Elämäni kevät

Pieni tiistai-illan tunnelmapala

2012-02-21T10:56:00.000-08:00

Olin töissä, aamuvuorossa. Tuntuu että tein kahden ihmisen työt ja onnittelin itseäni. Työkaverini kutsui minua touhu-tiinaksi ja sanoi että olen kymmenessä paikassa yhtä aikaa,hän kyllä kuulosti vähän ärtyneeltä. Oma häpee, ajattelin, ja ääneen, no mulla on nää kaksi vaihdetta, täysiä tai ei mitään. Halasin toista työkaveriani pitkään, hän oli viimeistä päivää, painoin oikein posken poskea vasten. Töiden jälkeen tapasin työkaverini keskustassa. Myöhästyin kymmenen minuuttia, mutta niin hänkin. Menimme leffaan katsomaan Varaston, se on kotimainen komedia, tykkäsin, vaikka takanamme tytöt ulvoivat kuin hyeenat kaikissa vähänkin hauskoissa kohdissa, toistelivat vuorosanoja ja käyttäytyivät muutenkin kuin idiootit. Yritin ajatella tätimäisesti, no se kuuluu tuohon teini-ikään, esiintymisenhalu, typeryys, maailmannapuus. Lainasin työkaverille rahat bussilippuun (ja leffalippuun ja leffamässyyn), hänen lompakkonsa jäi kotiin, tunsin iloa kun sain auttaa. "Neitoa pulassa". Kävin kaupassa ja ostin kolme riisipiirakkaa, kolme porkkanapiirakkaa, kolme perunapiirakkaa. Olen syönyt niistä neljä. Ville oli siivonnut, oli ihanaa tulla siistiin kotiin. Pesin verhot, ne olivat niin pölystä harmaat että piti pestä kahteen kertaan. Taivaalle kiitos pyykkikoneesta, ajattelin. Minua odottaa kaksi naistenlehteä ja huominen vapaa, sohvalle nukahtanut rakas mies, maailman ihanin kissa Kirppu. Kehrää ja puskee ja tunkee väkisin syliin.

Viideltä saunaan, ja?

2012-02-19T10:38:00.000-08:00

Valvoin kuusi yötä ansiokkaasti, sain rytmini käännettyä mallikkaasti ja vietin hyvin ansaitun kolmen päivän vapaan. pitkästä aikaa vapaa viikonloppu Helsingissä! Otin siitä kaiken irti ja olin siskoni luona perjantaista tähän aamuun. Toinenkin siskoni tuli sinne ja saatiin viettää onnellista aikaa kolmestaan. Käytiin kahdessa baarissa, pukeuduttiin nätteihin mekkoihin, syötiin ja juotiin hyvin, käytiin ihanalla brunssilla, pyörittiin kaupungilla, katsottiin dvd:ltä ikivanhaa Roswell-sarjaa, juteltiin, naurettiin, otettiin päikkärit, juteltiin lisää, naurettiin vielä. Oli ihana viikonloppu. Tänään kun tulin kotiin tuntui kuin olisin ollut lomalla.

Tänään olen siivonnut, pessyt pyykkiä, tehnyt hampurilaisia, syönyt kulhollisen omenaa, verigreippiä ja appelsiinia (jotka myyjän mukaan ovat niin mehukkaita, että niitä pitäisi ostaa kymmenen kilon laatikoissa), käynyt kuntosalilla, korjannut kaksi rannekoruani ja maannut monen Ally McBeal-jakson verran sohvalla. Vuorotyöläisenä sitä unohtaa, että tällaisiakin voisivat sunnuntait olla, ja viikonloput.

Iho on ihmisen suurin elin.

2012-02-14T15:09:00.000-08:00

Tuntuu vähän tyhmältä valittaa tällaisesta, mutta valitan nyt kuitenkin, eli voi että välillä inhoan tätä mun ihoa! Sitä että se yhtäkkiä alkaa kutisemaan ja sitten sitä raapii ja raapii ja huomaa jossain vaiheessa että käsivarret vatsa reidet nilkat on punaiset, naarmuilla ja tihkuttaa verta. Niin kävi äsken.

