keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Pikku Kakkonen, halihetki sohvalla sekä makkaranpaistoa Seurasaaressa

Bloggaan kännykällä sohvannurkasta. Vähän tekee mieli kirjoitella, mutten saa itsestäni mennäkseni koneelle. Maha täynnä herkkulämppäreitä, kahdeksan tuntia töitä,20 kilometriä pyöräilyä, Pikku Kakkonen sylikkäin sohvalla, pientä siivoamista. Siinä tämä päivä pähkinänkuoressa.

Yllätin itsenikin ja pitkästä aikaa taitoin työmatkat pyörällä! Tuomarinkartanon peltojen kohdalla tuuli niin, että hyvä kun pääsin eteenpäin. Hiki valui ja reisiä hapotti ja mietin sapekkaasti miten ihmisen täytyy olla hullu, hullu!, kun puskee polkupyörällä vastatuuleen aamulla kello kuusi sen sijaan että hörppisi vielä rauhassa kahvia ja istuisi sitten lämpimään autoonsa.

Töihin päästyäni oli tietysti hyvä mieli. Veri kohisi suonissa ja posket punoittivat. Meikkasin ja ehdin ennen vuoron alkua viettää pienen rattoisan tuokion kahvin, puuron ja Hesarin kanssa.

Töissä oli kiva päivä. Kiireinen ja monipuolinen, juuri sellainen mistä tykkään. Tein ruoan ja pidin palaverin. Siihen kyllä osallistui lisäkseni vain yksi, mutta pidinpä kuitenkin.

Illalla kotona uusi lempijuttuni, Nakke-tyttöseni kanssa sohvalla nujuaminen ja Pikku Kakkosen katsominen. Ihana hellyydentäyteinen rento tunteroinen. Hyvä äiti tietysti käyttäisi pikkukakkosajan hyödyksi ja kesyttäisi hetkeksi kaaosta. Tai ei, hyvä äiti olisi perillä vastuullisesta mediakasvatuksesta eikä todellakaan antaisi yksi-vuotiaan katsoa tellevisiota.

Eilen tehtiin perheen kanssa retki Seurasaareen makkaraa paistamaan. Nuotiopaikalle sattui samaan aikaan mukava eläkeläispariskunta, jotka ihanasti juhlistivat arkeaan ja kattoivat pöytään kaikkea punaviinistä oliiveihin ja makkarasta jälkiruokapullaan. Nakke konttasi kerta toisensa perään heidän luokseen ja tuli tästä reippaudestaan palkituksi pariskunnan itsetehdyllä rahkalla ja omenaviinerillä. Lähtiessämme toivottelimme sydämelliset hyvät jatkot.

Pariskunta kehotti Nakkea muistamaan, että elämä on lyhyt ja muistutti meitä, aika menee nopeammin kuin uskottekaan, 18 vuotta hujahtaa. Pelottavaa ja uskon sen kyllä, hilloan epätoivoisesti ihania hetkiä ja silti suurin osa menee ohi.

Nakke on nyt jo kolmena iltana jäänyt ilman mitään itkuja nukkumaan. On niin mahtavia nämä meidän uudet illat!




sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Viikon varrelta

Muutamassa seuraamassani blogissa on aina viikottain/ kuukausittain listoja esimerkiksi kuluneista tapahtumista/ lemppareista/ mistä tahansa ja niitä on niin kiva lukea PLUS koska kirjoitustahtini on onnettoman laahaava nykyään, ajattelin alkaa joka sunnuntai pistää kuluneen viikon pakettiin ja ihan vain ranskalaisin viivoin listaamalla kuluneen viikon juttuja. Puuh. Mikä hoututteleva ja selkeä aloitusvirke.

- Jalastani leikattiin patti ja vaikka kyseessä oli vain pikkuriikkinen paikallispuudutuksessa tehtävä operaatio enkä ole aiemmin kokenut sairaalakammoa, jännitin tuota jostain syystä aivan kamalasti. Oli hirveää maata siinä steriilissä oudossa ympäristössä ja odottaa mitä tuleman pitää, eikä asiaa auttanut se että aloin kuvitella kaikkia keskitysleirien ihmiskokeita ja kaikkea muuta jossa oikeus oman kehon koskemattomuuteen menetetään. Hoitajat olivat todella ystävällisiä ja rohkaisevia ja nopeastihan se leikkaus oli ohi, mutta oli silti niin inhottava kokemus etten voinut kuin itkeä kotona. Villellä oli varmaan jotain omia tilanteita meneillään koska itkevä vaimo lähinnä ärsytti häntä, ja niin minä poloinen lohtua vaille jäänyt yritin mahdollisimman vähä-ärsyttävästi saada järkeni takaisin.

- Sain leikkauksesta viikon sairauslomaa ja aloitin heti ensimmäisenä iltana pitkään suunnittelemani unikoulun Nakelle. Nyt Nakella on edessä kuudes yö omassa sängyssään ja tänään siirsimme hänet omaan huoneeseen. En todellakaan tiedä olenko MINÄ valmis, mutta tuntuu järkevältä samalla unikoululla hoitaa nyt tuokin muutto. Viime öinä Nakke on herännyt muutaman kerran ja vaikka unikoulun tarkoituksenahan onkin, että lapsi oppii herätessään rauhoittamaan itse itsensä takaisin uneen, olen jo pompannut peittelemään hänet takaisin ennen kuin unenpöpperöiset aivoni edes ovat ehtineet tajuta mitä teen.

