keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 paketointi

Tammikuu

Olin todella, todella, todella kyllästynyt kotona oloon. Nyt kun viime tammikuusta alkaa olla jo vuosi tuntuu ahdistukseni, epätoivoni ja syvä hyödyttömyyden tunteeni  kaukaisilta ja vierailta. Että oliko se nyt niin paha, ihanan vauvan kanssa kotona? Mutta kyllä, oli se. Iänikuiset kotityöt ja hyllytetyksi tulemisen tunne, yksinäisyys, liian pienet piirit ja haasteiden kaipaus.

Kävin tekemässä töihin yhden lyhyen aamuvuoron, sekin oli ihan hullua kun Nakke oli vielä niin täysin tississä kiinni, mutten välittänyt kun halusin niin kovasti kotoa pois. Töissä oli aivan samanlaista kuin puoli vuotta sitten siellä viimeksi ollessani, muistan miten olin jännittänyt sinne menoa ja sitten siellä tutussa keittiössä jännitys suli ja kaikki tuntui niin hyvältä ja tutulta.

Tammikuulta muistan tylsyyden, epätoivon, rutiinit, pikkuriikkisen valostuvat illat, iänikuiset kotityöt ja vaunulenkit, työajatukset ja lopulta valoisan päättäväisyyden kun aloin järjestellä kesää niin että pääsen itse töihin ja Nakke-tyttö saa vielä olla kotona. Olin koko kuukauden karkkilakossa ja laihduin pari kiloa.

Helmikuu

Helmikuussa juhlittiin rakkaan ystäväni häitä! Olin kaaso ja päättänyt jo ajat sitten etten ota Nakkea mukaan juhliin, ja sitten tietysti kamalasti stressasin päätöstäni, että miten hän rintalapsi pärjää vanhempieni kanssa juhlien ajan. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin, pääsin hyvin ohjelmanumeroiden välisssä imettämään, en pyörtyä kupsahtanut puhetta pitäessäni, ystäväni ja hänen miehensä säteilivät onnea ja kirkossa kuultu lauluesitys "Kaksi niin hehkuvaa..." päti heihin täydellisesti. Kävimme morsiamen ja toisen kaason kanssa kampaajalla ja meikissä ennen juhlan alkua ja tuntua ihanalta olla tyytyväinen ulkonäköönsä, maistella viiniä, nähdä rakkaiden ihmisten onni ja tanssahdella oman rakkaan ihmisen kanssa.

Helmikuussa oli myös enoni viisikymppiset joille tuli miltei koko lähisuku (eli joku viisikymmentä henkeä, oikeasti!). Muistan varmaan ikuisesti miten ihana Nakke siellä oli torkkuessaan joko Villen tai minun sylissä vaaleanpunaisessa mekossaan ja hiuspannassaan kuin mikäkin ihmiskarkki, välillä ihania pikku hymyjä väläytellen. 
 
Pidimme myös kotonamme pikkuruiset illanistujaiset joihin kutsuimme muutaman ystävän. Pelasimme lautapelejä, söimme ja joimme ja vaikka ilta varmasti oli oikein onnistunut, koin itse porukan ainoana selväpäisenä kyllästyneisyyttä ja jopa mielipahaa kuunnellessani ennalta-arvattavia humalaisia juttuja ja miettiessäni, olen ainut joka vastaa tuosta ylhäällä nukkuvasta lapsesta. Se oli jotenkin kirkas ja yksinäinen oivallus: olen äiti. Nakke heräilikin vähän väliä ja sydäntäni lämmitti kun hän aina nukahti nopeasti silkkaan läsnäolooni.

Maaliskuu

Nakke täytti puoli vuotta, äiti ja isä olivat meillä kylässä ja ostivat Nakelle syöttötuolin lahjaksi. En saa mitään muuta päähäni koko kuukaudesta!

Huhtikuu

Aloitimme grillikauden ja sitä iloahan jatkuikin pitkälle kesään ja syksyyn. Pääsimme Villen kanssa kahdestaan juhlimaan vappua Villen tädin tullessa meille vahtimaan Naken unta. Nakke nukkui tuolloin hyvin, siirtyi muistaakseni aina jossain vaiheessa yötä viereen mutta iltaisin nukahti nopeasti omaan pinnasänkyynsä ja nukkui monta tuntia ennen ensimmäistä heräämistä. Olin virkeä ja hyvin levännyt, kävin hölkkäämässä ja salilla, otin itsestäni facebookiin vappukuvia kireässä raitapaidassa ja lyhyessä hameessa. Nuorin siskoni palasi Suomeen oltuaan lähes vuoden Lontoossa ja kävi ensimmäistä kertaa kotonamme.

Toukokuu

Toukokuu, oi toukokuu. Ystäväni, jonka häitä juhlimme helmikuussa tuli meille viikonloppukylään. Muistan miten menin häntä kaupungille vastaan ja käytyämme syömässä jäimme ekstemporee baariin istumaan iltaa ja juomaan viiniä, olin suloisessa hiprakassa ja aivan villinä siitä vapaudentunteesta että näin vain pystyn vielä tässä elämässä tekemäään jotain ekstemporee! Vähän sitä ennen olin lopettanut imetyksen, olin varannut siihen koko toukokuun ja sitten ei mennyt kuin pari päivää kun Nakke oppi juomaan nokkamukista eikä kertaakaan itkenyt tissin perään. Tunsin vähän haikeutta mutta ennen kaikkea helpotusta, puolet imetyksestä oli ollut taistelua rintaraivareineen ja rintakumeineen ja vaikka loppupuolisko sujuikin hyvin, koin sen kuitenkin ehkä enemmän epämiellyttäväksi kuin ihanaksi. Ei olisi tullut mieleenkään olla imettämättä jos vain jotenkin voisin asiaan vaikuttaa, mutta mikään varsinainen minun juttuni se ei ollut.

Ystäväni vierailun yhteydessä kävimme yhteisen ystävämme luona, hänellä oli ihana vauvamaha ja huomasin ajattelevani, minäkin haluan. Hullu mieli, vaikka juuri pääsin imetyksestä ja Nakkekin oli vasta kahdeksankuinen pikku kirppu! Ystäväni kotiinlähtöpäivänä minulle sattui työvuoro jota en kehdannut perua, työkaveri käyttäytyi epäasiallisesti ja vaikka siitä on jo pitkä aika en vieläkään näe häntä aivan samoin kuin ennen, olen varovaisempi.

Toukokuun viimeisellä viikolla oli ihanat kesäiset kelit ja nautin sydämeni kyllyydestä. Lähdimme joka päivä Naken kanssa ulos, olimme viisikin tuntia retkillämme, söimme tuoreita hedelmiä ja istuimme viltillä, aurinko lämmitti ja mieleni joka koko vauvavuoden oli kaihonnut pois juuri siitä hetkestä missä oli, oli nyt tyyni ja täydellisen tyytyväisenä hetkessä. Tiedostin koko ajan että työt alkavat viikon päästä ja kaikessa oli suloinen lopun ajan tunnelma, joka sai auringon lämmittämään vielä vähän enemmän ja nauttimamme hedelmät maistumaan paremmilta kuin koskaan. 
 
Keskimmäinen siskoni muutti kesäksi ulkomaille ja minun töihin paluu senkun lähestyi! Vietin ensimmäistä kerta äitienpäivää äitinä.

Kesäkuu

Kesäkuun alussa helteet jatkuivat. Raahasin pirtinpöytämme takapihalle, hioin ja maalasin. Naapuri vinoili miten kaupasta varmasti löytyisi kiva vahakangasliina maalausjälkeäni piilottamaan ja oli valitettavasti oikeassa: toisin kuin maalipurkissa luvattiin jäi lopputulos kummallisen huokoiseksi ja nyt puolen vuoden käytön myötä pöytä on täynnä rumia koloja, tahroja ja liiskautuneita ruoantähteitä.

Siskoni muutti meille, kissat muuttivat Naken kummisedän äidin luo ja minä aloitin työt. Työaikani oli koko kesän säännöllinen 7-15 ja viikonloput vapaana, mikä todella näkyi tilipussissa mutta oli muuten vapaa-ajan kannalta kivaa. Kävin pyörällä töissä ja vietin illat Naken kanssa (ja tietysti välillä Villen ja usein myös siskoni kanssa), nukuin huonosti, stressasin kodin sotkuja ja sitä miten paljon kaikkea yhtäkkiä oli, vaikka samalla se oli aivan hemmetin mahtavaa enkä enää kertaakaan tuntenut toivottomuutta tai hyödyttömyyttä.

Vietin juhannuksen Savossa vanhempien luona siskoni ja Naken kanssa, siellä oli puoli sukua. Täytin 28 vuotta ja sain Villeltä 20 ruusua.

Heinäkuu

Työt jatkuivat, töihin pyöräily jatkui, helteet alkoivat, nukuin entistä huonommin, Nakke nukkui joka ikinen yö välissämme ja potki minua unissaan silmään, olin väsyneempi kuin tajusinkaan. Teimme siskoni kanssa päiväretken Turkuun, istuimme helteisen Aurajoen rannalla pitkälle iltaan, Nakke kieppui viltillä ja oli ihanan onnellinen kesäolo. Tein myös muutamia retkiä Suomenlinnaan ja ylipäänsä voin olla tyytyväinen etten työpäivien jälkeen vain lysähtänyt sohvalle vaan menin ja tein paljon kaikkea. Toisaalta se minut varmaan osaltaan väsyttikin, tietysti pitkään jatkuneen huonounisuuden ohella. Kuun lopussa siskoni muutti pois ja kissat meille takaisin ja tulen varmasti lopunelämääni olemaaan siskolleni kiitollinen hänen tarjoamastaan avustaaan.
 
Nakke oppi istumaan ja konttaamaan.

Elokuu

Ville jäi kesälomalle ja meidän arkemme rauhottui, kun minä olin ainut työssäkävijä. Suunnittelin Naken syntymäpäiviä ja odotin kovasti omaa kesälomaani. Käytiin perheen kanssa Porvoossa ja poistullessa ajeltiin ristiin rastiin Sipoon maaseutua niin että pikku reissumme venähti päivän mittaiseksi.

Syyskuu

Syyskuu, lomakuu. Olin päättäyt pitää Nakelle unikoulun lomallani, mutta aika vain hurahti enkä vain jaksanut, ja niin hän jatkoi meidän välissämme nukkumista. Join paljon punaviiniä ja söin paljon suklaata, en enää pyöräillyt töihin, en käynyt kuntosalilla, lihoin vähän. Kävin ystäväni luona Vaasassa ja vaikka olin sielläkin jotenkin aivan älyttömän väsynyt tuntui kuitenkin upealta matkustaa kokonaiseksi yöksi pois kotoa. Keväällä menen kahdeksi yöksi, se on jo päätetty! 

Pidin kirpputorilla pöytää viikon, en saanut melkein mitään voittoa mutta tulipa käytyä pikkuiset lastenvaatteet läpi. Viisaudenhammas leikattiin pois. Tuntuu että ennen kuin huomasinkaan oli jo syyskuun loppu ja lomani ohi, haikeaa!
 
Kuun alussa juhlittiin yksi-vuotiasta Nakkea. Vieraat peruivat tulonsa yksi toisensa perään, minun leipomukseni romahtivat niin että heitin jo osan roskiin, mutta lopulta saimme kuitenkin vietettyä kivan yhteisen päivän ja arvostin kovasti jokaista vierasta joka paikalle päääsi.

Lokakuu

Lokakuu oli Villen isyysvapaakuukausi. Minulta leikattiin jalasta patti ja olin viikon saikulla, ja sitten leikattiin vielä toinen viisaudenhammas ja olin siitäkin pari päivää kotona. Muuten arki rullasi menemään, kävin töissä, ai niin ja saikkujeni aikana sain kuin sainkin pidettyä Nakelle unikoulun ja samassa hötäkässä siirsimme hänet omaan huoneeseen! Vajaassa viikossa hään nukkui kokonaisia öitä heräämättä ja minä heräsin aamuisin ihmetellen oloani joka pitkän väsymyksen jälkeen tuntui niin vieraalta: virkeä, levännyt olo.

Kuukauden viimeisenä päivänä meillä oli työporukan kanssa pikkujoulut. Sieltä tullessani kävin Mannerheimintien 24/7 apteekissa ja ostin raskaustestin. Kotona tein testin erikoisen varmana, hymyilin kahdelle viivalle. Ville kysyi: oliko tuo vitsi, mutta niin huono huumori ei ole edes minulla.

Marraskuu

Alkoi rankkaa loppuvuosi, kun olimme Villen kanssa molemmat töissä. Raskausoireet alkoivat joskus kuudennen tai seitsemännen viikon paikkeilla aivan samoin kuin Nakkea odottaessani, nyt vain huomattavasti voimakkaampina. Oksensin jopa viisi kertaa päivässä ja usein aamuisin en edes ehtinyt vessaan vaan oksensin keittiön roskikseen sappinesteitä Naken mutustaessa puuroaan tyytyväisenä. Maha pullahti heti näkyviin. Jaksoin kutakuinkin kelvollisesti suoriutua kodin ja töiden pyörittämisestä, mutta päivisin naken unien aikaan kuin itsekin ja iltaisin sammuin poikkeuksesta sohvalle ennen kello kahdeksaa.
 
Villellä ja minulla oli toinen hääpäivä ja sain Villeltä aamulla vuoteeseen kaksi upeaa pitkävartista ruusua, ruusuntuoksuisen kynttilän ja ihanaa luonnonkosmetiikkaa sekä lupauksen omasta saunaillasta. Olen vieläkin aivan hämilläni!

Joulukuu

Olimme Villen ja Naken kanssa Tukholman risteilyllä. Oli ihanaa kuukauden ahertamisen ja erillään olon jälkeen päästä viettämän kunnolla aikaa yhdessä. Risteilyn jälkeen sairastimme koko porukka kamalan vatsataudin ja siitä asti olen ollut flunssassa, joka vaivaa vähän vieläkin inhottavan yskän muodossa. Raskauspahoinvointi alkoi väistyi 11:llä viikolla samoin kuin Nakenkin aikana ja ehkä pahin väsymyskin on takana, vaikkei mistään pirteästä keskiraskaudesta vielä voikaan puhua. Näin pikkuiseni ultrassa vilkuttamassa ja uskalsin varovasti kertoa raskausuutisia töissä ja suvulle. 