Voisihan sitä isompiakin ulkonäkö-/terveyshuolia olla, mutta juuri nyt tämä kutinaa tekee ihan hulluksi. Raavin itseäni kynsillä, saksilla, viivottimella, haarukalla, väännetyillä klemmareilla. Tässä sitä luovasti toimistotarvikkeet saavat uudet käyttötarkoitukset... Kutinassa on tietysti pahinta, noh, kutina, mutta ei nuo punaiset läntitkään mitenkään mieltä kohota. Välillä kuntosalin jälkeen saunaan mennessäni pysähdyn kokovartalopeilin eteen ja oikein hätkähdän alastonta minääni: vitivalkoinen kroppa punaisilla läikillä. So hot, not...

Syksyllä kävin pari kertaa solariumissa etten olisi näin valkoinen ja myös jos se auttaisi tähän atooppiseen (?) ihottumaani, mutta ei se oikein auttanut: olin solkun jälkeenkin ihan yhtä valkoinen, ehkä pari päivää näkyi ihan pikkuiset rusketusrajat, ja tämä ihottuma nyt on tätä. Tulee milloin tulee, ei tähän mikään auta. Ei varmaan edes tämä valittaminen joten kiitos ja anteeks ja moi. :-)

Lukeminen kannattaa aina

2012-02-12T14:23:00.000-08:00

Oliko vähän kulunut otsikko?

No kuitenkin, siskoni kysyi tänään tekstarilla kirja-suosituksia. Olen urpo muistamaan lukemieni kirjojen nimiä/ kirjailijoita, mutta yritän nyt kaivella muististani jotain mistä tykkään:

(kuva)

Rakkaimmat tyttökirjat:

Anni Polva: Tiina-kirjat
Merri Vik: Lotta-kirjat
Rauha S. Virtanen: kaikki, Seljan tytöt, Luumupuu kukkii, Ruusunen, oi kyllä, kaikki.

Kun on aikaa. Verkkaisia kirjoja. Kun ei halua pelätä, että hyvä kirja loppuu heti kesken:

Colleen McCullough: Okalinnut.
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, Älä käy yöhön yksin.
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Säihkenäyttämö.
Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla.
Mika Waltari: Sinuhe, Egyptiläinen. Tai pienempään lukuhimoon esim. Waltarin novelleja.

Helppoja kirjoja lukemisen pikkunälkään:

Kauko Röyhkän kirjat
Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
Annie Barrows & Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Virpi Hämeen-Anttila: kaikki.
Laura Honkasalo: kaikki.
Khaled Hossein: Tuhat loistavaa aurinkoa
Melissa Bank: Täydellinen juttu
Wirginia Ironside: Oon voimissain
Erlend Loe: Supernaiivi
Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä

Rakkautta. Surullistakin.

Sofi Oksanen: Baby Jane
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Nynnerölle sopivaa jännitystä:

Markus Nummi: Karkkipäivä
Torey Hayden: Kaikki, mutta etenkin ne joissa Hayden on "päähenkilönä".
Sirpa Tabet: kaikki.

Seuraavaksi haluaisin lukea:

Emma Donoghue: huone
Kathryn stockett: Piiat

(Kuva)

Lapsuutta, läheisiä, 52 lihapullaa ja hiirikissa jolla on selässä sydän

2012-02-11T15:37:00.000-08:00

Yötöissä taasen. Nyt onkin kokonaiset kuusi yövuoroa peräkkäin. Luulen että tässä punnitaan, miten jaksan valvoa, tai ehkä enemmänkin miten saan rytmin käännettyä. Tämä on toinen yö ja kokemukseni mukaan vaikein valvoa, en saa ikinä ensimmäisen yön jälkeen nukuttua ja nyt on jo aika lailla univelkaa. Huomenna nukun syvään ja pitkään ja sitten helpottaa.

Vaikkei tietysti olekaan kivaa olla väsynyt, niin oli kuitenkin kivaa että ennätin puuhailla ennen töihin lähtöä vaikka sun mitä. Kävin kuntosalilla, saunoin pitkän kaavan kautta. Meikkasin ja laitoin tukkaa ajan kanssa ja hartaudella. Kävin kaupassa, keitin kahvit, pilkoin itselleni omenaa ja päärynää kulhoon. Pesin kaksi koneellista pyykkiä, puhuin pitkän puhelun siskon kanssa, katsoin tv:tä. Kaikki tuo meni sellaisessa tokkuraista humalaa muistuttavassa väsymystilassa mutta olin parhaani mukaan huomioimatta sitä.