- Tuntuu todella, todella, todella haikealta ettemme enää ikinä (toivottavasti!) nuku Naken kanssa samassa huoneessa emmekä, voi itku sentään, perhepedissä. Tietysti oman jaksamisen kannalta on tarpeellista saada nukkua pitkiä unipätkiä mutta voi että kaipaan unissaankin luottavaisena lähemmäs painautuvaa lasta jakamaan tyynyni. Nytkin itkettää ihan kamalasti kun vain mietinkin.

- Tällä viikolla on pariinkin otteeseen pitänyt tarkistaa peilistä onko otsaani kirjoitettu paskasanko. Ihminenhän muistaa negatiiviset sanat viisi kertaa tehokkaammin kuin positiiviset ja tällä viikolla ei kyllä ole positiivisuuden kukka kukkinut. Ei ole ollut mitään yksittäisiä erityisiä juttuja, paljon pieniä paskakukkasia vain.

- Tajusin havahtua pohtimaan, että nyt kun aloitan marraskuussa hoitovapaani ja teen samalla keikkatöitä omalle työpaikalleni, niin käytänkö normaalia vai sivutuloverokorttia. Ah ja nyt muistinkin että normaalia! Huh. 38 % verotus ei ihan hurjasti leivisköille löisi, jos tekee sellaisia viiden tunnin arkiaamuja... Yksi murhe vähemmän.

- Nakke on ollut aivan hurjan ihana tällä viikolla. Se, että saan iltaisin omaa aikaa tekee minulle niin hyvää, ja jaksan hurmaantua tyttärestäni aivan uudenlaiset sydämet näkökentässä. Itseni lisäksi myös Nakke tuntuu jotenkin "vahvistuneen" siitä, että hän nukkuu yöt meistä erillään. Aivan kuin hän luottaisi, että äiti voi olla toisessa huoneessa eikä se sieltä minnekään häviä vaikka minä olen leluileni täällä olkkarissa.

- Olen tehnyt perheemme jokaisen ruoan ja jokaisen siivouksen. Täyshoito pelaa.

- Ystäväni, Naken kummitäti, sekä hänen suloinen pieni tyttärensä kävivät meillä eilen ja toivat hyvää mieltä, hajuveden ja kassillisen vaatteita ja kirjoja.

- Käytiin torstaina Naken kanssa Hyvinkäällä ystävääni moikkaamassa ja hänen iiiihaanaa viisi-viikkoistaan ihastelemassa. Vauva nukkui sylissäni tunnin ja ei sitä vain enää muistanutkaan, miten pikkuruisia nuo vastasyntyneet ovat.

- Olen aika innoissani, että nyt kun Nakke nukkuu omassa huoneessaan voin taas alkaa lukea iltaisin sängyssä!

- Kävin tänään siskoni kanssa kaupungille pyörimässä ja sitten kurvissa sushilla. Mmmmmmmmmm!

- Toinen siskoni oli meillä perjantaina ja vietimme kivan yhteisen päivän Vantaalla pyörien ja meillä telkkaria katsoen ja nintendoa pelaten.

- En ole syönyt koko viikolla karkkia MUTTA olen käynyt kahdesti hampurilaisella. Ups. Ja jee (karkittomuudesta)!

- Haluaisin yöpöydän ja yövalon, koska pinnasängyn muutettua pois (YHHYYY) makuuhuoneeseen vapautui kivasti tilaa. Kunhan saan palkan menen Konttiin katsastelemaan. Yritän nykyään, etten ostaisi uusia tavaroita ennen kuin olen kiertänyt ainakin yhden kirpputorin tai vastaavan. Maailmassa on älytön määrä käyttökelpoista tavaraa kun vain näkee vähän vaivaa.

- Pidettiin yhtenä iltana Villeseni kanssa leffailta, katsottiin Gatsby. Visuaalisesti upea, tykkäsin. Vaikka nukahdinkin kesken ja piti katsoa loppupuolisko seuraavana päivänä...


Jopas on helppo kirjoittaa ranskikset apuna. Tulkoon tästä tapa!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Hullu pikkarinainen aka saikustakieltäytyjä sekä hyvin alkanut unikoulu

Aaaaaaaaah! <- Tuo on ääni joka kuvastaa syvää helpotusta ja rentoutumista ja tulee aivan vatsan pohjasta asti. Minulta leikattiin tänään päiväkirurgisena operaationa sellainen patti jalasta ja sain siitä hyvästä viikon sairauslomaa. Olisin saanut kaksi, mutta nostin vähän hulluuspisteitä lääkärin silmissä ja pyysin niin lyhyttä saikkua kuin mahdollista. Tässäkin ojassa mylvii tietysti oma lehmä ja tällä kertaa se Mansikin sijaan tottelee nimeä hoitovapaa ja keikkatyöt, jotka siis alkavat marraskuussa ja näin ollen ovat menetettyä tuloa jos en pääse sorvin ääreen. 

