keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Hermoromahdus, kuntoilujuttuja ja ankkajää

Long time no see! Nytpä siis pitkät selostukset viime päivien meiningeistä.

Viime viikolla pääsin piiiiiitkästä aikaa muutaman kerran kuntosalille. Mun nykyinen salikortti on sellainen, jolla saa käydä arkipäivisin klo 15:30 saakka ja viikonloppuisin koko päivän, eikä ole yhtään natsannut Villen työvuorojen kanssa. Olikin superkivaa nyt treenata! Juoksin juoksumatolla täydet kaksikymmentä minuuttia ja tuntuu, että kunto alkaa nyt olla sama kuin ennen raskautta. Vielä kuukausi sitten katsoin itseäni peilistä matolla juostessani ja ajattelin ilkeästi, suossa kahlaava lehmä, mutta nyt näytin ihan reippaalta lievästi ylipainoiselta naikkoselta (Ville kiitti mua loistavasta itseanalyysista tämän kerrottuani). Vuosi sitten juoksin kyllä lujempaa ja pidin sitä mattoa kaltevana niin, että juoksin tavallaan ylämäkeen koko ajan, mutta nytkin painelin ihan reipasta hölkkää ja onhan painoakin 10 ylimääräistä kiloa vuoden takaiseen verrattuna eli aika hienoa sellaisen lisämassan kanssa jaksaa pinkoa. Sunnuntaina punnitessani itseni treenin päälle painoin 86,90 kg eli enää kuusi kiloa raskauden alun painoon. Siitä sitten vielä viisi, kuusi kiloa normaalipainoon. Matkaa on, mutta kyllä tässä kuitenkin voiton puolella jo ollaan! 

Lauantaina oli siskoni tupaantuliasjuhlat, joihin saavuimme koko perheen voimin. Nakke nukkui repussa melkein koko ajan, uskalsin juoda lasillisen niin kauan himoitsemaani punaviiniä, tarjoilut olivat hyviä ja siskoni ystävät mukavia. Pieni asunto täyttyi nopeasti ihmisistä ja puheensorinasta ja parin tunnin olemisen jälkeen päätimme lähteä Naken ollessa vielä rauhallinen ja hyväntuulinen. Kiva oli käydä, ja pitkästä aikaa laittautua vähän enemmän. Lookki oli vissiin ihan onnistunut, ainakin facebookiin saamieni kehujen perusteella. Naamakirja, tuo siunattu itsetunnon kohottaja.

Sunnuntaina sain hirveän romahduksen, jonka seurauksena minusta purkautui sellaisia sanoja, syytöksiä ja itkun ulinaa että terve... Saatiin kuitenkin hyvin juteltua Villen kanssa enkä ollutkaan tajunnut miten stressaantunut ja täynnä kaunaa ja sappea olin ollut. Nyt tuntuu että henki taas kulkee eikä joka toinen ajatus ole myrkyllinen. Niin ihanaa kuin tämä kotona olo onkin, niin samalla se kiristää pipoani välillä vähän liikaakin. Nämä elämän pienet ympyrät, hyödyttömyyden tunne ja se, että oma puoliso voi olla vaikka viikkoon ainoa aikuinen ihminen jionka kanssa kohtaa. Vähänkö siihen sitten tulee ladattua kaikki odotukset, toiveet ja pettymykset.

Eilen siskoni tuli ekstemporee meille ja ekstemporee päätettiin myös lähteä Jumboon pyörimään. Vauva nukkui repussa kun luuhasimme kauppoja, juttelimme, teimme pieniä ostoksia. Lihaksiani kolotteli jotenkin oudosti ja jouduin välillä istumaan, mutta en ajatellut sitä sen kummemmin kunnes illalla kotona aloin palella ihan hulluna. Kuume nousi nopeasti ja vietin ikävän yön pitkähihainen ja -lahkeinen yöpaita, villapaita ja reiteen ulottuvat villasukat ylläni, kolmen peiton alla aivan horkkajäässä täristen. Vauva ei tahtonut nukahtaa ja otin hänet väliimme, ja hän nukkui siinä niin ihanan tyytyväisenä ja rauhallisena. Itse sen sijaan en nukkunut koko yönä varmaan kahta tuntiakaan, se palelu oli ihan järkyttävää, ja se kun kuume alkoi laskea ja olin yhtä aikaa hiessä ja jäässä. Varoin myös vauvaa ja vietin koko yön samassa asennossa niska mutkalla ja käsi puutuneena, ja vauvan vieressä nukkuminen sai maidon herumaan niin että jouduin käydä keskellä yötä lypsämässä viemäriin ja vaihtamassa maidosta märän paitani.