Nakke opettelee kävelemään ja osaa sanoa "hei hei" ja "kakka". Hän on hurmaavaa seuraa ja tuntuu että nyt niitetään vauvavuoden hedelmät: yhdessäolo on vastavuoroista ja palkitsevaa ja hänellä on vahva luottamus niin omiin vanhempiinsa kuin muihinkin ihmisiin.

Joulua vietimme töiden merkeissä, aattoillan sentää koko porukka yhdessä kotona. Kun nyt mietin kulunutta vuotta on valitettavasti päällimmäisenä mielessä varsin ikävä asia: väsymys. Vuosi on ollut mahtava, kasvattava, antoisa ja voi että kävi se ihme että saan taas odottaa vauvaa, että minusta tulee kahden lapsen äiti. Mieletöntä onnea, Villen ja minun yhteenhitsautumista entisestään. Omaa mielenrauhaa, sopu itseni kanssa kun olen hienosti onnistunut jakamaan itseni työhön ja kotiin, antamaan itselleni ja muille. Väsymyksestä huolimatta. ;-)

tiistai 18. marraskuuta 2014

vielä vähän päikkäreistä

Taas päiväunijuttuja. Kirjoitan itselleni muistiin ja myös selventääkseni ajatuksiani. Sekä jos Nakke saa tästä päikkärihuudattamisesta traumat niin voi sitten isona terapeutin kanssa paneutua näihin tekstinpätkiin. Terapeutti toivottavasti sanoo, että kyllä äiti sinua rakasti ja parastasi ajatteli, vaikka nyt koetkin jokaisessa kohtaamassasi torjunnassa saman ahdistavan hylkäämiskokemuksen kuin yksi-vuotiaana yksin pinnasängyssäsi itkiessä.

Tänään ja eilen unihommat ovat ottaneet kauniin askeleen eteenpäin. Hetki väsynyttä itkun kitinää ennen nukahtamista, tunti unta. Herääminen kitisemään unisen kuuloisena, käyn kippaamassa takaisin unille. Hetki itkua ja uni jatkuu. Eilen sitä riitti yhteensä kahdeksi tunniksi ja varmasti noiden hyvien unien takia meillä oli kivoin ilta naismuistiin. Nakke oli iloinen ja reipas eikä väsymyskitinöitä kuultu missään vaiheessa. Illalla olin onnellinen ja mieleni oli rauhallinen tämän unikouluopettelun suhteen,ihana varmuus että teen oikein.

Toivottavasti. Tänään taas epäilys nakertaa,ajatus hänestä itkemässä yksin on lohduton. Pitää vain luottaa että hänellä on luottamus ja ymmärrys että olen viereisessä huoneessa, mitään hätää ei ole.

Siskoni tulee kohta meille iltaamme piristämään, jee! Perjantaina mennään Naken kanssa hänen kummitätinsä luo glögeille ja lauantaina saan rakkaan ystäväni matkojen takaa meille yökylään. Sunnuntaina menemme tapaamaan yhteistä ystäväämme ja ihastelemaan hänen pikkuista vauvaansa. Niin ja olenhan mä myös viitenä päivänä töissä. Tällä viikolla en ehdi sammaloitua.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

synttärit, unikoulu, levottomat unet ym. viikon jutut

Taas on viikko hujahtanut! Sunnuntai-ilta ja kulunut viikko pakettiin:

- Aloin opettaa Nakkea nukahtamaan yksin päiväunille. Tänään oli neljäs päivä. Olen vähän sekava ja huolestunut, en tiedä teenkö oikein, hänen itkunsa tuntuu kamalalta, samoin kuin tieto siitä että ainut syy miksi hän pysyy sängyssään on se, ettei hän pääse sieltä pois. No, yritys jatkuu.

- Olen ollut miljoonia kertoja leikkipuistossa. Kivointa on kun päästään koko perhe, kuten eilisaamuna.

- Villellä oli tänään synttärit. Annoin lahjaksi ihanan pehmoiset collegepöksyt ja suklaata ja järjestin kahvituksen tarjoiluinaan tekemääni pizzaa, dajm-kakku ja cokista. Kahvitukset ilman kahvia, siis.

- Olen katsonut tosi monta jaksoa Frendejä.

- Pelattiin perjantaina Villen kanssa sanapeliä Naken mentyä nukkumaan. Oli tosi kiva ilta, sai nauraa. Muodostin voitonriemuisana sanan "älä" - tai niin luulin, kunnes Ville kysyi tauon jälkeen: Mitä tuo "lää" niin kun tarkoittaa.

- Olin perjantaina ensin Naken kanssa kaupungilla ja sitten vielä illalla koko porukalla Jumbossa,kun sattui sellainen harvinainen tilaisuus että Ville halusi ostaa vaatteita. Päivällä ostin parit joululahjat ja se homma alkaakin jo olla loppusuoralla.

- Olen nähnyt kamalia,aidontuntuisia,väkivaltaisia unia.

- Nukahdin aamulla istualleni kesken pikku kakkosen (noin mielenkiintoinen ohjlma,kuinka saatoin). Heräsin säpsähtäen kun sylissäni istuva Nakke tuijotti pitkään vakavana. Kädessään hänellä oli pleikkarin ohjain,seuraavaksi olisin varmaan saanut siitä päähän.

- Aloitin joulukorttiaskartelut.

- Juustokastike paloi uunin pohjaan.

- Nyt vielä dajm-kakkua ja Frendejä!

lauantai 15. marraskuuta 2014

Päiväunipainajainen

Unihuolia. Yöthän meillä nykyään nukutaan, mikä on aivan helvetin mahtavaa. Nakke käy unille klo 19 ja on valitettavasti ruennut heräämään kuudelta, mutta tänäänkin sai kahden peittelyn jälkeen uudestaan unenpäästä kiinni ja nukkua posotti vartin yli kahdeksaan. Ei siis valittamista öistä eikä yönukuttamisista.

Mutta päiväunet, uh, uusi murheenkryynini. Ollaan siirrytty yksiin päiväuniin lounaan jälkeen, jotta jo olisi vähän sama rytmi kuin tammikuussa alkavassa päiväkodissa. Lounaan jälkeen Nakke on jo todella väsynyt ja unet tulevat todella tarpeeseen. Tähän asti hän on nukkunut joko liikkuvissa rattaissa tai sisällä sylissä ja nyt tällä viikolla päätin että tästedes päikkäritkin nukutaan omassa sängyssä ja niille myös nukahdetaan ite.

On kaksi kaavaa miten homma etenee. Alku on molemmissa sama: Lounaan jälkeen menemme sylikkäin sohvalle ja katsomme teletapit tai muun unettavan piirretyn. Annan jo sohvalla Nakelle unitutin jota hän mussuttaa ja napottaa piirrettyjä silmät lupsuen. Ohjelman loputtua kannan hänet ylös,luen keinutuolissa saman lyhyen sadun kuin iltaisinkin,halaan ja pussaan, peittelen sänkyyn. En enää juttele vaan lähden vain pois.

Kaava yksi: Nakke itkee, itkee, itkee - ennätys on 1h10min. Käyn viiden minuutin välein painamassa tytön takaisin makuulle ja peiton päälle. Lopulta nukahdettuaan Nakke nukkuu hyvin ja herää levänneenä.

Kaava kaksi: Nakke itkee hetken mutta nukahtaa itse. Nukkuu 45min-1h. Herää väsyneenä itkemään, tarvitsi ehdottomasti pidemmät unet. Päätin unikoulun aloittaessani,että puolitoista tuntia sängyssä on oltava, nukutti tai ei. Käyn viiden minuutin välein painamassa tytön makuulle ja peittelemässä. Lopulta, kuten tänään, puolitoista tuntia on kulunut - sytyttelen valot ja haen edelleen väsyneen lapsen alakertaan.

Voi kun tietäisin teenkö oikein. Pitäisikö nostaa hänet sängystä heti herättyä vai pikemminkin huudattaa niin kauan että hän saa uudestaan unenpäästä kiinni ensimmäisten unien jälkeen ja herää oikeasti levänneenä. En usko,että on liikaa oletettu uskoa hänen voivan nukahtaa itse päiväunille,onnistuuhan itsenäinen nukahtaminen aina iltaisinkin erinomaisesti. Hereillä ollessaan olemne koko ajan yhdessä (paitsi tietysti ollessani töissä,jolloin hän on rakkaan isänsä kanssa) ja läheisyyttä ja hellyyttä on yltäkylläisesti. Ulkoilemme ainakin kerran päivässä ja mielestäni elämme oikein tasaista,turvallista elämää.

Hmm, mikäköhän avuksi. Toki en ole jatkanut tätä kuin kolme päivää ja samalla johdonmukaisella linjalla jatketaan, mutta tietysti äitinä miettii mikä on hyväksi ja oikein pienen ihmisen kannalta.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Ansiot äitinä ja työnaisena

Tänään yksi mainittavista ansioistani äitinä on ollut se, etten huutanut. Tiedän, ei kovin vaikuttavaa... Inhoan huutamista, lapsuudenperheessäni ei koskaan huudettu, Ville ei huuda koskaan, ja silti itselleni tulee tosi usein hermojen kiristyessä halu h u u t a a. Aika harvoin kuitenkaan huudan, onneksi. Ja kun huudan säikähdän ääneni mahtia ja huuto nuukahtaa nopeasti. Aivan kamalan inhottava tapa se silti on.

Nakke on ollut tänään kärttyinen ja takertuva. Purkaa varmaan ikäväänsä, kun olin eilen iltavuorossa ja tänään aamu-. Aikuinen minussa ymmärtää, vanhempi minussa ottaa syliin ja keksii uusia leikkejä - miss vittupää miettii onko nyt jumankauta vaikeaa olla sekunti ulisematta.

Paljon paljon kivojakin hetkiä. Reilun tunnin päikkärit yhteisen peiton alla. Kirjan luku sylikkäin, Pikku Kakkonen yhdessä sohvalla. Välipalalla keksin jakaminen ja Naken autuas "nam nam nam". Hyvin maistunut iltapuuro. Puistossa käynti, Naken ilo hänen kontatessaan hiekkakenttää ympäriinsä.

Päivällä mulla oli töissä kehityskeskustelu. Oli tosi kivaa pitkästä aikaa rauhassa jutella esimieheni kanssa. Sain paljon kiitosta ja vahvistusta ammatillisuudelleni. Kirkkaimpana jäi loistamaan kehu siitä,miten puhun aina kauniisti ka ystävällisesti työkavereilleni palautettakin antaessani. Siihen ihan tietoisestikin pyrin ja tuntuu ihanalta että se on huomattu. En ole nokkela rääväsuu,en, mutta tänään käytöksen kukkani jaksoi taas kukkia ylpeänä pystypäin. Ehh.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Sunnuntaikooste

TAAS on viikko vierähtänyt! Tämä kuluneen viikon paketointi näin sunnuntaisin on kyllä tosi hyvä juttu. Tulee edes kerran viikossa pysähdyttyä ihmettelemään mihin sitä päivänsä ja tuntinsa käyttää.

Tällä viikolla:

- Olen viettänyt kaksi arkivapaata ja ollut muuten lyhennetyissä vuoroissa töissä. On ollut kivoja vuoroja. Kohta taas sorvin ääreen.

- Olen käynyt melkein joka päivä lenkillä ja ollut taas kokonaisen viikon syömättä karkkia. Muista herkuista ei sitten hiiskuta. ;-)

- Olen ollut aivan pohjattoman onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

- Olen lähetellyt paljon wazup-viestejä.

- Ostin Nakelle käytettynä netistä kengät ja niitä hakiessamme teimme samalla ekat joululahjaostokset. Tai minä tein ja Nakke oli hiljaisena moraalinäänenä ettei äiti tuhlaa liikaa.

- Pelasin töissä Afrikan tähteä.

- Järjestin äsken Villelle maukkaat isänpäiväkahvittelut. Menu piti sisällään koktailpiirakoita eri päällisin: Gouda-juustoa, leipäjuustoa, lämminsavulohta, kananmunaa, suolakurkkua, pekonia... Juomaksi lasipullot coca colaa sekä kahvia. Kaunis kattaus. Ville tykkäsi. Sähke. Piip. Loppu.

- Yritin opettaa Nakkea piirtämään mutta hän vain ensin taputti ja sitten vilkutti hyvin hämmentyneen näköisenä.

- Vaihdoin lakanat, siivosin satatuhatta miljoonaa kertaa.

- Muistin vihdoin varata Nakelle ajan hammastarkastukseen.

- Olen taas juonut ihan älyttömästi vaaleaa glögiä.

- Alan pilkuhiljaa innostua joulusta!! Villellä onkin aatto vapaa ja voidaan viettää ihana oma joulu täällä kotonamme.

- Laitettiinjo jouluvalot takapihalle. Joka aamu nähdessäni ne koen sellaisen ihanan lapsellisen joulusäväyksen. Odotus on kutkuttavaa, vaikka tylsä aikuinen minussa ei edes tiedä mitä tässä odotetaan.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Illat ennen ja nyt

Aivan helvetin mahtavaa että Nakke nukkuu nykyään levollisesti omassa huoneessaan läpi yön! Pieni vertailu. Kuukausi sitten palatessani iltavuorosta: Ensimmäinen näky sisäänastuessa on räjähtänyt eteinen. Kurkkaus olkkariin, helvetinmoinen kaaos jatkuu. Sohvalla Ville, jonka pitää pitää kättä Naken sellän päällä ettei tämä herää. Välillä herää silti, ei enää nukahda ennen kuin painelemme yhdessä nukkumaan. Ja sitten vertailuna paluuni tänään iltavuorosta: Siisti keittiö,siisti olkkari, sohvalla rento Ville, tv normaalilla äänenvoimakkuudella.


