin haaveillut (!) luomusynnytyksestä, mutta jo synnytyspäivystyksessä tajusin, etten kyllä kestä näitä kipuja. Olin etukäteen lukenut, miten supistukset kannattaa nähdä aaltoina, joissa kivun terävin huippu on aallonharja ja siltä sitten laskeudutaan, koko ajan lähemmäs palkintoa eli vauvan syntymää. Kuulosti lukiessani tosi helpolta, mutta sitten kun kivut oikeasti alkoivat tuntui pikemminkin kuin olisin myrskyävässä meressä, jossa jokainen supistus-aalto vie minua kauemmas rannasta kunnes hukun. 

Ja silti: en pysty muistamaan sitä kipua enää, enkä oikein osaa kuvailla sitä. Ehkä klassinen "kuin sahattaisiin kahtia" on lähimpänä, mutta, niin, en muista. Se on niin erilaista kipua kuin koskaan aiemmin kokemani. Suuruudessaan ysin luokkaa (0-10), mutta jollain tapaa siinä kokonaisvaltaisuudessaan armollista. Sitä ei oikeasti voinut keskittyä mihinkään muuhun. Supisukset tulivat ennen epiduraalia muutaman minuutin välein ja niiden välissä yritin kätilön ohjeiden mukaisesti tasata hengitykseni ja rentoutua. 

Puoliltapäivin sain epiduraalin. Sen laittaminen ei sattunut yhtään ja vaikutus alkoi tosi nopeasti. Uskalsin luopua ilokaasumaskista, johon olin kuumeisesti takertunut, ja sain jopa nukuttua vähän. Pystyin myös juttelemaan kätilön ja Villen kanssa ihan normaalisti - en ollut enää se huohottava ja sekava kipupiste vaan minä, ihminen, minä. Minulla olikin sanoja, ajatuksia ja mielipiteitä. Osasin jopa nauraa ja hymyillä!

Kahden maissa epiduraalin vaikutus alkoi lakata ja silloin oli joitakin epämiellyttäviä hetkiä, kun iltavuoron kätilö ja kätilöopiskelija tekivät sisätutkimuksen ja katetroinnin ja piti yrittää maata paikoillaan. Se ei vielä ollut kunnollista kipua mutta, kuten sanottu, hyvin epämiellyttävää. Sitten pääsinkin jumppapallolle pomppimaan - olin täysin auki mutta vauva ei ollut vielä tarpeeksi alhaalla. Pompin ja valuin nonstoppina vaaleanpunaista lapsivettä ja verta pitkin palloa ja lattiaa. Hurmaava.

Supistukset kovenivat ja niitä myös lisättiin oksitosiini-tipalla. Supistukset kuitenkin tuntuivat erilaisilta kuin avautumisvaiheessa, enemmän sellaiselta paineelta peräsuolessa. Enemmän epämiellyttäviltä kuin tuskaisilta. Viideltä kätilöt kehottivat tulemaan sänkyyn kokeilemaan ponnistamista. Ensimmäisten supistusten aikana en tajunnut yhtään, miten ponnistetaan. Kätilöt tsemppasivat ja neuvoivat ja minä lähinnä puhaltelin ilmaa. Vaikka tuo neuvottomuus ei kestänyt varmaan kuin pari minuuttia, tuntui se kuitenkin koko synnytyksen inhottavimmalta osalta ja oli oikeastaan ainoa vaihe, josta jäi vähän huono muisto. Se neuvottomuus ja pakokauhuni siitä, etten tiedä mitä pitää tehdä, pakottava paineen tunne ja kipu, paniikki. 
 
