torstai 27. helmikuuta 2014

Muistoja ja asennetta

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten elämä muovaa ihmistä, ja samalla: miten ihminen muovaa elämäänsä. Ajattelen aina rasittavuuteen asti, miten oma asenne ratkaisee ja miten periaatteessa kaikki on mahdollista kaikille, kun vain tosissaan haluaa. Tai toisaalta ajattelen noin, toisaalta että ihan hemmetisti onneahan tähän kaikkeen tarvitaan, ja esimerkiksi jos on vaikka kurja lapsuus voi olla vaikea saavuttaa tasapainoinen, onnellinen aikuisuus. Tai jos ei vain tapaa unelmiensa kumppania on vähän paha nyhjästä seurustelusuhde, vaikka sitä todella kaipaisikin. Ajattelen myös, että kun itselläni on ollut aina asiat kutakuinkin reilassa ja suurimmat surut elämässäni ovat olleet lähinnä sellaisia nuoren ihmisen maailmaan törmäileviä kasvukipuja, omaan itseeni kohdistuvia epäilyksiä ja parisuhteen ongelmia, en ole oikein oikea ihminen sanomaan.

Silti sanon: asenne ratkaisee, kaikki on mahdollista. Tai melkein kaikki ainakin - en usko, että meikästä voisi kuoriutua ammattilaulajaa vaikka tekisin mitä, mutta varmasti kovalla työllä voisin oppia jonkun biisin suht tyylipuhtaasti luikauttamaan. Ja paluu ensimmäisen kappaleen alkuun, itse tämä elämämme sävyt maalaamme. Kyllähän sitä voisi kaikesta löytää negatiivista, tai sitten voi suhtautua kaikkeen niin kuin jostain lehdestä lukemani rintamavaimo: lähtökohtaisesti kaikki uusi otetaan vastaan mahdollisuutena. 
 
Itse yritän olla aina positiivinen, tai ei tarvitse enää yrittää vaan se tulee luonnostaan. Jos ei tule, muistutan itselleni, millaisen muiston tahdon tästä hetkestä tehdä? Tahdonko muistaa itseni naama väärinpäin maailmanlopun meiningeissä, vai tahdonko muistaa hyvän fiiliksen ja tuntea mahdollisuuksien kepeän painon? Eihän montaakaan hetkeä sinällään tietysti muista - ja samalla jokainen hetki pikkuisen ohjaa elämän suuntaa. Jos ottaa positiivisuuden tavaksi saa pitkässä juoksussa varmasti enemmän kuin jatkuvasti naama näkkärillä ja itseensä käpertyen.

Vauvan kanssa joutuu päivittäin tilanteeseen, jossa joutuu laittamaan omat tarpeensa ja halunsa syrjään ja tekemään asioita, jotka eivät välttämättä kiinnosta pätkääkään. Itse en ainakaan ole tullut mitenkään järin yleväksi silkasta äidinrakkaudesta, vaan pakko myöntää että välillä vituttaa kun joutuu keinuttelemaan väsymysitkuista tai viihdyttämään yksin viihtymätöntä vauvaa, kun nälkä kurnii mahassa ja ruoka tuoksuu houkuttelevana vieressä tai olisi juuri se lempiohjelma alkamassa telkkarissa. Alkuun hormonihuuruissani tunsinkin itseni maailman suurimmaksi kusipääksi, kun puhisin mielessäni vaikka pieni ihminen ei varmasti tahallaan itkenyt, tai mitä milloinkin. 
 
Nykyään en enää tunne syyllisyyttä mutta yhä harvemmin myös vitutusta, koska mietin, millaisen muiston haluan kyseisestä hetkestä tehdä. Haluanko muistella huomenna, miten vauva itki ja minä tiuskaisen sille pää kiinni, vai haluanko muistaa miten hoidan tilanteen hyvin, lempeästi, rakkaudella? Etenkin kun vauvan kanssa sitä on vain pakko mennä sen ipanan mukaan: voi osoittaa mieltään jupisemalla lapsellisia, tai sitten vain hoitaa velvollisuutensa - ennemmin tai myöhemmin se on kuitenkin hoidettava. 

Tällaisia olen miettinyt. Jos tästä postauksesta ei saa mitään selvää se johtuu siitä, että katson samalla kanavapomppien Liviltä Juttaa ja puolen vuoden superdieettejä ja Neloselta Poliiseja, tekstailen serkkuni kanssa, juoksen yläkerrassa hyssyttämässä vauvaa ja kyttään välilehdessä Facebookia. ;-)

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Perheellisen pohdintoja

Mietin illalla salilta ajellessani sitä, miten Naken otsa eilen kopsahti sohvankaiteeseen. Sitä säikähdyksen tunnetta kun tajusin että nyt sattui, ja Naken hämmästyksen kautta itkuun vääristyvää naamaa. Pitäisi jo osata antaa olla eikä päinvastoin oikein kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta tuo jälkimmäinen tuntuu sujuvan meikältä paremmin... Tuntuu että eiliseen päättyi ajanjakso, jolloin sataprosenttisesti luotin itseeni Naken äitinä, luotin siihen että minun kanssani hänelle ei ikinä voi sattua mitään. Ihana höperö luottamus, niin vahva ja turvallinen... Särkyväksi tehty, tottakai, mutta voi miten siinä oli hyvä!
 
Vähän sama kuin syksyllä Naken itkiessä täällä kotona ensimmäistä kertaa oikein kunnolla ja Villen tiuskastessa tälle jotain - tuntuu että silloinkin jotain hajosi peruuttamattomasti, nimittäin illuusio siitä, ettei mikään tuossa pienessä tytössä voisi ärsyttää meitä. Se kai on yksi iso haaste meille vanhemmille, itselleni ainakin, hyväksyä inhimilliset kivut ja tiuskahdukset oman lapsen kohdalla, hyväksyä heikkous ja epävarmuus omassa itsessä suhteessa lapseen, hyväksyä väsyneet ja vihaiset tunteet, hyväksyä ja kuitenkin joka päivä pyrkiä olemaan lapselleen paras - ja päivän päätteeksi tehdään tili, olinko riittävän hyvä... Ja, taas: hyväksytään se riittävän hyvä, ne kaikki kiukkuiset tiuskahdukset ja vahingot joita ei ennätetty estää, netissä vietetyt hetket intensiivisen laatuajan sijaan, hyväksytään ne kaikki, se kaikki, riittävän hyvä. Hyväksyä ja tyytyä, kuitenkin aina sen hetkistä parasta tavoitellen - ei mitään itsestäänselviä asioita!

Päivällä kävin TAAS pikaisesti Jumbossa. Hain kännykkäni huollosta ja nappasin Nakelle ystävältäni saamallani hänen kummitädiltään saamallaan lahjakortilla yhdestä kaupasta hamosen. Kotona kylään tullut Naken kummisetä kommentoi, aika rohkea, ja Ville ihmetteli pitääkö nyt vauvalla olla hame. Voi hyvänen aika miehet, miksikä ei pitäisi kun kerran looking good baby... Nautin näistä pukeutumishömpötyksistä nyt sydämeni kyllyydestä, kun mistä sen tietää jos vaikka jo parin vuoden päästä Nakella on ihan omat visiot mitä haluaa kantaa päällään ja mitä ei.