No mutta siis, koska olen maailman huonoin vain olemaan ja lepäämään piti tällekin odottamattomalle lomalle keksiä projekti. Erinäisten Villeä niin ilahduttavien siisvoustehtävien lisäksi aion nyt vihdoin pitää Nakke-tyttösemme unikoulun. Olen valmistautunut siihen huolella lukemalla eri lähteistä neuvoja ja tietoa. Olen psyykannut hermojani jotka ovat niiiiin huterat mitä tulee oman lapsen itkuun. Ja enpä voisi olla tyytyväisempi! Ensimmäinen ilta takana ja nukahtamiseen meni aika lailla tasan puoli tuntia.

Tähän mennessähän Nakke on aina kesästä ja töideni alkamisesta saakka nukahtanut syliin sohvalle noin kymmenessä minuutissa ja jatkanut sitten uniaan sohvannurkassa niin kauan kun könyämme koko porukka yläkertaan. Yleensä nukumme koko porukka perhepedissä. Perhepeti itseasiassa olisi mulle yhä ihan jees, koska vaikka osa öistä on levottomia on suurin osa kuitenkin aivan kohtalaisia, ja uninen lapsi joka luottavaisena kaivautuu lähemmäs lähemmäs lähemmäs on vain niin sydäntälämmittävän ihana. Silti yritän nyt samaan syssyyn opettaa Nakkea jatkamaan unia omassa sängyssä perhepetiin siirtymisen sijaan - pitää takoa kun rauta on kuuma ja seppä hyvässä tikissä. 

Voi kunpa tämä sujuisi jatkossakin yhtä hyvin! Mutta vaikkei sujuisikaan luulen että omat hermoni pitävät. Kuten sanottu olen erityisen huono kestämään oman lapseni itkua, mutta tällä kertaa (pitkällisten psyykkauksien ansiosta) tiesin ettei hänellä ole mikään hätä. Tietysti hänelle olisi mukavampaa nukahtaa kapaloon syliin ja tietysti hän reagoi uuteen ei niin mieluisaan tilanteeseen itkulla, mutta hädästä siinä ei ole kyse. Olin koko ajan läsnä, lueskelin pinnansängyn vieressä omalla sängyllä, itkun käydessä hysteeriseksi nostin seisomassa roikkuvan lapsen takaisin pitkälleen. Ehkä noin 20-30 kertaa koko nukutuksen aikana. En puhunut mitään, en silittänyt enkä pussannut, mutta pidin kättä rauhoittavasti. Ja jumankekka, sinne nukahti! En voi kylliksi kuvailla miten ihanalta tuntuu olla vapaasti alakerrassa ilman hissuttelua ja varomista että jos sohvalla makaava tappi herää.

Tänään on ollut hyvä, mutta rankka päivä. Leikkauksen takia jouduin heräämään jo kuudelta ja vaikka olin sairaalassa ennen kahdeksaa pääsin leikkaussaliin vasta puoliltapäivin. Kurjan pitkä aika olla syömättä, mutta mikäs siinä muuten tv:tä katsoessa ja huovan alla torkkuessa. Vaihtaessani leikkaussalivaatteita kävin seuraavan sivistyneen pikkaridialogin sairaanhoitajan kanssa:

Sairaanhoitaja: Ja sitten jätät omat vaatteet tuohon kaappiin ja puet nämä tilalle.
Minä: Ai siis alusvaatteetkin jätän?
Sairaanhoitaja: Niin...
Minä: Ai... kaikki alusvaatteet?
sairaanhoitaja: No omat alushousut voit pitää.
Minä: Aah, hyvä! (?????? Hyvä :-D Hullu pikkarinainen on kiintynyt kalsareihinsa.)
Sairaanhoitaja: Sillä varauksella että jos desinfiontiainetta valuu joudumme mahdollisesti leikkamaan alushoususi pois.
Minä (innokkaana pervona) : No se ei haittaa!

Hihittelin itsekseni aika pitkään hoitajan poistuttua.

Viime viikko oltiin perheen kanssa kotikonnuilla. Tiivis viikko taas niin kuin aina ja esimerkiksi molemmat kummipojat jäivät näkemättä, mistä tulee aina vähän huono omatunto. Paljon kuitenkin ehdittiin, käytiin mm. uimassa koko perheen voimin! Oli Naken ensimmäinen kerta kylpylässä ja niin paljon hän nautti, että mennää varmasti uudestaankin. Yksi vieras pikkutyttö huomasi Naken puuttuvat varpaat ja sanoi: Oi, pieni vauva! Tuolta pieneltä vauvalta puuttuu varpaita. Se on vielä niin pieni vauva ettei sille ole kasvaneet kaikki varpaat." Hih, logiikka kymppi. Sitten alkoi kyllä jo vähän ärsyttää kun aina sattuessamme vastakkain hän kommentoi miten "tuossa on se vauva jolta puuttuu varpaita". Olisi varmaan pitänyt jutella aiheesta mutten vain jaksanut. Todellakaan hän ei sanonut sitä millään pahalla, mutta kun tuo on juuri se miten pelkään ihmisten Nakkeen suhtautuvan, bongaavan pari hassua varvasta kokonaisen pienen tytön sijaan.

Päästiin myös Villen kanssa kahdestaan rimpsalle ja Nakke oli ensimmäistä kertaa vanhemmillani yötä. Hyvin oli mennyt. Olen niin onnellinen ettei Nakke enää vierasta vaan on luottavainen, reipas lapsukainen.