Aamulla oli vielä kuumetta ja lihaskipua mutta nyt taitaa olla tauti takana, kop kop. Olen viettänyt hidasta toipilaspäivää kotona, ottanut ihania naurukuvia vauvasta, juonut vaaleaa glögiä ja syönyt kaikkea lohturuokaa, riisipiirakoita ja näkkäriä, katsonut sata miljoonaa jaksoa Lostia. Kantanut vauvaa repussa niin että tuntuu taas kuin olisimme vieläkin yhtä, ja niinhän me tavallaan olemmekin.

torstai 21. marraskuuta 2013

Kuplassa

Pimeää kuin syvällä viidakossa, sanoin äsken. Olen katsonut nyt parissa päivässä Lostin ensimmäisen tuotantokauden melkein kokonaan ja olen nyt aika inessä skenessä noissa viidakkomeiningeissä... Olen joissain asioissa aika hitaasti lämpenevä ja tämä, että ihastun palavasti sarjaan, joka alkoi pyöriä jo melkein kymmenen vuotta sitten, on ihan tyypillistä minua.

Lostin katsomisen ohella viime päivät ovat menneet arkisen työn ja touhuamisen merkeissä. Tiistaina nukuimme koko perhe melkein puolille päivin, oli niin kamalan pimeää eikä aurinko noussutkaan sitten koko päivänä. Olin niin onnellinen tästä kotiäitiydestäni, siitä että sain laittaa kynttilät palamaan jo päivällä, nuhjuta hitaan aamun vauvan kanssa, tunkea hänet sitten reppuun ja itselle monta kerrosta lämmintä päälle, tallustaa kauppaan. Vauva katseli repusta ja minä puhelin sille harvakseltaan, ja kotona laitoin uunin päälle ja aloin leipomistalkoot. Tein jauhelihapizzaa, johon jauhelihan lisäksi tuli vihreää paprikaa, jalapenoa, punasipulia sekä aurajuustoa, parmesaania ja emmentalia, ja sitten vielä mokkapalamuffareita tällä hyvällä ohjeella. Siinä menikin ilta (sen Lostin lisäksi siis), koti oli lämmin leivonnaisten tuoksuinen pesä, vauva torkkui repussa.

Eilen sulloin niin ikään vauvan reppuun ja taapersimme Malmille. Meinasi jo puhti loppua loppumatkasta, kun oli molemmissa käsissä painava ostoskassi ja tosiaan lisänä tuo neljän kilon etureppu (eli vauva repussaan, ei tämä minun möhömahani ehkä sentään niin iso ole... Hih, jotkut vanhemmat muuten kuulemma kutsuvat häveliäisyyssyistä lastensa pimppiä/ pippeliä etupepuksi. Etupeppu!) ja kuitenkin jonkin verran matkaa jo takana ja kilometrejä vielä edessä. Sen verran nuuka kuitenkin olen, etten raaskinut investoida bussilippuun vaan sisulla vedin kotiin saakka.

Kotona sitten tein kinkkukiusausta ja porkkanasämpylöitä, pesin vessan, imuroin ja luuttusin, pesin pyykkiä... Poltin käteni ensin kuumaan uunivuokaan (en muistanut että se on kuuma ja tartuin vain reteästi sivuilta kiinni. Sain nostettua sen kymmenisen senttiä ennen kuin viesti kulki käsistä aivoihin ja rämähtäen pudotin vuoan) ja sitten jalkani vessaa pestessäni kuumaan vesisuihkuun. Vauva oli koko ajan repussa, niin kuin hän usein on, ja minusta on vain niin ihanaa kun hän on siinä lähellä, melkein kuin olisimme vieläkin yhtä. Olen saanut omituisia vinkkejä, miten silloin ja silloin kannattaa lopettaa imettäminen tai siirtää vauva yöksi omaan huoneeseen, minä hymistelen enkä sano oikein mitään mutta kotona laitan hänet taas reppuun eikä meillä kummallakaan ole kiire päästää irti. Hänhän on vasta muutaman kuukauden ikäinen, hyvänen aika sentään. 

