perjantai 28. elokuuta 2015

Eilen...

... Sain jäädä sänkyyn loikoilemaan, kun Ville nousi Naken kanssa aamutoimille. Alhaalta kuului ei.ei.ei.ei.ei.EI.


...Join aamukahvin nro kaksi etupihalla auringossa Naken levittäytyessä leluineen pihatielle ja kysellessä pojasta. Pihassamme oli edellisenä päivänä kaksi naapurinpoikaa Naken kaverina leikkimässä ja mun äidinsydän oli sulaa! Pojat tulivat vielä sisällekin käymään ja juteltiin pitkä tovi toisen pojan äidin kanssa piha-aitojen ylitse. Ihanaa lähiömeininkiä!


... Puhuin äitin kanssa puhelimessa ja vakuutin taas, miten Naken kasvun ongelmat todella johtuvat kehityshäiriöstä eivätkä ole normaalia pienikokoisuutta/ -kasvuisuutta. Nakkekin halusi puhua mummolle ja sanoi "mumma" ja lähetteli lentosuukkoja.


... Sain ahdettua meidät autoon aikataulussa ja saatettiin alkaa matkamme kohti Lastenlinnaa. Matkalla otettiin Villen täti kyytiin apukäsiksi.


... Tein täydellisen taskuun parkkeerauksen tilanteessa jossa vauva rääkyi maailmanlopun itkua aivan tukehtumaisillaan, Nakke matki vauvaa ÄÄÄÄÄÄÄ ja muistutteli matkimisensa lomassa antamaan vauvalle tutin, ja roska-auto hivuttautui lähemmäs ja lähemmäs haluten kapealla kadulla ohi.


... Katsoin kun neurologi testasi lastani, jolta oli jäänyt väliin niin päiväunet kuin välipala. Siihen nähden meni hiton hyvin! Neurologi kertoi, että Naken pään pieni kasvu tulee todennäköisesti koko hänen elämänsä näkymään erilaisina kehityksen viivästyminä, mutta mitään kehityksen taantumiseen liittyvää ei ole näköpiirissä. Aivojen magneettikuva on normaali. Uutiset olivat hyviä mutta minua itketti, ja hetken ajattelin purskahtavani itkuun siinä kesken vastaanottoa. En purskahtanut, enkä myöhemminkään, mutta mietin sadatta kertaa miten henkisesti raskaita nuo Lastenlinna-käynnit ovat. Pitää yllä toivo ja positiivisuus, varautua huonoihin uutisiin. Pitää langat käsissä.


... Ajoin kauppakeskus Kaareen, jossa tapasimme sattumalta Villen toisen tädin. Viime tapaamisesta on n. seitsemän vuotta. Tarjosin koko porukalle kahvit ja vaikka kotiäidin lompakkoni itki, kiroili ja lopulta irvisti lohduttomana, niin samalla tunsin taas iloa taloudellisesta riippumattomuudestani. Jaoin Naken kanssa pasteijan ja palan juustokakkua ja hän oli niin suloinen siinä herkutellessaan, jalat pitkälti lattian yllä heiluen, isotätejä vastapäätä luottavaisena katsellen.


... Heitin Villen tädin kotiinsa ja nauroimme, miten reissussammehan meni aivan suorastaan työpäivän verran. Lähdin kotipihasta kello 11.30 ja viideltä oltiin takaisin, takana yli 50 kilometria kaupungin sisäistä ajoa ja yhteensä viisi rattaiden kokoamista/ kasaamista ja lasten pakkaamista rattaisiin/autoon.


... Ehdin olla kotona reilun puoli tuntia kun lähdettiin lasten kanssa hakemassa Ville töistä.


... Naken mentyä nukkumaan hinasin eka kertaa n.11 kuukauteen juoksutrikoot jalkaan ja kävin hölkkäämässä viiden kilsan lenkkini aikaan 35 minuuttia. Ei huonosti! Hurray for aktiivinen arki!