Tein äsken 52 lihapullaa. Niistä taisi tulla parhaita koskaan tekemiäni. Söin kymmenen (!). Tein niille vielä kermaisen (valmis-)kastikkeen ja mietiskelin siinä hämmentäessäni itseäni ja elämääni, lapsuuttani, elämäni ihmisiä, miten minusta tuli minä ja mihin vielä kasvan, mitä polkuja olen kulkenut. Keskityin enemmän menneeseen kuin tulevaan kuten yleensäkin. Mietin ukkia joka on sairaalassa, sitä miten se ei oikein kosketa koska ei olla oltu koskaan läheisiä, mutta seuraavassa hetkessä meinasinkin pillahtaa itkuun kun muistin yhtäkkiä miten puhelias ukki oli ennen ja miten hiljainen hän on nyt. Radiosta tuli Arttu Wiskarin Tuntematon potilas ja ei ollut itku kaukana, mutta sitten tuli onneksi Irwinin Daa dirlan dirlandaa ja heti perään Leevin Sopivasti lihava ja vatkasin lanteitani ja kastikettakin niin että seinille roiskui. Pyyhin seiniä ja lauloin mukana. Sitten tuli se itkettävän kaunis Mä annan sut pois mä päästän sut pois vaikka sattuu (Laura Närhi?), ja oikein rintaa puristi kun mietin millaista olisi erota Villestä. Sitten jatkoin mietiskelyjäni vähemmän tunnepitoisesti, mietin perhettäni, synnyinseutujani, sitä miten nyt olen täällä. Annoinpa vähän omakehunkin nousta pintaan (kuten muuten usein annan - mun sisäinen ääneni on mahottoman kiva ja kannustava!) ja mietin miten hyvin olenkaan selvinnyt, miten voin joka päivä olla ylpeä itsestäni - ainutlaatuisena, ihmeellisenä, minuna.

Viime yönä neuloin pienen pehmolelun. Sen piti olla pikkuinen puhdetyö jämälangoista mutta näillä käsityötaidoilla siihen menikin ainakin viisi tuntia. En oikein tiedä mikä se on, yritin kissaa mutta naama näyttää hiireltä, korvat ovat nallen, kroppa hevosen tai mäyräkoiran. Selässä on sydän. Tänä yönä neulon taas, mutta ensin laitan sähköpostia ystävälleni.

Sitähän sä kysyit

2012-02-09T05:30:00.000-08:00

Tänään on vapaapäivä ja olen touhunnut vaikka mitä. Nukuin myöhään, kävin aamulenkillä Töölönlahden ympäri. Aurinko häikäisi ja lämmitti niin kiihkeästi että tuli hiki, vaikka netin säätiedotuksen mukaan oli -14 astetta joka "tuntuu kuin -20". Ajattelin taas tarpoessani, miten vihaan aamulenkkejä, mutta tietysti jälkeenpäin oli sitten taas hyvä mieli. Kävin suihkussa ja laittauduin ja join kaksi kuppia maitokahvia ja söin kolme hapankorppua metukalla, juustolla ja tuoreella basilikalla, jota ostin lenkilläni illan ruokaa varten. Tuore basilika ei maistu minusta oikein miltään mutta se tuoksu on niin ihana että sitä kun saisi pulloon niin kyllä kylpisin siinä (okei?).

Roikuin netissä ja pesin pyykkiä, ja aloin sitten siivota. Jaksoin pitkästä aikaa järjestää kampauspöytänikin ja kynsilakkani, joita on muuten 25, kun muutama kuivunut yksilö lensi roskiin. Sitten imuroin, Ville luuttusi, hain yön ulkona olleet matot sisälle, säädin patterit pienemmälle, levitin pyykkiä. On nautinto olla siistissä kodissa, päivän velvollisuudet (urheilu, siivous) on tehty ja jääkaappi on pitkästä aikaa täynnä. Kävin eilen töiden jälkeen kaupassa, minulla oli aika vähän rahaa käyttötililläni ja muutama hupsu kymppi lompakossa, yritin pysyä laskuissa että rahat riittävät, mutta sekosin ja kassalla lasku näytti 15 euroa enemmän kuin minulla oli rahaa. Piti jättää kanafileet ja kukkienravinne pois. Kävin sitten ostamassa ne tänään lenkilläni.