Aivan mah-ta-vaa.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Onnen hetkiä

uni korjaa hetkellä millä hyvänsä. Aamulla heräsin kuudelta, VAPAAPÄIVÄNÄNI, en vain saanut enää unta kun Ville lähti töihin. Vietin sitten mukavan tunnin peittojen alla lehtiä lukien ennen kuin Nakke omassa huoneessaan heräsi ja menimme yhdessä aamupalalle.


Tänään on ollut ihan sellainen peruspäivä. Pitkä kävelylenkki, ruokakaupassa käynti. Ruoan laittoa, kahvittelua, herkuttelua. Naken kanssa tornin rakenttamista, Naken kanssa piirrettyjä, Naken kanssa keinumista. Hän nauraa rätkätti niin että vaikkei varsinaisesti kuulu mukavuusalueelleni (eikä varmaan mukana olleen Villenkään mukavuusalueelle) tönöttää marraskuun pimeydessä tihkusateessa autiolla leikkikentällä, niin kyllä se ihana naurunrätkätys vaan lämmitti.


Viime päivinä olen monta kertaa ottanut kiinni hetkestä ja ollut pakahtua onneen. Olen niin onnellinen ja kiitollinen omasta pikkuisesta perheestäni että sanat eivät riitä kuvaamaan. Onnellinen, onnellinen oon. Yhteisissä touhuissamme, rakkaimmat lähellä,kaunis kotimme,se miten Nakke on tyytyväinen ja luottavainen lapsi, se miten Villen kanssa kahdeksan yhteisen vuoden jälkeenkin nauramme yhdessä, olemme helliä. Juuri nyt kaikki on tosi hyvin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kotihoidontuella shoppailuja

Nyt sitä sitten ollaan kotihoidontuella ja keikkatyöläisenä. Tykkään tosi paljon lyhyistä 7-12 työpäivistäni ja töiden jälkeen ehtii vaikka mitä ja virtaa riittää. Ainut mikä harmittaa tässä järjestelyssämme on se, ettemme näe Villen kanssa juuri ollenkaan. Se tuntuu niin oudolta, kun takana on vuoron perään kummankin lomia ja ehti tottua siihen, että perheen yhteistä aikaa on paljon. Vaan eiköhän tämä kaksi kuukautta nopeasti mene.Joulunkin olemme molemmat töissä, tylsäääää.

Tänään kotihoidontukilaiseen tyyliin kävin bussilla hakemassa Myyrmäestä kengät, jotka ostin huutonetistä eilen Nakelle. Kenkien ja kymmeneurosen vaihdettua omistajaa käytiin Naken kanssa vielä Myyrmannin kauppakeskuksessa pyörimässä. Olin niin ylpeä reippaasta tyttärestäni, jolla jäi unet väliin ja joka silti jaksoi rusinalaatikon voimin olla äitin reippaana pikku kaverina tylsien ostosteni ajan ilman mitään itkuja ja kitinöitä. Sain ostettua jo osan joululahjoista, vaikka joka jouluiseen tapaan mietinkin, miten on älytöntä ostaa taas vain lisää tavaraa ja lihottaa ketjukauppojen tilejä.

Poski on vieläkin tykyttävän kipeä viisaudenhampaanpoiston jäljiltä. Haudon sitä jääpalapussilla ja kiroilen.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kotiparturointia, työmuutoksia, glögihulluutta ym. viikon juttuja

Viikkolistauksen aika! Tällä viikolla:


- Olen ollut kamalan väsynyt ja nukkunutkin joka yö pitkät unet.


- Nakke on nukkunut joka yö omassa huoneessa klo 19-07 kertaakaan heräämättä. Nukuttamiseen menee noin kaksi sekuntia, kun tuttujen iltarutiinien jälkeen laitan hänet sänkyyn ja sinne hän ilman itkuja jää. Mahtavaa!!


- Käytiin perheen kanssa kierrätyskeskuksessa ja sain 11:llä eurolla sen mitä lähdin hakemaan: Yöpöydän ja yöpöydän lampun. Olen liikuttavan onnellinen ikiomasta yöpöydästäni!


- Oltiin työkavereiden kanssa Kansallisteatterissa katsomassa Naurun paikka -ohjelman suoraa finaalilähetystä.


- Vihonviimeinen viisaudenhampaani leikattiin ja poski on vieläkin turvonnut ja tyk-tyk-tykyttävän kipeä. Haudon sitä kylmäkallella ja olen vähän huolissani.


- Oli tili tuli tili meni -päivä. Poikkeuksellisen paljon laskuja, poikkeuksellisen pieni palkka. What a match.


- Aloitin hoitovapaan ja siirryin keikkatyöntekijäksi.


- Olen juonut ihan älyttömästi vaaleaa glögiä.


- Kahden päivän työmatkafillaroinnista tuli yli 40 kilometriä!


- Leikkasin Nakelle otsatukan. Siitä tuli ihan kamala kaikessa epätasaisuudessaan, mutta on hän vain silti söpö.


- Nakke oppi vilkuttamaan ja laittamaan palikoita purkkiin. Liikkis!


- Tapasin siskoani, joka oli ollut sairaalassa umpilisäkkeen vuoksi.


- Töissä on ollut ihan tosi kivaa.


- Ostettiin Nakelle turvaistuin ja pahasti pieneksi jäänyt vauvaistuin pääsi varastoon.


- Villellä on tänään viimeinen isyysvapaapäivä. Yhhyy! Kuukausi on mennyt kamalan nopeasti ja on kiva kun hän on ollut kotona. Nyt alkaakin kiireiset pari kuukautta kun ollaan molemmat töissä ja Nakke ei vielä ole hoidossa.




Sellaista. Nyt pienenä kevyenä iltapal

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Pikku Kakkonen, halihetki sohvalla sekä makkaranpaistoa Seurasaaressa

Bloggaan kännykällä sohvannurkasta. Vähän tekee mieli kirjoitella, mutten saa itsestäni mennäkseni koneelle. Maha täynnä herkkulämppäreitä, kahdeksan tuntia töitä,20 kilometriä pyöräilyä, Pikku Kakkonen sylikkäin sohvalla, pientä siivoamista. Siinä tämä päivä pähkinänkuoressa.

Yllätin itsenikin ja pitkästä aikaa taitoin työmatkat pyörällä! Tuomarinkartanon peltojen kohdalla tuuli niin, että hyvä kun pääsin eteenpäin. Hiki valui ja reisiä hapotti ja mietin sapekkaasti miten ihmisen täytyy olla hullu, hullu!, kun puskee polkupyörällä vastatuuleen aamulla kello kuusi sen sijaan että hörppisi vielä rauhassa kahvia ja istuisi sitten lämpimään autoonsa.

Töihin päästyäni oli tietysti hyvä mieli. Veri kohisi suonissa ja posket punoittivat. Meikkasin ja ehdin ennen vuoron alkua viettää pienen rattoisan tuokion kahvin, puuron ja Hesarin kanssa.

Töissä oli kiva päivä. Kiireinen ja monipuolinen, juuri sellainen mistä tykkään. Tein ruoan ja pidin palaverin. Siihen kyllä osallistui lisäkseni vain yksi, mutta pidinpä kuitenkin.

Illalla kotona uusi lempijuttuni, Nakke-tyttöseni kanssa sohvalla nujuaminen ja Pikku Kakkosen katsominen. Ihana hellyydentäyteinen rento tunteroinen. Hyvä äiti tietysti käyttäisi pikkukakkosajan hyödyksi ja kesyttäisi hetkeksi kaaosta. Tai ei, hyvä äiti olisi perillä vastuullisesta mediakasvatuksesta eikä todellakaan antaisi yksi-vuotiaan katsoa tellevisiota.

Eilen tehtiin perheen kanssa retki Seurasaareen makkaraa paistamaan. Nuotiopaikalle sattui samaan aikaan mukava eläkeläispariskunta, jotka ihanasti juhlistivat arkeaan ja kattoivat pöytään kaikkea punaviinistä oliiveihin ja makkarasta jälkiruokapullaan. Nakke konttasi kerta toisensa perään heidän luokseen ja tuli tästä reippaudestaan palkituksi pariskunnan itsetehdyllä rahkalla ja omenaviinerillä. Lähtiessämme toivottelimme sydämelliset hyvät jatkot.

Pariskunta kehotti Nakkea muistamaan, että elämä on lyhyt ja muistutti meitä, aika menee nopeammin kuin uskottekaan, 18 vuotta hujahtaa. Pelottavaa ja uskon sen kyllä, hilloan epätoivoisesti ihania hetkiä ja silti suurin osa menee ohi.

Nakke on nyt jo kolmena iltana jäänyt ilman mitään itkuja nukkumaan. On niin mahtavia nämä meidän uudet illat!




sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Viikon varrelta

Muutamassa seuraamassani blogissa on aina viikottain/ kuukausittain listoja esimerkiksi kuluneista tapahtumista/ lemppareista/ mistä tahansa ja niitä on niin kiva lukea PLUS koska kirjoitustahtini on onnettoman laahaava nykyään, ajattelin alkaa joka sunnuntai pistää kuluneen viikon pakettiin ja ihan vain ranskalaisin viivoin listaamalla kuluneen viikon juttuja. Puuh. Mikä hoututteleva ja selkeä aloitusvirke.

- Jalastani leikattiin patti ja vaikka kyseessä oli vain pikkuriikkinen paikallispuudutuksessa tehtävä operaatio enkä ole aiemmin kokenut sairaalakammoa, jännitin tuota jostain syystä aivan kamalasti. Oli hirveää maata siinä steriilissä oudossa ympäristössä ja odottaa mitä tuleman pitää, eikä asiaa auttanut se että aloin kuvitella kaikkia keskitysleirien ihmiskokeita ja kaikkea muuta jossa oikeus oman kehon koskemattomuuteen menetetään. Hoitajat olivat todella ystävällisiä ja rohkaisevia ja nopeastihan se leikkaus oli ohi, mutta oli silti niin inhottava kokemus etten voinut kuin itkeä kotona. Villellä oli varmaan jotain omia tilanteita meneillään koska itkevä vaimo lähinnä ärsytti häntä, ja niin minä poloinen lohtua vaille jäänyt yritin mahdollisimman vähä-ärsyttävästi saada järkeni takaisin.

- Sain leikkauksesta viikon sairauslomaa ja aloitin heti ensimmäisenä iltana pitkään suunnittelemani unikoulun Nakelle. Nyt Nakella on edessä kuudes yö omassa sängyssään ja tänään siirsimme hänet omaan huoneeseen. En todellakaan tiedä olenko MINÄ valmis, mutta tuntuu järkevältä samalla unikoululla hoitaa nyt tuokin muutto. Viime öinä Nakke on herännyt muutaman kerran ja vaikka unikoulun tarkoituksenahan onkin, että lapsi oppii herätessään rauhoittamaan itse itsensä takaisin uneen, olen jo pompannut peittelemään hänet takaisin ennen kuin unenpöpperöiset aivoni edes ovat ehtineet tajuta mitä teen.

- Tuntuu todella, todella, todella haikealta ettemme enää ikinä (toivottavasti!) nuku Naken kanssa samassa huoneessa emmekä, voi itku sentään, perhepedissä. Tietysti oman jaksamisen kannalta on tarpeellista saada nukkua pitkiä unipätkiä mutta voi että kaipaan unissaankin luottavaisena lähemmäs painautuvaa lasta jakamaan tyynyni. Nytkin itkettää ihan kamalasti kun vain mietinkin.

- Tällä viikolla on pariinkin otteeseen pitänyt tarkistaa peilistä onko otsaani kirjoitettu paskasanko. Ihminenhän muistaa negatiiviset sanat viisi kertaa tehokkaammin kuin positiiviset ja tällä viikolla ei kyllä ole positiivisuuden kukka kukkinut. Ei ole ollut mitään yksittäisiä erityisiä juttuja, paljon pieniä paskakukkasia vain.

- Tajusin havahtua pohtimaan, että nyt kun aloitan marraskuussa hoitovapaani ja teen samalla keikkatöitä omalle työpaikalleni, niin käytänkö normaalia vai sivutuloverokorttia. Ah ja nyt muistinkin että normaalia! Huh. 38 % verotus ei ihan hurjasti leivisköille löisi, jos tekee sellaisia viiden tunnin arkiaamuja... Yksi murhe vähemmän.

- Nakke on ollut aivan hurjan ihana tällä viikolla. Se, että saan iltaisin omaa aikaa tekee minulle niin hyvää, ja jaksan hurmaantua tyttärestäni aivan uudenlaiset sydämet näkökentässä. Itseni lisäksi myös Nakke tuntuu jotenkin "vahvistuneen" siitä, että hän nukkuu yöt meistä erillään. Aivan kuin hän luottaisi, että äiti voi olla toisessa huoneessa eikä se sieltä minnekään häviä vaikka minä olen leluileni täällä olkkarissa.

- Olen tehnyt perheemme jokaisen ruoan ja jokaisen siivouksen. Täyshoito pelaa.

- Ystäväni, Naken kummitäti, sekä hänen suloinen pieni tyttärensä kävivät meillä eilen ja toivat hyvää mieltä, hajuveden ja kassillisen vaatteita ja kirjoja.

- Käytiin torstaina Naken kanssa Hyvinkäällä ystävääni moikkaamassa ja hänen iiiihaanaa viisi-viikkoistaan ihastelemassa. Vauva nukkui sylissäni tunnin ja ei sitä vain enää muistanutkaan, miten pikkuruisia nuo vastasyntyneet ovat.

- Olen aika innoissani, että nyt kun Nakke nukkuu omassa huoneessaan voin taas alkaa lukea iltaisin sängyssä!

- Kävin tänään siskoni kanssa kaupungille pyörimässä ja sitten kurvissa sushilla. Mmmmmmmmmm!

- Toinen siskoni oli meillä perjantaina ja vietimme kivan yhteisen päivän Vantaalla pyörien ja meillä telkkaria katsoen ja nintendoa pelaten.