Nyt vähän särkylääkettä ottamaan kun tuota haavaa alkoi jomotella ja samalla jos glögit keittelisi. Muistinko jo mainita että on aika hemmetin mahtavaa tällainen aikuisten illanvietto. ;-) Ja tosiaan saa pitää peukkuja että seuraavatkin illat menevät yhtä hyvin!

lauantai 11. lokakuuta 2014

Blogivinkki, univelkojen makselua, kehonkuvapohdintoja ja pieniä lastenkasvatuksellisia myönnytyksiä

Yövuorossa taas. Kolme tuntia vielä ja pääsee kotiin nukkumaan. Kesäaikaan on kiva valvoa kun  tähän aikaan on jo ihan valoisaa, hyvin jaksaa. Nyt tuo verhojen takana roikkuva pimeys oikein hönkii että nukkumaan nainen, mitä sä täällä pimeässä valvot...


Ihan kivasti olen kyllä viime päivinä saanut univelkoja makseltua. Torstaina Ville nousi Naken kanssa ja hurraa, nukuin puoli yhteentoista! Ihan säikähdin kun heräsin. Oli ihana levännyt olo, päässä ei surissut eikä silmiä särkenyt vaan tunsin varpaita ja sormenpäitä myöten miten olin voimissani. Mahtava tunne. Uni tulikin kipeästi tarpeeseen, edellispäivänä töissä muun muassa puhuin mitä sattuu ja illalla rapsan pitäessäni unohdin asiakastietojärjestelmän salasanan!


Eilen nousin reippaana kello kuusi Naken kanssa ylös ja jo yhdeksältä olimme matkalla asioille. Käänsin pitkästä aikaa Naken rattaiden kopan kasvot menosuuntaan ja hänpä innostui niin että aivan hihkui. Nuha vaivaa vieläkin ja siitä - toivottavasti - nuo oksettavan aikaiset aamuherätyksetkin johtuvat, mutta yöt ovat olleet jo tosi rauhallisia. Iltaisinkin Nakke nukahtaa nopeasti mutta herää heti jos hänet yrittää siirtää omaan sänkyyn, joten sohvalla goisija on palannut. En vain jaksa pitää mitään unikoulua, en vain mitenkään jaksa.


Tehtiin eilen hampurilaisia, taisin syödä neljä. Öhm... En yhdellä istumalla sentään. Täällä töissä leivoin aivan todella maistuvaa ja helppoa omenapiirakkaa tällä ohjeella. Olen nyt aivan ihastunut tuohon Nainen talossa -blogiin, bloginpitäjällä Katjalla on hurmaava tyyli kirjoittaa. Sattui niin hauskasti että matkustaessani taannoin Vaasasta Helsinkiin junassa edessäni istui tuon Katja-bloginpitäjän äiti, ja hän suositteli blogia kanssamatkustajalleen kehuen sitä "tosi kivaksi". Minä sitten korvat hörössä nappasin nimen ylös ja aloin jo matkalla lukea blogia. Siitä tuli kyllä jo pikkuisen stalkkeriolo.


Eilen kävin kaikkien herkkujen vastapainona kuntosalilla. Siellä oli juuri samaan aikaan miesten kuntopiiriryhmä. Ensimmäiset kaksi minuuttia ajattelin, miten onkin seksikkään testosteroninen tuoksu, mutta sitten ilma kävi yhtäkkiä raskaaksi kaikesta siitä, öhm, testosteronista, ja lopulta sain kärsiä päänsärystä pitkälle iltaan. Sain kuitenkin ihan napakan jalkatreenin tehtyä, ja juoksin 4,5 kilometriä matolla. Joten voinen olla tyytyväinen itseeni.

Olen miettinyt Naken varpaattomuudesta, että hänelle itselleen se on - toivottavasti ja myös oletettavasti - luonnollinen ja itsestäänselvä osa kehoa, kun vain me vanhemmat osaltamme osaamme vahvistaa tuota luonnollisuutta. 95 % varvasajatuksistani ovat myönteisiä ja kepeitä, tyyliin eipä se arkeen vaikuta, hänen jalkansahan on söpö, tuo nyt on pientä, tuo nyt on vain esteettistä ja se on aivan katsojan silmissä. Mutta välillä jäljelle jääneet viisi prosenttia ilmoittelevat itsestään siihen tyyliin että en jumankauta taas jaksaisi selostaa mistä johtuu ja miksi ja mihin vaikuttaa ja mihin ei. En jaksa yhtään pitkää katsetta. Muilla ihmisillä on kyllä todella suuri valta siihen, miten asioista ajattelemme, sanoipa kuka mitä hyvänsä. Äitinä minusta on kamalaa ajatella, että jotakuta kiinnostaisi Nakessani ensin varpaat tai niiden puuttuminen. Noin upeassa tytössä pari pikku varvasta! Tietysti aina voi laittaa sukat ja välillä laitankin, kun pääseehän niin helpommalla. Vaikka sekin tuntuu vähän hölmöltä.

Menemme ensi viikolla perheen kanssa Villen ja minun kotikonnuille. On ihanaa. Etenkin se, että perjantaina lähdemme Villen kanssa kahdestaan ulos ja Nakke jää elämänsä ensimmäistä kertaa yöksi hoitoon! On ihan eri toista minunkin lähteä rimpsalle kun tietää, että on vapautettu mahdollisista yöheräilyistä ja todennäköisestä aikaisesta aamusta. Sitähän saattaa suorastaan rentoutua.