Illaksi teen täytettyjä paprikoita ja pesto-vuohenjuusto-kanaa. Viikko sitten Hämeenlinnassa ystäväni teki samaa herkkuruokaa ja häneltä opin pari hyvää vinkkiä: paprikat halki pituussuunnassa (aiemmin otin vain hatun pois ja koversin sisuksen -> turhan tuhtia), kanafileet leveyssuunnassa halki, jolloin niistä tulee ihanan ohuita, ennen uunia ruskistus pannulla, uuniin peston ja vuohenjuuston kanssa siksi aikaa että juusto sulaa.

Kävin toissapäivänä reiluksi kuukaudeksi venähtäneen tauon jälkeen kuntosalilla. Kauhean pitkä tauko kyllä. Ensin oli joulu, sitten kummia työvuoroja (tyyliin 12-21), sitten flunssa, sitten matka, sitten pari viikkoa ihmettelyä, että pitäiskö siellä salillakin käydä. Oli ilo huomata, että vaikka kuntoni olikin huonontunut kuukauden takaisesta, oli se kuitenkin parempi kuin vuosi sitten saliharrastuksen aloitettuani. Nyt on lihakset niin kipeät että huh. Eilen en päässyt kunnolla kävelemään kun takareisiä kivisti niin ja köpötin kuin mummo. Olin iltavuorossa töissä ja venyttelin ensin yhden nuoremme huoneessa. Lopetin kun hän kysyi, mitä sä yrität tehdä. :-D Sitten menin makaamaan nojatuolin taakse ja yritin venyttää siellä. Kotona hieroin kroppani linimettivoiteella, joka tekee ensin viilentävän ja sitten mukavan lämpimän olon. Huomenna menen taas salille ja jos jalat ovat vieläkin kipeät pölkyt teen vain juoksumatto-lämmittelyt (20 minuuttia, kolme kilometriä) ja kädet, vatsan ja selän. Tai jos olen ihan dead niin sitten menen vesijuoksemaan.

Ja nyt menen tekemään ruokaa. Joten moi.

Matoja siellä ja täällä, ennen kaikkea kuitenkin siellä

2012-01-31T03:29:00.000-08:00

Tätä postauta ei kannata lukea. Tästä tulee vaan paha mieli ja ällötys. Itseänikin ällöttää koko ajan enkä oikein pysty ajattelemaan muuta kuin tätä asiaa.

No niin, ja koska kuitenkin luette, niin: näin ihan kamalaa unta. Se pohjautui luultavasti eilisiltaan, jolloin meinasin saada sydärin. Olimme jo menneet sänkyyn ja ihmettelin, mitä Kirppu rapitestelee sängyn alla. Jossain vaiheessa nousin mennäkseni vessaan ja voi Luoja, kirkaisin niin että seinät tärähtivät, sängyn vieressä istui Kirppu vieressään iso musta koppakuoriainen. Peräännyin paniikissa ovelle ja aloin samalla vähän hysteerisenä nauraa, kun tajusin että kyseinen ötökkä on muovia. Samalla pelotti kauheasti, olin kuin jonkun mielenhäriön vallassa, nauroin ja kiljuin samaan aikaan ja tärisin kuin horkassa, sydän löi hulluna. Kiljuin Villeä piilottamaan ötökän roskiin. Ville sai varmaan jonkun poikamaisen halun kujeilla, koskapa laittoi ötökän hyvin epätahdikkaasti tyynylleni. Aloin melkein itkeä ja anelin hysteerisenä että vie se pois, älä heitä sitä mun päälle (?), piilota se, ota paperia ja laita se pois (?). Ville piilotti ötökän laatikkoon ja tärisin vieläkin ja vannotin hänet olemaan ikinä "yllättämättä" minua sillä oksetuksella.

