torstai 31. lokakuuta 2013

Miss sählän höpinät

Onnistuin aamulla heittämään kahvimaidot pitkin seiniä, lattioita, jääkaappia, uunia, kaapinovia... Luulisi ettei ole mahdollistakaan, mutta niin vain kupinreuna kolahti hyllyyn ja löperö otteeni herpaantui, ja kun vauhtia oli jo ennestään liikaa niin kuppi lensi kaaressa melkein olohuoneeseen asti. Olin juuri höpissyt vauvalle tyyliin "Tiiätkö, mä oon vähän huolissani sun kielen kehityksestä (!). Opitkohan sä ikinä puhumaan kun oot kaikki päivät mun kanssa. Puhuuko äiti sulle liian vähän, puhuuko? Lätystänkö mä liikaa? *maidot lentää* Voi helvetin helvetin perkele! Sinne lenti kuule maidot. Voi helvetti soikoon. Äiti on tyhmä, tyhmä!.. Äläkä nyt ainakaan tätä opi!".

Eilen käytiin Naken kanssa siskoni luona pikapiipahduksella. Ensimmäistä kertaa olin vauvan kanssa ilman vaunuja liikenteessä ja voi että kuulkaa mä tykkään tuosta kantorepusta! Ihan maailman parhaat säädöt siinä ei ole noin niin kuin ergonomisesti, mutta kyllä on kiva kun toinen on koko ajan lähellä eikä edes viedä kuin yhden (rintavan ja isomahaisen) ihmisen paikka, verrattuna jättiläismäisten vaunujen kanssa suhaamiseen... Sisko hemmotteli mua leivoksella ja vauva klöllötteli tyytyväisenä ja rauhallisena sängyllä eli noiltakin osin hyvä vierailu oli. 

Vierailumme päätarkoitus oli hakea siskolta tehosekoitin lainaan lauantain nimiäisiä varten, jos niitä kolmioleipiä teen. Eilen kyllä keksin, etten varmaan teekään, vaan sen sijaan kasvispizzaa. Vuohenjuusto-tomaatti ja oliivi-sinihomejuusto. Oi voi, vesi kihosi kielelle... Vaan katsoo nyt mihin päädyn. Pääsen tänään salille ja sieltä tultuani käyn kaupassa ja varmaan hetken mielijohteesta päädynkin vaihtoehto c:hen, jota ei siis ole, ja kotona sitten mietin että mitäs helvettiä. 

Nyt vähän vauvan kanssa ulos ja sitten tuleekin Ville ja hurraa, hurraa, salille käy mun tie! Aivan superkivaa saada vähän omaa aikaa.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Pieni sentimentaalinen soperrus päivänkulusta

Kiva päivä! Jotenkin kaikki on mennyt putkeen, ja kun sanon kaikki tarkoitan kaikki. Ja kaikki ja kaikki ja silleen.

Aamulla heräsin kahdeksalta vauvan nälkäkarjahteluihin, otin hänet syömään ja pötköttelimme vielä melkein tunnin. Ei ole mitään ihanampaa kuin unenlämmin vauva kainalossa. Jokainen päivä alkaa noin hyvin ja tunnen ennen kokematonta onnea siitä, että tuo pieni pissanhajuinen olento on tyttäreni, että hän on siinä ja että - halleluja! - antoi meidän nukkua tämänkin yön.  Olen kuullut niin paljon kauhutarinoita huono-unisista vauvoista ja unen puutteen vaikutuksesta koko perheeseen että jokaiset pitkät yöunet tuntuvat lahjalta.

Kirjoittelen joskus oman postauksen maidonluovutushommistani, mutta nyt pientä kuvausta. Olen huomannut, että omaan tyyliini sopii parhaiten luovuttaa maitoa niin, että saan homman hoidettua viimeistään alkuiltaan mennessä niin, että illalla voin korkeintaan keittää lypsyvehkeet, mielelläni en sitäkään. Siksipä aamuni alkavat nykyään meijerimeiningeissä eikä tämä aamu tehnyt poikkeusta. Sitten monesti Nakella onkin aamupalan nro kaksi nälkä ja sitten kyllä kurnii jo itsellänikin maha. Tänään, niin kuin yleensäkin, tungen noiden edelläkuvattujen hommien jälkeen vauvan reppuun ja sinne hän suloisena nukahtaa, ja pääsen vihdoin kahvin ja oman aamupalani maailmaan.

Tuntuu kuin olisin tehnyt tänään suorastaan työpäivän, kun pesin monta koneellista pyykkiä, imuroin, pesin matot ja vessat, silitin silityskopan tyhjäksi, tilasin uuden puhelimen (can't wait! Nykyisestä sammuu akku kolme kertaa päivässä ja muutenkin alkaa jo vedellä viimeisiään), puhuin äidin kanssa puhelimessa, suunnittelin ostoslistoja sekä tein pieniä askarteluja nimiäisiä varten. Maidotkin sain lypsettyä jo ennen kello yhtä, jihhuu! Siinä on oma hommansa, mutta samalla se on jotenkin palkitsevaa ja vaikka pumpatessani mietin usein että voihan helvetti, niin jälkeenpäin tunnen kuitenkin ylpeyttä. 
 
Villen tultua töistä olin juuri saanut syötyä ja lähdettiinkin pian perheen kanssa kauppaan.Olen himoinnut monta päivää pizzaa ja tänään sitten päätettiin itse tehdä sitä. Pizzakamojen lisäksi oli vaikka mitä ostoksia ja meinasin pyörtyä kassalla, vaikka eipä nyt tarvitse ainakaan muutamaan päivään käydä. Kotona minä tein pohjan ja Ville siitä sitten loput ja namm, namm, kyllä oli hyvee! Ulkona satoi vettä, sytyttelin kynttilät, sanoin ihanaa olla vaan kotona. Niin, onneks ei tartte mennä minnekään, sanoi Ville.

Ihana ilta, ihana perhe. Vauva oli eilen niin kamalan kiukkuinen että meinasi jo alkaa huolestuttaa, ärsytyksestä nyt puhumattakaan, mutta tänään on eri meininki. Tyytyväinen pikku pallero ja tyytyväisen pikku palleron onnelliset vanhemmat. On se jännä, miten tuollainen tappi pyörittää koko perhettä... Äsken istuin keittiössä nauttimassa teetä ja lukemassa blogeja, kun Ville tuli pelleilemään vauvan kanssa muun muassa tunkien sitä niskaani, ja vauva hihkui heleällä äänellään ja minä nauroin ja ajattelin, nää on niitä hetkiä mitä jälkeenpäin muistelee kaivaten.

Rakastan perhettäni niin. Toivottavasti meille käy tässä elämässä hyvin.

Lällykertomus päättyy tältä erää tähän. Joko silmät vuotavat siirappia tämän luettuanne...

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kersantti Naken pillin mukaan

Viime keskiviikkona olimme Naken ja siskoni kanssa Hämeenlinnassa sukuloimassa. Matka alkoi ehkä vähän kireissä merkeissä, ajoin oikeiden liittymien ohi, siskoa pelotti kyydissäni, navigaattori oli liian kovalla... Eikä Hämeenlinnan päässäkään vaikuttanut lupaavalta kun koko navigaattori oli mennyt itsestään pois päältä. Löydettiin perille kuitenkin ja siitä sitten tunnelma koheni, ja oli ihanaa nähdä serkkua perheineen sekä tätiä. Syötiin hyvin, vauva sai yllin kyllin sylittelyä, vaihdettiin kuulumiset ja höpötettiin äänet käheiksi.

Paluumatkalla vauva alkoi itkeä ja se tuntui ihan fyysisenä kipuna sydämessäni. Varmasti jos Nakke itkisi usein osaisin suhtautua asiaan kuuluvalla vittuuntuneisuudella (heh...), mutta, niin kuin olen kertonut tuo jokainen itku nyt mieleen sen, kun hän muutaman päivän ikäisenä itki nälkäänsä ja minä itkin hoitajien läksyttämänä sairaalan vessassa. Se tunne kun ei pystynyt vastaamaan oman lapsensa tarpeisiin... Vaan mennyttä on se ja nyt pitäisi kyllä päästä yli. Pääse yli, ambra, pääse yli.

Kitinä ja käninä sen sijaan eivät todellakaan särje sydäntäni vaan hermoni. Yhtenä päivänä viime viikolla Villen ollessa aamuvuorossa vauva ei tyytynyt oikein mihinkään, lukuunottamatta syömistä tai hyvin aktiivistä heijaamista, paijaamista ja hänen korkea-arvoisuutensa ympäriinsä kantelua. Onnistuin tekemään itselleni salaatin huutokonserton tahdittaessa kokkailuani, ja sitten kestikin toista tuntia että pääsin syömään sen. Aika hyvä itsekuriharjoitus nälkäiselle vauvan orjalle aka äidille... Villen tultua töistä menin jo eteiseen vastaan harittavasilmäisenä rasvainen tukka hapsottaen, annoin pikaraportin päivänkulusta ja karkasin salille. Musta on ihanan terapeuttista valittaa Villelle miten niin ja niin rankka päivä on ollut ja miten Nakke on ollut kamala, mutta en voi sietää jos Ville tekee samoin. Vähän että minun lastani et kyllä hauku!

Salillaolo kyllä totaalisesti lataa mun akut ja palaan aina kuin uutena ihmisenä. Luen lehteä cross trainerilla tampatessani, riuhdon laitteissa hiki päässä, saunon. Kotiin tultuani ruoka ruoksui ja vauva nukkui.

