lauantai 16. elokuuta 2014

Laatikon reunalla

Meidän taloyhtiömme on täynnä, siis totisesti täynnä, lapsia. Lapsia ja sitten kauniita ja upeita äitejä ja isiä, jotka istuvat aamusta iltaan muksuineen pihalla, notkuvat toistensa ovilla juoruamassa ja antavat lastensa kyläillä toisten luona, käyvät itsekin kahvikupposella. Olen seurannut tätä ystävystymistä sivusta ja miettinyt: hitto vie, taas taas taas sivussa. Tuo taloyhtiömmehän on uusi, kesäkuun ensimmäinen viikonloppu 2013 oli täynnä trafiikkia kun muutimme kaikki silloin. Kaikille siis yhtä uutta, ja silti osa on päässyt enemmän ineen. Tietysti tähän tutustumattomuuteen on meidän perheen osalta eniten vaikuttanut se, että koko kuluneen vuoden Nakke on ollut pikkuinen vauvanrääpäle enkä ole hänen siivellään voinut tutustua, kun on vain kaahotettu vaunulenkkejämme ja hautauduttu kotiin.

Vaan toista on nyt! Kuten olen kertonut on Nakke alkanut liikkumaan, uusimpana uutuutenaan pari päivää sitten oppimansa kiipeäminen (Omg! On muuten todella hurjaa, kun 70 senttinen täysin itsesuojeluvaistoton ihmisenpoikanen kapuaa hirveää vauhtia portaita!). Ollaan pari kertaa käyty perheen kesken läheisen leikkipuiston hiekkalaatikolla että Naketsu pääsee purkamaan energiaansa ja eilen rohkaistuin sen verran että mepäs menemme Naken kanssa oman pihamme laatikolle. Kyllä, r o h k a i s t u i n ! Kun siellä näkee niitä kauniita, timmejä, ruskettuneita kolmen lapsen Super(koti)äitejä ja -isiä jotka niiiiin tuttuina heittävät läppää keskenään niin sitä on pöhkössä mielessään jo kehitellyt taloyhtiön leikkipaikasta sellaisen pienen porukan olohuoneen. Eilen sitten sain siis järkeä päähäni, puin Naken ulkotamineisiin ja valmistauduin kohtaamaan superäidit ja -isät.

Meni hyvät valmistautumiset hukkaan, kun huomasin vasta pihalla että ulkona sataa. Huomenna, tai siis tänään sitten! Olemme nyt viikon aikana nähneet kahdesti serkkuani perheineen ja se, miten Nakke onnellisena ja keskittyneenä "leikkii" pikkuserkkujensa kanssa on ihanaa katsottavaa. Toivon siis Nakelle lapsiseuraa ja itselleni sellaisen varman fiiliksen naapurien kanssa. Ehkä että voisi pysähtyä vaihtamaan kuulumisia ja vaikka lainata sokeria. Kesällä istua hiekkalaatikon reunalla ja hörpätä kahvit. Lapsellinen haaveeni olkoon kuultu.

torstai 14. elokuuta 2014

Tahdon.

En tiedä, miksi minulle on luontaista monissa asioissa niin sanotusti jättää takaportti auki. Periaatteessa olen sitoutuvaa tyyppiä, niin ystävyys-, työ- kuin parisuhteenikin ovat kestäneet kauan. Mutta voi miten sitoutuminen onkin oikein kuristanut, sitonut kuin rautakahleilla! En tiedä pelkäänkö lopulta aiheuttavani pettymyksen vai miksi on vaikea antaa kaikkeni, minut, kokonaan. Että tuli mitä tuli mutta tässä sitä ollaan, ota tai jätä, olen valmis.

Seurustelimme Villen neljä vuotta ennen kihloja ja kaksi vuotta ennen naimisiinmenoa. Jokin minussa jarrutti... Huomaan vieläkin ajattelevani usein ärtymyksen hetkinä, että jos asuisimme erillään ei tartteis sietää tuollaista (esim. sotkuista olohuonetta tai muuta vastaavaa huippusuureellista). Viime aikoina olen tarttunut noita ajatuksia hännästä kiinni ja oikein ravistellut, niin tolkuttomia ja pöhköjä ne ovat! En oikeasti haluaisi asua erillään, en haluaisi että asiat olisivat mitenkään muuten kuin ne ovat, vaan päinvastoin tämä meidän rakkaus ja meidän pikkuinen perheemme on parasta mitä minulla on. Ehkä liian hyvää, mieli haraa onnea vastaan, yrittää hajottaa sitä ennen kuin käy jotain mitä ei voi itse hallita...?