Päivällä käytiin parin tunnin kävelyllä perheen kanssa. Käpöteltiin Vantaalle sellaiseen Vahinkotavarakeskukseen ja kylläpä löytyi kaikkea meikeistä mausteisiin ja lattianpesuaineista pipareihin, eikä maksanut paljon. Köyhä hamsteri kiittää! Poistullessa käveltiin jonkin verran Vantaanjoen vartta ja nautittiin keväisestä säästä, ja innostuttiin mittailemaan voimiamme sellaisilla treenipenkeillä. Tulos: Puh huh, hävettäisi jos olisin jonkun vieraamman kanssa ollut. Tälleen ihan aktiivisena liikkujana itseään pitävälle on aina vähän lannistavaa huomata miten heti kun vastuksena on oman kropan paino niin jopas on kaikki niin kutsutut voimat poissa...

Mietin, ja Villellekin sanoin, miten minusta on aina kivaa tehdä jotain perheellä. Jotenkin haluan ihan hirveästi sellaista tavallista, hyvää elämää, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan ja lapsilla on rajoja ja rakkautta, koti on kiva ja ruoanlaittoa oiotaan välillä lämpimillä voileivillä. Tuntuu vähän nololta tällaiset unelmat... Mietin, että jos olisin ollut nuoresta asti paremmalla itseluottamuksella varustettu niin haluaisinkohan tavoitella jotain enemmän? En kyllä yhtään tiedä mitä se enemmän olisi... On kuitenkin perhe, työ, koti. Mitä vielä, mitä? Ihan on kuule hyvä unelma, vaali ja helli sitä hölmö nainen, ja mene nukkumaan siitä.

Mäpäs menen, joten öitä ;-)

tiistai 25. helmikuuta 2014

Itseruoskinnan mestarin kevätfiilistelyt

Mikä merkillinen päivä! Tuntuu niin kamalan pitkältäkin, ihan kuin tähän yhteen päivään olisi ujuttautunut toinenkin kaupan päällisiksi. Varmaan tuo aurinko sen tekee. Talven pimeys on väistynyt, hurraa, hurraa, hurraa! Tämä talvi on pitkä kuin elämä, joulustakin tuntuu kuluneen jo viisimiljoonaa vuotta... 
 
Ihanaa kun on kevät ja valoa, kaikki on heti paremmin. Ja kun sanon kaikki tarkoitan mieli, jaksaminen, kiinnostuneisuus, vireys, kaikki.

Päivällä Nakke kupsahti sohvalla sylissäni suoraan otsa edellä kaiteeseen. :-( Voi sitä huutoa... No ei sitä onneksi kestänyt kun jonkun puoli minuuttia ja taisi johtua enemmän säikähdyksestä, mutta ette voi uskoa sitä itseruoskintaa jota pääni sisällä kävin, ja käyn vähän vieläkin... Kyllä järjellä ymmärrän, että vahinkohan se oli ja vaikka tietysti olisi pitänyt pitää hänestä paremmin kiinni, niin niin paljon kuin Naken kanssa olen niin ihme kun ei enemmän vahinkoja satu. Itseasiassa, tuo oli ensimmäinen, läheltäpiti tilanteita sen sijaan on viikottain. Ja järjellä ymmärrän, että eipä se tainnut kovasti sattua, kun oli niin lyhyt itku eikä sen jälkeen ole ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa. 
 
Mutta... Äiti minussa miettii: Voi helvetin idiootti, hullu, tuollaisella ei pitäisi olla lasta! Olisit voinut tappaa hänet! Huolimaton, piittaamaton, lapsellesi vaarallinen HULLU. Ja tuo oli vielä aika siistitty versio siitä miten oikeasti ajattelen... Pitää nyt vain yrittää kuunnella tuota järki-minää ennemminkin kuin hysteeristä äiti-minää.
 
Illalla kävin juoksulenkillä! Ihan vain sellaisella parin kilometrin (20 minuuttia kesti) mittaisella, mutta voi miten teki hyvää! Aurinko paistoi, tiet olivat sulat ja multa tuoksui, aaah kevät! Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki! Tosi kivaa vaihtelua tuollainen juoksupyrähdys iänikuiselle kahvakuulailulle. Aamuisin kyllä tykkään siitä kahvatreenistä, mutta vain jos Ville ei ole kotona. Vaikka tässä naimissa ollaankin niin pitää nyt edes yrittää ylläpitää/ luoda sellaista etäistä illuusiota ihan ok-viehättävästä naisesta, eikä hikisestä ja lähmäisestä kuulantyöntäjästä... 
 
Nakke kääntyi tänään ensimmäistä kertaa tarkoituksella selältä vatsalleen. En ole mitenkään hurjan innoissani, koska hän on jo pitkään kääntynyt vahingossa, joten ollaan tiedetty että kyllä se homma sujuu kun neiti vain haluaa. Yleensä Nakkea ei kiinnosta pätkääkään edes yrittää kääntyä vaan köllöttelee aikansa selällään välillä vatsoja tehden ja vinkuu sitten ylös. Äitiinsä tullut jumppatyttö... Tänään kuitenkin varmaan kevätauringon innoittamana kääntyi tosiaan kahdesti - kohtalon ivaa muuten, kun olin juuri kuvannuyt videota hänen touhuistaan ja juuri kun lopetin kuvaamisen Nakke kääntyi. Aikataulutuksen mestari tässä terve!
 
Päivällä Naken nukkuessa päikkäreitään vaunuissa pihalla siivosin ja nautin puhtaasta, hiljaisesta kodista ystävälleni sähköpostia kirjoittaen. Aurinko paistoi likaisten ikkunoiden läpi ja lukuunottamatta sitä otsakuhmu-episodia oli suloisen kepeä mieli. Kevät, tule vain, tule rakas, tule, minä olen valmis sinua varten.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Perhe

Käytiin illalla koko perheen voimin - taas! - Jumbossa ja Flamingossa. Vein risan kännykkäni huoltoon, ja samalla vaivalla myös tuota edellisen kännykän, josta on akku mäsänä ja takuuta vielä sopivasti jäljellä. Nakke nuokkui repussaan kun toimitettiin asioita ja tehtiin pieniä ostoksia, mm. punaviiniä ja Nakelle uusi lelu. Olen ollut tyytyväinen, kun Nakella on vielä tosi vähän leluja, ei varmaan kuin viisi tai jotain, mutta nyt on niistä vähistäkin hävinnyt pari joten ihan perusteltu oli tuon uuden osto. Taisikin olla mieleinen, kun Nakke kotona oikein tutisi lelun nähdessään ja punnersi sitterissä hienosti istumaan lelua tavoitellessaan.

