maanantai 21. syyskuuta 2015

Syksyinen maanantai

Olen hullun rakastunut vauvaani. Hän on niin ihana, sileäihoinen, rauhallinen, iloinen, söpö söpö söpö! Tahtoisin halata hänet ruttuun, nuuhkutan vauvantuoksua itseeni, pussaan pyöreät posket lommoille. Kirjoitin ensin ajatuksissani mustelmille. :-D


Lähden huomenna tyttöjen kanssa vanhemmilleni, Ville tulee loppuviikosta perässä. Nukkumahommat mietityttävät, saanko Naken iltaisin nukahtamaan yksin, osataanko nukkua kaikki samassa huoneessa. Muuten on ihanaa päästä maalle, rauha ja hiljaisuus, Nakelle tilaa juosta ja touhuta ja tehdä luontoretkiä.


Olen nähnyt nyt paljon ystäviäni. Viime viikolla karistin peräti kahdesti kodin pölyt yltäni ja näin ihania naisia kaupungilla hyvän ruoan merkeissä. Eilen Villen täti kävi meillä ja tänään olin ennen Villen töihin menoa ystäväni luona lähikunnassa. Hyvä pitää itseni liikkeessä, ympäröidä naurulla ja puheella ja ystävällisillä naamatauluilla, ettei syksy pääse iskemään kynsiään.


Varattiin Villen kanssa matka Barcelonaan vuoden päähän. Nyt, kun olen niin kiinni vauvassa ja pienet hölkkälenkkini ovat ainoat eroaikamme, tuntuu hullulta että vuoden kuluttua olisin kypsä olemaan erossa hänestä aivan toisessa maassa. Nyt koko ajatus kauhistuttaa, pistää rutistamaan ja oikein imppaamaan ihanaa vauvantuoksua, minun vauvani.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

raivosta iloon ja takaisin

Olen kuluneen viikon aikana huutanut Nakelle enemmän kuin hänen pienen elämänsä aikana yhteensä. Se että aikuinen huutaa pienelle lapselle on jotain niin rumaa, mutta tilanteita jossa hermoni vain pettävät tupsahtelee kuin sieniä sateella (ihanan tuore sanonta!). Pyydän kyllä aina heti anteeksi. Enkä nimittele, se luettakoon ansiokseni. Huudan vain jotain sen suuntaista kuin MÄ EN JAKSA TÄTÄ HUUTOA ENÄÄ YHTÄÄN!!!! tai muuta yhtä kypsää. Ja huokaisen hyvin syvään ja pyydän anteeksi.


Vanhemmuudessa sitä kyllä menee päivittäin koko tunneskaalan laidasta laitaan. Miten voikaan omaa lastaan vihata - hetkellinen, kirkas vihan liekki! Miten voikaan omaa lastaan rakasta - ei-niin-hetkellinen, pakahduttava ylpeyden, onnen ja kiitollisuuden tunne, syvä ihmetys, mistä meille tällainen aarre..! Ja kaikki tunteet vihan ja rakkauden välillä - esimerkiksi, miten hauskaa seuraa oma lapsi voikaan olla. Päivissä on niin paljon iloa, riemua, naurua, elämä on vahvasti tässä ja nyt.


Tänään käytin aamulla Naken lastenklinikalla. Taas tutut autoonpakkautumiset, helvetinmoinen aamuruuhka Mannerheimintiellä. Manailin ruuhkaa johon Nakke totesi iloisesti - "Ei, topliva!" (ei, sopiva!). Hahaha. Lastenklinikan onneton pikkuparkkis oli tietysti täynnä, samoin lähikadut. Jouduin jättämään auton yli puolen kilometrin päähän ja harppomaan rankkasateessa vauva repussa ja Nakke kainalossa kohti sairaalaa niin nopeasti kuin jaksoin. "Aia, minnaan!" (äiti, mennään!), Nakke kannusti ja potki vatsaani innoissaan. Pääsimme samantien sisään, olimmehan myöhässä. Mikäs sun pikkusiskon nimi on, lääkäri jututti Nakkea. "Kumppa", tämä vastasi samanaikaisest vakavana ja huolettomana ja purin tas poskiani. Kumpparipa hyvinkin.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Kädet täynnä