Uni tulin aikanaan eikä tuonut lepoa kauhean painajaisen vuoksi. Siinä minulla oli m a t o j a kröhöm, siellä eräässä intiimissä paikassa. Olin ihan kauhuissani kun kuvittelin matojen kiemurtelua siellä. Lääkäri sanoi, että voi desinfioida minut joulukuussa, mutta ennen sitä ei ole vapaita aikoja. Makasin tikkujäykkänä sängyllä ja kuvittelin matojen kuhinan, ja sitten näin miten lakanalla mönki pieniä valkoisia matoja. Ajattelin helpottuneena, ai ne ovatkin noin pieniä. Ei kuitenkaan huvittanut enää maata joten pomppasin kastelemaan kukkia, niitä oli makkarissamme hirveästi ja ne kaikki nuupahtivat juuri ennen kuin ennätin kastella niitä. Juuri ennen heräämistä ajattelin, ei tässä nyt ole kuin suunta ylöspäin ja tunnelin päässä näkyy valoa, kyllä kukat virkoavat kahden viikon päästä kun vain saavat vettä ja onhan se lääkäriaikakin jo joulukuussa. Aika hemmetinmoista optimismia!

Äsken heitin matot ja viltit parvekkeelle. Jotenkin ne ajatukset möngertävistä madoista eivät jättäneet rauhaan... Pitääkin etsiä joululahjaksi saamastani unikirjasta selitys viime yön meiningeille.

Jälkikirjoitus. Ja unikirjahan sanoo matojen tarkoittavan seuraavaa: koen alemmuudentunnetta, joku yrittää hyötyä työni tuloksista, epäilyistäni huolimatta ystäväni ei petä minua. Kukista sanotaan, että joskukat ovat kuihtuneet ystävien kesken syntyy erimielisyyttä. O ' ouu! Olen lähdössä ihan kohta Hämeenlinnaan ystävän luokse tutustumaan hänen uuteen kotiinsa ja saunomaa, nuo ystävän kanssa erimielisyydet eivät lupaile kivaa. Tuleekohan riita löylyjen sopivuudesta?

Sipsirasvaa sormissa ja pikkumusta haaveissa

2012-01-29T16:40:00.000-08:00

Yksin valvon mä yössä. Tykkään.

Katsoin äsken leffan Coco Chanelista. Olin jostain syystä odottanut tuon leffan katsomista ihan kamalasti ja valitettavasti jouduin pettymään. Ehkä osasyy sille, miksi leffasta jäi vähän laimea maku on se, että touhusin samalla kaikkea muuta ja painoin pausea vähän väliä: laitoin pyykkejä, kävin kurkkimassa nuoria, siivosin keittiötä, keitin kahvia, söin soppaa. Jäi vähän pirstaleinen kuva koko ellusta tuolla katselutaktiikalla. Kuitenkin olisin toivonut enemmän keskittymistä Cocon eli Gabriellen muotivuosiin ja vähemmän köyhyyden, kurjuuden ja nöyryytyksen vuosiin ennen kuin bisnekset lähtivät rullaamaan. Ymmärrän kyllä, että tuossa haluttiin esittää henkilökuvaa, mutta minulle olisivat ihan vain kelvanneet pukuloistot, laukut ja pitkät helminauhat. Olin varautunut ihastuttavaan muotiilotulitukseen ja estetiikan voittokulkuun ja sainkin jotain ankeampaa ja elämänmakuisempaa. Byää.

Mietin tuosta Cocosta, että ehkä hän oli niin rohkea ja itsevarma siksi, ettei hänellä ollut juurikaan menetettävää: ei perhettä eikä omaisuutta. Oikeastaan vain istekunnioituksensa ja lahjakkuutensa (vain, sanoinko?), ja itsekunnioitustaankin hän joutui myymään heilastelemalla yrjöttävän irstailevan kartanonherran kämpillä asuinpaikan saadakseen.

En tiedä. Miksi niin odotinkaan.

Audrey Tautou oli kyllä hurmaava, kuten hän aina on. Olen tänä viikonloppuna katsonut kaksi Tautou-leffaa: tämän Coco Chanelin ja viime yönä Kimpassa. Olen nähnyt sen ennenkin, se perustuu Anna Gavaldan samannimiseen romaaniin. Taitaa olla yksi lempielokuvista. Tällä viikolla olen katsonut myös Kill Bill 2:n, kun tuli niin sopivasti telkkarista toissa yönä, ja sitten sen Marilyn-leffan keskiviikkona.