Oli kivaa viettää tuollaista perheaikaa, vaikka sitten ostoskeskuksessa. Lähtiessä otin vielä Spice Icesta jäätelön ja vedin sen kulinaristisesti parkkihallissa matkalla autolle. 

Olen tänään usein miettinyt, miten perhe on tärkein, ja ehdottomasti parhainta mitä olen elämässäni onnistunut saamaan.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Hitaan päivän kasvatuspohdinnat

Pitkä, kiva päivä takana. Aamulla nukuttiin koko perhe puoli yhteentoista, aika ihanaa. Nakke osoitteli herättyään muumeja lakanoista ja väläytteli hymyjä, oli ihan hiljaa ihan kuin olisi ymmärtänyt että pitää antaa yötöissä olleen isin nukkua. Mulla lihaksia kolotti eilisen salitreenin päälle ja siksikin oli niin kiva kun sai lepuuttaa ruhoaan pitkään.

Päivällä käytiin Naketsun kanssa Jumbossa, että Ville saisi nukkua hiljaisessa kodissa. Ei ollut mitään sen syvällisempiä tarkoitusperiä reissulla kuin ruokakaupassa käynti, mutta hyvin saatiin siihen melkein neljä tuntia menemään bussien sunnuntaiaikojen vuoksi. Mietin taas tätä elämääni, niin kuin melkein aina mietin, sitä miten nykyään on aikaa käyttää neljä tuntia ruokakaupassa käyntiin, ja sitten kun olen töissä tietysti myös tulen käymään kaupassa, mutta jotain neljä kertaa tehokkaammin. En ota makoisaa cappuccinoa Cafe Picinicin kojusta ja kohauta olkiani kun seuraavan bussin tuloon on puoli tuntia, vaan lähden kävelemään. Haistelen orastavaa kevättä ja nautin hiekan rapinasta kenkien alla eikä tarvitse katsoa kelloa.

Nautin jokaisesta päivästä jonka saan elää ja olla, nautin vaikka henki menisi. Päätin taas.

Illalla sain siskoni kylään. Katsottiin telkkaria ja herkuteltiin, luettiin lehtiä ja juteltiin. Siskon lähdettyä tein kahvakuulatreenin ja vauvalle taas reiluksi viikoksi soseet, ja nyt, tässä taas - miettimässä, hohhoi. Tällä kertaa sitä, kun eilen salin jälkeen pukuhuoneessa oli äiti kolmen vilkkaan lapsensa kanssa, ja vaikka ymmärrän hyvin äidin ehkä vähän vittuuntuneita fiiliksiä ja nostan kyllä hattua että lähti kolmen villiviikarin kanssa uimaan (etenkin kun kuulin keskustelusta, että oli hänen syntymäpäivänsä), niin jäi silti harmittamaan hänen ivallinen tyylinsä puhua lapsilleen. Jatkuvasti sellaista veemäistä kuittailua, joka joko meni lapsilta ohi tai sai heidät hämilleen, eikä ainakaan lopettanut käytöstä joka äitiä ärsytti. Ei ne muksut siitä varmaan kärsineet, mutta sivusta kuunneltuna kuulosti inhottavalta. Oli niin epätasainen asetelma siinä.

Välillä hirvittää, miten sitä osaa itse sitten kasvattajana toimia. Miten osaa olla menettämättä hermojaan ja miten osaa saada lapsen tuntemaan itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi silloinkin, kun hän tekee jotain ns. tuhmaa, ja miten osaa erottaa sellaisen käytöksen johon tulee puuttua sellaisesta, mikä vain sattuu ärsyttämään mua. Mun ehkä tärkein kasvatustavoite on, että saisin iskostettua Naken päähän miten hän on aina aina aina tärkeä, rakas ja ihana, teki mitä tahansa, ja että hänen arvonsa ihmisenä ei ole riippuvainen mistään teosta: hän ei voi tehdä mitään, mikä vähentäisi tai lisäisi sitä. Hän ei ole parempi kuin muut mutta hän on aina aivan yhtä hyvä kuin muut. Olen varmaan näistä jutuista ennenkin kirjoittanut... Itse olen joutunut tekemään ihan älyttömästi töitä itsetuntoni kanssa ja tuntuu, että se on vasta ihan viimeisen vuoden tai parin aikana vihdoin vakiintunut hyväksi, joten todellakin toivon ettei oman tyttäreni tarvitse tehdä samanlaista duunia itsensä kanssa.

Huomenna pitää säätää hajonnutta kännykkää huoltoon. Tympii jo valmiiksi, takuutodistukset, kuitit ym., hohhoi. Nyt sitä ennen kuitenkin yö ja uni, nukkukaatte hyvin.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Ylämäki alamäki ylämäki alamäki...

Jotenkin erikoinen päivä. Surua ja iloa, mielentyyneyttä ja myrskyajatuksia. Oikeasti välillä tuntuu että sekoan tähän kotonaoloon ja omiin kehää kiertäviin ajatuksiini, ja silti samalla haluaisin vain pysäyttää ajan tähän: kun kaikki on hyvin, Nakke ihanan pieni, äidin tai isin syli riittää aina lohduttamaan ja koko perheen on hyvä olla kotona. Kai sitä vain on sellainen, että aina ja aina se ruoho on siellä aidan takana vihreämpää. Vaikken kyllä yhtään haluaisi olla sellainen ihminen.

Aamulla nukuttiin koko perhe puoli kymmeneen, ah. Yö menikin vähän niin ja näin, Nakke heräsi usein höpöttelemään ja oli lopulta meidän vieressä enemmän kuin omassa sängyssään. Niin on ollut usein viime aikoina ja jotenkin on niin ihana nuuskutella vauvan tuoksua koko yö, ja kohdata heti herättyään ne loistavat tähtisilmät ja hymyilevä suu. Tiedän, lällyä. Mutta Nakke vain on jotain niin ihanaa että vieläkin melkein päivittäin pysähdyn ihmettelemään, olenko oikeasti tuon pienen tytön äiti ja miten minulla ja Villellä on käynyt näin valtava onni.

Päivällä touhusin kotihommia ja lähdin sitten salille, pitkästä aikaa. Ville ja Nakke tulivat saatille, mikä oli kiva. Paino oli nyt treenin jälkeen 85,65 kiloa eli pikkuisen mennyt alaspäin. En voi todellakaan kehua syömisillä olevan osuutta asiaan (t.miss herkkuperse) mutta varmaan lähes jokaisen aamuni aloittaut kahvakuulatreeni on vähän vaikuttanut. Neljä kiloa vielä raskauden alun painoon, pitäisi nyt taas vähän ottaa itseäni niskasta kiinni. Tosin äskenkin leivoin porkkanakakkua ja salin jälkeen tehtiin pizzaa, mulle kasvis- ja Villelle tonnikala, että niin, tämäkin dieetti alkaa sitten vissiin maanantaina.