Taas kävi niin kuin lasten kanssa yleensäkin: kun ääneen kehuu jotain niin sepäs muuttuukin. Tällä kertaa nukkumishommat, jotka - kuten olen viime aikoina tuntunut sanoneen aivan jokaiselle tapaamallemme ihmiselle neuvolan terkkarista naapuriin - ovat oikea arkemme voimavara. Nakke menee nätisti ilman itkujoa unilleen seitsemän, puoli kahdeksan aikoihin ja nukkuu heräämättä kellon ympäri. Kuopuksen iltaiset itkut ovat vähentyneet huomattavasti ja ensimmäinen unipätkää on pidentynyt viiteen tuntiin.

Joten eiköhän ole aika ottaa flunssat kehiin ja tehdä öistä levottomia ja itkuisia! Nakkehan aloitti syksyn räkäkauden torstaina ja eipä tarvittu kauaa nuhaisia pusuja kun viime yönä kuopuksemme pikkuisemme heräsi jo ennen klo 23 itkemään vimmatusti. Nakkekin heräsi siihen ja niin oli kotimme yhtä itkua, huutoa ja tukkoisen vauvan röhkimistä ja epätoivoisia yrityksiä imeä rintaa. Loppuyö meni vähän paremmin, kunnes Nakke aamulla heräsi jo kuudelta. Hain hänet viereen ja nukuttiin - ah! - kahdeksaan. Herääminen jatkoi yöstä tutulla linjalla vauvan pärähtäessä itkuun ja Naken herätessä vauvan itkuun ja alkaessa myös itkeä. Minä makasin ulvovien tyttöjeni välissä jäykkänä kuin lankku enkä saanut edes käännettyä päätä, kun olin nukkunut niin pitkään samassa asennossa.

Siskoni kyselevät välillä huolehtivaisesti, miten jaksan pienten tyttöjeni kanssa. Sanon aina että hyvin, vaikka onhan tässä hommaa. Mikään asia ei mene kuin itsestään vaan kaikkeen tuntuu liittyvän huutoa, sotkua, kantamista, eritteitä, nostamista, sellaista fyysistä hoitotyötä kuin sairaalan vuodeosastolla alimiehityksellä ikään. Esimerkiksi tämän viikoinen maanantai, jolloin kävimme tyttöjen kanssa työpaikallani:
 
Välipalan, pottailujen, vaipanvaihtojen, ulkovaatteiden pukemisen ym. ym. ym. jälkeen pakkasin meidät autoon. Vettä satoi. Ensimmäinen pysähdys kaupan pihassa; ajattelin että viemme viemisiksi pullaa. Vauva oli tehnyt jättiluokan kakat - ei kun vaipanvaihto takapenkillä. Sitten vauva reppuun ja Nakke kainaloon, pikajuoksua sateen läpi kauppaan. Olin kyllä jo aika märkä vaipanvaihto-operaation ansiosta.  Porhalsimme hedelmäosaston läpi, joku mies nappasi hihasta kiinni ja pyysi apua hedelmävaa'an käyttöön (!!). Autoin ja hän toivotti voimia äitinä. Niitä tarvitsinkin, kun vauva öhkäsi repussa, Nakke hupatti kainalossa "pulla pulla pulla pulla" ja olimme myöhässä aikataulustamme, vaikka olin jo myöhäistänyt tuloaikaamme tunnilla. Ei kun äkkiä kassan kautta autoon, samat istuimiin änkeämiset, sama sateesta märkä selkäni. Ja vartin päästä sama päinvastoin. Työpaikallani Nakke istui kaikki tuolit läpi ja vauvaa imettäessäni tyhjensi lehtikorin, kiipesi sinne sisään JA jäi jumiin ("tumi, tumi, yäää!"). Keitin itse itselleni kahvit ja tarjosin paikalle saapuneelle puhetulkillekin kuin emäntä ikään. Siivosin muruja, vaihdoin kuulumisia ja varjelin Nakkea lentämästä satulatuolista. Ja puolentoista tunnin päästä samat autoänkäämiset. Puuuh. Kun samaan päivään vielä kuului Sealife-reissu, kaupassa käynti ja Hesburger-herkuttelu, voin kertoa että yöllä uni maistui. Tai olisi maistunut, tarkoitan tietenkin.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Show must go on