- En ole syönyt koko viikolla karkkia MUTTA olen käynyt kahdesti hampurilaisella. Ups. Ja jee (karkittomuudesta)!

- Haluaisin yöpöydän ja yövalon, koska pinnasängyn muutettua pois (YHHYYY) makuuhuoneeseen vapautui kivasti tilaa. Kunhan saan palkan menen Konttiin katsastelemaan. Yritän nykyään, etten ostaisi uusia tavaroita ennen kuin olen kiertänyt ainakin yhden kirpputorin tai vastaavan. Maailmassa on älytön määrä käyttökelpoista tavaraa kun vain näkee vähän vaivaa.

- Pidettiin yhtenä iltana Villeseni kanssa leffailta, katsottiin Gatsby. Visuaalisesti upea, tykkäsin. Vaikka nukahdinkin kesken ja piti katsoa loppupuolisko seuraavana päivänä...


Jopas on helppo kirjoittaa ranskikset apuna. Tulkoon tästä tapa!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Hullu pikkarinainen aka saikustakieltäytyjä sekä hyvin alkanut unikoulu

Aaaaaaaaah! <- Tuo on ääni joka kuvastaa syvää helpotusta ja rentoutumista ja tulee aivan vatsan pohjasta asti. Minulta leikattiin tänään päiväkirurgisena operaationa sellainen patti jalasta ja sain siitä hyvästä viikon sairauslomaa. Olisin saanut kaksi, mutta nostin vähän hulluuspisteitä lääkärin silmissä ja pyysin niin lyhyttä saikkua kuin mahdollista. Tässäkin ojassa mylvii tietysti oma lehmä ja tällä kertaa se Mansikin sijaan tottelee nimeä hoitovapaa ja keikkatyöt, jotka siis alkavat marraskuussa ja näin ollen ovat menetettyä tuloa jos en pääse sorvin ääreen. 

No mutta siis, koska olen maailman huonoin vain olemaan ja lepäämään piti tällekin odottamattomalle lomalle keksiä projekti. Erinäisten Villeä niin ilahduttavien siisvoustehtävien lisäksi aion nyt vihdoin pitää Nakke-tyttösemme unikoulun. Olen valmistautunut siihen huolella lukemalla eri lähteistä neuvoja ja tietoa. Olen psyykannut hermojani jotka ovat niiiiin huterat mitä tulee oman lapsen itkuun. Ja enpä voisi olla tyytyväisempi! Ensimmäinen ilta takana ja nukahtamiseen meni aika lailla tasan puoli tuntia.

Tähän mennessähän Nakke on aina kesästä ja töideni alkamisesta saakka nukahtanut syliin sohvalle noin kymmenessä minuutissa ja jatkanut sitten uniaan sohvannurkassa niin kauan kun könyämme koko porukka yläkertaan. Yleensä nukumme koko porukka perhepedissä. Perhepeti itseasiassa olisi mulle yhä ihan jees, koska vaikka osa öistä on levottomia on suurin osa kuitenkin aivan kohtalaisia, ja uninen lapsi joka luottavaisena kaivautuu lähemmäs lähemmäs lähemmäs on vain niin sydäntälämmittävän ihana. Silti yritän nyt samaan syssyyn opettaa Nakkea jatkamaan unia omassa sängyssä perhepetiin siirtymisen sijaan - pitää takoa kun rauta on kuuma ja seppä hyvässä tikissä. 

Voi kunpa tämä sujuisi jatkossakin yhtä hyvin! Mutta vaikkei sujuisikaan luulen että omat hermoni pitävät. Kuten sanottu olen erityisen huono kestämään oman lapseni itkua, mutta tällä kertaa (pitkällisten psyykkauksien ansiosta) tiesin ettei hänellä ole mikään hätä. Tietysti hänelle olisi mukavampaa nukahtaa kapaloon syliin ja tietysti hän reagoi uuteen ei niin mieluisaan tilanteeseen itkulla, mutta hädästä siinä ei ole kyse. Olin koko ajan läsnä, lueskelin pinnansängyn vieressä omalla sängyllä, itkun käydessä hysteeriseksi nostin seisomassa roikkuvan lapsen takaisin pitkälleen. Ehkä noin 20-30 kertaa koko nukutuksen aikana. En puhunut mitään, en silittänyt enkä pussannut, mutta pidin kättä rauhoittavasti. Ja jumankekka, sinne nukahti! En voi kylliksi kuvailla miten ihanalta tuntuu olla vapaasti alakerrassa ilman hissuttelua ja varomista että jos sohvalla makaava tappi herää.

Tänään on ollut hyvä, mutta rankka päivä. Leikkauksen takia jouduin heräämään jo kuudelta ja vaikka olin sairaalassa ennen kahdeksaa pääsin leikkaussaliin vasta puoliltapäivin. Kurjan pitkä aika olla syömättä, mutta mikäs siinä muuten tv:tä katsoessa ja huovan alla torkkuessa. Vaihtaessani leikkaussalivaatteita kävin seuraavan sivistyneen pikkaridialogin sairaanhoitajan kanssa:

Sairaanhoitaja: Ja sitten jätät omat vaatteet tuohon kaappiin ja puet nämä tilalle.
Minä: Ai siis alusvaatteetkin jätän?
Sairaanhoitaja: Niin...
Minä: Ai... kaikki alusvaatteet?
sairaanhoitaja: No omat alushousut voit pitää.
Minä: Aah, hyvä! (?????? Hyvä :-D Hullu pikkarinainen on kiintynyt kalsareihinsa.)
Sairaanhoitaja: Sillä varauksella että jos desinfiontiainetta valuu joudumme mahdollisesti leikkamaan alushoususi pois.
Minä (innokkaana pervona) : No se ei haittaa!

Hihittelin itsekseni aika pitkään hoitajan poistuttua.

Viime viikko oltiin perheen kanssa kotikonnuilla. Tiivis viikko taas niin kuin aina ja esimerkiksi molemmat kummipojat jäivät näkemättä, mistä tulee aina vähän huono omatunto. Paljon kuitenkin ehdittiin, käytiin mm. uimassa koko perheen voimin! Oli Naken ensimmäinen kerta kylpylässä ja niin paljon hän nautti, että mennää varmasti uudestaankin. Yksi vieras pikkutyttö huomasi Naken puuttuvat varpaat ja sanoi: Oi, pieni vauva! Tuolta pieneltä vauvalta puuttuu varpaita. Se on vielä niin pieni vauva ettei sille ole kasvaneet kaikki varpaat." Hih, logiikka kymppi. Sitten alkoi kyllä jo vähän ärsyttää kun aina sattuessamme vastakkain hän kommentoi miten "tuossa on se vauva jolta puuttuu varpaita". Olisi varmaan pitänyt jutella aiheesta mutten vain jaksanut. Todellakaan hän ei sanonut sitä millään pahalla, mutta kun tuo on juuri se miten pelkään ihmisten Nakkeen suhtautuvan, bongaavan pari hassua varvasta kokonaisen pienen tytön sijaan.

Päästiin myös Villen kanssa kahdestaan rimpsalle ja Nakke oli ensimmäistä kertaa vanhemmillani yötä. Hyvin oli mennyt. Olen niin onnellinen ettei Nakke enää vierasta vaan on luottavainen, reipas lapsukainen.

Nyt vähän särkylääkettä ottamaan kun tuota haavaa alkoi jomotella ja samalla jos glögit keittelisi. Muistinko jo mainita että on aika hemmetin mahtavaa tällainen aikuisten illanvietto. ;-) Ja tosiaan saa pitää peukkuja että seuraavatkin illat menevät yhtä hyvin!

lauantai 11. lokakuuta 2014

Blogivinkki, univelkojen makselua, kehonkuvapohdintoja ja pieniä lastenkasvatuksellisia myönnytyksiä

Yövuorossa taas. Kolme tuntia vielä ja pääsee kotiin nukkumaan. Kesäaikaan on kiva valvoa kun  tähän aikaan on jo ihan valoisaa, hyvin jaksaa. Nyt tuo verhojen takana roikkuva pimeys oikein hönkii että nukkumaan nainen, mitä sä täällä pimeässä valvot...


Ihan kivasti olen kyllä viime päivinä saanut univelkoja makseltua. Torstaina Ville nousi Naken kanssa ja hurraa, nukuin puoli yhteentoista! Ihan säikähdin kun heräsin. Oli ihana levännyt olo, päässä ei surissut eikä silmiä särkenyt vaan tunsin varpaita ja sormenpäitä myöten miten olin voimissani. Mahtava tunne. Uni tulikin kipeästi tarpeeseen, edellispäivänä töissä muun muassa puhuin mitä sattuu ja illalla rapsan pitäessäni unohdin asiakastietojärjestelmän salasanan!


Eilen nousin reippaana kello kuusi Naken kanssa ylös ja jo yhdeksältä olimme matkalla asioille. Käänsin pitkästä aikaa Naken rattaiden kopan kasvot menosuuntaan ja hänpä innostui niin että aivan hihkui. Nuha vaivaa vieläkin ja siitä - toivottavasti - nuo oksettavan aikaiset aamuherätyksetkin johtuvat, mutta yöt ovat olleet jo tosi rauhallisia. Iltaisinkin Nakke nukahtaa nopeasti mutta herää heti jos hänet yrittää siirtää omaan sänkyyn, joten sohvalla goisija on palannut. En vain jaksa pitää mitään unikoulua, en vain mitenkään jaksa.


Tehtiin eilen hampurilaisia, taisin syödä neljä. Öhm... En yhdellä istumalla sentään. Täällä töissä leivoin aivan todella maistuvaa ja helppoa omenapiirakkaa tällä ohjeella. Olen nyt aivan ihastunut tuohon Nainen talossa -blogiin, bloginpitäjällä Katjalla on hurmaava tyyli kirjoittaa. Sattui niin hauskasti että matkustaessani taannoin Vaasasta Helsinkiin junassa edessäni istui tuon Katja-bloginpitäjän äiti, ja hän suositteli blogia kanssamatkustajalleen kehuen sitä "tosi kivaksi". Minä sitten korvat hörössä nappasin nimen ylös ja aloin jo matkalla lukea blogia. Siitä tuli kyllä jo pikkuisen stalkkeriolo.


Eilen kävin kaikkien herkkujen vastapainona kuntosalilla. Siellä oli juuri samaan aikaan miesten kuntopiiriryhmä. Ensimmäiset kaksi minuuttia ajattelin, miten onkin seksikkään testosteroninen tuoksu, mutta sitten ilma kävi yhtäkkiä raskaaksi kaikesta siitä, öhm, testosteronista, ja lopulta sain kärsiä päänsärystä pitkälle iltaan. Sain kuitenkin ihan napakan jalkatreenin tehtyä, ja juoksin 4,5 kilometriä matolla. Joten voinen olla tyytyväinen itseeni.

Olen miettinyt Naken varpaattomuudesta, että hänelle itselleen se on - toivottavasti ja myös oletettavasti - luonnollinen ja itsestäänselvä osa kehoa, kun vain me vanhemmat osaltamme osaamme vahvistaa tuota luonnollisuutta. 95 % varvasajatuksistani ovat myönteisiä ja kepeitä, tyyliin eipä se arkeen vaikuta, hänen jalkansahan on söpö, tuo nyt on pientä, tuo nyt on vain esteettistä ja se on aivan katsojan silmissä. Mutta välillä jäljelle jääneet viisi prosenttia ilmoittelevat itsestään siihen tyyliin että en jumankauta taas jaksaisi selostaa mistä johtuu ja miksi ja mihin vaikuttaa ja mihin ei. En jaksa yhtään pitkää katsetta. Muilla ihmisillä on kyllä todella suuri valta siihen, miten asioista ajattelemme, sanoipa kuka mitä hyvänsä. Äitinä minusta on kamalaa ajatella, että jotakuta kiinnostaisi Nakessani ensin varpaat tai niiden puuttuminen. Noin upeassa tytössä pari pikku varvasta! Tietysti aina voi laittaa sukat ja välillä laitankin, kun pääseehän niin helpommalla. Vaikka sekin tuntuu vähän hölmöltä.

Menemme ensi viikolla perheen kanssa Villen ja minun kotikonnuille. On ihanaa. Etenkin se, että perjantaina lähdemme Villen kanssa kahdestaan ulos ja Nakke jää elämänsä ensimmäistä kertaa yöksi hoitoon! On ihan eri toista minunkin lähteä rimpsalle kun tietää, että on vapautettu mahdollisista yöheräilyistä ja todennäköisestä aikaisesta aamusta. Sitähän saattaa suorastaan rentoutua.

Aamulla ollessamme Naken kanssa asioilla ostin ekstemporee meille leipomokojusta munkkirinkilän, jonka pistimme kahteen pekkaan bussia odottaessamme. Niin aukesi Nakke-pienen suu kuin linnunpoikasella ja vaikken varsinaisesti onnistellut itseäni äitinä, niin koin kuitenkin ihan oikeutetuksi tuon herkulla lahjotun kitinättömän tuokion. Niin ne lastenkasvatukselliset periaatteet komeasti sortuvat... En taida olla kovin hyvä kasvattaja, olen lepsu ja huono kestämään huonotuulisuutta. Mutta toisaalta olen aika lempeä ja hyväksyvä. Ja annan ihan ältsisti hellyyttä ja rakkautta. Pitää antaa itselle armoa.




tiistai 7. lokakuuta 2014

Raivohullun kuulumisia

Lopetin yövuorot lauantaina ja nyt jo viimeistä vapaata viedään. Vapaat ovat menneet perheen kanssa touhuillessa enemmän tai vähemmän kiukkuisissa merkeissä. Merkit aloitti Nakke sairastumalla duhaan ja hyvin nopeasti siirsi ne myös äitiin aka the vittupäähän myrskynmerkkiin. Ajoittain myös perheen isä on osoittanut tyyneytensä takaa olevansa hieman kypsä tilanteeseen.