Kuntoilujutuista puheenollen, olen satuttanut kahvakuulaillessa vasemman polveni. Se on muuten ihan normaali, mutta portaita kävellessä ja muita vastaavia liikkeitä tehdessä vihlaisee ikävästi sivulta. Ei olekaan tainnut ikinä olla polvi kipeänä ja täytyy sanoa että aika häijy kipu. Ja erikoinen, kun salillakin juoksin 20 minuuttia ihan rivakkaa intervallia ja sitten en pystynyt tekemään sellaista takareisiliikettä edes kevyillä painoilla, kun vihlaisi niin ilkeästi.

Olen tänään TAAS liikuttunut kyyneliin, kun Ville on niin ihana isä Nakelle. Jotenkin heillä toimii yhteispeli koko ajan enemmän ja enemmän niin että tuntuu välillä, että äiti jää siitä paletista ulkopuolelle. Sanoinkin eilen itsesääli äänestä tihkuen, miten Villen elämän ykkönen on Nakke, kakkonen Kirppu, kolmonen tietokone jne, sitten pitkän listan hännän huippuna: vaimo. Itsesääli rocks... Ja ei, en vaihtaisi mihinkään Villen ja Naken suhdetta, se on niin kaunis että nytkin meinaa itkettää. Tuntuu, että Nakke on onnekas ipana kun on näin rakastavat vanhemmat - ja aika onnelliselta tuo onnekas vaikuttaakin, onnelliselta, luottavaiselta, rauhalliselta pieneltä mussukalta.

No niin, lässytys seis... 

Ville on nyt yövuorossa töissä. Huvitti huomata, miten usein ärryn Villen tietynlaiseen leväperäisyyteen, siihen miten leikkuulauta jää täyteen muruja, matto täyttyy ulkoa tultua hiekalla ja kesällä ostettu pesukone odottaa vieläkin loppuasennustaan. Kiroilen varmaan joka päivä mielessäni, miten on se helvetti kun ei voida tehdä kerralla kunnolla ja miten miksi ihmeessä pitää ryhtymällä ryhtyä asioihin kun monet on niin pieniä että ne hoituisivat ihan minuutissa tai parissa, kun vain kävisi toimeen. Mutta, auta armias kun olen yksin: ihan olen se sama mustankiiltävä pata joka kattilaa tämän tummista kyljistä solvaa... Äskenkin sitä porkkanakakkua leipoessani oli kyllä sellaista sotkua että huh, ja sellaista hälläväliä meininkiä että hu hu huh... Kännykkä on rikki ja senkin parissa suoritin erinäisiä lyhytnäköisiä ratkaisuja, aivan kuin kotikonstein muka saisin huollon kierrettyä.

Sain illalla kuulla ystäväni appiukon poismenosta. En tietysti tunne koko ihmistä, mutta tuli silti surullinen mieli miettiessäni ystävääni ja tämän miestä, heidän lastaan joka menetti ukkinsa, leskeksi jäänyttä vaimoparkaa... Niin kovin lyhyt on tämä elämä, lyhyt ja rajallinen. Se on nyt, tässä ja ennen kuin minäkään huomaan olen jo vanha ja katson aikaa taaksepäin, muistelen tätäkin vuotta, teen tiliä ja ihmettelen, näinkö lyhyt tämä elämä olikin.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Yllätyspaljastus: rento mama

Nakke nukahti illalla syliini tunti ennen nukkumaanmenoaikaansa. Siinä hän tuhisi rintaani vasten ja oli niin täydellisen luottavainen siinä syvässä vauvanunessaan, etten vain raaskinut herättää. Kannoin yläkertaan omaan sänkyyn ja peittelin ja kävin vielä äsken koittamassa hengitystä kuten kunnon höperö maman kuuluukin. Siellä se mun pikkuiseni tuhisee, päivävaatteissa ja kestovaipassa, saan varmaan vaihtaa pissaiset lakanat kun herää. Mutta saapahan nukkua, nyt. 

Mietin yksi päivä, että olen onnistunut olemaan ihmeen vähästressinen minkään vanhemmuuden valinnan suhteen. Mietin ennen Naken syntymää, hurahdankohan johonkin (ja meuhkaanko kohta jossain vauva-keskusteluissa pää punaisena omaa näkökulmaani väkisin esiin runnoen), mutta suorastaan itselleni epätyypillisen rennosti olen osannut olla. En ole pitänyt kiinni jääräpäisesti periaatteista vain periaatteiden vuoksi vaan olen kokeilun ja hyvän tuurin kautta löytänyt meille tällä hetkellä toimivat jutut.

Nakke käyttää päivisin kestovaippoja, koska sain niitä ystävältäni ja Naken kummitädiltä ison pinon ja pienen totuttelun jälkeen en kokenut niitä enää sen hankalammiksi kuin kertakäyttöisiä. Jotenkin itseäni inhottaa ajatus, että jatkuvasti muhittelisi intiimialueitaan muovivaipoissa, mutta en jaksa uskoa että Nakelle asialla olisi tuon taivaallista merkitystä. Sen sijaan täytyy myöntää, että ihmettelen vanhempia, jotka eivät käytä vauvoillaan vaippoja ja tarkkailevat erilaisia vessaviestejä - eikö se ole kamalan hallitseva osa päivää? Piittavatko vauvat oikeasti onko vaippa vai ei? Vaikka kyllähän Naketsukin tykkää olla pylly paljaana matolla touhuamassa, mutta että koko ajan, voi reippaita vanhempia!

Naken ensimmäiset kolme kuukautta kannoin häntä repussa kuin vinksahtanut aasi: meistä molemmista tuntui hyvältä että hän on siinä lähellä, ja toisaalta itseltäni kesti aikaa kasvaa täysipäiväiseksi toisen ihmisen palvelijaksi. Siinä kasvussa auttoi se, että saatoin rintarepun ansiosta mennä omien juttujeni mukaan ja vauva killui tyytyväisenä mukana, eikä minun tarvinnut raastaa vielä melko lyhyitä hermojani toisen tahtipuikon mukaan hyppimiseen. Nykyään käytän reppua ehkä maksimissaan kerran viikossa, lähinnä jos mennään kaupungille tai muuten ihmistungokseen enkä halua isojen kömpelöiden vaunujen kanssa ryysätä. Kotona en pidä reppua enää lainkaan satunnaisia pyykkitupareissuja lukuunottamatta. Vaikka Nakke ei olekaan painoltaan vielä paljon yli kuuden kilon käy hän jo väsyttävänä hartioihini ja siksikin esim. lenkille otan mieluummin vaunut.

Teen soseet itse, mutta tässäkään ei ole sen suurempaa ideologiaa: uskon että kaupan piltitkin ovat aivan kelporuokaa. Vähän kalliita vaan, ja kun ei tuohon itsetekemiseen mene kuin tyyliin puoli tuntia viikossa niin ei ole vaiva eikä mikään. Sekä tärkeänä syynä, en voi sietää niiden kaupan soseiden hajua!