Perjantaina menin rakasta siskoani hänen yliopistolleen vastaan. Kävelin ja oli ihanaa kulkea aamupäiväkuhinaisen Kallion läpi. Minä vaan rakastan sitä kaupunginosaa. Siitäkin huolimatta ja juuri siksi, että kaikessa rauhassa kävellessäni vastaantuleva humalainen sihahti mulle, Eiks sua palele, perkele. Palelikin kyllä vähän, olinhan hameessa ja ilman pipoa ja ympärillä paukkui tammikuun pakkanen. Muita legendaarisia Kallio-lausahduksia on mm. vuosia sitten sattunut seuraava: tarvoin tuulta päin ympyrätalon edessä tukka pystyssä ja minulle huudettiin kadun toiselta puolelta, Varo ettei peruukki lennä. Kallio = sydän. En kuitenkaan haluaisi asua siellä enää, mutta aina siellä on kiva käydä.

Siskoni kanssa käytiin syömässä yhdessä thaikku-paikassa ja sitten vain luuhattiin vaatekaupoissa. Tuntui niin hyvältä viettää kiirettömästi aikaa yhdessä ja puhua tietäen, että silti jäi vielä paljon asioita joita ei ehditty käsitellä. Ennen eron hetkeä kävimme vielä Kampin Kaakaopuu-kahvilassa cappucinoilla (minä) ja valkosuklaakaakaolla (sisar).

Tulppaanit jotka ostin tiistaina ovat vieläkin kauniita ja saan niistä iloa joka päivä. Tänään siivosimme pienimuotoisesti, minä vessan ja Ville tiskit. Sitä ennen kävimme kaupassa, leffavuokraamossa ja kahvilla. Sitten minun pitkin lähteä tänne töihin.

Haaveilen täydellisestä meikkipussista, tai oikeammin sen sisällöstä. Poskipunaani olen tyytyväinen, se on sellainen voidemainen ja ollut luottotuoteeni iät ja ajat (se sama merkki ja sävy siis. Kyllä se aina välillä kuluu ja vaihtuu uuteen.). Ripsivärissäkin olen aina käyttänyt yhtä ja samaa, mutta nyt ostin Barcelonasta uuden Sephoran ripsarin ja se on i h a n a. Kunhan siskoni menee keväällä Lontooseen teen hänelle pienen Sephora-tilauksen... Jonka on paree olla jäämättä rajalle. Kulmakynäni on hyvä, siinä on toisessa päässä harja jolla sudin jouheni ruotuun. Luomivärejä en juurikaan käytä, mutta kun käytän on toissajouluinen smoky eyes - palettini siihen tarkoitukseen omiaan. Värit ovat laadukkaita ja mukana tullut sivellin niin hyvä, että jopa minä saan sillä varjostukset tehtyä (ainakin jonkinmoiset).

Ongelmana on siis lähinnä meikkipohja. Nykyään käytän yhtä meikkivoidetta, olisikohan Lorealin, johon en kyllä ole yhtään tyytyväinen. Sen luvataan olevan kevyt, peittävä ja kestävän iholla siistinä 20 tuntia (?), mutta minun ihollani se on enemmänkin samea, paakkuuntuva ja koko meikin naamioksi tekevä pakkeli. Haluaisin hyvän mineraalimeikkivoiteen mutta en ole oikein perehtynyt niihin, plus vähän hirvittää laittaa sellaista summaa menemään. Vaikka ovathan ne sitten pitkäkestoisia, ja jos oikeasti saisin heleän, luonnollisen mutta ei rasvaisen ihon, niin voisihan siitä riemusta kyllä maksaakin.

Jaarin jaarin. :-)

En oikein tiedä mitähän tässä nyt tekisi, joten taidanpa mennä syömään. Ei muuten ihme, että laihduttaminen on niin kovin vaikeaa, kun on täällä duunissa. Tänäänkin täällä oli juhlittu erään asukkaamme syntymäpäiviä ja kun tulin töihin näin ensimmäiseksi notkuvan pöydän juustonaksuja, pasteijoita, keksejä, karkkeja, täytekakkua, cokista. Välillä kun tulen yövuoroon piilotan herkut kaappiin "poissa silmistä poissa mielestä" mentaliteetilla, mutta nyt annoin niiden olla ja olenkin napsinut jo kaksi kupillista sipsiä. Pysyypähän verensokeri kohillaan, ja silleen.