Aamulla ollessamme Naken kanssa asioilla ostin ekstemporee meille leipomokojusta munkkirinkilän, jonka pistimme kahteen pekkaan bussia odottaessamme. Niin aukesi Nakke-pienen suu kuin linnunpoikasella ja vaikken varsinaisesti onnistellut itseäni äitinä, niin koin kuitenkin ihan oikeutetuksi tuon herkulla lahjotun kitinättömän tuokion. Niin ne lastenkasvatukselliset periaatteet komeasti sortuvat... En taida olla kovin hyvä kasvattaja, olen lepsu ja huono kestämään huonotuulisuutta. Mutta toisaalta olen aika lempeä ja hyväksyvä. Ja annan ihan ältsisti hellyyttä ja rakkautta. Pitää antaa itselle armoa.




tiistai 7. lokakuuta 2014

Raivohullun kuulumisia

Lopetin yövuorot lauantaina ja nyt jo viimeistä vapaata viedään. Vapaat ovat menneet perheen kanssa touhuillessa enemmän tai vähemmän kiukkuisissa merkeissä. Merkit aloitti Nakke sairastumalla duhaan ja hyvin nopeasti siirsi ne myös äitiin aka the vittupäähän myrskynmerkkiin. Ajoittain myös perheen isä on osoittanut tyyneytensä takaa olevansa hieman kypsä tilanteeseen.

80% valveillaoloajastaan Nakke kitisee. Onko kamalampaa ääntä kuin oman lapsen narina ja kitinä ruokapöydässä, kaupungilla, bussissa, lenkillä, leikkiessä, mitä tahansa tehdessä, koko ajan. Lempeä aikuinen minussa ymmärtää tukkoisen olon ja mahdollisten hammasvaivojen aiheuttaman ikävän olotilan, josta pieni ei vielä osaa kertoa muuta kuin märisemällä. The vittupää väsynyt hermoheikko sen sijaan vastaa kitinään tiuskimalla ja puree posket lommoille ollakseen huutamatta. Eilen nukutin Nakkea kaksi tuntia ja lopulta romahdin pillittämään miten olen maailman hirvein äiti jolta ei onnistu mikään, johon Ville lohdutti että ainakaan en ole lyönyt ketään. Kuulkaa, jos ihmisen suurin ansio on ettei hän ole lyönyt ketään niin voin kertoa että aika heikosti menee.

Kaiken kiukun ja väsymyksen ja tiuskimalla töksäytettyjen keskusteluiden väliin ja ympärille mahtuu kuitenkin paljon kivoja hetkiä. Kuten äsken, kun olimme Naken kanssa kivan naapurin ja hänen muksujensa kanssa läheisessä vauvakerhossa. Olin aamulla jo ennen kello yhdeksää kopistelemassa mattoja uudelle tyylilleni uskollisena väsyneenä ja kyrsiintyneenä,kun naapuri huikkasi että he ovat juuri menossa, halutaanko tulla mukaan. Ja mehän mentiin! Kerhossa oli lisäksi vainyksi äiti iiiihanan kuusiviikkoisen söpöläisen kanssa ja siinä me kolme toisillemme vierasta naista ja ohjaaja sitten tarnoitiin. Nakke leikki reippaana naapurin 1,8-vuotiaan kanssa ja kävi vain välillä tankkaamassa äidiltä läheisyyttä ja rohkaisua kunnes palasi taas omiin leikkeihinsä.

Eilen kävin piiiitkästä aikaa kuntosalilla ja sen kyllä tuntee nyt lihaksissa. Salilla oli samaan aikaan porukka kovaan ääneen juoruilevia miehiä, joten kävin uhallani kääntämässä radiota lujemmalle pienenä vinkkinä. Kotona kun kerroin Villelle tuosta niin hän sanoi että ai, sä oot tommonen vähän vittumainen siellä. :-D Missäpä en nykyiselle tyylilleni uskollisena...

Eilen aamupäivästä oltiin Naken kanssa kaupungilla. Hän aloitti kitinän välittömästi rattaiden pysähdyttyä joten hyvin pysyi mamma liikkeessä.. Ostin Nakelle hänen kummitädiltään synttärilahjaksi saamallaan lahjakortilla jarrusukkia (olenkohan vähän outo kun pikkulasten sukat on musta ihan suloisinta mitä olla voi!) , itselleni housut ja tietysti ruokaa.

Housuihin sain kipinän jo lauantaina, kun käytiin perheen kanssa ostoksilla ja siinä ruokakaupan yhteydessä oli pari vaatekauppaa. En silloin malttanut jäädä sovittamaan koska Nakella kakat vaipassa ja Villellä ja mulla orastava kina päällä tilanne päällä, mutta housut eivät jättäneet mieltäni rauhaan ja voi että ne onkin kivat! Vähän sellaiset tyylikkäät salihousut -tyyppiset jotka kyllä tekevät takapuolen ladonovi -tyyppiseksi, mutta onpahan miellyttävä yllätys kun kuoriutuu housuista ulos. Että haa,ei ollutkaan ladonovi vaan ihan tuollainen perus ulko-ovi...