Illalla Nakke-poloinen sai jotain vatsanväänteitä eikä löytänyt rauhaa oikein missään asennossa. Yöllä hän sai pitkästä aikaa oikein kunnon rintaraivarin, tai ei edes niinkään raivaria vaan sellaisen pelokkaan ja hätääntyneen kuuloisen itkukohtauksen. Kuljin pitkin hämärää alakertaa, pusutin ja heijasin, yritin välillä imettää, vauva pärähti taas kauhistuneeseen itkuun, heijasin ja kävelin lisää, vauvan ääni oli jo käheä. Lopulta hän sitten alkoi syödä ja söi itsensä uneen. Aamulla nukahdimme taas kesken syönnin ja heräsimme kymmenen jälkeen mahat vastakkain maitolätäköstä, minä käsi puutuneena ja niska jäykkänä, mutta kuitenkin: onnellisena.
 
Minusta tuntuu, että aika menee kamalan nopeasti ja Nakke kasvaa koko ajan, kohta hän heittää repun selkään ja kävelee kouluun, sitten omaan asuntoon ja koko ajan pois minusta, siis, ja nämä päivät kun vain kannan häntä repussa kuin pientä kengurunpoikastani menevät koko ajan kauemmaksi, kohta niitä ei enää ole. Välillä haluaisin vain pysäyttää ajan ja olla pienessä kuplassamme ikuisesti, ikuisesti.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Luolanainen, roudarinainen, marttyyrinainen

En voi valittaa, että olisin vain koko ajan sidottuna vauvaan hellan ja pyykkikoneen väliin (mutta valitan silti, jos en ääneen niin vähintään mielessäni ja ulospäin ehkä huokaillen ja silmiäni pyöritellen. Voi Luoja että vihaan tätä uutta marttyyripuolta itsessäni! Miten siitä pääsee eroon, miten?? En halua katkeroitua, en halua märistä enkä halua olla itseään täynnä oleva rasittava eukonkutale), vaan eilen ja tänään olen ollut menossa niin, että ikävä vauvaa kohtaan melkein salpaa hengen. Eilen etenkin, kun olimme puolen päivää siskoni kanssa Ikeassa ja rautakaupassa ja ajelimme noiden ja siskoni kodin väliä. Jossain välissä kävin imettämässä mutta silti rundin loputtua ikävöin vauvaa niin että rintalastaa painoi, ja jalka painoi kaasupoljinta ehkä vähän sallittua raskaampana... Tämä äitien jälkikasvuaan kohtaan tuntema ikävä on varmaan ohjelmoitu ihmisrotuun jo ammoisina luolamiesaikoina. Muutenhan äitien olisi aivan liian helppo hylätä raskas elämä lapsineen ja kirmata naapurin Pentin kanssa autuaammille metsästysmaille (luolamiesaikojen ollessa kyseessä: kirjaimellisesti).

Oli kyllä hauskaa hoidella siskon kanssa asioita "aivan kuin ennen vanhaan". Malmin läpi ajellessamme esittelin "kulmiani" tyyliin "tuolla mä kävin verikokeessa... Tuolta mä oon ostanu kahvin... Tuolta S-Marketista mä ostan ruokaa..." Sisko kiitti informatiivisesta ja mummomaisesta opaskierroksesta. Sain vähän väliä nauruhepuleita, välillä niin kumeita naurunpuuskia että sisko kysyi harjoittelenko joulupukin roolia varten. Lopulta siskon asunnolla raahasimme tiiliskivia varastoon ja muistelimme kymmeniä yhteisiä epämääräisiä keikkojamme, joihin on kuulunut valtavien tavarakuormien raahaaminen jalan, potkurilla tai bussilla paikasta a paikkaan b (esim. sisko joutui kerran hakemaan kirpputorilta myymättä jääneet valtaisat tavarakuormani potkurilla, kerran hilasimme banaanilaatikoita halki tuulisen Hakaniemen aina Kallioon asti, kerran kuljetimme nojatuolin Meilahdesta Kauniaiseen bussilla...). Oijoi, oli kyllä hauskaa ja sai nauraa.