Sama juttu vaikkapa asumisen suhteen. Olemme aina asuneet vuokralla, päällimmäisenä ajatuksena se että mistä sitä tietää minne haluaa asettua. Taas, takaportti on auki, mielen muuttuessa vuokrasopimuksen voi purkaa nopeasti ja muuttaa vaikka Kuusamoon... Vaikka... En minä halua muuttaa. Tai haluan ehkä jonain päivänä, aivan kuin saatamme jonain päivänä kohdata Villen kanssa ylitsepääsemättömiä esteitä, tai saatan sairastua vakavasti, herranen aika, saatan kuolla. Mutta jostain olen saanut uutta voimaa ja rohkeutta ajatella, että elämä on nyt. Tietysti kamaliakin asioita voi tapahtua ja varmaan tuleekin tapahtumaan, muttei mitään mistä en selviäisi. Paitsi tietysti se kuolema, mutta se on sitten, se. Nyt haaveilen omistusasunnosta ja ikävöin omaa rakasta Villeäni, omaa rakasta Nakkeani, ja odotan aamua.

maanantai 11. elokuuta 2014

Kesä, annan sun mennä

Ihanat, ihanat vapaat! Tänään piti olla vuorossa Hangon reissu, mutta epävakaisen säätiedotuksen vuoksi vaihdoimmekin määränpään Porvooseen. Siellä paistoi aurinko niin että hiki tuli kävellessämme vanhan kaupungin kauniita ja tunnelmallisia katuja. Aivan tuli Tallinnan ja Tukholman vanhat kaupungit mieleen. Olen käynyt Porvoossa kahdesti aiemmin, kerran syksyllä kummipoikani ja hänen äitinsä, ystäväni, kanssa ja kerran talvella Villen kanssa (elin silloin alkuraskauden ihanuutta ja syötyämme ravintolassa kolmen ruokalajin illallisen sain kiireesti sännätä oksentamaan sen - money well spent...), mutta kuten Suomessa nyt yleensäkin on Porvookin tietysti kauneimmillaan kesällä.

Mitään kovin kummoisia suunnitelmia meillä ei päivällemme ollut ja lopulta se sisälsi paljon kuljeskelua kauniilla kaduilla, paljon herkkuja ja paluumatkasta paljon päämääräätöntä ajelua Sipoon maalaismaisemissa. Tein pieniä ostoksia yhdestä suloisesta vanhan kaupungin putiikista, kahvia joka jauhettiin silmieni edessä, lakritsaa ja vaniljatoffeeta, ja sitten haettiin ruokakaupasta eväitä ja pidettiin piknik puistossa. Nakke konttaili ja örisi kuin mikäkin hevibändin laulaja ja nousi vuoroin minua ja vuoroin Villeä vasten seisomaan niin että vähän väliä sai varoa lähmäisiä pikkunäppejä, mutta muuten oli oikein idyllinen tunnelma. Ville haki meille vielä kahvit torilta (ja mulle munkkirinkilän - varmistettuaan ensin ärsyttävästi, jaksanko varmasti vetää vielä munkin äsken nauttimani pullan päälle... Haloo, tottakai!) ja kylläpä kelpasi sitten mahat täynnä jatkaa matkaa.

Kotona oltiin vasta kuuden maissa eli koko päivä meni reissatessa. Pysähdyttiin jonkun järven luona ja Nakke pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa huljuttelemaan varpaitaan luonnonvedessä ja ilmiselvästi nautti siitä, ja väsähti sitten niin että nukahti heti autoon päästyään ja nukkui kaksi tuntia. Me juteltiin Villen kanssa harvakseltaan, Ville ajoi, ihailimme maisemia, torkuin takapenkillä, söin matkakarkkia. Ennen kotiin menoa pyörähdettiin vielä kotimme lähellä yhdellä kirpparilla, josta Ville osti tytölle pari kirjaa ja farkkuleggingsit, sekä Biltemassa työkaluja hakemassa. Nyt koko muu porukka kissoja myöten nukkuu, oli selvästi hiton rankka päivä.