Sunnuntaina olimme perheen kanssa Pierussa. Meillä kun on sivistävä harrastuksissa erikoisen nimisissä paikoissa vierailu. Pierun lisäksi maantieteellinen tuntemuksemme on kasvanut Hinthaaralla ja Kaluholmenilla. Pierusta ajelimme söpöjä pikkuteitä Janakkalaan ja ravitsimme autoilun väsyttämät ruumiimme pizzoilla. Kiva reissu ja hyvä että tuli tehttyä,vaikka alkoikin vähemmän lupaavasti Naken oksennettua jo heti alkumatkasta päälleen. Kolmesti. Paljon. Vaatteidenvaihdon ja lohtuhyssyttelyn myötä maistui onneksi uni ja niin pääsi Nissanimme ahmimaan kilometrejä. Parisen sataa kai niitä päivän aikana tuli.

Tilasin muuten itselleni Livboxin kolmeksi kuukaudeksi ja voin kyllä todeta että MONEY WELL SPENT.Sen lisäksi, että tuotteet olivat kivoja toi koko paketti ihanine ylellisine silkkipapereineen juuri kaipaamaani luksusta arkeen. Olen lopettanut kaikki lehtitilaukseni koska en vain jaksa lukea mitään joten olkoon tuo livbox minun aikakauslehteni.

Flunssa väijyy olan takana. Keitän toisen kupin teetä ja kipaisen pyykkituvasta. Nakke nukkuu aamun kerhoilun uuvuttamana Villen sylissä jo toista tuntia. On ihanan rauhallista. Tänään en menetä hermojani, en vaikka tulisi mitä.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Dysmelia, adaktylia

Kun Nakke-tyttöseni vuosi sitten syntyi täydellisenä pienenä ihmisenä, jolla on kymmenen pientä sormea ja seitsemän pientä varvasta, tunsin niin monia tunteita: helpotusta hyvin menneestä helpohkosta synnytyksestä (kiitos epiduraali 2013!), ihmetystä pikkuisesta tyttärestäni, uteliaisuutta että tuossako se nyt on, merkillistä varmuutta uudesta tilanteesta huolimatta, hiljalleen heräilevää leijonaemon rakkautta. Kätilö esitteli veristä vauvaa miten tässä on viisi sormea, tässä on viisi sormea, tässä on viisi varvasta mutta tässä onkin vain kaksi varvasta, ja tuntuu että minulla meni useita viikkoja ymmärtää, että tosiaan, yleensä varmaan vauvoilla on syntyessään toisessakin jalassa viisi varvasta. Lääkärin kotiuttamistarkastuksessa saimme kuulla, miten varpaattomuus ei tule vaikuttamaan liikkumiseen, miten varpaattomuuden syytä ei oikein voida selvittää ja lopuksi, terve tyttö.

Viime aikoina olen alkanut kiinnostua varpaattomuuden syistä. Mieli on ihmeellinen, viisas laitos ja luulen että tämä vuosi siihen meni, että oikeasti olen valmis hakemaan tietoa, vaikka olenkin ajatellut alusta asti suhtautuneeni luontevasti asiaan. Varpaattomuus on koko ajan tuntunut minusta melko pieneltä asialta, ei vain kahden eri erikoislääkärin rohkaisevien sanojen ansiosta ("Kenkien ostossa voi tulla ongelmia et sillä tasolla tässä asiassa liikutaan... Niin ja ballerinaa hänestä ei varmaan tule."). Tiedän työkokemukseni kautta, miten vammaisuuteen liittyy usein vanhempien ylivahvuus ja tietyllä tapaa asioiden kieltäminen/ vähättely, mutta tämä varvashomma tuntuu oikeasti niin pieneltä asialta etten koe missään vaiheessa kieltäneeni omia ajatuksiani tai yrittäneeni väkisin tehdä asiasta itselleni pientä.

Kuitenkin, kehonosien puuttuminen on eri asia kuin vaikka tukanväri ja tottakai se sillä tavalla onkin iso juttu. Muistan miten talvella ajattelin jonkun aikaa, miten ruma varpaattoman jalan pikkurilli on, miten se ei kuulu noin suloiseen tyttöön ollenkaan. Muistaakseni nämä ajatukset tulivat käytyämme lastenklinikalla ja kuultuamme, että muutaman vuoden päästä kun jalkaa tullaan kaventamaan toisen jalan kanssa samanlevyiseksi niin pikkurilli poistetaan samalla. Keväällä ja kesällä oli joku sellainen rytinällä kaapista -vaihe ja aina säiden salliessa en käyttänyt Nakella sukkia vaan nohevana halusin oikein julistaa turuille ja toreille miten ihmisellä voi olla tällainenkin jalka eikä siinä ole hitto vie mitään piiloteltavaa.

Sekin vaihe hiipui, varmaan kun en ainakaan huomannut että oikein ketään olisi kiinnostanut. Samoin kaikkien ystäviemme ja tuttaviemme reaktiot ovat olleet ystävällisen kiinnostuneita, aikuisilla lempeän korrektilla ja lapsilla hyväntahtoisen uteliaalla tavalla. Muutama viikko sitten juttelin yhden näkövammaisten lasten äidin kanssa (joka on perhetuttumme) ja aloitin tavanomaisen "älkää ihmetelkö, Nakelta puuttuu varpaita toisesta jalasta, ei mitään vaarallista" -lätinäni (kun Nakke aina tilanteessa kuin tilanteessa reteesti kiskoo sukat jalasta ja on varpaanpäitä myöten niin täydellisen sinut itsensä kanssa, että jos vain saan kasvatuksella vaalittua tuota ihanaa itsetyytyväisyyttä itsestäänselvänä osana hänen minäkuvaansa niin todella onnittelen itseäni äitinä!) niin hän ei edes vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, sanoi vain ettei edes huomannut, että mistäs se johtuu, tuo nyt on pientä. Niinhän se on, ja minä olen Nakkeseni varpaiden avulla monet monet monet kerrat saanut ilahtua positiivisesti ihmisten avaramielisyydestä.