... Oli antoisa, raskas, surullinen, onnellinen...päivä.


p.s. Kyllä, vauva oli mukana. Paria tankkausta lukuunottamatta nukkui koko päivän, tai katsoa tillitti tyytyväisenä kopastaan. Hän on muru!

tiistai 25. elokuuta 2015

Blogiin liittyviä pohdintoja

Mietin perustanko uuden blogin vai jatkan tätä vanhaa erinäisillä muutoksilla. Blogista haluaisin:

- Selkeämmän. Ei miljoonia kategorioita, erilaisia tekstinkäsittelyjä jne
- Mahdollisesti visuaalisemman eli tekstin ohelle kuvia. Haluan kuitenkin säilyttää nykyisen tasoisen nimettömyyden ja etenkään en missään tapauksesssa halua että lapseni ovat tunnistettavissa kuvista
- Uuden bannerin
- Avoimemman tatsin kirjoittamiseen. Tämä on haastavin osuu. Välillä tekisi mieli haukkua koko parisuhde lyttyyn ja puida avoimesti työasioita, mutten halua tehdä sitä, koska blogia lukee tutut ihmiset ja ei olisi reilua minun täällä ryöpyttää ihmisiä/ asioita jotka hekin tuntevat. 

Hmmmm. 

Ehkä alan vähän siivoilla tätä vanhaa.

Bloggausmielekkyyttä hankaloittaa sekin, ettei minulla ole tietokonetta. Saan tietysti vapaasti käyttää tätä Villen, mutta tämä tuntuu vieraalta, näppäimistökin niin herkkä että teen jatkuvasti virheitä. Niin hullulta kuin kuulostaakin niin helpoimmaksi koen kännykällä bloggaamisen, vaikka siinä asetukset menevätkin vinksalleen ja teksti pomppii miten satun.

Mutta - blogin elvytystalkoot alkakoon.

tiistai 18. elokuuta 2015

kesäpäiviä ja uhmatuhmaa

Blogi vähän huilii. Mulla on niin vähän sellaista aikaa kun jompi kumpi tytöistä ei olisi hereillä, että aikaa/ keskittymisrauhaa kirjoittamiselle ei oikein ole. Ollaan myös nautittu kesästä (joka sittenkin tuli, hurraa!) sellaisella intensiteetillä että jaksamistakaan ei oikein iltaisin riennoiltamme kotiutuessa enää ole. Kotiäidin rusketus on hankittu - se kielii miljoonista pitkäpiimäisistä tunneista puistoissa ja lähikaduilla.


Aamulla kun pötköttelin vielä sängyssä Nakke tuli hieromaan pehmolelusiiliään naamaani ja sanoi tuhi tuhi tuhi, niin kuin minä tein yksi päivä hänelle. Eilen tivahdin että missä sun korvat on kun äiti on niin monta kertaa kutsunut pöytään ja sain vastaukseksi yliolkaisen korvien osoittamisen ennen kuin leikit jatkuivat. Toisena päivänä hän puraisi kipeästi kättäni ja kun komensin sain vakavan selityksen, "nääkä". Melkein kaksi-vuotias on ihana! Olen haltioitunut miten hän on aivan oma persoonansa, ei todellakaan mikään minun jatke. Kiva uhmakin alkanut, huippu oli yksi päivä kun hän ulvoi 35 minuuttia liukumäessä eikä suostunut tulemaan ulos. Siinä rääkynässä puistokin tyhjeni, ja linnut jättivät pesänsä; eläimet kaivautuivat syvälle koloihinsa.  

maanantai 10. elokuuta 2015

Päästän irti - pidän kiinni

Aika lentää. Villen seitsemän viikon loma loppuu ylihuomenna vaikka se alkoi eilen. Vauva on kasvanut jo yli kilon ja Nakke, Nakke rakkaani esikoiseni, opettelee puhumaan ja makaa nyt nukutettuna aivojen magneettikuvassa. Hän on ollut reipas, kertoi Ville viestisssään - voin uskoa että on, mutta minun äidin sydämeni itkee miettiesssäni häntä pikkuruista siellä valkoisessa huoneessa reippaana, pienenä, hauraana. 