Tänään aloitin aamuni vauvan kakka-alustana, kuten niin usein muulloinkin. Jostain syystä se soossi vain lentää parhaiten puoli-istuvassa asennossa polviani vasten... Arvolleni sopiva aamunaloitus, siis. Päivällä karkasin jossain vaiheessa salille ja kohta sieltä tultuani Ville ja Nakke lähtivät lenkille. Olipa muuten ensimmäinen kerta, kun olin yksin kotona vauvan syntymän jälkeen! Tuntui pitkältä tunnilta, ehdin: syödä kanasalaatin ja irtokarkkia, keittää kahvit, lypsää maitoa ja katsoa Lostia. Yep, n. 10 vuotta myöhässä olen alkanut seuraamaan sitä... Ja nyt lämppärit tuoksuu tuossa vieressä sen verran valmiille että mun mentävä on. Toivon tältä viikolta mielenrauhaa ja marttyyrinkruunun putoamista, kiitos.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Marraskuu

Voi väsymys! Marraskuu vetelee pitkin korvia niin että soi. Vetää mutaiseen maahan ja on niin harmaa ja väsyttävä että d-vitamiinia tekisi mieli kahmia kaksin käsin. Kahviakaan ei voi juoda illalla ettei mene unet ja kaiken kaikkiaan tekisi vain mieli nuokkua sohvalla viltin sisällä. Voi kyllä, marraskuu.

Väsymyksestä huolimatta yritän pitää itseni puuhakkaana, ulkoilla päivittäin, juoda iltaisin kahvin sijaan teetä, olla ostamatta joka päivä irtokarkkia ja nauraa kunnolla edes kerran päivässä. Aika hemmetin paljon yrittämistä tällä vireystilalla...
Perjantaina kävelin Malmille vauva repussa. Voi että tykkään tuosta reppuilusta! Meni joku tunti kävellessä, ehkä neljä tai viisi kilometriä. Poikkesin matkalla kahvilaan ja otin cappuccinon mukaan, se ihanasti lämmitti viluisia käsiäni. Mietin taas aurinkoisella Malmintorilla pönöttäessäni, miten näitä päiviä tulee ikävä sitten kun menen taas töihin. Alan päästä kotona olon rytmiin kiinni enkä enää odota töihin paluuta (päinvastoin), niin kuin vielä kuukausi sitten odotin. 

Eilen olimme Villen kanssa treffeillä; Nakke meni hoitoon siskoni luokse. Kävimme keskustassa Chaplinissa biljardia pelaamassa ja sitten vielä Hakaniemessä Sävelessä syömässä. Oli hyvä olla kahdestaan, nähdä oma puoliso muuallakin kuin kotiseinien sisällä. Muistaa että sehän onkin aika komea ja senhän kanssa voi jutella muustakin kuin vauvankakasta... Ja muistaa että vaikka olen onnistunut puskemaan ihan oikean ihmisen sisuksistani en silti saa edelleenkään biljardipalloja pussitettuja; näitä elämän nurinkurisuuksia.

Ville jatkoi vielä treffien päälle kaverinsa kanssa ulos ja minä jatkoin vauvan kanssa kotiin. Kävin suihkussa, laitoin kasvonaamion ja lakkasin kynnet, ja sitten ihan totaalisesti simahdin sohvalle. Vauvakin nukkui kuin tukki (valvottuaan koko ajan siskoni luona vaatien lähinnä kävelytystä ja muuta aktiivista läsnäoloa; siskonikin ymmärtää nyt hyvin miksi tykkään rintarepusta) ja niin siirsin meidät molemmat nukkuvat yläkertaan. Yöllä nukahdin vauvan syödessä ja vauva nukahti kesken syönnin ja niin heräsimme jonkun tunnin kuluttua maitoisena ja tahmaisena lusikkana. Vauvan kanssa lusikassa on parasta, kuten Ville joskus totesi.