Imetys oli ehkä ainoa sellainen juttu, jonka onnistumista kovasti toivoin, ja eilen ollessamme lääkärissä ja imettäessäni Naken siinä odotushuoneessa ennen vuoroamme mietin aivan supertyytyväisenä, miten nyt saan nauttia vaivattomasta imetyksestä kuin palkintona melkein neljän kuukauden rintakumin käytöstä ja päivittäisten rintaraivareiden kestämisestä. Olen tästä jotenkin niin tyytyväinen ettette voi uskoa! Olin tyytyväinen jo siitä kun ylipäänsä pystyin imettämään (kun alussa oli kaikkia hankaluuksia), mutta kyllä ne rintaraivarit välillä harmittivat ja rintakumin käyttö nyt oli aina vähän sellaista sähläystä, ettei kyllä missään julkisilla paikoilla voinut ajatellakaan imettävänsä ilman viehättäviä tissipaljastuksia.

Tuntuu todella vaikealta ymmärtää, miksi jollain vanhemmaksi tultuaan lähtee kaikki käytöstavat käsistä ja vähintäänkin netissä nimettömänä paukutetaan sitä omaa näkökantaa suunnilleen vasaralla päähän, samalla tietysti lytäten toisten toimintamallit. Miten toisten jutut voivat kiinnostaa niin paljon?? Miten ei tajuta, että se mikä on itselle hyvä ei välttämättä sovi toiselle; miten voivat aikuiset ihmiset olla niin lapsellisia lapsellisiksi tultuaan (heh he)? Kun kuitenkin vauva ei tarvitse muuta kuin rakkautta, hyväksyntää, syliä, syliä, syliä, juttutuokioita, katsekontaktin, lisää syliä, lisää rakkautta, äidin tai isin hyväksyvän katseen, rakkautta. Tarpeisiin vastaamisen, turvaa, lämpöä, puhtautta. Ei sitä vauvaa kiinnosta paskaakaan millaiset vaipat sillä on tai onko sose itsetehtyä vai ei, tai tuleeko maito pullosta vai tissistä. Ehkei meidän äitienkään niin kauheasti kannattaisi kiinnostua.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Materian pauloissa

Voi hyvänen aika mikä väsymys! Koko kroppaa vihloo ja kolottaa aivan kuin olisin mennyt jonkun mankelin läpi. Aloitin aamuni kahvakuulatreenillä ja siitä päivän reippaudet vasta alkoivatkin, kun menin moneksi tunniksi vauva repussa Jumbon kauppakeskukseen pyörimään. Fyysistä raskautta kompensoi henkinen kepeys: sain isältä sata euroa käytettäväksi itseeni ja tietysti kamalan pitkin hampain otin tehtävän vastaan. No ei vaan, ihanaa oli pitkästä aikaa shoppailla ja olinkin käyttänyt monta monituista iltaa miettien, miten saisin suurimman mahdollisen ilon rahastani. Näin:

- Suuvesi
- Hammasvälitikut
- Pinkit olopökät
- Kookoksen tuoksuinen vartalokuorinta
- Kurkun ym. raikkaan tuoksuinen vartalovoide
- Neljä postikorttia
- Kalenteri
- Tussi
- Jogurttikookospalleroita
- Punaviiniä
- Cappuccino
- Kolme valokuvakehystä
- Paketti laventelin tuoksuisia tuikkuja

Aaaaaaaaaaaaaaaaah!

Illalla käytiin vielä postissa ja paluumatkan sain kantaa vauvaa kainalossa, kun en kestänyt sitä huutoa ja kitinää vaunuissa. Sylissä arvon neiti sitten naureskeli ja höpötti minkä ehti, eli eihän sellaiselle voi kiukkuinen olla. Nyt jalat valittavat, selkä valittaa, kädet, ne kaikki kuorossa valittavat, minun tekisi jo mieli nukkua mutta se valitus on liian häiritsevä. Toisikohan särkylääke hiljaisuuden.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Häähumua

Terveisiä maalta! Nyt on ollut sen verran hulinaa viime päivät, että on mun päivittäisen kirjoittamisen lupauskin jäänyt. Viime viikolla sain keskiviikkona ystäväni kylään ja aika meni rattoisasti herkkuja syöden ja, noh, lähinnä valittaen. Teki niin hyvää purkaa sydäntään rakkaalle, luotettavalle ihmiselle ja kyllä se meidän ehkä vähän pisteliäs huumorimme sai asiat näyttämään valoisammilta. 

Torstaina pesin pyykkiä, maksoin laskuja ja lähdin sitten puoliltapäivin vauva repussa kaupungille. Oli muutama ostos mitkä piti tehdä ja sitten sorruin hetken mielijohteesta Mäkkäriin. Ravitsevan ja terveellisen lounaan jälkeen sitten takaisin kotiin ja pakkauspuuhiin: lähdimme illalla Villen työpäivän jälkeen ajamaan tänne maalle vanhempieni luokse. Vauva nukkui koko matkan takapenkillä, Ville nappasi loppumatkasta sakot kamerasta ja minä itkin radiosta tulevan Samuli Putron kappaleen koskettavia sanoja, eli ihan sellainen meidän perheen normimeininki.

Perjantaina puhuin päivällä piiiitkän ihanan puhelun ystäväni ja työkaverini kanssa. Taas on mennyt useampikin kuukausi ilman muuta yhteydenpitoa kuin satunnaista viestittelyä mutta hyvin juttu vielä luisti, minäkin puhua pulpatin kuin papupata. Illalla oli kirkkoharjoitukset ystäväni seuraavan päivän häitä varten ja kyllä oli jo jännitys huipussaan niin meillä kaasoilla, bestmaneilla kuin tietenkin morsiusparillakin. Harjoituksista mentiin vielä tekemään loppusilausta juhlapaikalle, jotta kaikki olisi sitten valmista The Päivänä.

The Päivä eli lauantai koitti risaisten ja jännityksentäyteisten unien jälkeen, mutta varmaan juurikin siitä jännityksestä johtuen ei väsymystä juurikaan huomannut. Oli aika luksusaamu kun tavattiin morsiamen ja toisen kaason kanssa kampaamossa ja saatiin kaikki meikit ja kampaukset ammattilaisen tekeminä. oli aivan ihanaa olla laitettavana, voisin hyvin tottua siihen. ;-) Olin tosi tyytyväinen sekä kampaukseen että meikkiin enkä todellakaan olisi itse osannut tehdä sellaisia. Samoin morsian ja toinen kaaso olivat niin upeina, niin upeina, että.

Vihkiseremonia oli kaunis, morsian oli kaunis, sulhanen komea, morsiamen ystävän laulu niin koskettavan kaunis että itkuhan siinä pääsi. Me kaasot luimme edessä tekstit ja vaikka ääneni ei kuulemma oikein kuulunut perimmäisille vieraille niin olin kuitenkin ihan tyytyväisin mielin - ihan jo siitä, etten pyörtyä kupsahtanut jännityksestä! Oikeastaan, kun oli naama ja tukka niin viimeisen päälle niin tuntui ihan kivalta olla siinä katseiden alla.