Tänään olin ekstemporee siskoni ja tietysti Naken kanssa kaupungilla syömässä. Käytiin samassa sushi-mestassa kuin viimeksi ja hyväähän se oli. Ja nyt tuolla on sen verran kiukkuinen pikkuneiti että taitaa olla aika kaivaa tissiä tiskiin... Johan viime syönnistä onkin viisi minuuttia.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kahdeksan-viikkoisen meiningit

Hiki päässä tässä kirjoittelen. Jouduin taas köyttämään itseni vauvaan eli rintareppuun, koska muuten levoton pikku-Nakke olisi tyyntynyt vain syömällä. Iltamme noudatti kaavaa vauva syö, vauva nukahtaa tissi suussa, siirrän vauvan nukkumaan, vauva herää, vauva känisee, vauva rauhottuu syödessä, vauva nukahtaa jne. Tiesin ettei sillä voi olla nälkä jos on vartti sitten syönyt, mutta minkäs teet kun toinen viskoo päätään puolelta toiselle kuin pillastunut hevonen ja tunkee kahta nyrkkiä suuhun kieli ulkona maiskuttaen. 

Imettäminen on jännää, ei todellakaan sellaista tissi suuhun ja vauva kylläiseksi -meininkiä mitä olin aiemmin kuvitellut. Ollaan tämän kahdeksan viikon yhteiselomme aikana koettu mm. tissiä vartin välein -vaihe, lukemattomia rintaraivareita ("äitiyteni huippuhetki: imettää karjuvaa vauvaa kävellen", kommentoin eilen Villelle enkä tiennyt nauraako vai itkeä) ja "tissi on haurainta lasia, minä vain pidän sitä hyvin varovasti suussani". Viimeksi mainittu on kyllä aika suloista, niin pervolta kuin kuulostankin. Luulen että maitoa on tullut vauvan kurkkuun niin paineella että se on tuntunut epämiellyttävältä, ja siitä tuo äärimmäisen varovainen lähestymistapa.

Vaikka välillä tympiikin tämä tiivis ja hikinen läsnäolo mikä rintarepun käytöstä seuraa, olen pääosin valtavan tyytyväinen koko vekottimeen. Nakke tykkää olla repussa ja yleensä rauhoittuu välittömästi sinne päästyään ja jotenkin se on vain niin mahdottoman suloista. Että toinen niin tykkää olla lähellä, awww. Vaikka saankin nyppiä hänen tukastaan ja niskastaan milloin mitäkin ruoan jämiä, kun en vain näköjään osaa syödä siististi...

Mitäs muuta. No ainakin Nakke-tyttö on tällä viikolla nukkunut elämänsä ensimmäisen kokonaisen yön: aina kello 23:sta puoli seitsemään asti ja siitä syönnin jälkeen vielä yhdeksään. Olen todella kiitollinen! Kahdeksan-viikkoinen Nakke osaa jo hymyillä ja on myös pari kertaa nauranut, esimerkiksi eilen puklattuaan Villen päälle. Hän itkee harvoin ja yhä vain se tuo mieleeni nälkäkokemukset Kättärillä ja on joka kerta särkeä sydämeni. Itkemisen sijaan hän sitten känisee ja karjahtelee etenkin iltaisin niin, että metsän karhukin pelkäisi (kuten yksi ilta tivahdin) ja se taas tuo mieleeni, voisiko haikaran kutsua takaisin... Olenkin pari kertaa alentunut tiuskimaan vauvalle, mistä tulee kyllä totaalisen luuseri-olo. Kaikista eniten tässä uudessa vauva-arjessa taitaakin kasvaa äiti*.

Kaiken kaikkiaan: hän on minun aarteeni, minun rakkaani, minun pieni tyttäreni jonka tahtoisin kääriä pumpuliin ja käpertyä sinne tynnyriin kasvattamaan...

* Henkisesti, huom. huom. Paino putoaa kilon viikkovauhdilla!

perjantai 25. lokakuuta 2013

Note to self

Mun vauva sai tänään postista Kela-kortin. Meinasin jo alkaa pillittää silkasta liikutuksesta, kun viime hetkessä sain ajatuksen hännästä kiinni, että mitäs helvettiä tuossa nyt on itkemistä. Enkä sitten itkenyt.

"Että mitäs helvettiä?" tuntuu olevan uusi mottoni, jonka esitän itselleni päivittäin...

Viikon päästä lauantaina, 2.11., juhlimme Nakke-tytön nimiäisiä. Vieraita on kutsuttu parisenkymmentä ja sekalainen seurakunta koostuu lähisuvusta ja ystävistä. Tällä hetkellä tulossa on, jos nyt oikein laskin, 18. Ja sitten Ville ja minä eli 20 henkeä. Eli ahdasta tulee ja olen vähän hermoillutkin asian tiimoilta, mutta toisaalta, kullä kai ihmiset järjestävät yksiöissäkin isojakin bileitä? Sopu sijaa antaa jne, eikähän tämä meidän koti mikään pikkuinen ole, kun ylöskin voi mennä. 

Tarjoilujen kanssa on ollut vähän säätämistä mutta nyt näyttää niidenkin osalta selvältä. Ystävämme lupasi jo kesällä tehdä voileipäkakut, ja me jauhopeukalottomat tietenkin iskimme kiinni tarjoukseen kuin siat limppuun. Noh, viikko sitten tajusin, että emmehän saa kakkutarpeita vietyä hänelle ilman autoa ja ennen kaikkea tuotua valmiita kakkuja ehjinä takaisin. (Autossa ei ole muuta vikaa kuin talvirenkaattomuus ja se asia korjautuu viikon päästä.) 

Ystävämme sitten ideoi täytetyt kolmioleivät kolmella eri täytteellä, ja se kuulostaa siltä että onnistuu minultakin. Lisäksi äiti lupasi tuoda karjalanpiirakoita munavoineen sekä yhden voileipäkakun. Suolainen tarjoilu on siis: kolmioleivät (luultavasti kala- ja kasvistäytteellä), riisipiirakat ja lihavoileipäkakku. Makeaan osastoon kuuluu täytekakku (äiti tuo), herrasväen pikkuleivät (mummo tuo) ja hmm. Ainakin karkkia, pähkinöitä ja keksejä pikkunaposteluna, ja sitten leivon itse jotain, ehkä mokkapaloja. Ystävämme tuo "jotain makeaa" kuultuaan, että pöydässämme on sellaiselle tilaa. Sitten juomana kahvi, tee ja mehu.

Kyllä noilla eväillä yhtä nolla-vuotiasta juhlitaan, eikö?

Ohjelmana ei ole muuta kuin nimen julkistaminen ja syöminen. Kerromme nimen nimi kerrallaan heti alussa ja samalla jotain ajatuksiamme siitä, miksi juuri tuo nimi on meistä kaunis valinta tyttärellemme. Sitten ei kun syömään ja seurustelemaan. 

Tekipä hyvää kirjoittaa tämä ylös. Jotenkin koko juhlista on ollut mielessäni vähän sekava kuva, mutta nyt kaikki näyttääkin selvältä kuin pässinliha. Täällä blogissa Nakke tulee jatkossakin pysymään Nakkena mutta muuten on ihanaa, kun ei enää tarvitse varoa lipsauttavansa nimeä.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Liikkeessä

Viime keskiviikkona koitti se odotettu päivä, kun raahasin ruhoni ja vauvani piiiitkän tauon jälkeen kaupungille. Bussimatkakin jo jännitti, mutta onneksi Nakke nukkui tyytyväisenä kahta tutinnostokomennusta lukuunottamatta. Tuntui melkein kuin olisi päässyt ulkomaille, en muistanut että Helsinki on niin iso ja kaunis, että ihmisiä kuhisee keskipäivälläkin tärkeinä ja kiireisinä, että on ratikoita ja katuvaloja - no heh, tuo viimeinen oli vitsi. Ja sitten vähän kumeaa naurua kiitos. Mutta niin, kaupunki miellytti silmää ja Töölön läpi ajaminen tuntui kuin olisi nähnyt vanhan tutun pitkästä aikaa, se oli se sama joka on niiin tuttu ja kuitenkin samalla mietin, ai tällainen se olikin.

En tuntenut siskoani vaikka hän vilkutteli jo kaukaa, eh. Menimme Kampissa Tang Dynasty - ravintolaan, jossa on peruskiinalaista - ja thaikkuruokaa sekä, ah!, sushia. Lounasbuffet 12,90 € ei ole pahan hintainen ja vaikka sushi ei nyt ehkä maailman tasokkainta olekaan, niin hyvin maistui! Nakkekin nukkui yli tunnin ja herättyään imaisi pullollisen maitoa ja jatkoi sitten uniaan siskoni sylissä. 

Pyörimme vähän kaupungilla ennen kuin sisko jatkoi töihinsä. Minä kävin vielä parissa lastevaatekaupassa, koska, kuten siskoni moittien sanoi, "Et sä osta enää itelles vaatteita?". Heh, no en, en ainakaan ennen kuin saan nämä 14 ylimääräistä kiloani mäkeen. Toivottavasti en sittenkään, koska minulla kyllä on jo komeron täydeltä vaatteita joista puoliakaan en ehdi pitämään. Meikkejä tietysti (!) ostan, ja ihonhoitojuttuja, ja kunhan saan taas rahaa tilaan nimikorun tyttäreni nimellä.