Ja nyt on sitten tiedonhankinnan aika. Uskaltauduin jopa keskustelupalstoille ja kiitos Luoja ainakaan vielä ei ole tullut vastaan mitään kamalia syyllistyksiä ja mielenpahoitusviestejä vaan asiallista keskustelua samassa veneessä olevilta ihmisiltä. Äsken tässä yövuoroni ratoksi lueskelin tällaista dysmelia-opasta - niin, varpaattomuudella on nimi ja oikein hieno nimi onkin, se on adaktylia. Mietin, että voi hyvinkin olla että alkuraskaudessa sairastamani kamala voimat vienyt influenssa on osaltaan syynä varpaiden kasvun kehityshäiriöön, mutta - oi mieleni mieleni sinäkö taas suojelet minua? - en koe itsesyytöksiä. Miksi kokisin, kun en taudilleni mitään voinut. Muutenkinhan jälkiviisastelu on kyllä turhinta mitä olla saattaa.

Toivon sydämestäni, että Nakke saa minun ja Villen rakastavan ja hyväksyvän kasvatuksen ja läheistemme ymmärtäväisyyden myötä säilytettyä ilon ja varmuuden omaa ainutlaatuista kehoaan kohtaan. Tietysti ymmärrän myös, että etenkin kipeässä nuoruudessa tuollainen asia kuin varpaiden puuttuminen voi harmittaa ja aiheuttaa ulkonäköpaineita, mutta - puhun omasta kokemuksestani - kai niitä ainakin jollain asteella on tiedossa muutenkin. Olen itse vihannut varmaan jokaista kohtaa itsessäni, joten jos Naken itseinhon suurin huippu jäisi nilkan alapuolelle olisin aika tyytyväinen. Toivottavasti Nakesta kasvaa avarasydäminen itseään ja muita kohtaan lempeästi ajatteleva nainen, jolle ihmisten sisäinen ja ulkoinen erilaisuus on rikkaus.

Lopuksi vielä pitää laittaa aiheen tiimoilta keskustelupalstoilta lukemani juttu. Perhe oli ravintolassa syömässä ja viereiseen pöytään saapui seurue, johon kuului pyörätuolissa istuva tyttö. Perheen viisi-vuotias tuijotti pyörätuolissa istuvaa tyttöä niin että äitiä alkoi ihan hävettää, etenkin kun kotona oli paljonkin keskusteltu erilaisuuden rikkaudesta ja toiset huomioivasta käytöksestä, joten äiti komensi lasta olemaan tuijottamatta. Lapsi heläytti kirkkaalla äänellä: "En mä voi kun tuolla tytöllä on niiiiin kauniit kengät!" :-)


Lapsissa on viisaus, kun vain me aikuiset osaamme tarvittaessa olla esimerkkinä - ja useissa tilanteissa ottaa itse esimerkkiä.

torstai 2. lokakuuta 2014

Äitiydestä, lapsettomuudesta sekä eräs arkinen onnistuminen

Olin tänään ylpeä itsestäni. Heräsin kolmen jälkeen iltapäivällä yövuorolaisen unilta. Suorastaan humpsahdin lähes suoraan unesta härdelliin nimeltä koti-ilta ja äitiä ikävöinyt Nakke. Silloin kun hän on Villen kanssa ei mitään ongelmaa ole, samoin jos olemme koko porukka yhdessä. Mutta auta armias jos olen ollut osan päivää laumastani erossa: silloin saankin nauttia loppuillan lahkeessa roikkuvasta kärttyisällä äänellä narisevasta kylkiäisestä.

Yleensä tuollaisissa tilanteissa jaksan ymmärtää ja pusuttaa aikani, hermostun sitten (mielessäni), kannan Naken lelujensa pariin ja ehkä jo jupisen olis kiva juoda kahvi rauhassa..., Nakke tulee takaisin luokseni, kiipeää jalkaa pitkin ja kitisee, kannan taas lelujen pariin, tuo x kertaa, jossain vaiheessa jo tiuskaisen jotain Villelle, mielessäni olen niin kiukkuinen että kiehuu... Yleensä lopulta järjestän meidät puistoon tai lenkille ja saan itse päästellä höyryjä ja Nakke saa purkaa tarmoaan ulkona. Mutta aina se hermostuminen kuuluu kuvioon.

Mutta tänään! En hermostunut missään vaiheessa. Oikein itsekin ihmettelin itseäni, miten rauhallisena ja hyväntuulisena onnistuin pysymään. Olen siis yleensäkin ulospäin melko rauhallinen ja äitimäiseen tyyliin teennäisen reipas (tiedättehän tilanteen, kiljuvat sotkevat riiviölapset ja äiti jonka suusta hy-hy-hyp-hypähtelee huutomerkkilauseita, Kuule älä viitsi noin!, Mennäänkö u-los!, Nyt loppui se sot-ku!, Katopas mikä äitillä on tääl-lä!, jne, jne, jne.), mutta mielessäni riehuu pahatar, joka haaveilee siitä että huutaisi niin kovaa kuin ääntä lähtee NYT JUMALAUTA KAIKKI HILJAA ja pyyhkisi hyllyt tyhjiksi niin että rikkoutuvien ja putoavien esineiden ääni peittäisi kaiken muun. Tuollaisia ihan normaaleja pikku fantasioita, siis, jotka - onneksi - ovat ristiriidassa tasaisen olemukseni kanssa.