Nakke-tyttöseni on varsinainen show-nainen. Mietin noin taas eilen, kun hän raahasi kerhoreppuaan suurieleisesti ähisten ja puhisten ja huokaillen kerhon portaille, jossa reput säilytetään. Hänellä tuntuu usein olevan "pilkettä silmäkulmassa" ja asiat tehdään isosti ja suurella intensiteetillä, tiesi hän jonkun katsovan toimiaan tai ei.

Kuopukseni-pikkuiseni on jo nyt vauvana erilainen. Hän on itse tyyneys! Veitikka häneltäkin silmäkulmasta löytyy ja hän hymyilee paljon ja usein, mutta perusolemuksessa on jotain perustavanlaatuista vakautta ja tyyneyttä. Tunnen nyt miten hän todella on se sama vauva kuin jo mahassani, potkien rauhalliseen tahtiin yhtä ja samaa kohtaa ja nukkuen pitkiäkin aikoja.

Nakke tuli eilen kipeäksi. Räkä lentää ja huutoitku raikaa  ja aiemmin kahden sekunnin mittainen pinna on lyhentynyt puolella. Olin eilen niiiiiin onnellinen päästessäni vauvan kanssa kahdestaan Jumboon - tätä kotiäidin villiä elämää! Kotiin tultua päästin Villen äkkiä saunaan, purin kassit, valmistelin iltapalan (saunailtoina meillä ollaan erityisen terveellisiä: nakkeja ja ranuja!), syötin vauvan, kuuntelin nonstop-huutoulinaa. Villen tultua vuoron vaihto - aah puolen tunnin rentoutusta saunassa, lempeät löylyt, olut joka aina kihahtaa päähän, hiusnaamio, kukaan ei  huuda. 

Loppuun vielä yksi äitiyden ylpeys: Nakke on oppinut pierun merkityksen. En voi sille mitään että repeän joka kerta kun hän sanoo topakasti "PHIE-U!" ja päästää prutkauksen huuliltaan. En kyllä ole kummoinen kasvattaja, pokkani on onneton. Mutta kuulisittepa! Phie-u!


maanantai 7. syyskuuta 2015

Äidin oppivuodet

Mietin pääni puhki, minkä verran haluan Nakke-tytöstäni ja hänen kehityksestään kertoa. Huomaan itsestäni, että puhumisen halu on valtava, mutta samalla tehtäväni on suojella tuota pikkuista ihmistä,eikä tunnu kovin reilulta ruotia hänen asioitaan. Kaksi-vuotiaaseen on jo kirjoitettu paljon siitä, millaiseksi naiseksi hän on tuleva kasvaa. Minun Nakkeni on herttainen, touhukas, hellyydenkipeä, itsepäinen, nopeasti syttyvä, iloinen. Hän oppii jatkuvasti uusia sanoja - dsiihen iloon ja ylpeyteen yhdistyy suru, kun sanojen kautta ymmärrän paremmin hänen maailmaansa, miten ja mitä hän ajattelee, mitä hän ymmärtää ja mitä ei. Hän on erilainen kuin useat muut kaksi-vuotiaat, ja sitten kuitenkin ihan samanlainen, hän rakastaa perhettään, tykkää eläimistä ja nukkeleikeistä, rakastaa kun hänelle luetaan, osoittaa mieltään, sirkuttaa iloisena, matkii ja jäljittelee kun tanssin, jumppaan, puhallan ruokaa viileämmäksi. Hän on sellainen kuin hänen kuuluu olla ja minun läksyni on oppia se - ei ole mitään syytä olla pahoillaan, on niin monta syytä olla onnellinen, ylpeä, ihastunut.