Tänään olen käynyt parin tunnin lenkillä ja nyt illalla vielä salilla, ja vastapainona syönyt monta kipollista Villen synttäreiden kunniaksi tekemääni pasta carbonaraa. Olen ollut onnellinen ihanasta kauniista tyttärestäni, ja sitten taas ollut apea ja surullinen oikein ilman mitään syytä - koska marraskuu.

torstai 14. marraskuuta 2013

Pieni arjen ylistys

Kotona taas, Helsingissä. Niin kuin aina pidemmän aikaa kotikonnuilla oltuani on nytkin jännä, kaksijakoinen olo: ikävä vanhempia ja tuttua tuttua kylää, sitä elämää siellä. Valmiiseen pöytään käymistä, nukahtamista hipihiljaisuuteen. Saunomista ja elämän turvallisuutta, olenhan siellä kuin kehdossa, topattuna kivoilla asioilla ja riisuttuna velvollisuuksista. Ja toisaalta taas, koti on koti täällä olen kokonainen, ja oma arki velvollisuuksineenkin on kuitenkin parasta. Siihen on ihmisen hyvä luiskahtaa lomailun jälkeen. Lypsää maitoa, laittaa kotia, ulkoilla keskipäivällä. Vauva sai maalla niin paljon syliä, rakkautta ja lämpöä ettei enempää voisi, mutta taas toisaalta, täällä tutuissa kuvioissamme unta riittää paremmin päivällekin, ensin vaunuissa ja sitten vielä repussa,  ja aika kulkee tutusti ja ennustettavasti.

Tulin eilen bussilla ja se olikin parempi vaihtoehto kuin ensimmäisen matkan juna, vaikka matka nyt puolet kauemmin kestikin. Vauva nukkui melkein koko ajan, suurimmaksi osaksi kantorepussa ja välillä myös sylissäni. Minäkin nukuin välillä, ja kuuntelin ensimmäiset pari tuntia katkolle matkaavan miehen jutustelua. Ärsytti ensin, mutta sitten juttujen tasainen poljenta vei mukanaan ja kiitollisena kuulin vieraan ihmisen elämäntarinaa. On niin monenlaisia kohtaloita eikä päältäpäin tiedä ihmisestä mitään.Helposti tuomitsee nähdessään likaiset vaatteet ja partahöylän muovipussissa, ja sitten kuulee miten muovipussin tilalla on ollut salkku "silloin kuin vielä meni hyvin".

Tänään olen touhunnut vaikka mitä, ruoan uuniin, lounaaksi salaatin. Siivonnut talon ja kiertänyt piitkän lenkin. Lypsänyt maidon ja keittänyt pullot, niin että illaksi olen siitä hommasta vapaa. Herännyt aikaisin virkeänä ja pussannut vauvaa satamiljoonaa kertaa, kaikkien viime päivien edestä. Huomenna menemme pienimuotoisesti Villen kanssa kaupungille Villen 31-vuotissyntymäpäivää juhlistamaan ja Nakke menee siskolleni hoitoon. Onpa kivaa ja kuten Ville sanoi vähän jännääkin päästä kahdestaan ulos!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Pinnallisia ajatuksia lapsista ja vanhemmuudesta

Isänpäivä. Villen ensimmäinen, ja me olemme Naken kanssa yhä täällä maalla. Mutta jokainen päivähän on isänpäivä jne jne, ja olin minä pienen lahjankin kotiin hankkinut. Tai siis Nakke oli, kun eihän Ville minun isäni ole.

Nyt karkaa taas juttu jaarinjaarinlandiaan, ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

Eilen vietimme pitkän, ihanan päivän bestikseni ja kummipoikani kanssa. Kolme ja puoli-vuotias on jo niin iso pieni poika, mahtava lennokas mielikuvitus, hassu kujeileva huumori ja tarkka visio siitä, kuinka asioiden kuuluisi olla. Olen niin onnellinen tästä meidän hyvästä kummi-kummilapsi -suhteestamme ja joka kerta, kun poika kutsuu minua nimeltä leikkeihinsä sydämessäni läikähtää ilo. 

Päivä kului ulkoillen, herkutellen (salaattia, ciabattaa, kahvia, limua, karkkia, keksiä, suklaata, lohta, mustikkakukkoa ja vaniljajäätelöä, pähkinöitä...) ja leikkien matolla kuumaa hohkavan leivinuunin edessä. Vauva nukkui repussa ja kyllä siinä koko porukalla posket punoittivat ja meikällä vielä lisäbonarina maha ihan hiessä oman pikku lämpöpatterini ansiosta.