80% valveillaoloajastaan Nakke kitisee. Onko kamalampaa ääntä kuin oman lapsen narina ja kitinä ruokapöydässä, kaupungilla, bussissa, lenkillä, leikkiessä, mitä tahansa tehdessä, koko ajan. Lempeä aikuinen minussa ymmärtää tukkoisen olon ja mahdollisten hammasvaivojen aiheuttaman ikävän olotilan, josta pieni ei vielä osaa kertoa muuta kuin märisemällä. The vittupää väsynyt hermoheikko sen sijaan vastaa kitinään tiuskimalla ja puree posket lommoille ollakseen huutamatta. Eilen nukutin Nakkea kaksi tuntia ja lopulta romahdin pillittämään miten olen maailman hirvein äiti jolta ei onnistu mikään, johon Ville lohdutti että ainakaan en ole lyönyt ketään. Kuulkaa, jos ihmisen suurin ansio on ettei hän ole lyönyt ketään niin voin kertoa että aika heikosti menee.

Kaiken kiukun ja väsymyksen ja tiuskimalla töksäytettyjen keskusteluiden väliin ja ympärille mahtuu kuitenkin paljon kivoja hetkiä. Kuten äsken, kun olimme Naken kanssa kivan naapurin ja hänen muksujensa kanssa läheisessä vauvakerhossa. Olin aamulla jo ennen kello yhdeksää kopistelemassa mattoja uudelle tyylilleni uskollisena väsyneenä ja kyrsiintyneenä,kun naapuri huikkasi että he ovat juuri menossa, halutaanko tulla mukaan. Ja mehän mentiin! Kerhossa oli lisäksi vainyksi äiti iiiihanan kuusiviikkoisen söpöläisen kanssa ja siinä me kolme toisillemme vierasta naista ja ohjaaja sitten tarnoitiin. Nakke leikki reippaana naapurin 1,8-vuotiaan kanssa ja kävi vain välillä tankkaamassa äidiltä läheisyyttä ja rohkaisua kunnes palasi taas omiin leikkeihinsä.

Eilen kävin piiiitkästä aikaa kuntosalilla ja sen kyllä tuntee nyt lihaksissa. Salilla oli samaan aikaan porukka kovaan ääneen juoruilevia miehiä, joten kävin uhallani kääntämässä radiota lujemmalle pienenä vinkkinä. Kotona kun kerroin Villelle tuosta niin hän sanoi että ai, sä oot tommonen vähän vittumainen siellä. :-D Missäpä en nykyiselle tyylilleni uskollisena...

Eilen aamupäivästä oltiin Naken kanssa kaupungilla. Hän aloitti kitinän välittömästi rattaiden pysähdyttyä joten hyvin pysyi mamma liikkeessä.. Ostin Nakelle hänen kummitädiltään synttärilahjaksi saamallaan lahjakortilla jarrusukkia (olenkohan vähän outo kun pikkulasten sukat on musta ihan suloisinta mitä olla voi!) , itselleni housut ja tietysti ruokaa.

Housuihin sain kipinän jo lauantaina, kun käytiin perheen kanssa ostoksilla ja siinä ruokakaupan yhteydessä oli pari vaatekauppaa. En silloin malttanut jäädä sovittamaan koska Nakella kakat vaipassa ja Villellä ja mulla orastava kina päällä tilanne päällä, mutta housut eivät jättäneet mieltäni rauhaan ja voi että ne onkin kivat! Vähän sellaiset tyylikkäät salihousut -tyyppiset jotka kyllä tekevät takapuolen ladonovi -tyyppiseksi, mutta onpahan miellyttävä yllätys kun kuoriutuu housuista ulos. Että haa,ei ollutkaan ladonovi vaan ihan tuollainen perus ulko-ovi...

Sunnuntaina olimme perheen kanssa Pierussa. Meillä kun on sivistävä harrastuksissa erikoisen nimisissä paikoissa vierailu. Pierun lisäksi maantieteellinen tuntemuksemme on kasvanut Hinthaaralla ja Kaluholmenilla. Pierusta ajelimme söpöjä pikkuteitä Janakkalaan ja ravitsimme autoilun väsyttämät ruumiimme pizzoilla. Kiva reissu ja hyvä että tuli tehttyä,vaikka alkoikin vähemmän lupaavasti Naken oksennettua jo heti alkumatkasta päälleen. Kolmesti. Paljon. Vaatteidenvaihdon ja lohtuhyssyttelyn myötä maistui onneksi uni ja niin pääsi Nissanimme ahmimaan kilometrejä. Parisen sataa kai niitä päivän aikana tuli.

Tilasin muuten itselleni Livboxin kolmeksi kuukaudeksi ja voin kyllä todeta että MONEY WELL SPENT.Sen lisäksi, että tuotteet olivat kivoja toi koko paketti ihanine ylellisine silkkipapereineen juuri kaipaamaani luksusta arkeen. Olen lopettanut kaikki lehtitilaukseni koska en vain jaksa lukea mitään joten olkoon tuo livbox minun aikakauslehteni.

Flunssa väijyy olan takana. Keitän toisen kupin teetä ja kipaisen pyykkituvasta. Nakke nukkuu aamun kerhoilun uuvuttamana Villen sylissä jo toista tuntia. On ihanan rauhallista. Tänään en menetä hermojani, en vaikka tulisi mitä.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Dysmelia, adaktylia

Kun Nakke-tyttöseni vuosi sitten syntyi täydellisenä pienenä ihmisenä, jolla on kymmenen pientä sormea ja seitsemän pientä varvasta, tunsin niin monia tunteita: helpotusta hyvin menneestä helpohkosta synnytyksestä (kiitos epiduraali 2013!), ihmetystä pikkuisesta tyttärestäni, uteliaisuutta että tuossako se nyt on, merkillistä varmuutta uudesta tilanteesta huolimatta, hiljalleen heräilevää leijonaemon rakkautta. Kätilö esitteli veristä vauvaa miten tässä on viisi sormea, tässä on viisi sormea, tässä on viisi varvasta mutta tässä onkin vain kaksi varvasta, ja tuntuu että minulla meni useita viikkoja ymmärtää, että tosiaan, yleensä varmaan vauvoilla on syntyessään toisessakin jalassa viisi varvasta. Lääkärin kotiuttamistarkastuksessa saimme kuulla, miten varpaattomuus ei tule vaikuttamaan liikkumiseen, miten varpaattomuuden syytä ei oikein voida selvittää ja lopuksi, terve tyttö.

Viime aikoina olen alkanut kiinnostua varpaattomuuden syistä. Mieli on ihmeellinen, viisas laitos ja luulen että tämä vuosi siihen meni, että oikeasti olen valmis hakemaan tietoa, vaikka olenkin ajatellut alusta asti suhtautuneeni luontevasti asiaan. Varpaattomuus on koko ajan tuntunut minusta melko pieneltä asialta, ei vain kahden eri erikoislääkärin rohkaisevien sanojen ansiosta ("Kenkien ostossa voi tulla ongelmia et sillä tasolla tässä asiassa liikutaan... Niin ja ballerinaa hänestä ei varmaan tule."). Tiedän työkokemukseni kautta, miten vammaisuuteen liittyy usein vanhempien ylivahvuus ja tietyllä tapaa asioiden kieltäminen/ vähättely, mutta tämä varvashomma tuntuu oikeasti niin pieneltä asialta etten koe missään vaiheessa kieltäneeni omia ajatuksiani tai yrittäneeni väkisin tehdä asiasta itselleni pientä.

Kuitenkin, kehonosien puuttuminen on eri asia kuin vaikka tukanväri ja tottakai se sillä tavalla onkin iso juttu. Muistan miten talvella ajattelin jonkun aikaa, miten ruma varpaattoman jalan pikkurilli on, miten se ei kuulu noin suloiseen tyttöön ollenkaan. Muistaakseni nämä ajatukset tulivat käytyämme lastenklinikalla ja kuultuamme, että muutaman vuoden päästä kun jalkaa tullaan kaventamaan toisen jalan kanssa samanlevyiseksi niin pikkurilli poistetaan samalla. Keväällä ja kesällä oli joku sellainen rytinällä kaapista -vaihe ja aina säiden salliessa en käyttänyt Nakella sukkia vaan nohevana halusin oikein julistaa turuille ja toreille miten ihmisellä voi olla tällainenkin jalka eikä siinä ole hitto vie mitään piiloteltavaa.

Sekin vaihe hiipui, varmaan kun en ainakaan huomannut että oikein ketään olisi kiinnostanut. Samoin kaikkien ystäviemme ja tuttaviemme reaktiot ovat olleet ystävällisen kiinnostuneita, aikuisilla lempeän korrektilla ja lapsilla hyväntahtoisen uteliaalla tavalla. Muutama viikko sitten juttelin yhden näkövammaisten lasten äidin kanssa (joka on perhetuttumme) ja aloitin tavanomaisen "älkää ihmetelkö, Nakelta puuttuu varpaita toisesta jalasta, ei mitään vaarallista" -lätinäni (kun Nakke aina tilanteessa kuin tilanteessa reteesti kiskoo sukat jalasta ja on varpaanpäitä myöten niin täydellisen sinut itsensä kanssa, että jos vain saan kasvatuksella vaalittua tuota ihanaa itsetyytyväisyyttä itsestäänselvänä osana hänen minäkuvaansa niin todella onnittelen itseäni äitinä!) niin hän ei edes vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, sanoi vain ettei edes huomannut, että mistäs se johtuu, tuo nyt on pientä. Niinhän se on, ja minä olen Nakkeseni varpaiden avulla monet monet monet kerrat saanut ilahtua positiivisesti ihmisten avaramielisyydestä.

Ja nyt on sitten tiedonhankinnan aika. Uskaltauduin jopa keskustelupalstoille ja kiitos Luoja ainakaan vielä ei ole tullut vastaan mitään kamalia syyllistyksiä ja mielenpahoitusviestejä vaan asiallista keskustelua samassa veneessä olevilta ihmisiltä. Äsken tässä yövuoroni ratoksi lueskelin tällaista dysmelia-opasta - niin, varpaattomuudella on nimi ja oikein hieno nimi onkin, se on adaktylia. Mietin, että voi hyvinkin olla että alkuraskaudessa sairastamani kamala voimat vienyt influenssa on osaltaan syynä varpaiden kasvun kehityshäiriöön, mutta - oi mieleni mieleni sinäkö taas suojelet minua? - en koe itsesyytöksiä. Miksi kokisin, kun en taudilleni mitään voinut. Muutenkinhan jälkiviisastelu on kyllä turhinta mitä olla saattaa.

Toivon sydämestäni, että Nakke saa minun ja Villen rakastavan ja hyväksyvän kasvatuksen ja läheistemme ymmärtäväisyyden myötä säilytettyä ilon ja varmuuden omaa ainutlaatuista kehoaan kohtaan. Tietysti ymmärrän myös, että etenkin kipeässä nuoruudessa tuollainen asia kuin varpaiden puuttuminen voi harmittaa ja aiheuttaa ulkonäköpaineita, mutta - puhun omasta kokemuksestani - kai niitä ainakin jollain asteella on tiedossa muutenkin. Olen itse vihannut varmaan jokaista kohtaa itsessäni, joten jos Naken itseinhon suurin huippu jäisi nilkan alapuolelle olisin aika tyytyväinen. Toivottavasti Nakesta kasvaa avarasydäminen itseään ja muita kohtaan lempeästi ajatteleva nainen, jolle ihmisten sisäinen ja ulkoinen erilaisuus on rikkaus.

Lopuksi vielä pitää laittaa aiheen tiimoilta keskustelupalstoilta lukemani juttu. Perhe oli ravintolassa syömässä ja viereiseen pöytään saapui seurue, johon kuului pyörätuolissa istuva tyttö. Perheen viisi-vuotias tuijotti pyörätuolissa istuvaa tyttöä niin että äitiä alkoi ihan hävettää, etenkin kun kotona oli paljonkin keskusteltu erilaisuuden rikkaudesta ja toiset huomioivasta käytöksestä, joten äiti komensi lasta olemaan tuijottamatta. Lapsi heläytti kirkkaalla äänellä: "En mä voi kun tuolla tytöllä on niiiiin kauniit kengät!" :-)


Lapsissa on viisaus, kun vain me aikuiset osaamme tarvittaessa olla esimerkkinä - ja useissa tilanteissa ottaa itse esimerkkiä.

torstai 2. lokakuuta 2014

Äitiydestä, lapsettomuudesta sekä eräs arkinen onnistuminen

Olin tänään ylpeä itsestäni. Heräsin kolmen jälkeen iltapäivällä yövuorolaisen unilta. Suorastaan humpsahdin lähes suoraan unesta härdelliin nimeltä koti-ilta ja äitiä ikävöinyt Nakke. Silloin kun hän on Villen kanssa ei mitään ongelmaa ole, samoin jos olemme koko porukka yhdessä. Mutta auta armias jos olen ollut osan päivää laumastani erossa: silloin saankin nauttia loppuillan lahkeessa roikkuvasta kärttyisällä äänellä narisevasta kylkiäisestä.

Yleensä tuollaisissa tilanteissa jaksan ymmärtää ja pusuttaa aikani, hermostun sitten (mielessäni), kannan Naken lelujensa pariin ja ehkä jo jupisen olis kiva juoda kahvi rauhassa..., Nakke tulee takaisin luokseni, kiipeää jalkaa pitkin ja kitisee, kannan taas lelujen pariin, tuo x kertaa, jossain vaiheessa jo tiuskaisen jotain Villelle, mielessäni olen niin kiukkuinen että kiehuu... Yleensä lopulta järjestän meidät puistoon tai lenkille ja saan itse päästellä höyryjä ja Nakke saa purkaa tarmoaan ulkona. Mutta aina se hermostuminen kuuluu kuvioon.