Ja minä olen, vaikka juuri nyt taidankin olla enimmäkseen väsynyt.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Läheisyys

En ole mikään vauvavuoden fani. Vauvan hoitaminen ei ole minusta kovin palkitsevaa - vauvat ovat impulsiivisia, vaativia, avuttomia ja, noh, tylsiä. Imetyshormonit pistävät kuupan sekaisin, sitä itkeä tirauttaa milloin mistäkin mielenliikutuksesta. Sitä on niin kiinni toisessa ihmisessä että ei oikein uskalla edes ajatella koko asiaa tai alkaa ahdistaa.


Mutta ainakin yhtä asiaa vauvavuodessa ja jatkuvasti kasvavassa vauvassani tulen ikävöimään: Sitä kun imetän häntä yöllä. Pienet kipristelevät varpaat reisiäni vasten, mahat vastakkain, pikku-maha ja iso-maha, lämpö välillämme, se on jotenkin rajatonta, me toisissamme ilman rajaa. Se miten hän nukahtaa kylkeeni, luottavainen tuhina, lämmin pikkuinen, niin onnellisen luottavainen. Siihen hetkeen kietoutuu ehdoton varmuus siitä, että kun hän vain on siinä hänelle ei ikinä käy mitään pahaa.


Nukkumaan mennessä oikeasti odotan noita hetkiä ja tiedän, että aamulla taika on poissa, koko ihana hömelö kiireetön yhteinen läheisyys.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Zen

Siskoni oli meillä yötä pari päivää sitten ja pääsi todistamaan ihastuttavaa iltahetkeämme, jossa molemmat lapset ulvoivat kuin viimeistä päivää, Nakke omassa sängyssään ja vauva milloin kenenkin sylissä. Siinä sitä sitten ravattiin ala- ja yläkerran väliä kuin pillastuneet kilpahevoset ja mietittiin miksi ikinä tulikaan ajateltua, että lasten saannissa olisi mitään hyvää. Vitsailin, että vauvan vauvakirjassa kun on täydennettävä kohta tyyliin "Nukkumaan mennessäsi sinulle sanotaan-" jatkaisin "shut the fuck up". Raah raah raah. Ei meillä siis oikeasti niin sanota vauvoille eikä muillekaan, paitsi ehkä välillä mielessäni kun väsyneen pikkuihmisen kiukkuinen huuto vain jatkuu, jatkuu, jatkuu, ja itse haluaisi tehdä jotain sellaista kuin vaikka käydä pissalla tai syödä jotain. Siskoni totesi pikku vitsiini, että virkistävää kuulla minun sanovan noin, Naken vauva-aikaan olin kuulemma niin rasittavan zen.

Olen nyt miettinyt tuota kovasti. Naken vauva-aika + minä = zen? Muistan jumalattoman turhautuneisuuden, sen miten vihasin olla kotona kuin mikäkin hattuhyllylle tumpattu hyödytön pikkuvaimo. En todellakaan ollut tyytyväinen parisuhteeseemme vaan päinvastoin kadehdin Villen vapautta, sitä että hän sai edelleen olla hän eikä 24/7 kimppakivaa vauvan kanssa.  Olin jatkuvasti jollain tapaa huolissani, Nakke-vauva jatkuvasti mielessä. Mietin kiintymyssuhdetta, Naken kehitystä, raha-asioita, sitä miten helvetin tylsää voi kotona olla, kaikkea sellaista. Rakastin Nakkea tietysti valtavasti, mutta kesti varmaan lähemmäs vuoden ennen kuin aloin oikeasti ja aidosti tuntea, että myös minä olen hänelle korvaamaton. 