Sanoin pariinkin kertaan, että pelkään että tulee kakka, ja kätilöt vakuuttivat niin vilpittömästi että ei sieltä mitään tule ja jos tulee niin älä välitä, että rohkeasti nyt vain, ja sitten uskalsin antaa mennä. Oikeasti, se ponnistaminen oli sellaista kuin olisi tehnyt isoa kakkaa... Ei kauhean mieltäylentävä ajatus. Huusin ja ponnistin ja kipu oli inhottavaa, mutta taas erilaista kuin se supistuskipu, ei niin terävää. Inhottavaa. Olin ihan jossain omissa maailmoissani - esimerkiksi jossain vaiheessa rämähti joku metallinen astia tai muu sellainen maahan ja kätilöt ja Ville nauroivat ja säikähtivät, mutta minun piti kysyä jälkeenpäin Villeltä, että niin putosko silloin kesken synnytyksen jotain. Kaikki äänet ja kaikki tuntui tulevan jostain kaukaa. Onneksi kätilö tsemppasi ihanasti, hyvin selkeästi ja minua nimeltä kutsuen, ilman sitä mistään ei olisi tullut mitään. Hän kertoi miten vauva liikkui ja sitten olikin jo pää ulkona, en tuntenut sitä mutta sain voimaa tiedosta, ja sitten näin miten Ville itki ja sain siitäkin voimaa, ja seuraavalla supistuksella työnsin vauvan ulos. Koko ponnistusvaihe kesti vain 11 minuuttia. 

En saanut heti vauvaa rinnalleni, koska napanuora oli niin lyhyt ettei olisi ylttänyt, joten odotin kun Ville leikkasi sen poikki. Sitten vauva nostettiinkin syliini ja katsoin sitä ja itkin - niin täydellinen pieni olento. Sain sen mekkoni alle rinnalle ja se alkoi maiskutella ihoani kovaan ääneen ja kaikki nauroivat. Pelkäsin kamalasti että se putoaa. 

Olin revennyt aika pahasti ja sitä ruettiin ompelemaan. Kätilöt häärivät alapääni kimpussa kuin räätälit ja minä silittelin vauvaa. Äiti sattui juuri silloin soittamaan ja Ville kertoi uunituoreet uutiset ja otti valokuvia. Jotenkin kaikki estot olivat hävinneet siinä synnytysprosessin aikana ja lähetinkin vanhemmilleni ja anopilleni valokuvan, jossa on etualalla suuri ruskea nännini ja sen takana kinainen, verinen vauva. :-D Minusta vauva näytti niin hurmaavalta, mutta nyt kun olen katsonut kuvaa niin tosiaan ihan veressä ja valkoisessa kinassahan se on, naama turvonneena, poskessa mustelma. :-D Ja se jättitissikin siinä... Ei sitä siinä vaiheessa tajunnut, kuten sanottu vauva näytti täydelliseltä.

Ai niin, ennen (?) ompelua synnytin vielä istukan. Se oli pieni ja inhottava näköinen; epikriisin mukaan täydellinen. Oli kyllä kiva nähdä se kaikkineen: siinä oli vielä napanuora ja kalvot kiinni. Että tuolla se vauva vielä hetki sitten oli.

Sitten vauva olikin varmaan tunnin verran rinnalla ja touhukkaana ja täydellisen taitavana osasi heti imeä, vaikkei tietysti mitään vielä tullutkaan. Se oli ihanan rauhallista, onnellista, uskomatonta aikaa. Sitten kätilöt tulivat takaisin ja Ville meni kylvettämään vauvaa ja minä pääsin suihkuun. Suihkun jälkeen tuotiin iltapalaa ja ahmin melkein kaksin käsin - olin syönyt viimeksi aamupalalla ja nälkä oli kurniva! 
 
Sitten päästiinkin lapsivuodeosastolle. Kätilöopiskelija lähti saattamaan meitä ja halasi erotessamme, siitä tuli tosi hyvä mieli. Ja nyt on varmaan hormonit tai jotain kun itkettää vain tätä kirjoittaessani, joten lopetan nyt tämän epäkieliopillisen raportin. Moi! Ja onnea jos joku jaksoi lukea. :-D

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Prinsessapissaa eli synnytyskertomus, osa 1

31.8.2013.

Lapsivedet menivät aamulla! Heräsin siihen, että kissa Winston istui melkein tyynylläni ja tuijotti minua. Kävin vessassa ja takaisin makuulle asettauduttuani tunsin miten pikkarit kastuivat. Mietin että mitähän nyt ja könysin uudestaan vessaan ja - jippii, hurraa, päästin pienen spontaanin voitontanssin kun tajusin että vaaleanpunaista lapsivettä valui reittä pitkin lattialle. Tuli ihan mahtava fiilis, sellainen että jes, vihdoin! 