Oli vissiin aika riehakkaat leikit, kun ystäväni miehen kysyessä kotona pojaltaan oliko kivaa vastaus oli seuraava:

- Joo, iso auto ajoi kaikkien eläinten päälle mutta minulla oli laastareita.
- Siis kenen auto siellä ajoi ja kenen päälle?!

:-D

Nakke sai maanantaina rotavirus-rokotteen ja on nyt loppuviikosta kärsinyt rokotteen sivuvaikutuksena inhottavista vatsaongelmista. Perjantai-ilta oli pahin, vatsaa väänsi ja käänsi niin ettei oikein missään asennossa ollut hyvä. Itku oli sydäntäsärkevää kuultavaa ja voitte uskoa, että täällä oli monta ihmistä jotka olisimme koska tahansa ottaneet pienen ihmisen kivut itselleen, jos vain se olisi ollut mahdollista. Nyt vatsan tilanne alkaa taas olla normaali ja Nakke on oma lupsakka itsensä. Nostan kyllä hattua kaikille vanhemmille, joiden pikkuisilla on vatsa- tai mitä tahansa kipuja ja niistä johtuvia itkukonserttoja tai uniongelmia. Olette arjen supersankareita! 

Muistan ikuisesti, kun lukioikäisenä olin kaikki kesät kaupassa töissä ja kerran asiakkaaksi tuli mies, joka oikein huolella sekoili ostoksia latoessaan ja maksaessaan. Hän pahoitteli harittavin silmin selittäen, miten heille on tullut vauva ja vaimon kanssa kumpikaan ei ole saanut nukkua neljään kuukauteen. Hän sanoi sen alistuneen hyväksyvästi ja luulen tuon kohtaamisen piirtyneen mieleen niin, että se osaltaan vaikutti myöhään syttyneeseen vauvakuumeeseeni (tarkoitan myöhään siinä mielessä, että olen kuitenkin ollut pitkään parisuhteessa ja elämä on ollut aika vakiintunutta, ja periaatteessa kuitenkin olen aina ollut äiti-tyyppiä).

Olen käynyt joka ilta noin tunnin lenkillä pimeässä metsässä ja pikkuteillä ja tultuani vakuuttuneeksi siitä, ettei täällä todella ole susia, olen oikeastaan nauttinut pimeydestä ja hiljaisuudesta. Junttina mennään kumisaappaissa ja otsalampussa mutta sepä ei ketään kiinnosta tuon taivaallista, ei oikeastaan itseänikään, miss kulahtanutta kotiäitiä.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Sosiaalinen maalaismuikki kera vauvansa

Tervehdys maaseudun rauhasta! Tulimme Nakke-tytön kanssa vanhempieni luokse "loman viettoon" tiistai-iltana. Junamatka ei mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut, eli että vauva nukkuisi suloisena ja tyytyväisenä kantorepun lämmössä ja minä lukisin uusinta Trendi-lehteä ja herkuttelisin eväs-irtokarkeilla, vaan junan kirkkaat valot ja tasainen kyyti pitivät tyttöä hereillä koko matkan. Ei hän onneksi juurikaan itkenyt, mutta vaati kuitenkin aktiivista läsnäoloa ja heijaamista (mille muuten käytävän toisella puolella istunut mies tuhahteli ja huokaili hyyyviiin syyvään - thanks juntti!). Pääasia ettei parkunut kuitenkaan, kuumottaa pelkkä ajatuskin, että altistaisi ventovieraat monen tunnin parkukonsertolle. Kyllähän maailmaan tietysti ääntä mahtuu - mutta vauvan kiukku-/väsymysitku on niistä äänistä ehkä vastenmielisin.

Keskiviikon vietimme ihan vain täällä "kotosalla" Naken nauttiessa innokkaiden ja onnellisten isovanhempien huomiosta ja minun touhutessa omiani. Eilenkin pääsin käymään yksin lenkillä ja illalla vielä saunassa isän katsoessa vauvaa, ah. Kävimme päivällä myös nopeasti Villen äidin luona, jossa toinen innokas ja onnellinen mummo pääsi paijaamaan vauvaa ennen matkoille lähtemistään, ja siitä jatkoimme minun mummolaani, jonne pölähtivät myös kaksi tätiäni ja serkkuni. Mummo ja serkku kävivät seuraavan keskustelun:

Mummo: Sinä olet 33-vuotias.
Serkku: Juu kiitos tiedosta, ei tarvitse muistuttaa.
Mummo: Minulla oli sinun iässä jo kahdeksan lasta.
Serkku: Herranjumala! Milloin sinä niitä aloit tehdä, 12-vuotiaanako?
Mummo: Kahdeksan lasta ja kuusi lehmää.
Serkku: Jestas... Mulla on kyllä tässä yhdessäkin työtä.