Mitä osaisin kertoa hääjuhlasta? Morsian oli sädehtivän kaunis, sulhanen komea, heistä loistava rakkaus olisi valaissut vaikka kokonaisen kaupungin... Puhe sorisi, nauru kuului. Ruoka oli hyvää, ihmiset parhaimpiinsa pukeutuneita, sali kaunis koristeineen ja tunnelmavalaistuksineen. Puheet olivat aivan huippuja, että meistä ujoista tuppisuiksi väitetyistä suomalaisista löytyykin..! Minä ja toinen kaaso pidimme viimeisenä puheemme, yhteisen, ja vaikka jännittikin aika tavalla niin ihan hyvin se meni, ja tuntui ihmeelliseltä seistä siinä ystäväni edessä puhumassa - tutustuimme melkein 15 vuotta sitten ja nyt olin siinä, hänen häissään, hänen kaasonaan, kahden typerän teinitytön ystävyys oli kulkenut niin pitkän matkan, syventyen, vahvistuen, kestäen elämänvaiheet...

Loppuillasta pääsimme tanssimaan! Häävalssia katsoessa meinasi taas itku päästä, kun Akselin ja Elinan häävalssi keinahti soimaan ja siinä tanssivat niin sädehtivinä nuo kaksi toisilleen lupautuneet, yhteinen elämä edessä, luottavaisina, onnellisina... Noiden romanttisten aatosten jälkeen kävimme Villen kanssa törmäilemässä tanssilattialla vähän vähemmän romanttisena pariskuntana, mutta voi että oli kyllä kivaa tanssia! Sekä valssia, hitaita nojailutansseja että nopeaa pomppimista, mikä  vapautti kyllä viimeisetkin jännityksen rippeet mitä päivästä ja kaason kunniatehtävästä oli jäänyt. 

Eilen saimme kummipoikani perheineen tänne vanhemmilleni kylään ja taas päivä hujahti niin ettei oikein ehtinyt tajutakaan. Saunoimme Villen kanssa, paijasimme vauvaa, kävimme valmiiseen pöytään, kävimme kävelyllä ja simahdimme jo kohta yhdeksältä. Kohta, kunhan Nakke saa syötyä, lähdemme Villen kanssa pihalle pyörittelemään lumiukkoa! Helsingissä meidän naapureilla on toinen toistaan upeimpia ukkoja takapihallaan ja minä olen halunnut omaa, mutten ole siellä itsekseni kehdannut rueta riehumaan. Tiällä kehtoo!

tiistai 11. helmikuuta 2014

Deadline

Näin muutama yö sitten unta, jossa minun oli määrä kuolla. En muista enää miksi, mutta joku sellainen järkeeni käypä syy se oli, etten yrittänyt mitenkään vastustaa kohtaloani. En ollut surullinen enkä peloissani, mutta harmitti ihan kamalasti. Mietin että tähänkö tämä nyt loppuu, voi helvetti, tähänkö tämä nyt loppuu. Yritin kiireesti saada asioita valmiiksi ennen kuolemaani, siivosin kodin, tein ruokia valmiiksi, tein jotain paperihommia. Minulle oli varattu arkku kirkon keskikäytävälle, arkku oli vuorattu valkoisella satiinilla ja sinne minun oli määrä mennä ja kuolla. Epäilin, että näinköhän onnistun kuolemaan kun harmittaa niin kovasti ja pappi lupasi, että arkkuun noustuani voin ottaa myrkkyä joka jouduttaa kuolemaani.

Uni ei ollut ahdistava mutta nyt olen miettinyt sitä paljon. Onneksi enneunia ei ole (hän vakuutteli itselleen).

maanantai 10. helmikuuta 2014

Laatuaikaa

Eilen oli jotenkin tosi ihana päivä. Ville hoiti Nakkea koko päivän; minä olin yksin yläkerrassa ja luin kirjaa. Luin, luin, luin vaan, olin vähän niin kuin sellaisessa meditatiivisessa tilassa, teksti siirtyi mieleeni ja keinutuoli keinui rauhallisesti, ja Naken ja Villen äänet tulivat kuin jostain kaukaa. Illalla menin vielä elokuviin ja sieltä tultuani join ison lasillisen punaviiniä. 

Villelläkin oli ollut kiva päivä Naken kanssa, kuulemma oikein laatuaikaa. Ville on maailman ihanin isä ja luulen, että Nakelle kehittyy hyvä ja arvokas kuva itsestään tyttönä ja myöhemmin naisena tuollaisen hyväksyvän ja arvostavan isän myötä. 


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Stressikimpulle kukkakimppu

Parin päivän kirjoitustauko. Olen ollut niin huonolla tuulella, ja koska en halua kirjoittaa tänne kovin henkilökohtaisia juttuja, ja muutenkin pitäisin tämän mieluummin sellaisena hyvänmielen blogina, niin ei ole sitten tullut kirjoiteltua. Voin kyllä jakaa huonojakin juttuja täällä, mutta en halua mennä liian syvälliseksi enkä kertoa asioista kun olen vielä itsekin myrskyn silmässä, vaan vasta sitten kun osaan nähdä asioita vähän niin kuin matkan päästä, kertoa niistä sopivan etäisesti. Paperipäiväkirja on sitten se mihin rääytään ilman sensuuria.

Olen ollut torstaista asti periaatteessa yksin Naken kanssa ja nyt tuntuu siltä että kiitos riittää. Olen tietysti hänen kanssaan jos Ville on töissä, mutta se, että hoidan kaiken kuin piika toisen keskittyessä lepoon ja virkistäytymiseen saa sarven kasvamaan otsaan ja marttyyriviitan painamaan harteita raskaana ja tukahduttavana... Mun mielestä meillä toimii Villen kanssa aika hyvin avoimuus ja keskusteluyhteys on aina auki, eli kyllähän jutut puhumalla selviää. Itse yritän jatkuvasti muuttaa stressikäyttäytymistäni, eli jokaisella tontilla sata lasissa huseeramista ja yli omien voimien puurtamista, mitkä - yllätys yllätys - ovat varsinaista nannaa marttyyrin sielulle ja sitäpaitsi kasvattavat stressiä entisestään. Molemmat yritämme tulla vastaan ja niellä itsepäisyytemme, ja, aina vain, molemmat olemme toistemme mussukoita, jonka vieressä vaan on paras. Mun Ville, mus mus.

Perjantaina meillä oli ystäviä iltaa istumassa. Ihana ilta! Ystävämme kokkasi ja oli aika luksusta käydä valmiiseen pöytään. Viini virtasi ja juttu luisti, vaikka oli toisilleen vieraitakin sieluja paikalla. Nakke-pieni nukkui aika levottomasti ja kiipesin varmaan kymmenen kertaa häntä hyssyttämään, ja nopeasti hän sitten aina rauhoittuikin. Oli varmaan outoa nukkua, kun kodissa kuului kovia vieraita ääniä, ja kyllä mulla taas hellyys läikähti sydämessä kun hän niin nopeasti rauhoittui äidin silittelyyn, aivan kuin olisi vain halunnut varmistaa ettei ole yksin. 