Sunnuntaina sain hermoromahduksen, kun en saanut Nakkea nukkumaan, ja hermot riekaleina paiskasin keskenjääneen kahvin viemäriin, kipon astianpesukoneeseen ja lenkkivaatteet niskaan samalla ripittäen Villeä kuin mikäkin raivohullu opettajatar. Ville pakkasi vauvaa vaunuihin hiljaisena ja minä painelin ulos kuin höyryveturi. Vauva nukahti jo ennen kuin pääsin postilaatikkojen kohdalle mutta minun kiukkuni laantumiseen piti tampata melkein tunti, ja sitten olinkin kaupassa ja ostin itselleni luotolla irtokarkkia, kynttilöitä ja kaksi kiiltäväkantista naistenlehteä. Kirjoitin tekstiviestin ja pyysin anteeksi, ja mietin mielessäni miten koko juttu oli kyllä minulle ihan oikein, kun olin edellisenä päivänä hurskaaseen sävyyn vakuuttanut, miten minulla ei käy hermon päälle vauvan kitinä. Oli hyvä käytännön pikku opetusnäytelmä meille molemmille, miten ne minunkin hermoni räsähtävät rikki ja miten Ville taas onkin kärsivällisempi kuin ehkä itse ajattelikaan.

Villen tultua töistä ja selätettyä viiden iltavuoron putken pidimme leffaillan irtokarkkien ja lämpimien voileipien parissa. Katsoimme sellaisen kuin Red Riding Hood eli siis Punahilkka ja pidin siitä kovasti. Ei ihan mikään maailman koskettavin elokuva, mutta visuaalisesti upea ja hienosti oli keksitty tutulle sadulle vähän uudenlainen juonenkulku. Oli myös ihanaa lojua sohvalla "kuin ennen vanhaan" ja katsoa rauhassa elokuvaa herkkuja syöden, olla välillä pariskunta eikä kaksi höperöä Nakke-fania vanhempaa.

Eilen oli jotenkin tosi ihana ja erilainen päivä. Alkoi jo aamulla, kun pari päivää harkittuani ilmottauduin maidonluovuttajaksi. Ylimääräistä maitoa ei todellakaan tule mitenkään suihkuamalla, mutta kuitenkin niin, että uskoisin saavani päivässä esimerkiksi kolme desiä ylimääräistä. Parin viikon päästä sitten selviää, onko maitoni tarpeeksi bakteerivapaata ja ylipäänsä riittääkö maitoa jaeltavaksi, eli nyt vain lypsetään ja pestään pulloja, käsiä ja tissejä. Toivottavasti homma lähtee hyvin käyntiin ja saan siihen kivan rutiinin, olisi kiva auttaa vauvoja ja tietysti myös saada vähän taskurahaa. Ollessamme niiden kohonneiden bilirubiinien takia sairaalassa meidän Nakkemmekin sai toisten äitien lypsämää maitoa, kun en vain itse jaksanut lypsää eikä vauva vielä jaksanut imeä.

Heti kohta meijeri-puhelun jälkeen soitti ystäväni ja työkaverini, jonka kanssa emme olekaan puhuneet yli kahteen kuukauteen! Oli ihanaa jutella niin kuin ennen vanhaan ja sain uskoa siihen, että ystävyytemme kestää äitiytymiseni ja sen, ettemme enää näe viikottain töissä. Puhuimme yli tunnin!

Iltapäivällä meinasin lähteä salille, mutta innostuinkin sitten lähtemään Villen mukaan Stockalle. Villen tuntevat varmaan miettivät, että jokin tuossa lauseessa ei nyt täsmää, mutta kaikkeen löytyy selitys ja Ville + Stockmann yhtälössä se on se, että Ville sai kaupungilta viiden työvuoden kunniaksi kiitokseksi lahjakortin Stockalle. Se piti käyttää taiteeseen tai designiin ja pitkän kiertelyn ja minun epäasiallisten ehdotusteni ("Käytä toi lahjakortti joululahjoihin!" "Osta mulle tuo!") jälkeen Ville käytti rahansa lehmään. Ilmeisesti siinä ei ole tarpeeksi, että kotona on jo yksi valioluokan lypsylehmä vaan nyt hyllymme päällä asustaa lisäksi tällainen: 

Rahaa jäi vielä sen verran yli että sain kinuttua itselleni Kastehelmi-sarjan kirkkaanvärisen tuikkukupin, eli pummivaimo iski jälleen onnistuneesti. Itse ostin servetit Naken nimiäisiin sekä syysiltojani piristämään vaaleanpunaisia tuikkuja. Lahjakortin kanssa oli jotain sähläystä ja koska Stockmann ei olisi Stockmann ellei sieltä saisi erinomaista palvelua, sai Ville kympin kahvilalahjakortin hyvitykseksi odottamisesta. Olikin jo nälkä ja juuri ehdittiin syödä (minä "urbaanina citynaisena" Briejuusto- ja melonitäytteisen maalaispatongin ja cappuccinon, Ville "perus huoltsikallakävijänä" tavallisen kahvin ja kinkkujuustosämpylän) kun vaunuista kajahti, että siellä suunnassakin ollaan nälkäisiä. Kovasti sai Nakke-pieni ihastelua joltain naiselta käpertyessään unenpöpperöisenä syliini hississä ja kajauttaessaan pienet nälkäitkut. Minä ihastuin lastenhoitohuoneeseen, miten hyvä siellä oli imettää rauhassa katseilta suojassa. Nakkekin väläytti tyytyväisen hymyn ateriansa päätteeksi ja jatkoi sitten unia vaunuissa.

Ylitimme Aleksanterinkatua kun joku kutsui nimeäni. Se oli työkaverini ja ilahduin hänen näkemisestään niin, että täysin tapojeni vastaisesti kapsahdin hänen kaulaansa.Hän ei kuulemma muuten olisi huomannut minua mutta tunnisti ääneni, mistä kyllä aina tulee vähän nolo olo... Että jos hänkin kuuli metrien päähän kovaäänisen selostukseni japanilaisten ja suomalaisten yhtäläisyyksistä niin moniko muu oli sen kuullut...  Toivottavasti ei ainakaan kukaan suomenkielentaitoinen japanilainen, sen verran täyttä soopaa juttuni taisi olla. Nyt äitiyslomalla minusta on tullut kauhea räpätäti, johtuen varmaan siitä että olen niin paljon kahden vauvan kanssa. Sitten kun saan aikuisseuraa takerrun kiinni kuin mikäkin himokas vampyyri. 

Nyt tuntuu, että elämässä on sellaista menoa ja meininkiä, mistä tykkään - sopivassa suhteessa tähän kotona kyhjöttämiseen! Tänään olen toteuttanut uutta harrastustani maidon lypsämistä, käynyt salilla (voi että rakastan rakastan rakastan sitä!), lakannut kynnet. Syönyt kanasalaattia ja nukuttanut samalla vauvan rintareppuun, siirtänyt hänet siitä varovasti sitteriinsä. Siinä hän nyt nukkuu kolmatta tuntia vieressäni pöydällä sievässä kippurassa. Karri Koiran levy pyörii sekin kolmatta kierrostaan, neljättä ei tule vaan nyt riittää vähäksi aikaa, vaikka levy onkin yllättävän hyvä. Olen tässä kirjoittelun lomassa juossut pyykkituvassa ja jännittänyt joka kerta, onko vauva herännyt parkumaan poissaollessani. Tämä on tätä kotiäidin jännitysnäytelmää ja lauantai-illan lottoa samassa paketissa.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Päästä varpaisiin

Kerroin Villelle Naken synnyttyä ja imetyksen pyörähdettyä kunnolla käyntiin ottavani silikonit sitten kun olen saanut imetyksen päätöksen. Mikäköhän hormonihuuruinen aivopieru sekin nyt sitten oli? Kuvittelin imetyksen paisuttamia jättitissejäni, jotka vähitellen maidon tulon hiipuessa tyhjenevät ja tyhjenevät kuin ilmapallot. Luultavasti niin tuleekin käymään enkä väitä, etteikö tulisi olemaan kova paikka kantaa aiempien pyöreiden ja kauniiden rintojeni sijaan kahta nahkapussukkaa. Mutta silikoneja en ota.

Minä en enää itseäni rohkaistakseni kysy "mitä Madonna (tai kuka coolio hyvänsä) tekisi tässä tilanteessa?" vaan "Tekisitkö noin, vaikka olisit ainoa ihminen maailmassa?" (ajatusta ei kannata viedä liian pitkälle tai alkaa ahdistaa ihan pirusti!) Pitäisinkö kodin siistinä? Kyllä. Pitäisinkö painoni kurissa? Kyllä. Kävisinkö lenkillä? Kyllä. Olisiko tärkeää, että rintani ovat pyöreät ja symmetriset? Noh, kyllä. Olisiko se tärkeää, vaikka se pyöreys ja symmetrisyys edellyttäisi nukutusta, leikkausta, tuhansien eurojen säästämistä ja sitä, että kehoosi työnnetään muovia? 

Ei.

Tuolla kysymyksellä oppii aika yllättäviä asioita itsestään ja siitä, minkä tekee itsensä ja minkä muiden ihmisten vuoksi. Nyt pienen tytön äitinä olen tietysti miettinyt paljon naiseutta, ulkonäköpaineita ja muiden ihmisten miellyttämistä (oman itsensä kustannuksella?). Haluan antaa tyttärelleni varmuutta siitä, että hän on kaunis, ihmeellinen, täydellinen ihminen juuri tuollaisena kuin hän on - täydellinen ihminen samalla tavalla kuin meistä jokainen. Hänen kehonsa on kaunis ja pyhä eikä hänen koskaan koskaan koskaan tarvitse tehdä sillä tai sille mitään vain miellyttääkseen jotakuta, saadakseen hyväksyntää ja ihailua, voidakseen kokea itsensä kauniiksi. Hän on kaunis ja se, että minä hänen äitinään hyväksyn itseni tällaisena kuin olen antaa tärkeää esimerkkiä.