Lol!

Tänään olisimme menneet Nakke-pienen kanssa kyläluutailemaan kummieni luokse, mutta jouduin perumaan sen. Nukuimme aamulla aina yhteentoista asti ja vauvalle tuli uni vasta äsken, niin ei vain millään raaski herättää nukkuvaa vauvaa (joka olisi sitten kyllä niin kiukkuinen kuin tuollainen tappi vain olla ja voi!). Saatiin kuitenkin uudet treffit sovittua. Vauvan nukkuessa minä lähden kohta varmaan hakemaan kaupasta jotain hyvää, kun ystäväni kera poikansa saapuvat huomenna luoksemme. Sosiaalinen elämäni on täällä maalla noussut aivan uusiin sfääreihin.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Nimiäiset sekä vähän äidin omaa aikaa

Eilen juhlimme Nakke-pienen nimiäisiä. En varmaan kykene kiteyttämään juhlaa ja sen tunnelmia tähän sydänpoloiseni ollessa pakahtumaisillaan, mutta jonkinnnäköistä kuvausta kuitenkin.

Olin jännittänyt juhlia etukäteen, koska en ole ikinä järjestänyt mitään: en syntymäpäiväjuhlia, valmistujaisia enkä edes illanistujaisia, ja naimisiinkin menimme salaa. Pelkkä ajatuskin keskipisteenä olosta kuumottaa enkä todellakaan ole mikään "mieluummin överit kuin vajarit" -henkinen vaan ennemminkin "liukenisin tapettiin jos vain pystyisin" -tyyppiä, mutta kun kotinsa ovet juhlamielessä avaa olisi kurjaa kaikille osapuolille luikkia pitkin nurkkia... Siksipä pakotin itseni esille ja juttelemaan, ja eikä siinä kauaa mennyt kun jännitys, parin yön univelka ja hillitön tsemppaus purkautuivat höpinänä ja lievillä ylikierroksissa kieppumisena. Mikä oli varmaan ihan jees kuitenkin.

Ja sitäpaitsi, vaikka minä olin emäntä niin huomion keskipisteenä en suinkaan ollut minä vaan hurmaava vaaleanpunainen tyttäreni, joka vastaanotti vieraita syleissä sievällä kippuralla nukkuen. Kaikki meni hänen osaltaan hienosti, ei rintaraivareita eikä vatsakipukitinöitä vaan suloinen, ihana, tyytyväinen, rauhallinen lapsukainen. Ansaitusti hän sai paljon ihastusta osakseen ja äitinä tietysti pullistelin ylpeänä.

Olimme kutsuneet laskujeni mukaan 23 henkeä ja heistä 15 pääsi paikalle. Oli ihanaa kun paikalla oli lähisuvun lisäksi muutama harvemmin nähty sukulainen sekä ystäviämme läheltä ja kaukaa. Vaikka ihmiset olivat tuttuja ja rakkaita jännitti silti nimen julkistaminen siinä kaikkien edessä, mutta eihän rohkea olekaan se joka ei pelkää vaan se joka tekee vaikka pelkää. Ja onneksi oli rakas Ville rinnalla tukena ja turvana "juontamassa". Kerroimme vähän ajatuksiamme nimestä ja vasta kuvatessani tytön kolmatta Irene-nimeä rauhan synonyymina ja että toivon äitinä että pienellä tytölläni olisi aina rauha sydämessään, olin pillahtaa itkuun liikutuksesta. En muista miten se tilanne siitä sitten meni ohi, ehkä ihmiset taputtivat tai sitten Ville otti puheenvuoron. 