Mutta minä olen ja elän ja hengitän

2012-01-28T19:00:00.000-08:00

Vielä muutama tunti yövuoroa jäljellä, kolme tarkalleen. Mun jouluna tavoittamani zen-mieliala ei ole vieläkään hävinnyt ja alan jo uskoa, että kyse ei ollutkaan mistään hetken hurmiosta jonka saivat aikaan pehmeä valo ja rakkaiden seura, vaan olen ihan oikeasti oppinut jotain tästä elämästä ja siitä miten maailma makaa.

Sitä että oikeasti on vain tämä hetki, että elämä on virta jossa on välillä suvantoja ja välillä tyrskyjä, että kannattaa seurata veden luonnollista liikettä eikä räpiköidä ainakaan vastakkaiseen suuntaan. Käytännössä sitä, että jos olen vaikka väsynyt en pidä sitä minään, en voivottele itseäni niin kuin aiemmin koko sen väsyneen päivän. Saatan ajatella, että okei, nyt olen viime aikoina nukkunut huonosti, mutta ei tämä jatku. Tai jos on huonot työvuorolistat en ajattele, apua seuraavat kolme viikkoa pelkkää paskaa liian vähällä vapaa-ajalla apua voi ei, vaan mietin: no nyt on tällainen, sitten taas erilainen. Mitä sillä oikeastaan on väliä, kun varmaa on vain tämä hetki. Ja näissä yövuoroissakaan en enää niin vello omissa olotiloissani, tyyliin apua kun väsyttää kello kolmelta, kello viideltä helpottaa, kuudelta on enää kaksi tuntia kun pääsee nukkumaan. Ajattelen että ainahan minä olen jaksanut valvoa ja nyt on kulunut jo vuosi siitä kun valvoin ensimmäisen yövuoroni ja miten ainutkertaiselta se tuntuikaan, ja miten lamaannuttavalta se väsymys välillä, ja silti valvon taas, elän taas, olen. Ainakin tämän hetken.

Ihan todella en tiedä olenko kokenut tällaista rauhaa itseni kanssa ikinä, mutta tiedän että tähän olen pyrkinyt. En tarkoita ettenkö enää olisi se sama vanha hermoilija ja murehtija mitä olen aina, mutta silti asioillani ja elämälläni on nyt eri perspektiivi. Pidempi. Kuten sanottu, elämä on virta, se etenee ja liikkuu aina vain, olen osa tätä maailmaa ja universumia ja niin ajatellen elämä ei oikein koskaan lopu, eikä ala, elämä on. Minä vaikutan ja minuun vaikutetaan, satunnaiset kohtaamiset, merkittävät ihmiset, sekin miten vain olen.

Vai joko menee liian ufoksi?

Matkapäiväkirja - Barcelona tammikuu 2012

2012-01-27T18:11:00.000-08:00

No niin, kuulkaas! Tässä kertomusta parin viikon takaisesta Barcelonan matkastamme. Kuvat ovat jo tulleet edellä, ja vaikka kaikki tiedämme, mikä niiden kertomisentaito on sanoihin verrattuna niin tässä kuitenkin jotain. Jaoin matkan mielessäni kategorioihin ruoka, hotelli, museot ja nähtävyydet, kaupunki, ihmiset, shoppailu ja yleistä ja niiden pohjalta mennään. No niin, kuulkaas, siis. ;-)

YLEISTÄ

Tämä matka oli siis Villen ja minun ensimmäinen "oikea" yhteinen matka tällä viiden ja puolen vuoden taipaleellamme. Olemme kyllä käyneet yhdessä lukemattomia kertoja Tallinnassa, kerran Pärnussa, pari kertaa Heinävedellä (kerran oikein yön yli), kahdesti Joensuussa (Ilosaaressa ja muuten), kerran Lieksassa ystävien häissä, usein kotopuolessa. Mutta tällä tavalla kuukausia etukäteen suunnitellen emme ole matkustaneet. Varasimme lennot elokuun lopussa, saimme ne edullisesti Norwegianin kautta (135 euroa meno-paluu per nuppi). Hotellin varasimme syyskuussa, siitä pulitimme 170 euroa per nuppi/ viikko.