Mutta tänään! En hermostunut missään vaiheessa. Oikein itsekin ihmettelin itseäni, miten rauhallisena ja hyväntuulisena onnistuin pysymään. Olen siis yleensäkin ulospäin melko rauhallinen ja äitimäiseen tyyliin teennäisen reipas (tiedättehän tilanteen, kiljuvat sotkevat riiviölapset ja äiti jonka suusta hy-hy-hyp-hypähtelee huutomerkkilauseita, Kuule älä viitsi noin!, Mennäänkö u-los!, Nyt loppui se sot-ku!, Katopas mikä äitillä on tääl-lä!, jne, jne, jne.), mutta mielessäni riehuu pahatar, joka haaveilee siitä että huutaisi niin kovaa kuin ääntä lähtee NYT JUMALAUTA KAIKKI HILJAA ja pyyhkisi hyllyt tyhjiksi niin että rikkoutuvien ja putoavien esineiden ääni peittäisi kaiken muun. Tuollaisia ihan normaaleja pikku fantasioita, siis, jotka - onneksi - ovat ristiriidassa tasaisen olemukseni kanssa.

Mutta tänään siis en hermostunut. Kuuntelin kitinää kotona. Tarjosin syliä minkä huipputärkeiltä kahvinjuonti- yms. puuhiltani saatoin, mutten ottanut asiasta pulttia. Puhuin rauhallisella äänellä ilman tekoreippaita huutomerkkejä, joita sitä paitsi itsekin inhoan. Lähdettiin porukalla hakemaan Villen työpaikalta munia, koska kuten työkaveri puhelimessa veisteli, mies lähti isyyslomalle mutta munat jäi työpaikalle. Ne ovat Villen työkaverin tutun tilalta luomumunia ja saatiin niitä iso kennollinen pilkkahintaan. Nakke märisi ja kitisi ja narisi koko automatkan, viihdytin häntä kaiken kekseliäisyyteni käyttäen. Mieleni oli niin tasainen että sain siitä voimaa ja viritin Villen kanssa keskustelun* aiheesta "**yksi-vuotiaan keinot ilmaista mielipahansa, yksi-vuotiaan uhma ja oman tahdon heräileminen" (*eli minä pulputin kuin käymistilassa oleva viiniämpäri ja Ville murahteli ratin takaa vaimon pitämiin odottaviin taukoihin; **seminaarin aiheesta teille tarjoilee ambra...).

Jäi kyllä hyvä mieli. Ulkoisesti käytökseni ei varmaan eronnut aiempien vastaavien tilanteiden käytöksistä mutta mielen tasainen vakaus tuntui virkistävältä. Aion kokeilla toistekin.

Olen puhunut ystäväni kanssa paljon lapsettomuudesta, josta hän joutuu kärsimään. Lapseton on terminä vähän jännä, se aiheuttaa mielikuvan jonkin puuttumisesta ja tuo negatiivisia kaikuja, mikä ei päde niihin ihmisiin jotka omasta tahdostaan eivät toivo elämäänsä lasta. Minun mielestäni, jos ihmisellä ei ole mitään erityistä halua saada lapsi voi olla parempi olla ilman. Jos ei toivo lasta ei ole mistään vajaa vaan elämä on rikasta, mielenkiintoista, hankalaa, ihanaa, mutkikasta, täyttä elämää (jos siis on riittävästi hyviä ihmissuhteita elämässä. Mutta sama pätee vanhempienkin elämään - oma lapsi ei saa olla ainoa läheinen ihmissuhde). Lisäksi kun miettii tätä maailmaa ja maailmanaikaa viisikin sekuntia ymmärtää, ettei lasten saaminen ole varsinaisesti ainakaan järkevää.

Lapsettomuus sen sijaan - syvä riipaiseva halu, tarve olla äiti, jatkuva nakertava ahdistus siitä miten tuo tarve ei toteudu, miten kaikkia jo olemassa olevia äidin tunteita ja tarpeita ei pääse toteuttamaan. Puhun tässä äideistä, koska luulen, että yleisemmin nainen voi kokea itsensä äidiksi vaikkei lasta olisikaan, elää vahvasti ns. äidin tunteita, mutta miehet kasvavat isyyteen lapsen synnyttyä. Siis huom: yleisemmin, useimmat, minun mielipiteeni/ ajatukseni - pidäthän nuo termit mielessä kun luet näitä mietteitäni. En todellakaan halua julistaa mitään enkä halua että kukaan joutuu vetämään hernettä nokkaansa tästä usein moniulotteisesta ja kipeästä lapsettomuus-aiheesta minun pohdintojeni takia. 

Toivon kaikesta sydämestäni ystävälleni omaa pikkuista, jonka kanssa saa kokea kaikki ne tunteet joiden idut sielua jo kiusaavat, vaikka eihän minun toiveellani tietenkään ole juurikaan vaikutusta asioihin. Juurikaan, koska ei lämpimistä, myötämielisistä ajatuksista ainakaan haitaksi ole.

Minulle äitiys sopii. Tarkoitan minun mielelleni, sille joka nimenomaan äitiydyttyään niin usein kuohuu ja kiehuu mutta joka samalla ei ole enää aikoihin kysellyt elämän tarkoitusta, niin kuin ennen Nakkea usein tein. Tunnen itseni jollain tapaa ehyemmäksi, täydemmäksi, ja tuntuu hyvältä olla miettimättä ensin omia halujaan ja tarpeitaan. Elämä on vahvasti tässä ja nyt. Äitiys on minun elämäntehtäväni, vaikka samalla aristan sanoa noin, koska se vetää ajatukset kotona viihtyvään epäitsekkääseen ja lapsilleen elävään supermutsiin ja minä tarvitsen oman työni ja omat juttuni, olen heikkohermoinen ja usein itsekäs, olen kaukana "täydellisestä" äidistä. Mutta opin koko ajan, opettelen, olen tämän matkan alussa ja saan kulkea tätä lopun elämääni.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Taaperon kanssa

Yksi-vuotias on hurmaavaa seuraa. Olen pitänyt viime viikolla kirpputoripöytää, jolla myin 47 vaatekappaletta ja tein pöytävuokran jälkeen voittoa kymmenen euroa. Ei ihan käypä palkka kaikesta työstä, mutta toisaalta oli kyllä suorastaan rattoisaa silittää ja hinnoitella illan hämytunteina, viinilasi ja suklaalevy mukavasti hollilla. Mutta, pohjustuksen jälkeen takaisin vuoden ikäiseen. Toissailtana, kun minä riivin myymättä jääneistä vaatteista hintalappuja ja pinosin vaatteita muovikasseihin eteenpäin kierrätettäväksi, ehti tyttäreni olla ainakin triplasti minua tehokkaampi. Hän kiipesi monen monituista kertaa niskaani hihittämään ja huohottamaan ja kiljui riemusta kun kumarruin niin, että hänen jalkansa irtosivat maasta. Hän irrotti lipaston jokaisen neljän vetimen ja maistoi jokaista neljää. Hän kokeili toisen lipaston vetimiä ja sai irti kaksi seitsemästä. Hän kiskoi pakkaamani vaatteet muovipusseista. Hän paijasi kissaa ja sai kissan lähtemään pois. Hän veti seuraavan päivän vaatteeni tuolilta lattialle ja veteli niitä ympäriinsä. Hän kaatui kolmipyörän alle ja möngersi sieltä pois niin kuin ei mitään. Hän rikkoi lasisen lampunvarjostimen. Hän kaatoi pyykkitelineen.


Hän on hengästyttävän ihana pyörremyrsky.


Tänään häntä nukutellessani söin samalla leipää. Aivoni ajattelivat, onneksi, että onpa nahistunut paprika, ja kielsivät hampaita haukkaamasta. Onneksi, koska taaperon sormihan se oli kesken syöntini eksynyt suuhuni. Aivan luontevaa, eikö. Hänen lempipuuhaansa on portaiden kiipeäminen ja siinä kiivetessään hän säteilee sellaista itsetyytyväisyyttä että sitä on suorastaan liikuttava katsoa. Aamuisin hän nousee heti herättyään seisomaan sängynpäätyä vasten ja notkuttelee siinä polviaan, koska kas niin ne unihiekat karistellaan. Hän tulee kokkaillessani kerjäämään maistiaisia ja aina niitä myös saa. Syödessään jotain mieluista hän sanoo nam nam nam nam ja epämieluista - oi minun hermoni, oi, hän alkaa hyppiä tuolissa, sylkee ruoan, itkee, vaikertaa. Hän rakastaa keinumista ja kupsahtelee hiekkalaatikolla nurin kömpelönä muhkeassa haalarissaan. Kassakone on lempilelu, lisäksi hän pitää kirjoista, kissoista ja vaatteista. Tutun ihmisen nähdessään koko naama repeää hymyyn ja hän sanoo "Heeiii...".


Hengästyttävän. Ihana. Pyörremyrsky. Minun tyttäreni.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Unikoulusta, vanhemmuudesta ja pienistä suloisista hetkistä

Rasti seinään, olen yksin kotona. Tämä jos jokin on minulle nykyään harvinaista herkkua. Heti sytyttelin kynttilät (kun ei ole vaaraa että joku juoksee niitä pahki ja sytyttää koko talon) ja otin lasin punaviiniä, vaikka juon sitä muutenkin nyt liikaa. En humalaan mutta nautintoon, kehtaanko edes tunnustaa, lähes joka ilta. Lomalaisen pienet syntiset huvit.

Yritin äsken ratkaista, kumman valitsisin jos saisin joko kahdeksan tuntia katkeamatonta unta tai 12 tuntia yksinoloa. Kyllä varmaan sen yksinolon ottaisin, vaikka uni ehkä tulisi enemmän tarpeeseen. Pisin yhtenäinen unipätkä sitten viime kevään on jonkun viisi tuntia ja nekin kerrat ovat yhden käden sormilla laskettavissa. 

Tänään vihdoin suivaannuin huushollimme huonounisuuteen sen verran, että aloitin Nakke-tytön päikkäriunikoulun. Nyt viimeiset pari viikkoa kun hän on nukkunut vain sylissä tai liikkuvissa rattaissa. Parikymmentä minuuttia kesti yhtä jaksoista kurkku suorana itkua niin, että lopulta itki äitikin, mutta niin kuin aina tuli se uni nytkin lopulta omassa sängyssä ja sitäpä riittikin melkein kolmeksi tunniksi. Nyt kun olen saanut itseeni sopivan koktailin vitutusta, päättäväisyyttä ja innostusta näitä unijuttuja kohtaan aion aloittaa myös iltaunikoulun, niin että Nakke nukahtaa omaan sänkyyn ilman maitoa. Näissä onkin sitten ihan tarpeeksi haastetta, kokonaisia öitä ja itsekseen nukahtamista katsotaan myöhemmin.

Vaasan reissun jälkeen olen pursunnut energiaa ja saanut aikaan vaikka sun mitä. Kävin Naken vuoden aikana käyttämät vaatteet läpi ja silitin ja viikkasin noin kaksi Ikea-kassillista pieneksi jääneitä vaatteita. Tämän illan hommana on hinnoittelu ja huomisesta viikoksi eteenpäin minulla on pöytä kirpputorilla. En odota suuria voittoja, kun vaatteet joita myyn ovat arvoltaan 0,5-2 €, mutta jos nyt ainakin vähän jäisi plussan puolelle. Ihanaa saada vanha pois kaapeista pyörimästä!

Tämän päivän homma on ollut ylä- ja alakerran ikkunoiden pesu sekä verhojen pesu, silitys ja uudelleen ripustus. Saanen ojentaa itselleni mitalin - voi mutta toki, rouva hyvä, jos se sinut iloiseksi tekee, noin ole hyvä.

Rakastan itseäni tällaisena, touhukkaana ja aikaansaavana, ja tuntuu että tällaiselle minälle kaikki on mahdollista. Virkistävä tunne vaihteeksi!

Mietin tänään Nakkea nukutellessani, että vanhemmuudessa ehkä raskainta on se, että kaikki vastuu on itsellä. On vain luotettava itseensä ja kykyynsä tehdä oikea päätös toisen ihmisen puolesta, vaikka suuri osa vastaantulevista tilanteista on itsellekin outoja ja vieraita. On oltava luja, pehmeä ja johdonmukainen, on vastaanotettava huutoa silloin kun haluaisi itsekin huutaa, haluaisi mukkua, haluaisi lupauksen siitä että jos toimin näin se on oikein, palkkana on hetki omaa aikaa, kupillinen kahvia. Tänään kävi tsägä ja nuo palkkiot minua todella odottivatkin.

Koti on ihanan tyhjä, hiljaisuuden kuulee. Keitän kupin teetä ja valmistaudun vastaanottamaan perheen.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Tuulettumassa

Kokeilenpa bloggaamista junassa kännykällä, nyt kun se tällä huollosta kotiutuneella kännykkäiselläni onnistuu. Niin - tekniikan puolesta onnistuu, mutta liian lyhyt näyttö ja kosketusnäyttö tekevät tästä outoa. Mutta jokunen sana ainakin.

Olen nyt tosiaan kotimatkalla Vaasasta, jossa vietin lyhyen, tekemisen täyteisen, naurun, juttujen ja herkkujen täyteisen kaksikymmentäneljätuntisen. Juna lähti eilen 6:30 - kauhea aikainen herätys, pieni muistutus lomalaiselle aamuvuoroista... Oli tunnelmallista kävellä juna-asemalle kuunsirpin valaistessa kulkijan tietä,vaikka kengät puristivatkin jo alkumatkasta aivan pirusti ja solvasin itseäni, miksi piti hienostella kapoisilla herrainkengillä kun vieressä kenkätelineessä hymyilivät lempeästi pehmoiset tennarinrähjäni lupaillen pehmoisia askeleita ja väsymättömiä jalkoja.

Matka meni mukavasti ja nopeasti omia ajatuksia seuraillen. Minulle on aina yhtä suuri ilo huomata, miten hyvin viihdyn omassa seurassani. Haluaisin taas joskus ihan yksin matkalle, kohteeseen jossa en tunne ketään, jossa istun tuntisotalla kuumalla hiekalla ja annan merituulen tuivertaa ajatukset järjestykseen. Järvikin kävisi, tai metsä, miksei parveke kaupungin yllä. En ole ronkeli kunhan minulla on itseni, heh heh.