Erityisen tärkeältä tämä tuntuu, koska minun tyttäreltäni puuttuu synnynnäisesti varpaita. Toisessa jalassa on kaikki viisi pientä varvasta, joskin vain keskimmäinen varvas on täysin erillinen, kaksi reunimmaista ovat osin kasvaneet juuresta yhteen. Sitä ei juurikaan huomaa, esimerkiksi lääkäriltä se jäi huomaamatta synnytyssairaalasta kotiutuessamme ja itsekin huomasin sen vasta viime viikolla. Toisessa jalassa sen sijaan on pelkät pottu- ja pikkuvarpaat sekä varpaiden keskellä kohouma, kuin keskimmäiset varpaat olisivat kasvaneet siihen yhteen.

Kätilö esitteli meille pikku Nakkemme jalat heti synnytyksen jälkeen ja koska verinen, kinainen vauva oli meidän höperöissä, rakastuneissa silmissämme kauneinta mitä olemme koskaan nähneet, tuntui parin hassun varpaan puuttuminen niin mitättömältä pikkuseikalta etten tainnut uhrata sille ensimmäiseen vuorokauteen ajatustakaan ja sittenkin pidin hänen jalkojaan vain ihanan persoonallisena ominaispiirteenä, en puutteellisina tai epämuodostuneina. Tuntui ihmeelliseltä, että synnytys oli ohi ja sylissä terve pieni tyttö - siinä ei varpailla ollut mitään tekemistä. Sitten koittikin kotiinlähtötarkastus ja saimme kuulla lääkäriltä,  mistä varpaattomuus johtuu (jalkapöytä on takertunut sikiökalvon reunoihin niinkin varhaisessa raskaudessa kuin viikolla kahdeksan - kaksitoista) ja että se ei tule vaikuttamaan tytön kävelemiseen, juoksemiseen jne, ja niin koko asia painui taas unohduksiin. Meidän tyttäremme on täydellinen.

Tänään muistin hänen jalkansa miettiessäni hölmöjä silarihaaveitani ja sitten kauneusleikkauksia yleensäkin, itsensä hyväksymistä, ulkonäköpaineita joita etenkin naisilla on. Lupaan tässä ja nyt, etten ikinä tule mollaamaan itseäni Naken kuullen. En myöskään aio puhua arvostellen muista naisista ja heidän ulkonäöistään, mitä en kyllä yleensäkään tee. Haluan että Nakke-pieni saa iloita omasta itsestään, omasta kehostaan, ja että hän saa toisaalta kokea olevansa kaunis, toisaalta ettei hän eikä kukaan ole sama kuin ulkonäkönsä.

Tässäpä kasvatushaastetta kerrakseen. Olisi kiva kuulla, heräsikö näistä pohdinnoistani ajatuksia? En varmaan ole ainoa näitä asioita miettinyt - sana on vapaa!

lauantai 19. lokakuuta 2013

Jonkinlainen lopputulema

Olen miettinyt miettimästä päästyäni tätä vauvan kanssa kotona oloa, sen merkitystä ja mielekkyyttä. Ja tiedän, kuulostan siltä kuin olisin ollut jonkun viisi vuotta kotiäitinä, en tätä seitsemää viikkoa. Ja tällä hetkellä kaikki pohdintani kaartavatkin tuon seitsemän puoleen: minun Nakkeni on jo seitsemän viikkoa! Aika menee niin nopeasti! Kohta se alkaa kävellä ja menee kouluun yms. äitihöpinää, mutta ihan totta ja oikeasti tuntuu: KOHTA SE ALKAA KÄVELLÄ JA MENEE KOULUUN! Nytkään minulla ei ole enää ikinä elämässäni ihanaa pientä viikon ikäistä Nakkeani, joka itki alaleuka väpättäen ja joka piti päivin ja öin herättää syömään. Voi hyvä Luoja että itkettää kun mietin... Ei enää ikinä tässä elämässä pientä vauvaa jonka 50 senttiset vaatteet lököttää ja jolle pitää antaa pullosta lisämaitoa, ja joka on niin kertakaikkisen avuton ja säälittävän suloinen pieni rääpäle. Eihän hän varsinaisesti nyt vielä kävele, mutta kannattelee jo päätään, hymyilee, ei viihdy makuuasennossa eikä yksin, komentaa nopeasti jos joku asia ei ole mieleinen ja pitää todellakin huolen että saa maitonsa... Mitenkähän seuraavan seitsemän viikon kuluttua?
 
Tyrskin täällä liikutukseeni tikahtumaisillani. Äitiydessä on vähän sama juttu kuin rakastumisessa: miljoonat ja miljoonat ovat kokeneet sen aiemmin ja silti se on niin ainutkertaista ja ihmeellistä itselle, ja kun sitä yrittää kuvailla sotkeutuu niihin samoihin iän ikuisiin kliseisiin joihin jo tuhannet ennen...  Muistan kun kokiessani ensirakkauden 19-vuotiaana löysin vanhoja japanilaisia haikuja, ja se miten niissä kuvattiin rakastumisen raastavaa tuskaa oli kuin suoraan läpättävästä teinitytön sydämestäni, ja olin kuin lekalla päähän lyöty että mitä helvettiä, joku muukin on kokenut tämän ja jo tuhat vuotta sitten?! Nytkin katson äitejä bussissa, kaupassa ja siinäpä se tämän hetken arkinen elämänpiirini olikin, ja ihmettelin miten tuo ja tuokin on synnyttänyt pää punaisena ja pullauttanut sitten palkintona kaikesta kärsimyksestä verisen vauvan ulos sisuksistaan, ja miten tuokin on hyökännyt yöllä pinnasängyn luo koittamaan hengittääkö se varmasti, ja miten tuokin on nukuttanut pientään tunti tolkulla otsasuoni tykyttäen ja rääkypetterin lopulta nukahdettua jäänyt vain haltioituneena tuijottamaan, miten ihana, kaunis ja pieni se on...

Imetyshormonit pistävät päätäni sekaisin ja itken melkein joka päivä. Joko liikutus lyö yli positiivisissa tunteissa tai sitten maailmantuska on niin väkevää, ettei voi olla tirauttamatta pientä itkua. Tuntuu niin väärältä, miten maailmassa on kaltoinkohdeltuja lapsia, miten, miksi, MIKSI! Tahtoisin pelastaa heidät kaikki enkä pysty yhtäkään, ja se on melkein enemmän kuin voin kestää. Lukiossa masennuin kuin mietin päivät pääskytysten kaikkea pahaa mitä on ja itkin joka päivä tunteja päiväpeittoni märäksi, ja tuntuu että nyt voi käydä samoin ellen saa päätäni järjestykseen. Tai en tiedä masennuksesta, aika vahva sana vahva tila, mutta ainakaan tässä jatkuvassa miettimisessä ei ole mitään mieltä. 

Eli, kaikesta tästä rakkaudesta maailmantuskaan poukkoilevasta selostuksesta siirtymä siihen, mitä nyt ajattelen tästä kotona olosta. Ensinnäkin: tympii. Vaikka Nakke osoittaakin jo enemmän luonnetta ja tahtoa (muistelen lämmöllä muutaman viikon takaista, kun hän viihtyi parikin tuntia sitterissään käsiään heilutellen ja valppaana ja tyytyväisenä ympärilleen katsellen) ja vie näin ollen enemmän aikaani, on päivissäni kuitenkin paljon tyhjiä tunteja. Sitten käy niin, että siivoan kuin hullu ja vittuunnun siitä, ettei puurtamistani huomata. Oikeasti olen nyt miettinyt, että vähempikin siivous riittäisi ja että pääasia kun pitää tavaramäärän aika vähäisänä, niin ei muodostu sellaisia hirveitä läjiä sinne sun tänne. Muuten siivoan minkä siivoan ja olen odottamatta kiitoksen sanoja (vaikka, rehellisyyden nimissä: niitäkin joskus saan, ainakin jos itse vähän vaadin), koska ei kai herranen aika sentään päivieni merkityksellisyys voi riippua siitä, lausuuko mies kiitoksen vai ei!! Oikeasti ihan oksettaa kun kirjoitin tuon.

Toiseksi: tympimisestä huolimatta, tämä on ainutkertaista aikaa. Monessakin mielessä, esimerkiksi enää ikinä minulla ei tule olemaan tätä pientä vauva-Nakkea jonka kasvua ja kehitystä seurata eikä toisaalta enää ikinä tällaista breikkiä työelämästä. Vaikka saisimme vielä toisen lapsen on minua silloin työllistämässä tuo jo olemassaoleva bebe ja tällaiset päivät, kun nukun vauva kainalossa aina kello kymmeneen, käyn ennen Villen töitä salilla, saan kotiin tultuani vauvan unille ja edessä aukeaa tuntisotalla luppoaikaa, on ainutlaatuista... Hullu on ihminen jos ei tällaisesta nauti! Lisäksi, kun eihän tämä kotonaolo ikuisesti kestä vaan jo vuoden päästä olen todennäköisesti kädet kyynärpäitä myöten sorvin ääressä, on parasta ottaa tästä kaikki irti nyt. Vähän karsia projektejani, vähän enemmän ottaa päikkäreitä vauva vatsan päällä, vähän useammin hiljentyä tuon hartaasti toivomani elämän ihmeen ääreen.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kissanvihaajan paljastukset

Nyt olisi niin paljon juttuja, että varautukaa maraton-postaukseen! Sillä varauksella, että mulla on tuossa vieressäni tuollainen 53 senttinen mini-ihminen, jolla kädet viuhtoo ja katse pälyää siihen malliin, että kovin kauaa ei ehkä pelkkä sitterissä istuminen ja tutin mussuttaminen jaksa viihdyttää...