Kuvauksen vastauksia en vielä mieti, mutta tietysti toivon.

Olemme tapamme mukaan touhunneet vaikka mitä, Fallkullan maatila, retket puistoon ja lähialueille, Luonnontieteellinen museo, Kallahdenniemen uimaranta jossa meri jatkui pitkänä ja matalana ja Nakke kahlaili niin kauan että hampaat löivät loukkua. Sain olla yksin kolme yötä Villen ja Naken käydessä mummoloissa ja vedin syvään happea, hiljaista kotia jonka siivosin lattiasta kattoon - annoin ikävän tulla vasta viimeisenä iltana. Viime viikolla saatiin äiti meille kylään, hän on niin suuri apu ja se miten Nakke hokee mummaa perässä roikkuen on ihanaa. Äitin vierailun myötä saatiin Villen kanssa pikkuisen yhteistä aikaa saunomisen, kirpputorilla myymisen ja mustikkametsän merkeissä. Kirpputorilla kaupaksi ei mennyt mikään ja metsä ei antanut marjojaan, mutta oli ihanaa olla yhdessä hiljaa, yhdessä puhua niitä näitä, tutussa turvallisessa iänikuisessa yhdessä.

Vauva on oppinut syömään tuttia eikä enää asusta tissillä, mutta tykkää edelleen syödä kellon ympäri parin tunnnin välein. En muista montako kertaa yössä herään ja väsymyksestä on tullut lempeä, hömelö kaveri joka saa minut vaikuttamaan dorkalta väärin sanomisineni ja muistikatkoksineni. Vauva on vakava ja rauhallinen, itse tyyneys joka katselee suurilla silmillään pitkin seiniä ja tuntuu miettivän mihin hemmetin perheeseen sitä onkaan joutunut.

Mietin aikaa ja opettelen päästämään irti. Joistakin usein ajattelemistani tapahtumista saattaa olla kymmenen vuotta, ylikin, ja silti ne jollain tapaa vaikuttavat, hiertävät. Tietoisesti nyt opettelen ottamaan niistä kiinni, tarkastelemaan, näkemään miten olin silloin niin erilainen ihminen ettei samaa ole oikein kuin minä, vain, ja että se ja se tilanne on pysyvvästi mennyt, ei sitä kannata enää murehtia - sitten: päästän irti. Opettelen... Välillä omista kuvitelluista tai oikeistakin kaltoinkohteluista saa jonkinlaista energiaa ja kuviteltua itsen pönkitystä, mutta se on nimenomaan kuviteltua... Haporoa, myrkyllistä, kestämätöntä, katkeranvisvaista myrkkyenergiaa... 

Päästän irti...

Toisaalta niin paljon hyviääkin muistoja, joista herranen aika, niistäkin pieni ihmisikä! Varkaus vuonna 2006, minä keskellä kesäyötä Villen pyöräntarakalla puristamassa rystyset valkoisina, Villen vihreä villapaita jonka myöhemmin unohdin Luxemburgiin, tupakatuoksu ja pehmeä humala, ei pelottanut vaikka oli alamäki ja jarruton pyörä... Syksy 2005, oma pikkuinen kotini Kalliossa, ensimmäisiä päiviä uudessa kodissa uudessa kaupungissa; astun kadulle hiukset kiharana ja vapaus ympäröi joka puolelta, joka puolella mahdollisuuksia ja lupauksia voit tehdä mitä vain. Kesä 2013, Turku, olin raskaana viimeisilläni ja siskon luona käymässä; nauroin niin kovaa ja niin luokattoman huonoille jutuille että  olin pissata housuun.