Mulla lihaksia kolottelee, kun kävin eilen taas viikon tauon jälkeen salilla. Aina istahdettuani ja taas noustessani löytyy uusia, kipeitä lihaksia. Salilla irvistin vaa'alle ja suunnittelin ryhtiliikettä, kotona kiljaisin KYLLÄ Villen ehdotukselle tilata pizzat... Pizzojen jälkeen köpöteltiin mahat polvissa läheiselle leikkikentälle, missä Nakke pääsi keinumaan ja leikkimään ensimmäistä kertaa hiekkalaatikolle. Ensin vähän ihmetteli ja nökötti vain paikoillaan, mutta sitten alkoi touhuta ympäriinsä. Mikä olikin ihan hyvä, koska alkuasetelma oli se että Ville ja Nakke istuivat tylyn näköisinä laatikon reunalla ja minä napotin keskellä möyhien hiekkaa onnessani, kato Nakke kato!, näin leikitään hiekalla, kato! Vietiin äiti leikkimään, kuten Ville sarkastisesti kommentoi.

Ihanaa, ulkona taitaa sataa! Kesänrakastajana en olisi uskonut tätä sanovani, mutta olen todella iloinen jos helteet nyt alkavat väistyä raikkaampien tuulien tieltä. On väsyttävää, kun ei saa öisinkään nukuttua kuumuuden takia. Luulen kärsiväni pienestä nestehukasta, koska vaikka yritänkin päivisin juoda ahkerasti niin johan sen maalaisjärkikin sanoo, että kun hikoilee joka yö juomatta niin kyllä siinä kroppa kuivuu, etenkin kun päivätkin ovat touhua ja kuumuutta täynnä. Ja jos nyt vielä jatkan aiheesta niin tänäänkään en ole käynyt montaakaan kertaa vessassa vaikka varsinkin nyt illalla olen juonut varmaan kaksi litraa eli kroppa vain imee kaiken nesteen minkä saa. Joten viileät yöt, minä toivotan teidät mitä lämpimimmin tervetulleeksi.

lauantai 9. elokuuta 2014

Sämpyläpäivä

Vapaapäivä, AH. Tuntuu ansaitulta ja tuli tarpeeseen. Pitkästä aikaa olen ottanut ihan rennosti. Pieniä kotihommia, ruoanlaittoa ajan kanssa. Porkkanasämpylöitäkin leivoin. Sämpylöiden leipominen on mulla joku kiireettömyyden symboli. Aika harvoin niitä tulee tehtyä.

Saatiin Villen äiti meille kylään, haettiin hänet koko perheen voimin läheisestä hotellista. Meillä syötiin tekemiäni uuniperunoita lohi-kermaviili-sipuli-valkosipulimajoneesi täytteellä, kahviteltiin ja tietysti Nakke sai kauheasti ihailua ja suitsutusta osakseen. Hän olikin sangen hurmaava, ei vierastanut yhtään ja yritti monta kertaa kavuta mummin jalkaa pitkin ylös. Liikunnallinen kehitys on nyt nopeaa, hän konttaa, karhukävelee, nousee tukea vasten seisomaan (ja välillä jopa onnistuu laskeutumaan hallitusti alas), könyää esteiden yli/ läpi ja istuu tukevasti kuin tatti.

Viikolla saatiin serkkuni perheineen meille kylään. Heidän kolme-vuotias tyttärensä leikki Naken kanssa koko ajan ja Nakke oli niin onnellinen tästä huomiosta että se oikein säteili hänestä. Eskari-ikäinen kysyi "Äiti, mihin tuolta Nakke-vauvalta on pudonnut varpaita", ja hänen äitinsä selitti etteivät ne ole minnekään pudonneet, ja minä selitin lisää ja ajattelin mielessäni, ei se lapsille olekaan niin iso juttu.

Serkku-vierailun jälkeen pitikin lähteä melkein samalla oven avauksella, tapamme mukaan hirveällä kiireellä ja säätämisellä, kun minulla oli työterveyslääkäri. Vasemmassa jalkapöydässäni on ollut jo vuosikausia patti, joka on nyt pikkuhiljaa kasvanut miehen peukalonpään kokoiseksi mollukaksi. Lääkäri yritti imeä sitä ruiskulla tyhjäksi mutta saldona oli vain vähän verta. Sain lähetteen julkiseen terveydenhuoltoon kirurgin tykö. Onkin paljon pieniä kirurgisia operaatioita nyt tiedossa, patin lisäksi kahden alaviisaudenhampaan leikkaus. Taas elämässä jotain mitä odottaa.