Ilta kului nopeasti ensin syöden, sitten jutellen ja vielä erilaisia pelejä pelaten. Sanapeliä pelatessa taisi aikuisia ihmisiä vähän lapsettaa, kun voiton tahto/ toisten pelaajien häviön toivo olivat kantavina voimina... Sen lapsetuksen myötä olikin luonteva jatko siirtyä Mustapekka-pelikortteihin ja sitten aloin vihjailemaan josko herrasväki lähtisi baariin, kun väsytti jo kamalasti ja toisekseen siinä vaiheessa iltaa toisten humaltuneen ilonpidon katseleminen itse selvinpäin alkaa olla jo aika ulkopuolista touhua. Talon hiljennyttyä kello yhden jälkeen siivosin vielä keittiön, laittelin pyykkejä ynnä muuta ylikierroksilla pyörimistä ja nappasin sitten vauvan kainaloon ja vihdoin, uni.

Ystäväni oli muuten lukenut edellisen blogitekstini, jossa valitin miten en ikinä saa mitään kivaa ja sekin vähä kiva mitä saan on itseni hankkimaa. Hän sitten toi ruusuja ja sormuksen, laittoa tosiaan ruoan ja vielä antoi hartiahieronnan. Love! Oli muuten rentouttava hieronta, hänellä oli niin miellyttävä äänikin (hah, on siis muutenkin mutta etenkin tuo "meditaatioääni" oli niin ihanan rauhoittava ja suorastaan tainuttavan rentouttava) että huojuin kuin jossain ihanassa nirvanassa.

Tänään Ville on luvannut hoitaa vauvan, että saan vähän relata. Aion lukea kirjaa ja mennä illalla elokuviin. Aion tuijottaa noita ruusuja ja sulkea oven kiinni perässäni, olla hetken välittämättä kotijutuista. Paitsi tietysti tietyin tuntivälein kun annan piltilleni tissiä, mutta johan tämä on kuitenkin kuin loma ikään... Päätin eilen, että tästä tulee hyvä päivä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Hampaat irvessä kivaa ja hauskaa vaikka henki menisi, ei kun...

torstai 6. helmikuuta 2014

Hajottaa

Illalla tuntui että pää hajoaa. Itkin Villelle, miten en ikinä saa mitään kivaa, miten olen kahlitu kotiin, miten haluaisin vain joskus jotain kivaa, miten kaikki kiva mitä elämässäni on on itseni järjestämää ja miten oikeastaan sekin vähä kiva mitä on, onkin ihan paskaa... Olisi naurattanut itsesäälinen paatokseni, ellei olisi ollut niin surkea ja ahdistunut mieli. Katsoin kelloa sängyssä tikkuna maatessani kello 01:44 ja mietin että voihan vittu, ei tästä yöstä tule mitään, eikä tästä elämästä. Vauvakin heräsi ja siinä tississäni roikkuessaan näytti ihan sellaiselta rautakuulalta, mikä piirretyissä vangeillä on jalassa. 

Aamulla kainalot olivat punaiset ja veriset - saan kainaloihottumaa stressistä, viehättävää... Soitin pomolle että muistaahan hän että tulisin sitten kesäkuussa töihin. Hän muistaa ja on suunnitellut omaa lomaansa niin, että minä voin sitten sijaistaa häntä, ja siinä puhua pulpattaessani ja työjuttuja kuunnellessani tuli parempi mieli. Sain myös jo alustavasti kerrottua pomolle, miten olen miettinyt että olisin marras- ja joulukuun hoitovapaalla, ja saisinko tehdä sitten keikkaa. Tuota pitää vielä laskeskella laskin kourassa ja laskupino toisessa, mutta mitä olen nyt tähän mennessä katsonut niin kyllä meidän talous varmaan sen kestäisi. Sitten Nakke olisi vuoden ja neljä kuukautta astellessaan tammikuussa päiväkotiin ja minusta tuntuu tosi hyvältä ajatella, että hän saisi vielä tämän vuoden olla kotona kasvamassa joko äidin tai isin hellässä hoivassa. Mutta pitää tosiaan vielä katsoa ja suunnitella. 

P.S. Ville toi mulle äsken töistä tullessaan pähkinä-hedelmä -pussin ja tarroja (!), että saisin edes joskus jotain piristystä. Sydän!

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Elämä ikkunan takana

Kylvetin vauvani. Punaiset posket ja täydellisesti kaartuvat ripset... Silloin, helppo olla hetkessä, helppo olla onnellinen ja kiitollinen.

Muuten perustylsä päivä lähiössä. Leivoin sämpylöitä, tein kahvakuulatreenin. Kävin kaupassa ja maksoin laskuja, kielsin itseäni murehtimasta rahajuttuja. 

Perustylsä päivä lähiössä, kaikki on hyvin ja helvetin tylsää. Laitoin paplarit päähän ja vedin vatsaa sisään, tulin melkein kuin uudeksi naiseksi.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Pää selväksi

Toissailtana salilta tullessani tajusin taas, miten pää alkaa olla jo huomattavasti selvempi kaikista imetyshormoneista verrattuna vaikka parin kuukauden takaiseen. Tuolloin sunnuntai-iltana Nakke oli kuulemma poissaollessani itkenyt melkein tunnin, aivan hysteerisenä. Voin hämärästi muistaa, miten olisin vielä viime syksynä reagoinut: rintaa olisi puristanut, olisin halunnut Villeltä yksityiskohtaisen selostuksen miten Ville tilanteen hoiti, olisin tuntenut fyysisenä kipuna huoleni ja mielipahani pienen itkevän tyttöni vuoksi, kuin sydämestä olisi murtunut pala... Nyt sanoin vain että no voi harmi, mikähän sitä itketti, hyvä kun sait lopulta nukkumaan. En jäänyt vellomaan asiaan sen ihmeemmin koska vellottavaa ei ollut: vauvat itkevät, Nakke ei ollut yksin heitteille hyljättynä vaan oman isänsä kanssa, minä en ollut hylännyt lastani, kukaan ei vahingoittunut, ei mitään hätää, ehjä sydän ehjä sydän... Aika huippua.

On niistä imetyshormoneista varmaan hyötyä, etenkin esikoisen kohdalla ne saavat tiukasti kiinnittymään siihen omaan ipanaansa ja tämän kaikkiin tarpeisiin. Jaksaa alapää tohjona ja yläpää univelkaisena herättää vauvan kolmen tunnin välein syömään, pitää huolta vauvan ohella kodista ja lypsää maitoa vielä toisten vauvoille. On vähän sellaisella hysteerisellä ja tosikkomaisella tavalla lastaan varten, mutta toisaalta eivätkös kaikki uudet asiat haekin muotoaan ja reunojaan ääripäiden kautta?