Yöllä nukuin onnettoman huonosti. En ensinnäkään saanut unta, ja sitten heräsin jo kohta kolmen jälkeen ja sain unta vasta kahdeksalta aamulla! Lypsin maitoa, kävin suihkussa, katsoin tv:tä, söin juhlista jääneitä herkkuja, kävin välillä yrittämässä unta. Aivan tolkutonta hommaa. Josko minä jo nyt uskoisin, että iltakahvi ei vain sovi mulle... Vauva heräsi puoli seitsemältä syömään ja annoin hänen jäädä siitä viereemme, ja jossain vaiheessa siitä sitten sain itsekin unta. Yhdeksältä vauva taas heräsi aamupalalle ja tuntui että olisin nukkunut vain sekunnin kun hän itki taas, ja ihmettelin jo ääneen miten ei voi olla taas nälkä, kunnes katsoin kelloa: 11:38! Luku on piirtynyt sieluuni. :-D Ihanaa että lopulta kuitenkin saatiin unta, koko unentuhruinen perhe.

Illalla olin kaupungilla ystäväni kanssa syömässä. Käytiin Forumissa La Grill -nimisessä ravintolassa ja en kyllä todellakaan voi suositella sitä kenellekään. Otin mozzarella-salaatin, jossa oli tylsää vihreää salaattia, kurkkua ja tomaattia sekä olevinaan marinoituja kitkeriä paksuja punasipuliviipaleita sekä mozzarellaa, joka ei kyllä todellakaan ollut sellaista "kuohkeaa" ja hyvää mitä ravintoloissa on tottunut saamaan, vaan varmaan jotain halvinta euroshopperia... Lisäksi otin juusto-valkosipulileipää, joka oli höttöpatongille levitettyä valkospipulivoita ja paksu köntti juustoa, joka oli sulanut epätasaisesti. En ole mikään ruokasnobi mutta oikeasti kiukuttaa maksaa tuollaisesta! Teen itse päivittäin miljoona kertaa paremman salaatin neljä kertaa edullisemmin... Ystäväni vuohenjuustobroileri ei sekään ollut hääppöstä vaan kuulemma einesruoatkin maistuvat paremmalta! :-D Viini sentään maistui, mutta kyllä vitutti maksaa 26 euroa tuosta "lystistä". Nälkä kurni jo ennen kuin ehdin kotiin... Ensimmäistä kertaa elämässäni annoin myös tarjoilijalle negatiivista, siis rakentavaa, palautetta - en vain olisi voinut saada suustani sanoja "joo, hyvin maistui"!

Pääsenköhän mä tuosta ikinä yli... Ystävää oli sen sijaan tietysti kiva nähdä, ja juttu luisti entiseen malliin vaikkei olla nähty moneen moneen kuukauteen. Teki myös hyvää päästä pois kotoa ja huomasin, että ensimmäistä kertaa en kertaakaan miettinyt miten Villellä ja Nakella poissaollessani menee. Ehkä höperöt äitihormonit alkavat vähän tasaantua... Koko ajan olen tiennyt, että täällä ei ole ilman minua mitään hätää, mutta jostain syystä tieto ei ole yhtynyt tunteeseen joka on villinä ja vapaana naputtanut pitkin pääkoppaa viestiä, pärjääköhän ne, itkeeköhän Nakke, huomaakohan Ville että sillä on nälkä, kuuleekohan Ville että se itkee... Tiedän, tosi fiksuja pelkoja joita kannattaakin oikein pohtimalla pohtia silloin kun saa vähän omaa aikaa.

Ville muuten aina kehottaa mua, että mene vain salille ja tänäänkin, hyvä että otat vähän omaa aikaa ilman Nakkea. Olen vain niin paljon parempi vaimo kun pääsen välillä tuulettamaan nokkaani kotinurkkien ulkopuolelle (ja vastaavasti, olen kamala noita-akka jos luuhuan liikaa kotona).

Nakesta taitaa tulla isin tyttö, sen verran paljon hurmurihymyjä Ville osakseen saa... Kyllähän hän pieni minullekin tietysti hymyilee - joskus. Isi on kuitenkin pikku-Naken hymymagneetti numero yksi ja se on niin suloista että nytkin silmät kostuvat. Tuolla ne nytkin jo yläkerrassa nukkua tuhisevat, isä ja tytär, mun rakas perhe. Kömmin kohta perästä.