Ystäväni luokse saapui lisäkseni hänen opiskeluaikainen ystävänsä, jonka itsekin olen kesäisissä polttareissa tavannut. Mahdottoman kiva nainen, mutta niin kova puhumaan itsestään että jossain vaiheessa iltaa päässäni surisi katkeamattomana pikku parvena vieraita nimiä, paikkoja ja tapahtumia, joihin en osannut mitenkään tarttua ja joita ei kyllä mitenkään avattukaaan. Toki viinillä ja väsyneillä jaloillakin oli osuutta tyhjä pää -kokemukseeni.

Yöllä heräsin pari kertaa kauhuissani etsimään Nakkea. Säikähdys yhdistettynä päivällä kiertämäämme mielisairaalanäyttelyyn meinasivat aiheuttaa raskaita ajatuksia, mutta onneksi aina uni korjasi väsyneen reissulaisen parempaan talteen. Oli ihanaa käydä vähän lomalla ja aika meni aivan liian nopeasti - miten se sama aika voikin nyt mataa, kun en malttaisi odottaa että saan koppasta tyttöni syliin ja nuuuuuhkuttaa ihanaa poskea, hänen tuoksuaan, häntä. Lapsettomien perheiden elämä tuntuu kaukaiselta, romantisoin siihen pitkiä kahdenkeskisiä aterioita kaikessa rauhassa, ekstemporee päiväunia, siistiä kotia, hetken mielijohteesta toteutettuja asioita - mutten vaihtaisi tätä omaa elämääni mihinkään. Tätä omaa sotkun, melun, itkun, kaaoksen, rutiinien - rakkauden, naurun, ilon, onnen,syvän merkityksen kokemuksen täyteistä vahvasti tässä hetkessä olevaa elämääni.

torstai 18. syyskuuta 2014

Valmiina unikouluun?

Aaah, tyttö nukkuu ja edessäni on neljän desin kuppi kahvia JA pullo energiajuomaa. Miten niin äiti on nyt vähän väsynyt. ;-)

No niin, ja nyt onkin tunti kulunut tuosta loistokkaasta aloituskappaleesta, jota naputtaessani Nakke heräsi. Ehdin kuitenki hänen nukkuessaan opiskella googlen ja keskustelupalstojen asiantuntemuksen avulla yksi-vuotiaan unikoulusta. Nakke kun nukkuu nyt välissämme, ja niin ihanaa kun se onkin, on se myös melkoinen murha unelle. Viimekin yönä valvoin varmaan tunnin saaden vähän väliä unissaan pystyyn nousseen vauvan niskaani, sormen silmään, kantapäätä vatsaan... 

Olen miettinyt ja miettinyt unikoulun aloittamista, mutta säälittävä fakta on se, että saatuani illalla Naken nukahtamaan ei mulla ole enää energiaa mihinkään. Huonokin uni on parempi kuin ei unta ollenkaan, vaikka parin yön valvomisilla mahdollisesti ostaisikin hyväuniset jatkoyöt. Olen miettinyt, pitäisikö Nakke siirtää omaan huoneeseen, mutta monikin asia hiertää sitä vastaan. Ensinnäkin tietysti oma jaksaminen -  mistä repiä voimia käydä X kertaa yössä toisessa huoneessa tassuttamassa vauvaa, kun en tahtoisi jaksaa tehdä sitä samassa vuoteessakaan? Toinen syy onkin sitten pehmeämpi: ei minun vauvani ole valmis omaan huoneeseen! Inhoan itse yksin nukkumista ja olen sentään melkein 30 - miksi vuoden ikäinen tykkäisi siitä. Myös vauvapalstojoilla monet puoltavat tätä ajatusta.

Nyt otan siis tavoitteekseni saada Naken nukkumaan koko yön omassa sängyssä. Voi haukotus jo valmiiksi... Toinen tavoite voisi olla, että hän nukahtaisi jo heti illasta omaan sänkyyn. Nykyään nukuttelen hänet sohvalle ja hän jää siihen tuhisemaan siihen asti kun mekinm katsomme telkkaria ja kannamme hänet sitten ylös makuuhuoneeseen. Siskoni oli hoitamassa Nakkea viikonloppuna ja hän vitsaili, kohta se nukkuu vielä 15-vuotiaana tähän sohvalle. Olen siitä asti hörähdellyt honkkelille teinille joka kuorsaa illat sohvalla varsamaiset raajat laitojen yli tursuten ja joka sitten kannetaan omaan sänkyyn jatkamaan unia, mutta, no - 15 vuotta voi mennä nopeasti. ;-)


tiistai 16. syyskuuta 2014

Kotijuttuja, matkahaaveita

Nämä illat, kun Ville painuu edeltä Nakke kainalossaan nukkumaan ja jään yksin katsomaan laatuohjelmia, kuten "Martina ja hengenpelastajat", ovat  i h a n i a. Ja melkoisen tärkeitä jaksamiselle tällaisina päivinä kun Nakke nukkuu väsytystaistelun myötäkin vain puolen tunnin unet ja on koko päivän kiukkuinen ja lyhytpinnainen, koko päivän lahkeessa ja iholla.

Olen huhkinut tänään kuin hurja. Imuroinut, luutunnut, pyyhkinyt pölyjä, hinkannut keittiötä ja vessoja. Pessyt kolme isoa koneellista pyykkiä. Leiponut ja kokannut. Pieni tyttäreni ahkerana apulaisena: sukan pesua kissojen vesikupissa, lattian huuhtominen samaisella vedellä. Inventaario suihkusaippuoista ja shampoista kaatamalla koko hylly. Samainen inventaario leivinpaperista repimällä rulla hylsystään. Roskiskaappien perusteellinen tarkastus... Uh. Ahkera, toimelias tyttäreni. En kiellä ellei ole jokin vaaranpaikka. En nyt aina kehukaan mutta annan touhuta, käsken siisteysintoilijan minussa ummistaa silmänsä. En halua nukkea, haluan elävän ihanan touhuajan, haluan aktiivisen ihmisen ja haluan ihmisen jolla on oma tahto, vaikka se olisikin repiä minut hulluksi. Minut perfektionistin, eikä vielä olla edes uhmaiässä.

Harkitsen Tallinnan reissua ensi viikoksi kaksin Naken kanssa. Pitää laskea rahoja, ja sitten ylipäänsä reissun plussia ja miinuksia. Palaanko virkistyneenä ihanasta rakkaasta Viron maasta vai vittuuntuneena kaikesta säädöstä mitä kömpelöt rattaamme, oman tahtinen lapseni ja kaikki lapsen kanssa kulkemisen lieveilmiöt aiheuttavat.

Nukuin viime yönä viisi ihanaa, yhtäjaksoista tuntia, kun Nakke nukkui omassa sängyssään. Viikon vaivannut hartiajumikin laukesi. Jos vain jaksaisin pitäisin unikoulun.

Kotimme on ihana - vaihteeksi. Välillä vaikeroin, miten tämä on kamala sotkuinen narkkarikämppä ja välillä miten kolkko ja epäkodikas. Nyt mennään ah ihana kotipesä -vaiheessa. 

Perheen kanssa unille. Nukkukaa hyvin!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kateudesta, perhe-elämästä, juhlahumusta ja yksinolon ikävästä

Yritin blogata sängystä kännykällä mutta jotkut asetukset estivät aikeeni. Piti sitten hipsutella tänne alakertaan koneelle. Eihän nyt tietysti mikään nukkumaanmenoaika olekaan, puoli kymmenen illalla, ilmankos ei uni tule. Nukuin vieläpä puolentoista tunnin unet päivällä joten, harvinaista kyllä, univelatkin on taas vähäksi aikaa makseltu.

Olen useana päivänä tuntenut, miten olen täynnä patoutunutta energiaa, jota en osaa purkaa. Luultavasti kroppa se vain janoaa liikuntaa, se haluaa salille tai hölkkäpoluille. En ole viime aikoina oikein päässyt: ensin oli työt enkä halunnut enää päivän päälle lähteä pois Naken luota, sitten lomaviikkoni Savossa ja nyt tällä viikolla ensin ystäväni ja kummipoikani yökyläily ja sitten Villen omia menoja. Nyt kyllä otan sen ajan ja menen. Tai en nyt tietenkään mutta ensi viikosta alkaen. 

Teen itseäni liian tärkeäksi täällä kotona, olen voima joka panee asiat liikkeelle ja saa hommat järjestykseen, ja toki rajani ovat aika venyvät ja voin astua kauaskin omalta mukavuusalueeltani itseni syrjään laittaen, mutta pidemmän päälle se ei tietenkään ole hyvä. Tänäänkin olen tuntenut sellaista kiukkua Villeä kohtaan että olisi melkein tehnyt mieli purra pää poikki. Olisi varmaan pitänyt lähteä pariksi tunniksi jonkun oman jutun pariin ja luottaa, että ilman minua kaikki menee hyvin. 

Toisaalta - oli kiva päivä näinkin (kaikkia riitoja ja haluan purra pääsi irti -hetkiä lukuunottamatta). Istuin aamulla hiekkalaatikon reunalla kivojen naapurin naisten kanssa, aurinko lämmitti kuin kesällä, jutut solisivat, nauru, ja tunsin ylpeää riemua siitä että siinä minä olin. Päivällä käytiin perheen kanssa puistossa jonka jälkeen otettiin koko porukka sohvapäikkärit. Illalla vielä laitettiin pihaa kuntoon: minä leikkasin ruohon ja haravoin, Ville tyhjenteli mutalilluisia ruukkuja ja pesi ne. 

Olen sillä tavalla yksinkertainen, että minusta parasta on tuollainen perheen kanssa yhdessä tekeminen. Vanhempieni luona viikko sitten nostettiin porukalla isän tekemä ovi paikalleen ja olin siitäkin niin fiiliksissä että loistin kuin Naantalin aurinko.

Eilen juhlittiin ystävämme viisikymppisiä suurella, lämminhenkisellä, entuudestaan vieraalla mutta nopeasti tutustuvalla porukalla. Itse kun  haluan pitää piirini pienenä en voi kuin tuntea jotain ihmetyksen ja ihailun sekaista kateutta tuollaista isoa, värikästä ystäväjoukkoa kohtaan. Miten sellainen on mahdollista! Ennen juhlia käytiin Naken kummisedän luona Töölössä ja siinä vanhoja tuttuja katuja kulkiessa tunsin oikeasti sellaista vapautta kuin olisin ollut pitkään pimeässä vankilassa virunut vanki, niin ihanaa oli kulkea tukka pöyheänä ja hame piukeana kahden miehen kanssa, tutut talot ja erkkeri-ikkunat, oluttölkki kädessä kuin milläkin hupakolla, nauru, hölmöt jutut, ei lastenvaunuja ja kauppakasseja raahattavana, ihan vain minä, siinä hetkessä itsellenikin vähän vieraana. Mutta kyllä me illan kulkiessa taas tutustuttiin.

Huomenna lähdemme Naken kanssa päiväksi ystäväni luokse yhteen Helsingin lähikaupunkiin. Ihanaa mennä, mutta samalla tunnen taas inhottavaa kateutta Villeä kohtaan, kun hän saa olla päivän yksin. Minun pitää varoa tätä kateutta, tätä katkeruutta joka on uutta minussa, se nakertaa sielun ja parisuhteen ja on myrkkyä. Toisaalta minun pitäisi saada olla yksin kotona enemmän kuin tunnin verran joka toinen kuukausi, yksin kotona niin että saisi vain lillua ajassa ja olla ehkä vähän yksinäinenkin. Minä joka olen niin, niin rakastanut yksin oloa. Nyt iha itkettää kun se on minulta viety. Juu juu, tietysti tilalle jne, mutta taidan nyt hetken velloa. Ja sitten siivoan lelut lattialta, lakkaan kynnet, luen, kokeilen uudestaan unta.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Vuoden vanha äiti

Olen viime päivinä ajatellut usein, että on ihanaa olla äiti. Olla äiti, ei vain juuri nimenomaan Nakelle vaan ylipäänsä. Vuosi tähän kasvuuni meni. Vuoden aikana olen vaihtanut tuhansia vaippoja, vastaanottanut tuhat itkua ja ainakin tuplasti hymyjä, olen lohduttanut, silittänyt, imettänyt tissit pilalle, kulkenut keskellä yötä rintaraivariaan huutava vauva sylissä pimeässä asunnossa ja vihannut Villeä joka saa jäädä nukkumaan, olen halunnut pudottaa vauvan maahan ja olen halunnut huutaa, huutaa, huutaa niin etten kuulisi kuin oman huutoni, olen halunnut Villen alimpaan helvettiin, olen itkenyt liikutuksesta kun Ville on niin hyvä isä, olen itkenyt kun olen miettinyt jos Nakkea kiusataan koulussa, olen itkenyt kun olen miettinyt miten minulla ei ole enää mitään omaa, olen herännyt joka yö vauvan kähinöihin, olen tuijottanut lukuisia hetkiä nukkuvaa tytärtäni ja ihmetellyt miten kaunis hän on, olen miettinyt omaa kuolemaani enemmän kuin koskaan, olen mennyt märälle hiekkalaatikolle kun olisi tehnyt mieli jäädä sohvalle, olen tiuskinut, hyi olkoon kun olenkin tiuskinut, olen kadonnut hetkeen jossa on vain tyttäreni hymy, nauru, meidän suloiset leikkimme ja hänen odottava ilmeensä kun heitän pallon, olen tehnyt pakkasen täyteen ruokia jotka syljetään lattialle - olen koko ajan ollut ihanan varma siitä miten minä olen paras äiti Nakelle. 