Huomaan vieläkin itkun olevan aika herkässä, esimerkiksi Satuhäitä en enää pysty katsomaan niiskuttamatta. Voin erkaantua vauvastani muutamaksi tunniksi, mutta en koe mitään tarvetta tai halua olla hänestä pidempään erossa. Ajattelen yhä, että minä olen paras henkilö vastaamaan Naken tarpeisiin, mutta vaikkapa keittiössä ollessani en kuulostele korva pitkälle mitä Ville ja Nakke olkkarissa puuhaavat. 

Samaan aikaan kun oma lanttu alkaa leikkaamaan terävämmin on Nakesta, asosiaalisesta vauvakuplaan sykertyneestä pikkuvauva-Nakesta, kasvanut koko ajan enemmän kontaktia ottava ja ympäristöstään kiinnostuneempi pikkuneiti. Hän nauraa, hymyilee ja katsoo herkeämättä silmiin. Hän ottaa tutin suusta, vaihtaa sen toiseen käteen ja laittaa takaisin suuhun. Hän katsoo tarkasti ja vakavana vieraita ihmisiä. Hän syö soseita avaten suun kuin linnunpoikanen, ja sylkien sitten suurimman osan hymyillen pois. Hän ei itke usein mutta ilmoittaa erilaisin tyytymättömin äänin, jos vallitseva asianlaita ei miellytä. 
 
(Toistaiseksi, nyyh) hän rauhoittuu aina sylissä, ja viimeistään äitin tissi on se joka hävittää suurimmankin mielenharmin. Hän hymyilee ja höpöttää aamuisin ja on niin tyytyväinen päästessään parisängyn lämpimään pesään vanhempien hellittäväksi. Minä rakastan häntä niin valtavasti että sen voi ymmärtää vain toinen äiti, mutta enää rakkauteni ei räisky ja kuohu yli peittäen kaikki muut elämänalueet; minä rakastan häntä mutten elä hänelle, vain.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Aviossa

- Ville, huomaatko mussa jotain uutta?
*raksuttaa, raksuttaa, vaan tyhjää lyö:*
- Ööö... Tuo letti?
- Ville! Mullahan on se melkein joka päivä...
- Ai no niinpäs onkin... Noo... Oot kaunis...
- Ai että se on uutta et oon kaunis, et yleensä en oo. Kiitti!
- Ei kun...
- Niin, niin. Mulla on pitkästä aikaa ripsaria!
- Aah... Sulla on yleensäkin niin tuuheet ja tummat ripset että ei sitä erottanut...
(Mulla on valkoiset ja ohuet ripset ilman meikkiä.)
- No niin... Tää on tällasta sexy curves -maskaraa.
- Sulla kyllä on seksikkäät kurvit...
- Kihihi, Ville...

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kukkaron herraksi

Suhteeni rahaan on muuttunut, ja muuttuu koko ajan. Olen aina, siis ihan siitä asti kun olen omaa rahaa omannut, ollut huoleton ja törsäilevä rahankäyttäjä. Ihan viime vuosiin ja voisi sanoa että kuukausiin asti en ole ymmärtänyt enkä arvostanut rahanarvoa. Sinänsä tietysti hyvä, ellen samalla olisi ollut kovasti materian perään. Rahalla itsellään ei ollut mulle merkitystä, vain sillä mitä sillä saa. Tavallaan olen aina nauttinut siitä tunteesta kun sitä rahaa on, mutta sen sijaan että olisin omilla valinnoillani tehnyt siitä vallitsevan tilan olen elänyt vähän aikaa kuin rahakuningas ja ollut sitten taas sormi suussa että mitäs nyt, kun rahat loppuivatkin. Olen elänyt velaksi ja halunnut sen minkä olen halunnut heti, ja olen halunnut monia asioita. Tuntenut sellaista humalaista kiihkoa milloin mitäkin vaatetta, meikkiä tai esinettä kohtaan ja tuntenut vahvasti, miten kaikki muuttuu paremmaksi kun saan tuon ja tuon. Itsetuntoni on ollut niin huono, että varsinkin nuorempana kuvittelin muuttuvani pikkuisen paremmaksi ja arvokkaammaksi ihmiseksi jonkun tietyn vaatteen myötä. Olen ostanut velaksi, tietysti olen, kun tärkeintä on ollut saada se jokin juttu heti.

Nyt, pikkuhiljaa, pienentyneiden tulojen annettua alkusysäyksen... Huomaan yhä useammin miettiväni, miten en tarvitse tuota ja tuota ja tuota asiaa. En tarvitse uusia vaatteita, vanhojakin on kaappi täynnä. Enkä halua ostaa vain ostamisen ilosta enkä syytää omia vaivalla ansaitsemiani rahoja heikkolaatuista lapsityövoimalla tuotettua massapaskaa myyviin ketjuliikkeisiin. En halua enemmän, haluan kestävää ja sellaista mitä oikeasti rakastan. Enkä muutu yhtään sen arvokkaammaksi/ kauniimmaksi/ paremmaksi tyypiksi vaikka pukeutuisin mihin tai omistaisin mitä. En halua käyttää elämääni typerissä kaupoissa, en halua ympärilleni miljoonaa eri kapistusta, isoa kotia vain siksi että tavarat mahtuvat. En halua koko ajan syödä lempiruokia, en halua mennä kaikkeen mukaan oli rahaa tai ei. Haluan pesämunan, haluan arvostaa rahaa ja sitä mitä sillä voi saada, tulevaisuuden turvaa, vapautta, ihania hetkiä. 

Opettelu jatkuu... Olisi kivaa kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia aiheesta raha ja sen käyttäminen, joten hyvät ihmiset, jättäkää ihmeessä kommenttia :-)  Oletteko säästäväisiä vai tuhlureita? Mitä raha sinulle merkitsee?

lauantai 1. helmikuuta 2014

Nuuppa

Väsynyt aamulla, väsynyt nyt illalla. Siinä välissä pyykinpesua ja silittämistä, puheen kirjoittaminen ystäväni häihin. Kasvissosekeittoa jolle Ville nyrpisti, onks tässä hedelmää. Iltalenkki perheen kanssa, olin niin turhautunut kaikesta latautuneesta, käyttämättä jääneestä energiasta että tarvoin onnessani umpihangessa kuin mikäkin hourupää. Vauva oli pitkästä aikaa rintarepussa, siinä posket punaisina ja vakavana, välillä innostuen kertomaan juttuja. Hän täytti tänään viisi kuukautta. Olen imuroinut ja juonut vaaleaa glögiä, taas, ja katsonut Villen kainalossa Putouksen, huutonauranut hahmosketseille. Olen ollut nuupallani ja roikkunut liikaa netissä, vaikka näin kirjoitettuna näyttää että päivähän on sisältänyt vaikka sun mitä. Huomenna herään iloisena, kai voin sen päättää?