Se tiheän imun vaihe taitaa onneksi alkaa väistyä. Oli jokseenkin väsyttävää, kun tyyppi halusi ruokaa vartinkin välein ja alkoi heti syliini päästyään  l ä ä h ä t t ä ä  ja repiä paitaani ja ihoani, vaikka olisi juuri syönyt. Maanantaina suorastaan pakenin salille heti kun Ville astui sisään. Toinen jalka ulkona annoin pikaisen ja poukkoilevan raportin tyyliin "nukkunu vartin välein, tiheän imun kausi, haistaa maidon ja herää kun tulen samaan huoneeseen, raapii ja läähättää, rintaraivarit, piip loppu", ja melkein juoksin autolle. 

En ole tainnut ikinä treenata niin täysiä kuin tuolloin! Alkuun salille päästyäni mietitytti, riittääkö lypsämäni maito ja repiikö Nakke Villeltä silmät päästä, kun tajuaa ettei hinkkejä löydy, ja nuo ajatukset tukahduttaakseni tamppasin alkulämmittelyn cross trainerilla sellaista kyytiä että taju meinasi lähteä. Sitten siirryin laitteisiin ja uskalsin kokeilla kaikkia sellaisia, jotka olen aiemmin kiertänyt kaukaa peläten, etten osaa tai jaksa ja kaikki nauraa. Noh, osasin ja jaksoin ja ketäänhän ei tietysti kiinnostanut kaikkien keskittyessä omaan suoritukseensa (tai "yläleukojen treenaamiseen", kuten yksi mies kaverilleen kommentoi seisottuaan varmaan puoli tuntia laitteeseen nojaillen ja juoruten). 

Eilen herätessäni löysin itseltäni ihkauusia lihaksia, mm. vatsasta, käsivarsista, hartioista, selästä... Päätin testata teoriani, eli jos lihaskipuisena rasittaa uudestaan samoja kipeitä lihaksia kipu jostain syystä pienenee seuraavaan aamuun mennessä, kun muutenhan tuskat olisivat toisena aamuna vasta edessä. Niinpä kävin eilenkin salilla ja nyt tämän aamun tuntemusten perusteella voin kertoa, että teoriani pätee. On myös tämän tiheän imun kauden kannalta ollut ihan hyvä, että Nakke on ollut välillä Villen kanssa, koska vasta kun maitohinkkien haju has left the building on lapsi osannut nukkua. 

Eilen meillä oli neuvolalääkärin tarkastus ja mukaani lypsämä maito loppui alta aikayksikön eikä rintakumia ollut. Lääkäri oli 40 minuuttia myöhässä ja vauva maiskutteli maidonhimoissaan ja minä olin jo ihan paniikissa, mutta sitten sain silmieni edessä todistaa ihmettä, miten se minun sylissäni karjuva, huitova ja läähättävä tyyppi rauhoittui vähä kerrallaan Villen syliin ja lopulta melkein putosi uneen. Ei olisi äidin sylillä ollut ihan yhtä rauhoittava vaikutus... Lääkäriltä saimme kuulla olevamme terveitä, sekä minä että Nakke, mitä toki olimme olettaneetkin.

Eilen illalla meinasin saada hermoromahduksen ja pakenin Jumboon. Rahat ovat aika kortilla (heh, kirjaimellisestikin toki) mutta piristin kuitenkin itseäni muutamalla hyötykapineella: suihkugeelillä, pipolla ja sukilla. Ja sitten tummalla suklaalla, limulla, kasviksilla ja dipillä. Sain eilen päivällä ostaa salikorttiini uudet kymmenen käyntiä ja ynnättynä aiemmat synnytyksen jälkeiset kymmenen salikertaa + uudet, terveellisemmät herkuttelutottumukseni näytti vaa'an lukema eilen neuvolassa kuin palkinnoksi tästä kaikesta 89 kiloa. Suunta on hyvä! Uskon myös, että on tässä ainakin jonkun verran läskiä muuttunut lihakseksi, salihommien lisäksi käyn kuitenkin joka päivä vähintään sen tunnin kävelemässä. 

Alkava hermoromahdukseni johtui ihan vain täällä kotona olosta. Niin ihanaa ja helppoa elämää kuin tämä onkin, ja niin paljon kuin nautinkin vauvan kanssa olemisesta, niin olen oppinut itsestäni sen, että minä tarvitsen kiitosta. Kun tämä kotiäitivuosi on ohi on varmaan parisuhteenikin, ellen saa muutettua asennettani. Koska mulla ei nyt ole muuta työtä kuin kotityöt kasvaa sarvi otsassani päivä päivältä pidemmäksi, kun tiedostan että Ville on tässä elämänvaiheessa ainut jolta voisin sen kiitoksen saada ja häneltä en sitä saa. Tiedän, että hänelle on oikeasti ihan sama onko meillä siistiä vai sotkuista eikä hän ikinä huomaa, että olen siivonnut, kun "ainahan meillä on näin siistiä". Tiedän tämän, ja enhän minä nyt hänelle siivoa, ja silti se sarvi kasvaa. Joinain päivinä saatan touhuta ja laittaa kotia ihan täyden työpäivän verran ja se ettei sitä mitenkään huomata on vähän sellainen maton veto jalkojen alta. 

Haluan muuttaa nämä ajatukseni, koska ne kylvävät katkeruuden siemeniä sitä tahtia että ellen pidä varaani niistä rönsyää jo suuri kaiken varjoonsa peittävä puu... En halua olla ikävä ja katkera, en halua olla nainen joka määkii hellan ja tiskikoneen välissä tai tuupertuu portaisiin pyykkivuoren alle, haluan olla nainen joka katsoo rohkeasti silmiin, elää ja nauraa ja hengittää vapaasti, on hieno malli pienelle tyttärelleen.

Kun tuo Nakke Nakkelainen nyt onkin tuossa vieressä suht tyytyväisenä, mitä nyt välillä heristää nyrkkiä ja komentaa nostamaan tutin, jatkan vielä tätä pitkäksi venähtänyttä postausta ehkä vähän yllättävällä aiheenvaihdoksella. Inhoan noita kissoja! Ihan totta, inhoan! Inhoan Kirppua joka tunkee koko ajan syliin, istuu leveällä karvaisella ahterillaan juuri pyyhkimälläni pöydällä ja röhnöttää rappusissa niin että saan loikkia vauva kainalossani yli kuin missäkin hengenvaarallisessa tasohyppelypelissä. Ja inhoan Winstonia, joka kakalla käytyään kuopii koko vessan läpi minuutti toisensa perään, kolin kolin rymi rymi klonk!, ja kohta nenään leijailee karvas kissanpaskanhaju ja pökäle lötköttää typeränä ja härskinä koskemattoman hiekkalaatikon päällä. Inhoan Winstonin ääntä ja inhoan koko sitä velttoa maleksintaa jolla hän laahustaa ympäri kämppää. Haaveilen päivittäin laittavani lehteen ilmoituksen, "annetaan kaksi oranssia kissaa parempaan kotiin". 

Naken nimi on nyt virallisesti maistraatin kirjoissa ja kansissa ja eilen lääkäri kutsui hänet nimeltä vastaanotolle. Sydänalassa läikähti mukavasti. Aemmin terveydenhoitaja ihmetteli, mistä olemme lapsen toisen nimen keksineet, hän ei kuulemma ole sellaista aiemmin kuullut. Mä vaan keksin sen ja meistä se on söpö nimi, vastasin, johon terkkari epäuskottavan kuuloisesti vakuutteli että on, on. Noita tuon nimisiä kastetaan tai nimetään vuosittain ehkä viitisen kappaletta eli aika harvinainen nimihän se kyllä on.

Kohta tarjoilen Nakelle tissinlämmintä evästä ja sitten isken uuden pipon päähäni, pakkaan muksun vaunuihin ja lähden kaupoille. Teen muutamia nimiäisostoksia ja toivon löytäväni sukkahousut koossa 50 tai maksimissaan 56, jotta Nakke-neidin ei enää tarvitse käyttää sieviä mekkojaan lököttävien kalsareiden kanssa. Huomenna tapaan siskoni kaupungilla ja menemme sushille, mitä odotan ja myös jännitän ihan hirveästi! Kivaa nähdä siskoa ja ihanaa päästä kaupungille ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun plus iiiiihaaanaaa päästä ahtamaan napa täyteen sushia, mutta jännittää miten Naken kanssa tulee sujumaan. Lisähaastetta asettavat myös vaunumme, jotka ovat kyllä nätit mutta myös auttamattoman isot ja jämerät, eivät lainkaan kaupunkimallia. Pitäkää peukkuja ettei tule ihan pellereissu!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Alitajuntani ratkaisu ylikansoitusongelmaan

Olen viime aikoina nähnyt usein väkivaltaisia, realistisen tuntuisia unia, joista herään hikisenä henkeäni haukkoen ja jotka jäävät kummittelemaan mieleen useaksi päiväksi. Toissayönä näin unta, jossa kävelin esimieheni ja jonkun vieraan miehen kanssa torin poikki. Meidät pysäytti karskin näköinen skini-mies, jonka takana seisoi kädet puuskassa kolme lihaksikasta tummaihoista miestä. Tunnelma oli latautunut. Skini tyrkkäsi käteeni flaijerin, jota aloin lukea kävellessäni. Jotenkin näin siinä luki:
 
Hei neekeri! Oletko sinäkin niitä parempia tummaihoisia, jotka ovat kyllästyneet vähempiarvoisiin neekereihin? Oletko kyllästynyt elättämään vähempiarvoisia somaliyhteisöjä? Tule tunneliin hakkaamaan nuo vähempiarvoiset neekerit!
 