Ajattelin että kohta varmaan alkaa supistaa ja kävin syömässä aamupalaa voinnin ollessa vielä hyvä. Lueskelin netistä lapsivesijuttuja ja menin sitten takaisin Villen viereen. Ajattelin etten viitsi herättää häntä, kun ei ole mikään hätänä, joten odotin vain täpinöissäni että aamuvuorolaisen kello soi. Ville kysyi heti herättyään "miten menee?" ja kerroin innoissani, miten lapsivedet ovat alkaneet mennä. Sitten soitinkin Kättärille ja siellä kyseltiin jotain perusjuttuja ja sanottiin sitten, että jos ei ala supistaa tai tule mitään ongelmia saa olla klo 17 asti kotona. Menin takaisin Villen viereen ja oltiin varmaan molemmat vähän ylikierroksilla; Ville kutitteli minua ja piirsi erikoisia kuvia kännykällään ja minä hihitin ja puhua pulputin kuin papupata.

Ville soitti töihin, että lapsivedet menivät ja tästä se lähtee, ja sitten lähdimme kauppaan. Kaupan jälkeen lakkasin kynnet, luin yhden kirjan loppuun (Sirpa Tabetin joku, en muista nimeä. Tajusin vasta loppuratkaisusta, että olen lukenut sen joskus aiemminkin), siivosin vessat ja nukuin pari tuntia. Muutenkin päivä meni melkoisissa ajantappomeiningeissä. Supistuksia ei ollut, mitä nyt alaselkää välillä jomotti. Samoin vasen jalka oli erikoisen kipeä ja otinkin siihen särkylääkettä.

Neljän jälkeen lähdimme Kättärille ja olimme paikalla täsmällisesti klo 17, eli 12 tuntia aamuisesta vesien menosta. Kätilö oli supermukava, jaksoi selittää kaikki toimenpiteet. Hän ultrasi vauvan, kun peppu törrötti niin kovana mahan läpi, ettei se vain ole pää. Ei sentään ollut vaan nätisti oli vauva raivotarjonnassa pää alas kiinnittyneenä. Sitten tehtiin lapsivesitesti ja melko epämiellyttävän tuntuinen sisätutkimus, josta paljastui ettei kohdunsuu ole vielä auennut juurikaan. Makasin käyrillä ja vauvan sydänäänet olivat niin kuin piti. Supistukset olivat kympin luokkaa (asteikko 0-100), tuntuivat perusikäviltä menkkajomotuksilta. Mitähän se kipu sitten tositilanteessa on... 

Sanoin Villelle kahden ollessamme, että onneksi oli kyse lapsivedestä, olisi nolottanut jos olisi ollut väärä hälytys. No mitäs vaaleanpunaista sä sitten olisit vuotanut, Ville kysyi; etä säkään nyt niin prinsessa ole että pissakin olisi vaaleanpunaista. :-D Prinsessapissaa... Käyrien jälkeen otettiin vielä verikoe, ettei ole mitään tulehdusta. Tuntui kivalta, kun labranhoitaja onnitteli meitä.

Pääsimme tunnin päästä kotiin ja haimme kotimatkalla Tammistosta pizzat ja irtokarkkia. Maailman absurdein fiilis kävellä ihmisten ilmoilla kuin ei mitään, lapsivesi valuen ja kätilön tervetuloa huomenna -toivotukset tuoreena mielessä! Nyt sitten odotellaan, josko kroppa tajuaisi alkaa synnyttää, tai jos ei tajua niin tosiaan viimeistään huomisaamuna yhdeksään mennessä pitää mennä takaisin Kättärille ja synnytys käynnistetään. En millään haluaisi käynnistettyä synnytystä, se tuntuu keinotekoiselta ja rajulta, mutta eihän siinä tietysti vaihtoehtoa ole ja yritän olla hermoilematta. Kun vain kaikki menisi hyvin = saisin terveen ja elävän tyttären huomenna syliini.

Ei sitä oikein tajua, että vauva nyt ihan oikeasti on syntymässä.

Rakas pieni

Rakas pieni tyttäremme syntyi 1.9. klo 17:11. Kaikki meni tosi hyvin.
Hän on niin rakas. Näyttää vanhalta mummolta ja itkee harkiten.
Tänään pääsimme kotiin.
Päähän ei mahdu kuin vauva. Minun oma ihana rakas pieni vauvani.
Juttujen taso tulee olemaan ainakin jonkun aikaa tätä...