Joten zen... Hmmm. Ehkä sitä ei hirveästi tule valitettua omista lapsistaan ja lapsiin liittyvistä tilanteista ainakaan lapsettomille ihmisille. En tarkoita tehdä tähän mitään lapselliset - lapsettomat vastakkainasettelua, mutta ainakaan itse en olisi ennen Nakkea ja vauvaa ymmärtänyt esimerkiksi, että miten välillä lastaan vain suorastaan vihaa niin että hetkellisenä leimahduksena sitä ymmärtää varsin hyvin väsyneitä vanhempia joiden hirveistä teoista joutuu lehdistä lukemaan. En  ennen Nakkea todellakaan olisi ymmärtänyt vaan pikemminkin ollut veivaamassa lastensuojeluilmoitusta, vaikka nyt voisin väittää että samalla tavalla tuntee varmasti suurin osa vanhemmista joskus. Ja että se hetkellinen ylimitoitettu viha sitä kaikkein rakkainta ihmistään kohtaan juuri auttaa palauttamaan tilanteet mittasuhteisiinsa: kaksi-vuotiaani tuossa vain rääkyy keskellä jalkakäytävää vaikka meillä on kiire, kyllä hän joskus lopettaa, ei tässä jäniksen selässä olla, nyt mutsi happea. Vauva siinä vain karjuu vatsakipujaan, oma pieni vauva viimeinen vauvasi, ei hän pahalla, äääntähän se vain. Ihan varmasti pääset joskus vielä vessaan. Ja vähän siinä hengiteltyään ymmärtää miten lopulta kyseessä on vain oman tahdon kokema kolaus, se miten asiat eivät menneetkään niin kuin minä olisin tahtonut.
 
Tai entä huoli, jumalaton huoli omasta lapsesta. Näen tilanteita mielessäni kuin katsoisin elokuvaa, minun käteni puristamasssa rattia ja miettimässä milloin tunsin vauvan liikkeet viimeksi, naistenklinikan pihaan sakkopaikalle, kokenut kätilökään ei löydä vauvan sydämen sykettä. Minä puolitoista-vuotiaani kanssa  neurologilla, minä keittiön pöydän ääressä lukemassa lääkärin epikriisiä jossa hän epäilee Fanconin anemiaa; minä viemässä pikkuiseni uimaan niin kuin ei mitään vaikka koko kroppa on hälytystilassa, hyvä Jumala miten tuollaisista uutisista selvitään. Minä itkemässä yöllä tyynyyn niin ettei kukaan heräisi. Minä synnyttämässä täydellisen vauvan ja itkemässä niin - miten hän on osannut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi mahassani vaikka olen tuskin muistanut koko raskautta koko rankan kevään aikana, ja silloin kun olen muistanut olen valittanut ja miettinyt tämäkin vaiva kaiken muun päälle. Ja siinä niin täydellinen kaunis suurisilmäinen kuopukseni katsomassa minua vakavana, tyyntyen lähelläni kun ei poloisella muutakaan vaihtoehtoa ole. Minä nauramassa ja itkemässä ja halaamassa juuri kohdusta tullutta vauvaa, valmista, ihmettä, minä lupaamassa rakastaa sitä.

Ja sitten kerron näistä tilanteista jälkeenpäin, nauran ehkä, olen vakava ja asiallinen, olen tyyni ja varmastikin zen. Tietysti se on luonnettani myöskin, tietynlainen rauhallisuus ja hyväksyntä, mutta ennen kaikkea se on tunnetta että kaikki hajoaa jos äidillä ei pysy pakka kädessä. Välillä kaiken peruuttamattomuus iskee kuin märkä pyyhe vasten kasvoja ja on pakko vetäää syvään henkeä että kestää kaiken: loppuelämän vastuu kahdesta pienestä ihmisestä, miten osaan antaa heille hyvät eväätä tähän elämään, miten kestän jos heitä kiusataan koulussa, miten kestän jos heille sattuu jotain, miten muistan olla minä ja samalla äiti heille (ja nyt vauvavuotena: mitäs muuta minä olinkaan kuin äiti)? Syvään henkeä ja sitten oikein zenisti: kaikki kyllä selviää, kaikki menee hyvin, nyt on vain tämä hetki.