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Hullu luomunainen, pyöräilyä, kirjallisuutta, konttausta ja vielä mielenosoituskin

Elokuu. Siskoni muutti eilen pois, kissat muuttivat tänään takaisin, minä tein kuusipäiväisen työviikon, Ville aloitti loman, Nakke oppi konttaamaan ja istumaan. Viikon ainoana vapaapäivänä vierailin ystäväni luona Kalliossa, hänen tyttärensä lappoi syliini lelujaan ja oli niin hurmaava kuin aina, ja Nakke leikki lattialla onnellisena siitä että oli leikittäjiä. Kotona hän konttaa perässämme niin että läpse vain kuuluu ja minä huomaan haluavani häntä aiempaa enemmän syliin, haluavani nyt kun syli ei ole jatkuva pakko vaan hän kasvaa siitä pois, kohti itsenäisiä tutkimusmatkojaan. Halaan ja nuuhkutan niskaa ja en saa kyllikseni pienestä kauniista tyttärestäni, siitä ihmeestä että hän on minun tyttäreni, onko hän. Minun tyttäreni, aina, mutta muuten: lainaa, lainaa mulla hetken vain...

Luen siskoltani syntymäpäivälahjaksi saamaani kirjaa, Kjell Westön Kangastus 38:a. Vaikuttaa lupaavalta kuten Westöt yleensäkin. Pyöräilen edelleen työmatkat ja oikeasti nautin noista 40-minuuttisista, siitä harvinaisesta ikiomasta ajasta. Ylimielestä riemusta että tulipa tänäänkin fillaroitua 20 kilometriä ihan tuosta noin vain ja aamuisin töissä odottavasta palkinnosta: toisen keittämästä kahvista kermalla, puurosta voisilmällä. Perjantai-iltana kävin salilla ja eilen konkkasin lihakset jumissa, mutta nyt on jo ihan ok. Johtuu varmaan eilisiltaisesta luihin ja jäseniin käyneestä rentoutumisesta kera punaviinin, Livin ohjelmatarjonnan ja herkkujen.

Viiniä ostaessani kävimme myyjän kanssa seuraavan keskustelun:

- Tarvitsetko apua?
- Öö joo no punaviiniä...
- Millaista punaviiniä?
- Öööööööööö... Luomua!
- Ja..?
- Niin siis siinä se. Kunhan on luomua.
- Ahhaa...
- Tuossahan tuo onkin. Luomua. Mäpä otan vaikka tän.
- Tuleeko se siis lahjaksi?
- Ööö joo, tulee.
- No jotain lahjapakkausta sitten...
- Ei tartte kiitos, kun mä, ööööö, kokoon tähän kaikkee muutakin ja paketoin sit lopuks.

Ja ei kun naama punaisena ulos. Hullu luomunainen asiantuntevana viiniostoksilla... Ja valheiden verkko senkun kiristyi. Kuten Ville ehdotti, olisinhan myös voinut vain sanoa että kiitos, en tarvitse apua. Olisinhan voinut, myös.

Olen päässyt antamaan lahjoja tällä viikolla. Ensin siskolle pussukallisen hänen makunsa mukaista hemmottelua (kirja, leffalippuja, karkkia), sitten kissojen kesähoitajalle toivottavasti hänen näköistään hemmottelua (käsivoide, tuoksukynttilä, herkkukahvia, luomu ! -kuohujuomaa, raakasuklaata ja servettejä). Molemmat ainakin vaikuttivat tykkäävän. Oltaisiin myös viety siskoni ulos syömään, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta. Olin odottanut koko päivän että saan esittää ehdotuksemme hänelle ja phiuuuuuuu iloni nuupahti kuin tyhjentyvä ilmapallo, vaikka muistutinkin itselleni ettei ollut ensimmäinen kerta kun innolla suunnittelin jotain omasta mielestäni mahtavaa, jossa lopulta kuitenkin mahtavuuden tekisi toisen ihmisen reaktio - usein oman mielikuvitukseni tuote vain.

Lauantaina, kun olimme Naken kanssa saattamassa siskoani bussille, näimme mielenosoituksen. Minä koiran yleissivistykselläni olen nyt aika heikoilla jäillä, vapaalle Palestiinalle ja ei Israelin ja Suomen väliselle asekaupalle siellä huudettiin, mutta minuun teki suuren vaikutuksen se, että ihmiset täällä kaukaisessa pikku Suomessa haluavat yrittää vaikuttaa asioihin, vaikkei periaatteessa vaikutusmahdollisuutta varmaan olekaan. Ja silti pitää vain tehdä ja yrittää - ihailen sellaista uskollisuutta, uskoa. 

Nyt Westön kanssa sänkyyn ennen kuin uni tulee ja korjaa. Hyvää yötä!