Heräsin kauhuissani ja tunsin hetken syvää jähmettynyttä epäuskoa siitä, mihin tämä maailma on menossa... Kerroin aamulla unen ystävälleni ja hän sanoi alitajuntani esittäneen ratkaisun liikakansoitukseen. Glunk...  Itse syytän Villen iän ikuista GTA:a, vaikken varsinaisesti katsomalla katokaan hänen pelejään niin kuitenkin jatkuvat aseelliset ryöstöt ja turhanpäiset tainnutuspistoolin käytöt omassa olohuoneessani ovat pesiytyneet mieleeni. 

Vauva heräsi taas haluamaan tissiä; johan tässä menikin vartti ilman. Odotan Villeä töistä että pääsisin salille.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Fantsua naisseuraa, pikku takiainen ja muita viikonlopun juttuja

Huh mikä viikonloppu! Jotenkin olen ihan poikki, jalatkin maitohapoilla kuin minkäkin maratonin jälkeen. Ja pää kuin Haminan kaupunki, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. 

Perjantaina aloitimme viikonlopun vieton siivouksella, jatkoimme koko perheen lenkillä ja päätimme lähiostarin pizzoihin ja kebabeihin. Kiva päivä, hyvä päivä, vaikka tuntuukin kaukaiselta kuin olisi sattunut sata vuotta sitten. 

Eilen sain rakkaan ystäväni luoksemme yökylään. Ennen hänen tuloaan kävimme Naken kanssa kaupassa, "oikaisimme" paluumatkalla ja eksyimme totaalisesti. Ei se haitannut, oli kivaa kävellä kauniissa maisemissa, ja ajattelin vaunujen ja kahden painavan kauppakassin jyrryyttämisen tärisevässä maastossa olevan hyvää kuntoilua. Sata miljoonaa positiivisuuspistettä! Kotona toimin kuin suurtalouskokki ja tein jauhelihakiusausta ja samaa riisi-kana-pekoni-systeemiä kuin viikko sittenkin. Padat porisivat ja minä säntäilin kuin mielipuoli nauraen taas kerran vakiovitsilleni, että olisin vahingossa joutunut johonkin kokkiohjelmaan.

Ystäväni tultua puhetta riitti ja höpötimme suut vaahdossa. Minä varsinkin, olen varmaan ollut liikaa vauvan hiljaisessa ja Villen rakkaaseen GTA-peliinsä uppoutuneessa seurassa kun puhua papatin kuin hullu papupata hätinä antaen suunvuoron. Onneksi ystävälläni juttua riittää joten en ollut ihan radiona emännöimässä... Onnistuin myös puhumaan ainakin 50 prosenttia muustakin kuin vauvasta, mikä on tuoreille äideille kunnioitettava saavutus!

Illalla kävimme lenkillä kauniissa puutalolähiömaisemissa. En ymmärrä, miksi täällä Helsingissä puu-Vallilla on jotenkin niin kovassa huudossa, tai Kumpulan puutaloalue, kun täällä vähän (!) pohjoisemmassa on ihan samanlaisia puutaloaluetta vielä isommissa mittakaavoissa... Niitä taloja sitten katseltiin ja juteltiin samalla suuna päänä minkä ehdittiin. On niin ihanaa kun juttua vaan riittää, riittää ja riittää. Fantsut naiset on parhautta, totisesti he sitä ovat. Hurray for fantsut naiset!

Eilen Nakke aloitteli myös syöpöttelymaratonia, mitä vähän ihmettelin. Sain kaivaa tissiä tiskiin vähän väliä ja usein se vastaanotettiin karjumisella, raivoamisella ja hermostuneella heittelehtimisellä. Ei yhtään Naken tapaista! Mietin tänään, että on kyllä Luojan lykky kun ystäväni tuli juuri eilen - hänen läsnäollessaan oli helppoa pysyä rauhallisena ja raivarit menivät vähän niin kuin huomaamatta ohi, kun keskityin samalla juttelemaan. Vähän ihmettelin, että mitäs tämä tällainen syöpöttelytahti tarkoittaa, mutta sitten luin tänään tiheän imun kausista jotka yleensä ajoittuvat mm. tähän kuuden viikon ikään ja homma on nyt selvää pässinlihaa.

Kuten sanottu, näin siis positiivisena ystäväni läsnäolon noiden rintaraivareiden aikana. Onhan se tavallaan kauheaa "yleisön edessä" tunkea tissiä lapsen suuhun tämän karjuessa kuin päätä leikattaisi, mutta kun homma ei ole minun (eikä Naken tietenkään) vika, kieltäydyn ja kieltäydyin tuntemasta häpeää. Tämä varmaan kuulostaa monen korviin pöhköltä, mutta minuun on jostain syystä niin syvälle selkärankaan iskostunut häpeä ja syyllisyys ja aiheeton vastuunotto ties mistä asioista, että olen näin aikuisena alkanut tietoisesti muistuttaa miten se ja se asia ei ole sellainen että minun tarvitsisi sitä hävetä, tai se oikeastaan liittyisi minuun mitenkään (saatan esim. töissä tuntea syyllisyyttä, jos joku valittaa pitkää työpäivää, vaikka hän olisi itse siihen suostunut tai olisin itse tismalleen samassa veneessä).

Yhtä positiivista kuin ystäväni läsnöolo oli oli myös se, että hän sattui olemaan juuri hän (heh), lapseton ihminen. Voin uskoa, että toiselta äidiltä olisi tullut vinkkejä, ja vaikka ne varmasti olisivat hyvää tarkoittavia on se, että oma vauva raapii ja karjuu ja osoittaa mieltään tissille kaikessa naurettavuudessaankin jotenkin kipeä asia, enkä luultavasti olisi siinä tilanteessa kestänyt pienintäkään näin meillä -päpätystä. (kommentteja tähän kirjoitukseen sen sijaan kuulen mielelläni, nyt kun tilanne ei ole ihan päällä.) Muutenkin oli kivaa jutella muusta kuin vauvasta (vaikka nyt sitten puhunkin hänestä senkin edestä) ja tehdä muutakin kuin kökkiä kotona, nimittäin käydä niinkin jännittävässä paikassa kuin Ikeassa. Pari tuntia hujahti kuin siivillä ja käytin lähes kirjaimellisesti viimeiset rahani kuuteen erilaiseen juomalasiin (kaksi, kaksi ja kaksi), kahteen muoviseen leikkuulautaan, viiteen postikorttiin, irtokarkkeihin ja kolmeen kynttilään. Tuli ihana mieli pitkästä aikaa ostella muutakin kuin ruokaa!

Nyt illalla olenkin sitten lukenut tiheän imun kaudesta eri nettilähteistä ja imettänyt lähes koko ajan. Fiilikset asiat suhteen ovat kaksijakoiset:

1. Voi helvetti, voisi tässä muutakin tehdä kuin olla maitoa pursuavana tissinä kuin mikäkin friikkisirkuksen pääesiintyjä. Saisiko äiti edes syödä, saisiko! Ai ei... Ja ne raivarit, en kestä kun omalla lapsella on noin paha mieli, tulee mieleen kun olimme sairaalassa ja Nakke parkui rinnalla kaksi tuntia ja miten sitten kävi ilmi että hän ei ollut saanut maitoa, ja miten hoitajat moitiskelivat ja minä itkin vessassa niin että olin tikahtua, kun ajattelin nälkäistä lastani ja miten ihan totta yritin tehdä parhaani eikä siitä ollut mihinkään.

2. Samalla olen jotenkin höperön onnellinen ja ylpeä. Minun Nakellani onkin luonnetta ja tahtoa, hän ei ole vain pikkuinen avuton vässykkä joka herätetään syömään ja laitetaan koppaan väliajoiksi. Hän haluaa maitoa, perkele! Ja tämä on vain vaihe, tälle on nimi se on tiheän imun kausi, muutkin ovat kokeneet tämän. Ja vähällähän minä ihan oikeasti tässäkin pääsen, raivarit ovat lyhyitä, eivät niin kuin luin että pitää imettää kävellen ja lapsi parkuu tunteja... Hui, kylmät väreet menevät ajatuksestakin. Vaikka voisinkin keksiä muutakin tekemistä kuin napottaa sohvalla lapsi tississä kuin apina Maatilan tyttösiä (tms) katsoen niin samalla on ihanaa koko ajan tutustua pieneen tyttäreeni enemmän ja enemmän. Hän on jo niin tuttu, niin minun, ja vaikka tunsinkin jo heti ensimmäisestä viikosta että hän olisi asunut meillä aina, tunnen häntä ja hänet koko ajan enemmän ja syvemmin, ja vaikka luulisi ettei tämä rakkaus tästä voisi kasvaa niin kyllä se vain voi.

Sitten vielä... Kuten paksuna ollessani pelkäsin kohtukuolemaa pelkään nyt kätkytkuolemaa, ja samoin kuin Naken potkiessa vatsassa tunnen nyt hänen sätkiessään sylissä hänen niin vahvasti olevan ja elävän, että huomaan miten en ole miettinyt mustia pelkojani aikoihin. Ja silloinkin kun mietin tunnen voimakkaan elämän lapsessani ja koko ajan pelkoni kutistuu. 