Mutta tänään siis en hermostunut. Kuuntelin kitinää kotona. Tarjosin syliä minkä huipputärkeiltä kahvinjuonti- yms. puuhiltani saatoin, mutten ottanut asiasta pulttia. Puhuin rauhallisella äänellä ilman tekoreippaita huutomerkkejä, joita sitä paitsi itsekin inhoan. Lähdettiin porukalla hakemaan Villen työpaikalta munia, koska kuten työkaveri puhelimessa veisteli, mies lähti isyyslomalle mutta munat jäi työpaikalle. Ne ovat Villen työkaverin tutun tilalta luomumunia ja saatiin niitä iso kennollinen pilkkahintaan. Nakke märisi ja kitisi ja narisi koko automatkan, viihdytin häntä kaiken kekseliäisyyteni käyttäen. Mieleni oli niin tasainen että sain siitä voimaa ja viritin Villen kanssa keskustelun* aiheesta "**yksi-vuotiaan keinot ilmaista mielipahansa, yksi-vuotiaan uhma ja oman tahdon heräileminen" (*eli minä pulputin kuin käymistilassa oleva viiniämpäri ja Ville murahteli ratin takaa vaimon pitämiin odottaviin taukoihin; **seminaarin aiheesta teille tarjoilee ambra...).

Jäi kyllä hyvä mieli. Ulkoisesti käytökseni ei varmaan eronnut aiempien vastaavien tilanteiden käytöksistä mutta mielen tasainen vakaus tuntui virkistävältä. Aion kokeilla toistekin.

Olen puhunut ystäväni kanssa paljon lapsettomuudesta, josta hän joutuu kärsimään. Lapseton on terminä vähän jännä, se aiheuttaa mielikuvan jonkin puuttumisesta ja tuo negatiivisia kaikuja, mikä ei päde niihin ihmisiin jotka omasta tahdostaan eivät toivo elämäänsä lasta. Minun mielestäni, jos ihmisellä ei ole mitään erityistä halua saada lapsi voi olla parempi olla ilman. Jos ei toivo lasta ei ole mistään vajaa vaan elämä on rikasta, mielenkiintoista, hankalaa, ihanaa, mutkikasta, täyttä elämää (jos siis on riittävästi hyviä ihmissuhteita elämässä. Mutta sama pätee vanhempienkin elämään - oma lapsi ei saa olla ainoa läheinen ihmissuhde). Lisäksi kun miettii tätä maailmaa ja maailmanaikaa viisikin sekuntia ymmärtää, ettei lasten saaminen ole varsinaisesti ainakaan järkevää.

Lapsettomuus sen sijaan - syvä riipaiseva halu, tarve olla äiti, jatkuva nakertava ahdistus siitä miten tuo tarve ei toteudu, miten kaikkia jo olemassa olevia äidin tunteita ja tarpeita ei pääse toteuttamaan. Puhun tässä äideistä, koska luulen, että yleisemmin nainen voi kokea itsensä äidiksi vaikkei lasta olisikaan, elää vahvasti ns. äidin tunteita, mutta miehet kasvavat isyyteen lapsen synnyttyä. Siis huom: yleisemmin, useimmat, minun mielipiteeni/ ajatukseni - pidäthän nuo termit mielessä kun luet näitä mietteitäni. En todellakaan halua julistaa mitään enkä halua että kukaan joutuu vetämään hernettä nokkaansa tästä usein moniulotteisesta ja kipeästä lapsettomuus-aiheesta minun pohdintojeni takia. 

Toivon kaikesta sydämestäni ystävälleni omaa pikkuista, jonka kanssa saa kokea kaikki ne tunteet joiden idut sielua jo kiusaavat, vaikka eihän minun toiveellani tietenkään ole juurikaan vaikutusta asioihin. Juurikaan, koska ei lämpimistä, myötämielisistä ajatuksista ainakaan haitaksi ole.

Minulle äitiys sopii. Tarkoitan minun mielelleni, sille joka nimenomaan äitiydyttyään niin usein kuohuu ja kiehuu mutta joka samalla ei ole enää aikoihin kysellyt elämän tarkoitusta, niin kuin ennen Nakkea usein tein. Tunnen itseni jollain tapaa ehyemmäksi, täydemmäksi, ja tuntuu hyvältä olla miettimättä ensin omia halujaan ja tarpeitaan. Elämä on vahvasti tässä ja nyt. Äitiys on minun elämäntehtäväni, vaikka samalla aristan sanoa noin, koska se vetää ajatukset kotona viihtyvään epäitsekkääseen ja lapsilleen elävään supermutsiin ja minä tarvitsen oman työni ja omat juttuni, olen heikkohermoinen ja usein itsekäs, olen kaukana "täydellisestä" äidistä. Mutta opin koko ajan, opettelen, olen tämän matkan alussa ja saan kulkea tätä lopun elämääni.