Vuosi on mennyt että olen kasvanut ajatukseen, ettei mikään, oikeasti mikään, tekemiseni ole tärkeämpi Naken sen hetkisen tarpeen rinnalla. Marttyyri kuihtuu koko ajan pienemmäksi, tilalle tulee rauhallinen varmuus siitä miten nyt on näin, ja että luojalle kiitos nyt on näin. Nakke kasvaa koko ajan, tämä hetki katoaa - olen tajunnut sen kirkkaasti ja muistutan itselleni usein, mitä pienempi lapsi sen pienemmät murheet. Enpä olisi uskonut itsestäni mutta rakastan jopa perhepetiämme, sitä miten minulla ei ole hitto vieköön edes omaa tyynyäni ja miten Nakke välillä unessa kaivaa päänsä leukani ja solisluuni väliin, siinä on kuin hänelle tehty kolo. En tule kokemaan tällaista läheisyyttä enää koskaan, tämä on täydellisempää kuin imetysikäisen ja äidin läheisyys jossa vauva imee äidin energian ja sekoittaa hormonit pöllämystyneeksi huolikimpuksi, ja tämä on täydellisempää kuin mitä puolisoiden välillä voi koskaan olla, vaikka rakkauden alun hullaantunut sokea symbioosi ehkä vähän tätä lähenteleekin. Mutta nyt erona on se, että pää on selvä, hormoneista ja kaikesta mikä tekee hupsuksi, olen varpaita myöten minä kaikessa tässä ihanassa, luottavaisessa läheisyydessäkin. 

tiistai 9. syyskuuta 2014

Lomailua

Säpäkkä neuvola-aamu. Aamupalalla Nakke sai mustikan yöpaitansa sisään - jep, älkää edes kysykö, älkääkä sitäkään miten paljon sotkua voi yhdestä ainoasta mustikasta tulla. Meikatessani pudotin poskipunan, joka tottakai hajosi. Luulin siivonneeni kaiken ja kohta luokseni läpsytteli mairea Nakke poskipunan särpäle suussa ja väriä suupielissä eli ei kun uudestaan siivoamaan, tyttö ja kylppäri. Kylmää kahvia, puolijuoksua perille neuvolaan. Hikisenä, ehdimme. Nakke sai kolme piikkiä ja jokaisen kohdalla minä paruin sisäisesti kovempaa kuin mihin Nakella ääntä riitti.

Kotiin tultuamme naapuri pysäytti ja kyseli, osaanko neuvoa kantoliinasidontoja. Hän muisti nähneensä minut useaan kertaan kantamassa Naken ollessa pieni, repussa tosin, mutta siitä juttu ryöpsähti ja voi kun oli kivaa jutella ja tutustua. Pääsin näkemään hänen kuusi-viikkoisensa ja oi, voi!, vauvat ovat niin niin niin lumoavia. t. krooninen vauvakuumeilija.

Viikko sitten Nakke täytti vuoden ja minä aloitin kesäloman. Ihanaa olla lomalla! Olen ehtinyt vaikka mitä, tavata ihmisiä, vierailla vanhempieni luona Savossa, löytää taas uudelleen tatsin kotipäiviin ja taaperoikäisen meininkeihin, shoppailla vähän, käydä kampaajalla, ajaa satoja kilometrejä autolla, lenkkeillä raikkaassa metsässä, saunoa rantasaunassa, löytää ampiaisen jalkapöydältä ja hirvikärpäsen rinnasta, nauraa katketakseni, olla assistenttina yksi-vee kuvauksissa ja eilen vielä poistattaa viisaudenhampaan. Onnistuin lietsomaan itseni ihan hurjaan jännitykseen siinä leikkauskaavun alla maatessani ja aika epämukavaahan se sitten olikin, vaikkei puudutusten ansiosta tietenkään sattunutkaan. Parin kuukauden päästä uusiksi, jihhei!

Kohta kunhan Nakke herää ja saadaan syötyä lähdetään kukkakaupan kautta Villen tädin luo. Vaihdan kukkakimpun polkupyörään, jonka hän - kuvitelkaa! - ilmaiseksi minulle lupasi. Universumi oi universumi, taas olet minulle hyvä. 

Illalla saan tänne meille yökylään ystäväni ja kummipoikani, iiihaanaa! Loma on vielä aluillaan, kaikki on hyvin, aikaa on.

lauantai 16. elokuuta 2014

Laatikon reunalla

Meidän taloyhtiömme on täynnä, siis totisesti täynnä, lapsia. Lapsia ja sitten kauniita ja upeita äitejä ja isiä, jotka istuvat aamusta iltaan muksuineen pihalla, notkuvat toistensa ovilla juoruamassa ja antavat lastensa kyläillä toisten luona, käyvät itsekin kahvikupposella. Olen seurannut tätä ystävystymistä sivusta ja miettinyt: hitto vie, taas taas taas sivussa. Tuo taloyhtiömmehän on uusi, kesäkuun ensimmäinen viikonloppu 2013 oli täynnä trafiikkia kun muutimme kaikki silloin. Kaikille siis yhtä uutta, ja silti osa on päässyt enemmän ineen. Tietysti tähän tutustumattomuuteen on meidän perheen osalta eniten vaikuttanut se, että koko kuluneen vuoden Nakke on ollut pikkuinen vauvanrääpäle enkä ole hänen siivellään voinut tutustua, kun on vain kaahotettu vaunulenkkejämme ja hautauduttu kotiin.

Vaan toista on nyt! Kuten olen kertonut on Nakke alkanut liikkumaan, uusimpana uutuutenaan pari päivää sitten oppimansa kiipeäminen (Omg! On muuten todella hurjaa, kun 70 senttinen täysin itsesuojeluvaistoton ihmisenpoikanen kapuaa hirveää vauhtia portaita!). Ollaan pari kertaa käyty perheen kesken läheisen leikkipuiston hiekkalaatikolla että Naketsu pääsee purkamaan energiaansa ja eilen rohkaistuin sen verran että mepäs menemme Naken kanssa oman pihamme laatikolle. Kyllä, r o h k a i s t u i n ! Kun siellä näkee niitä kauniita, timmejä, ruskettuneita kolmen lapsen Super(koti)äitejä ja -isiä jotka niiiiin tuttuina heittävät läppää keskenään niin sitä on pöhkössä mielessään jo kehitellyt taloyhtiön leikkipaikasta sellaisen pienen porukan olohuoneen. Eilen sitten sain siis järkeä päähäni, puin Naken ulkotamineisiin ja valmistauduin kohtaamaan superäidit ja -isät.

Meni hyvät valmistautumiset hukkaan, kun huomasin vasta pihalla että ulkona sataa. Huomenna, tai siis tänään sitten! Olemme nyt viikon aikana nähneet kahdesti serkkuani perheineen ja se, miten Nakke onnellisena ja keskittyneenä "leikkii" pikkuserkkujensa kanssa on ihanaa katsottavaa. Toivon siis Nakelle lapsiseuraa ja itselleni sellaisen varman fiiliksen naapurien kanssa. Ehkä että voisi pysähtyä vaihtamaan kuulumisia ja vaikka lainata sokeria. Kesällä istua hiekkalaatikon reunalla ja hörpätä kahvit. Lapsellinen haaveeni olkoon kuultu.

torstai 14. elokuuta 2014

Tahdon.

En tiedä, miksi minulle on luontaista monissa asioissa niin sanotusti jättää takaportti auki. Periaatteessa olen sitoutuvaa tyyppiä, niin ystävyys-, työ- kuin parisuhteenikin ovat kestäneet kauan. Mutta voi miten sitoutuminen onkin oikein kuristanut, sitonut kuin rautakahleilla! En tiedä pelkäänkö lopulta aiheuttavani pettymyksen vai miksi on vaikea antaa kaikkeni, minut, kokonaan. Että tuli mitä tuli mutta tässä sitä ollaan, ota tai jätä, olen valmis.

Seurustelimme Villen neljä vuotta ennen kihloja ja kaksi vuotta ennen naimisiinmenoa. Jokin minussa jarrutti... Huomaan vieläkin ajattelevani usein ärtymyksen hetkinä, että jos asuisimme erillään ei tartteis sietää tuollaista (esim. sotkuista olohuonetta tai muuta vastaavaa huippusuureellista). Viime aikoina olen tarttunut noita ajatuksia hännästä kiinni ja oikein ravistellut, niin tolkuttomia ja pöhköjä ne ovat! En oikeasti haluaisi asua erillään, en haluaisi että asiat olisivat mitenkään muuten kuin ne ovat, vaan päinvastoin tämä meidän rakkaus ja meidän pikkuinen perheemme on parasta mitä minulla on. Ehkä liian hyvää, mieli haraa onnea vastaan, yrittää hajottaa sitä ennen kuin käy jotain mitä ei voi itse hallita...?

Sama juttu vaikkapa asumisen suhteen. Olemme aina asuneet vuokralla, päällimmäisenä ajatuksena se että mistä sitä tietää minne haluaa asettua. Taas, takaportti on auki, mielen muuttuessa vuokrasopimuksen voi purkaa nopeasti ja muuttaa vaikka Kuusamoon... Vaikka... En minä halua muuttaa. Tai haluan ehkä jonain päivänä, aivan kuin saatamme jonain päivänä kohdata Villen kanssa ylitsepääsemättömiä esteitä, tai saatan sairastua vakavasti, herranen aika, saatan kuolla. Mutta jostain olen saanut uutta voimaa ja rohkeutta ajatella, että elämä on nyt. Tietysti kamaliakin asioita voi tapahtua ja varmaan tuleekin tapahtumaan, muttei mitään mistä en selviäisi. Paitsi tietysti se kuolema, mutta se on sitten, se. Nyt haaveilen omistusasunnosta ja ikävöin omaa rakasta Villeäni, omaa rakasta Nakkeani, ja odotan aamua.

maanantai 11. elokuuta 2014

Kesä, annan sun mennä

Ihanat, ihanat vapaat! Tänään piti olla vuorossa Hangon reissu, mutta epävakaisen säätiedotuksen vuoksi vaihdoimmekin määränpään Porvooseen. Siellä paistoi aurinko niin että hiki tuli kävellessämme vanhan kaupungin kauniita ja tunnelmallisia katuja. Aivan tuli Tallinnan ja Tukholman vanhat kaupungit mieleen. Olen käynyt Porvoossa kahdesti aiemmin, kerran syksyllä kummipoikani ja hänen äitinsä, ystäväni, kanssa ja kerran talvella Villen kanssa (elin silloin alkuraskauden ihanuutta ja syötyämme ravintolassa kolmen ruokalajin illallisen sain kiireesti sännätä oksentamaan sen - money well spent...), mutta kuten Suomessa nyt yleensäkin on Porvookin tietysti kauneimmillaan kesällä.

Mitään kovin kummoisia suunnitelmia meillä ei päivällemme ollut ja lopulta se sisälsi paljon kuljeskelua kauniilla kaduilla, paljon herkkuja ja paluumatkasta paljon päämääräätöntä ajelua Sipoon maalaismaisemissa. Tein pieniä ostoksia yhdestä suloisesta vanhan kaupungin putiikista, kahvia joka jauhettiin silmieni edessä, lakritsaa ja vaniljatoffeeta, ja sitten haettiin ruokakaupasta eväitä ja pidettiin piknik puistossa. Nakke konttaili ja örisi kuin mikäkin hevibändin laulaja ja nousi vuoroin minua ja vuoroin Villeä vasten seisomaan niin että vähän väliä sai varoa lähmäisiä pikkunäppejä, mutta muuten oli oikein idyllinen tunnelma. Ville haki meille vielä kahvit torilta (ja mulle munkkirinkilän - varmistettuaan ensin ärsyttävästi, jaksanko varmasti vetää vielä munkin äsken nauttimani pullan päälle... Haloo, tottakai!) ja kylläpä kelpasi sitten mahat täynnä jatkaa matkaa.

Kotona oltiin vasta kuuden maissa eli koko päivä meni reissatessa. Pysähdyttiin jonkun järven luona ja Nakke pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa huljuttelemaan varpaitaan luonnonvedessä ja ilmiselvästi nautti siitä, ja väsähti sitten niin että nukahti heti autoon päästyään ja nukkui kaksi tuntia. Me juteltiin Villen kanssa harvakseltaan, Ville ajoi, ihailimme maisemia, torkuin takapenkillä, söin matkakarkkia. Ennen kotiin menoa pyörähdettiin vielä kotimme lähellä yhdellä kirpparilla, josta Ville osti tytölle pari kirjaa ja farkkuleggingsit, sekä Biltemassa työkaluja hakemassa. Nyt koko muu porukka kissoja myöten nukkuu, oli selvästi hiton rankka päivä.

Mulla lihaksia kolottelee, kun kävin eilen taas viikon tauon jälkeen salilla. Aina istahdettuani ja taas noustessani löytyy uusia, kipeitä lihaksia. Salilla irvistin vaa'alle ja suunnittelin ryhtiliikettä, kotona kiljaisin KYLLÄ Villen ehdotukselle tilata pizzat... Pizzojen jälkeen köpöteltiin mahat polvissa läheiselle leikkikentälle, missä Nakke pääsi keinumaan ja leikkimään ensimmäistä kertaa hiekkalaatikolle. Ensin vähän ihmetteli ja nökötti vain paikoillaan, mutta sitten alkoi touhuta ympäriinsä. Mikä olikin ihan hyvä, koska alkuasetelma oli se että Ville ja Nakke istuivat tylyn näköisinä laatikon reunalla ja minä napotin keskellä möyhien hiekkaa onnessani, kato Nakke kato!, näin leikitään hiekalla, kato! Vietiin äiti leikkimään, kuten Ville sarkastisesti kommentoi.

Ihanaa, ulkona taitaa sataa! Kesänrakastajana en olisi uskonut tätä sanovani, mutta olen todella iloinen jos helteet nyt alkavat väistyä raikkaampien tuulien tieltä. On väsyttävää, kun ei saa öisinkään nukuttua kuumuuden takia. Luulen kärsiväni pienestä nestehukasta, koska vaikka yritänkin päivisin juoda ahkerasti niin johan sen maalaisjärkikin sanoo, että kun hikoilee joka yö juomatta niin kyllä siinä kroppa kuivuu, etenkin kun päivätkin ovat touhua ja kuumuutta täynnä. Ja jos nyt vielä jatkan aiheesta niin tänäänkään en ole käynyt montaakaan kertaa vessassa vaikka varsinkin nyt illalla olen juonut varmaan kaksi litraa eli kroppa vain imee kaiken nesteen minkä saa. Joten viileät yöt, minä toivotan teidät mitä lämpimimmin tervetulleeksi.