Jos muuten huolestuitte, että mites se hullu mamma nyt viimeiset rahansa mukeihin ja karamelliin käytti ja milläs hän loppukuun meinaa elää, niin ei hätää, saan huomenna Villeltä vuokrarahat. Meillä on uusi systeemi, jonka mukaisesti minä maksan vuokran kuun alussa kokonaisuudessaan ja Ville sitten maksaa oman puoliskonsa kuun puolivälissä minulle. Tästä seuraa se, että olen aiempaan poiketen alkukuusta melko peeaa, mutta taas kerran aiemmasta poiketen tili ei monesti olekaan aivan finaalissa ennen seuraavaa palkkapäivää. Tämä systeemi on hyvä, kunhan totun. Ja nyt olen hokenut sanaa systeemi niin monta kertaa että parasta kiittää ja kuitata tämä tämän blogini 400. postaus. Joten: Kiitti ja kuitti ja hyvää yötä!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Pieni kuvaus äitiydestä

Olen illan aikana puhunut puhelimessa kolmen naisen kanssa: äitini, anoppini ja pomoni. He kaikki soittivat minulle ja kaikkien kanssa puhuin samoista aiheista, mutta vähän eri näkökulmista. Nimiäisistä, äiti vinkkejä ja apua tarjoten, anoppi kysellen, pomo piilottaen yllätyksensä kun emme kuulu kirkkoon. Minä erakoista erakoin puntaroin kuin kultaista siimaa paljonko annan itsestäni ja mitä seuraa jos annan tämän ja tämän löysää, vaikka olenkin tietysti vähän hölmö kun ajattelen näin, olen näin. En halua jäädä velkaa, en halua antaa virheellistä tietoa, en halua pantata mutta en jakaakaan kaikkea. Haluan niin, että voisin seisoa suorassa.

Äidiksi tultuani olen itkenyt joka päivä. Sydämeni pakahtuu, kun tyttäreni tekee melkein mitä vain, ja kyyneleet valuvat yli. Muistan jostain yläasteen bilsan maikkamme sanat, miten kyynelkanaville tekee hyvää päivittäin itku, mutta tiedä sitten miten hyväksi se on mielenterveydelle... Minä nauroin silloin, ehkä vähän mielistelevästi koska säälin opettajaa ja hänen kuivia vitsejään, mutta nyt ajattelen itse yhtä kuivasti, hyvä että edes kyynelkanavat ovat kunnossa.

Ymmärrän nyt yksinhuoltajien usein sanoman ajatuksen, miten melkein raskainta on se, ettei voi jakaa hyviä asioita toisen vanhemman kanssa. Minä niin ymmärrän sen. Ketä kiinnostaisi miten Nakke on niin suloinen vasta heränneenä tai miten taitavasti hän sai vahingossa pudonneen tutin itse takaisin suuhun, tai miten sydäntäsärkevää on kun hän säikähti herätessään omaan maitopukluunsa. Ketä muuta paitsi Villeä.

Sydämeni meinaa joka päivä pakahtua niin että siitä varmasti tulee kamalan vahva sydän. En kestä ajatella miten vauvoille voidaan tehdä pahaa ja ajatus siitä että joku tekisi pahaa minun tyttärelleni on kestämätön. Äsken katsoin telkkaria ja Nakke makasi piereskellen rintani päällä kunnes puklasi tissieni väliin. Jos tämä ei ole rakkautta niin mikä on.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Itkijänaiset kahdessa polvessa

Lenkkeilyä, kotitöitä, herkuttelua, siitä on viime päivät tehty. Olen tehnyt hyviä ruokia, lauantaina sellaista riisi-kana-pekoni -juttua, tänään pasta carbonaraa. Tähän pitäisi varmaan sanoa, että hyvää laihdutusruokaa ja onko se ihmekään kun ei paino tipu ja heh heh heh, mutta en ole nyt sillä tuulella. Sitä paitsi paino tippuu, hitaasti mutta kuitenkin, viime viikolla puoli kiloa.

Nakke itki eilen ensimmäistä kertaa kotona. Kyllähän hän tietenkin itkee esimerkiksi herätessään tai kun tutti tippuu tai mahaa kipristää, mutta se on erilaista itkua, enemmän sellaista hei huomaathan minut autathan minua, ja lakkaa heti kun otetaan syliin/ nostetaan tutti/ saa liiat ilmat vatsasta pihalle. Eilen hän itki selkä kaarella niin että oli tikahtua, yritti syödä, ei pystynyt siinä itkultaan, itki aivan hysteerisesti. Ville keksi että käyn lypsämässä vähän maitoa pulloon ja se onneksi auttoikin, ja saatuaan pullomaidon Nakke malttoi keskittyä imemiseen ja nukahti sitten siihen. 

Emme hoitaneet tilannetta kovin tyylikkäästi: minä purskahdin itkuun ja Ville tiuskaisi vauvalle. Jälkeenpäin mietin, että siunattua että meillä on tuo helppo ja rauhallinen lapsi, mutta näinköhän me muunlaisen kanssa osaisimme ollakaan. Että on annettu jaksamisen ja osaamisen mukaan... Saamme olla kiitollisia.

Tänään olemme varmistaneet pienelle enemmän unta. Ensin puolentoista tunnin vaunulenkillä, sitten syömisen jälkeen takapihalla vaunuissa ja nyt taas syömisen jälkeen Villen sylissä. Eilen unet jäivät vähäisiksi, meillä oli vieraita eikä Nakke malttanut nukkua, torkahteli vain sitterissään. Yöllä unta riittikin sitten ennätysmäärä. Väsynyt pieni, ja väsyneen pienen iso poru.

Äsken lakkasin kynnet ja kun lakka kuivuu käyn pyykkituvasta hakemassa pyykit. Sitten ehkä vielä iltalenkille ennen tv- ja pastailtaa. Kivaa alkanutta viikkoa!

lauantai 5. lokakuuta 2013

Askarteluja ja muita kotijuttuja sekä ajatuksia ruoasta ja parisuhteesta

Yhtenä iltana innostuin askartelemaan valokuvakehyksistä ehompia vanhoja rihkamakorujani hyödyntäen. Oli kivaa askarrellapaskarrella pitkästä aikaa ja olen iloinen, että sekä korut että kehykset saivat uuden elämän. Jotenkin ihailen kauheasti sellaisia Anu Harkki ja Olga Temonen tyyppisiä toiminnan naisia, jotka käden käänteessä tekevät vanhasta autonrenkaasta laukun ja vaivaavat samalla toisella kädellä leettapitkon. Minä olen luova ja näppärä ehkä kaksi kertaa vuodessa, joulukorttiaikaan ja sitten kerran muuten vain, mutta onhan sekin jotain.
 
Eilen nukuimme Naken kanssa aina puolille päivin. Aah, taivas! Oli ihanaa herätä levänneenä ikioma pikkuinen tytär unenlämpimänä ja levollisen näköisenä kainalossa. Pussasin sen puhki ja ehdin sitten hoitaa melkein kaikki aamupuuhani ennen kuin sängystä kuului vaativa VÄÄ. 
 
Oli siivouspäivä ja sainkin siihen käytettyä monta tuntia, kun viihdytin välillä vauvaa ja hinkkasin perusteellisesti vessat, ovet, pölyt, mitä nyt ihminen hinkata voi. Heh. Nakke on niin söpö, viihtyy hyvin sitterissään silmät auki ja kädet ja jalat viuhtoen tuttia mussuttaen, kunhan olen samassa huoneessa höpöttämässä. Sitten kun eilenkin menin yläkertaan ja Nakke jäi yksin olkkariin alkoi kohta kuulua VÄÄ, VÄÄ. Hain hänet ylös ja taas oli Naken maailmassa kaikki hyvin. Luulisi että noin pienet ovat vielä varsin autistisia mutta niin vain ihmisseura kelpaa jo kuukauden ikäiselle yksinoloa paremmin.
 
Siivouksen myötä sain oikein sellaisen viikonlopun alun fiiliksen, taas. En ole vuosiin kokenut sitä ja nyt sitten lusiessani täällä kotona kaiket päivät olenkin yllättäen varsin tietoinen siitä onko maanantai vai perjantai. Siivottuani pakkasin lapsen karhupukuun ja vällyjen väliin vaunuihin ja lähdimme puolentoista tunnin kävelylle. Kotiin tultuamme ehdin tehdä itselleni ruoan ja vieläpä melkein kokonaan syödäkin sen eli kotiäidin mielenkiintoisessa ja tapahtumarikkaassa maailmassa: kaikki syyt olla iloinen. 
 
Siitä asti kun äiti oli meillä pari viikkoa sitten olen nyt melkein joka päivä tehnyt itselleni uunikasviksia jonkun härpäkkeen, esimerkiksi pinaattilettujen tai kasvispihvien, kanssa. Olin luullut, että uunikasvisten teko on jotenkin kamalan rasittavaa sisältäen kaiken maailman vaiheita keittämisestä paistamiseen, mutta koko juttuhan onkin maailman simppeleintä! Laitan mausteeksi ruususuolaa ja piripiriä (hih) ja teen vielä kaveriksi dipin turkkilaiseen jogurttiin. Niin hyvää!
 
Painoahan voi pudottaa joko vähentämällä hiilareita tai kokonaiskalorimäärää. Minä kuulun tuohon ensimmäiseen koulukuntaan ja siksikin nuo uunikasvikset ovat niin nerokas keksintö, vaikka onhan niissä toki alhainen kalorimääräkin. Iltaisin olen suolaisen napostelunälkääni vetänyt porkkanasuikaleita ja kukkakaalipaloja kevytkermaviilidipin kanssa. Vaikka pudotankin painoa on ruoan silti maistuttava hyvältä, koska elämä ei ole mistään kotoisin jos ruoka on vain ravintoarvoja ja polttoainetta. Ei kuulkaa, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.

Kohta, kunhan kello lyö kaksitoista (muutun kurpitsaksi - hah hah haa) lähden salille; siellä on viikonloppuisin vähän pöllöt aukioloajat. Ville lähtee salini jälkeen kaverinsa luokse ja siitä varmaan rilluttelemaan. Olemme mielestäni onnistuneet hyvin jakamaan molemmille mieluista omaa aikaa: Ville on tätä ennen käynyt kerran yötä myöten kaupungilla, varpajaisissaan. Minä käyn viikottain pari kertaa salilla ja kerran, pari yksin kaupoilla. Minun menoni ovat lyhyitä mutta niitä on usein, Villen rillureissut taas vaikuttavat oloon vielä seuraavanakin päivänä. 

Sitä yhteistä aikaa meidän pitäisi saada. Kauheaa on se, ettei sitä oikeasti edes kaipaa - vauva on niin ihana että menee parisuhteen edelle. Ja juuri siksi sitä kahdenkeskistä aikaa tarvitaan kipeästi!

perjantai 4. lokakuuta 2013

Tekonänni pöksyissä ja muita imetysjuttuja

Välillä ihmettelen omaa ajatuksenkulkuani. Esimerkiksi äsken, kun pudotin kännykkäni dippikulhoon ja aloin hädissäni kaapia sitä puhtaaksi dipattavaksi tarkoittamillani porkkanoilla. Olin enemmän huolissani siitä, että dippiä menee hukkaan kuin että monen sadan euron kännykkä tuhoutuu. Sitten jossain vaiheessa tajusin että mitäs helvettiä ja ihailtavalla nopeudella suorastaan syöksyin hakemaan talouspaperia. Kyllähän tuo ainakin vielä toimii, ja mikä tärkeintä dippiäkin jäi yllin kyllin...

Tämä kirjoittaminen on muuten nyt aika hidasta, kun Nakke-tyttönen tönöttää vieressä sitterissä tuttia mussuttaen ja huitoo käsillään kuin kapellimestari. Viiden sekunnin välein käsi osuu tuttiin singauttaen sen pois, tai sitten imuvoima ehtyy muuten vain, ja minä saan vaativan komennuksen nostaa tutti takaisin suuhun. Sanoin äsken, että "mä oon sun palvelija", ja Nakke taisi ottaa sen kirjaimellisesti koska nyt tutin putoamisväli on noin yksi sekunti... Yöaikaan imettäminen noudattaa samaa kaavaa: olemme molemmat väsyneitä, Nakke huitoo vimmatusti, rintakumi lentää sata kertaa ties minne, Nakke hermostuu, huitoo enemmän, rintakumi lentää taas, Nakke raapii ja huitoo ja on täynnä turhautumista, ja minä väännän tissiä mutkalle ja painan rintakumia tiukasti toisella kädellä, ja näiden levottomien vaiheiden myötä Nakke pikkuhiljaa alkaa saada mahaa täyteen ja rauhoittuu.

Viime yönä kävi vähän nolosti. Olin tullut olohuoneen sohvalle imettämään, koska sängyssä se ei vain onnistu vaan ylläkuvailtu sählääminen kasvaa potenssiin sata, ja kaiken huipuksi aina jossain vaiheessa nukahdamme molemmat ja sitten saan herätä siihen, että vauva on puklannut päällensä ja olemme molemmat lähmäisiä ja tahmaisia ja herättyään vauva kipristelee vatsavaivoja, kun ei saanut ennen nukahtamista röyhtäistyä... Istun siis joka yö sohvalla ja katson musiikkitv:tä vauvan roikkuessa rinnassa kuin pieni apina. Viime yönä iski kuitenkin ihan kauhea vessahätä kesken kaiken, ja koska huonoista vaihtoehdoista huonommalta tuntui jättää juuri syömisen makuun päässyt Nakkeni yksin olkkariin parkumaan, könkkäsin äkkiä vauva messissä vessaan. Kaikki meni muuten hyvin (jos ei epäesteettistä ruokailutilaa oteta huomioon), mutta noustessani vauvan ote jotenkin höllääntyi ja rintakumi lensi taas ties minne. Etsin sitä aikani ja nälkäiseltä Nakelta paloi tietenkin käpy, ja niin jätin etsinnät sikseen ja palasin sohvalle imettämään toisella kumilla.

Ja mistä se rintakumi sitten lopulta löytyi... No, niin. En tiedä miten niin pääsi käymään mutta ihmeellisiä asioitahan on maailman täys. Ja kyllä, keitin sen ennen seuraavaa käyttöönottoa.

torstai 3. lokakuuta 2013

Kotihiiren hullunmyllyssä

Niin kuin olen täälläkin kertonut, olen sellainen että tykkään siitä, että on aina joku projekti meneillään, mielellään parikin. Vähän vipinää, vähän haastetta. Olen parhaimmillani pienessä kiireessä monta rautaa tulessa - tänäänkin ennen neuvolaan lähtöä sain vajaassa tunnissa: syötyä aamupalan, syötettyä vauvan, laitettua pyykit narulta kaappiin, pakattua laukun, meikattua, pedattua sängyn, puettua vauvan, surffattua netissä ja järjesteltyä olohuoneen. Tykkään sellaisesta konkreettisesta tekemisestä ja usein saan itseni draiviin, jossa toimin kuin kone. Tiedän aina jotain hommaa tehdessäni mitä teen seuraavaksi ja se on myös nopeuteni salaisuus, kun aikaa ei jää miettimiseen. 

Usein kun on kiirettä saatan haaveilla tyhjästä päivästä ilman mitään ohjelmaa. Että kun saisi vain olla! Todellisuudessa se ajaa minut niin pitkästyneeksi että tulen melkein hulluksi, kuten loppuraskaudessakin sain kokea. Tunnen myös usein vihaisia ja kateellisia ajatuksia armasta miestäni kohtaan: hän on niin eri puusta, osaa vain olla eikä ahdistu jos ei ole monta asiaa vireillä, tai välttämättä yhtäkään. Minusta on ihan sairaan ärsyttävää, miten välillä kotona on kaaos, ruoka-aika lähestyy, kaupassa pitäisi käydä ja sinne ja tänne soittaa ja toinen vain istuu tyynenä kuin tatti - sairaan ärsyttävää ja niin kadehdittavaa. Todellisuudessahan meillä ei kyllä edes ole ikinä kaaosta, koska en vain kestä sitä. Mietin ja suunnittelen jatkuvasti mitä teen ja milloin, järjestän arkiset päiväni mielessäni siinä missä kodinkin, ja välillä tuntuu että ehkä näistä aivoista olisi kapasiteettia muuhunkin... Mutta mihin koira karvoistaan pääsisi, ja sitä paitsi luulen että on hyvä että olemme tässä niin erilaisia. Minä voisin väsyttää itseni näännyksiin touhuamisellani (ihan totta, olen joskus siivonnut niin intensiteetillä etten muistanut syödä, juoda enkä käydä vessassa  s e i t s e m ä ä n  tuntiin) ellei olisi Villeä pistämässä asioita mittasuhteisiin, ja Ville taas voisi tuhlata kokonaisen päivän tv:n tai netin parissa ellei olisi minua potkimassa persuksiin.

Nyt kun olen niin paljon kotona niin projektinikin liittyvät tänne ja ovat erilaisia arkisia siivous- ja sisustuspuuhia. Eilen tuunasin olohuoneen seinällä olleiden taulujen kehykset, jotka olivat aiemmin tavalliset tylsät Ikea-kehykset ja tekivät koko huoneen sen näköiseksi kuin se olisi kasattu eurolla Ikean laatikosta. En ole vieläkään tyytyväinen, mutta tyytyväisempi. Toissapäivänä siivosin vaatekomeromme. Lajittelin vaatteet neljään kasaan, nyt käytettävät, sitten kun laihdun ja imetän, sitten kun laihdun ja en imetä sekä kesävaatteet. Viikasin pinot suoriksi ja tein koko kopperosta niin järjestelmällisen ja siistin että käyn välillä arjen kaatuesssa niskaan vain työntämässä pääni ovesta kuin pussiin hengittelevä paniikkihäiriöinen... Aah nuuh, pää täyteen siistejä komeroita ja säntillisyyttä ja jo helpottaa! 

Yhtenä päivänä siivosin alakerran varaston, se on nyt niin siisti kuin sellainen parin neliön romua täynnä oleva tila nyt ylipäänsä voi olla. Seuraavia hommia on vielä mm.

- keksiä olohuoneeseen jotain fiksua
- Järjestellä astiakaapit. Kattilakaapin jo järjestin, mutta muut. Pitää myös katsoa jo valmiiksi nimiäisiä varten kupit ja kipot.
- Siivouskomeron järjestely.
- Vessojen kaappien siivous. Seinät pesin ja kuivasin jo yksi päivä, nyt on hetken ah niin roiskeetonta.
- Päiväpeiton ja tyynyjen pesu
- Nakke-tytön vaatteiden fiksumpi järjestys

Sitten on tietenkin jo aiemmin kertomani eukko kuntoon - projekti, jota tämä kodinpuunaus oikeastaan tukee. Kun on näin paljon kotona tulee helposti syötyä ajankuluksi, mikä ei tietysti laihtumisen kannalta ole kovin järkevää... Illaksi taidan kuitenkin ostaa irtokarkkia, himoitsin niitä jo eilen. Karkkikauppaan on neljä kilometriä eli jokusen kalorin saa jo talsiessa pudotettua, ja liiasta skarppaamisesta ja kalorihöpötyksestä tulee muutenkin vain pää kipeäksi. Illalla siis ohjelmassa naistenlehtiä ja irtokarkkia mutta sitä ennen mylly pyörii ja eukko touhuu. Kivaa päivää!