Tarkoituksena oli säästää ennen matkaa käyttörahoja, mutta yllättäen se sitten jäi. Kröhöm. Matkalla tulimme toimeen niin, että minä tyhjensin säästötiliäni ja elelin herroiksi sillä, ja Ville otti tammikuun palkkansa melkein kokonaisuudessaan mukaan. Tarkoituksena oli myös tutustua kohdekaupunkiin etukäteen, ja Ville siinä onnistuikin kirjaston ja joululahjaksi saamansa matkaoppaiden avulla. Minä aloin tutustumisen ensimmäisenä iltana hotellissa.

HOTELLI

Olin vähän jännännyt, millainen hotsku on, kun se oli niin halpa ja olin lukenut siitä netistä kaikkia myrkyllisiä kommentteja, mm. että olisi meluisa, sotkuinen ja kaikin puolin epämiellyttävä rotankolo. Helpotukseni olikin suuri, kun pääsimme hotellille ja huoneeseemme ja se oli kaikin puolin asiallisen oloinen. Vaatimaton kyllä, mutta perussiisti, varusteinaan kaksi sänkyä, yöpöytä niiden välissä, kaappi, pöytä jolla oli telkkari (josta näkyi rätisten tasan yksi kanava), tuoli sekä kylppäri ammeella. Olimme kolmannessa kerroksessa, mikä varmaan toimi hyvänä melustopperina, koska ikkunat olivat tietenkin yksinkertaiset ja kyllä välillä kadulta kuului melua. Samoin seinät olivat melko ohuet ja esim. aamuisin saattoi kuuden aikaan havahtua ääniin naapurihuoneista. Ihmettelin tuota aikaista kellon lyömää, kunnes kuulin että monet baarit menevät kuuden hujakoilla kiinni.

Hyvin kuitenkin saatiin nukuttua. Varmasti siihen auttoi sekin, kun käveltiin joka päivä ainakin kymmenen kilometriä ja hujautettiin aterioiden kyytipoikana pullo viiniä... Se, että sänkyjä oli kaksi erillistä aiheutti sen, että me romanttiset lempiväiset ramppasimme toistemme viekussa ja kuten Ville sanoi, koskaan ei illalla tiennyt missä aamulla herää.

Hotellista olisi saanut aamiaisen viiden euron lisähintaan, mutta me passasimme sen suosiolla ja kävimme pupeltamassa läheisessä leipomo-kahvilassa. Hotellimme sijaitsi Ravalin alueella, josta löytyi pilvin pimein kahviloita, kuppiloita, ruokakauppoja, viinakauppoja, tupakkakauppoja, kaiken maailman kauppoja, ravintoloita. Kerron tuosta Ravalista vielä tarkemmin.

KAUPUNKI

Tykkäsin Barcelonasta kaupunkina ihan mielettömästi! Tähän mennessä olen käynyt Tukholmassa, Tallinnassa, Luxemburgissa, Münchenissä, Kölnissä, Budapestissa, Lontoossa, ja noista kyllä Tallinnan ohella Barcelona on ihan lemppari. Siihen vaikuttivat ihmisten ystävällisyys, ilmapiirin rentous ja välittömyys, eläväisyys - vieri vieressä "kivijalkamestoja", kuten juuri kauppoja, ravintoloita, baareja. Oikein todella matalan kynnyksen meininki. Kadut olivat kapeita ja sokkeloisia - vastapainona isoille, hienoille liikekaduille ja sellaisille. Kaupunkia ympäröivät vuoret ja siellä sun täällä kasvaa palmuja, mikä oli tietenkin ihan mieletöntä etelän eksotiikkaa meille pohjolalaisille...

Barcelonan keskustassa on pääkatu La Rambla. Se on noin puolentoista kilometrin mittainen leveä kävelykatu, jonka molemmilla puolilla kulkee autotiet. Siellä on kaikkea turisteille suunnattua roipetta, mm. matkamuistoja ja ylikallista paskaruokaa. Todettiinkin Villen kanssa asiantuntevien matkakriitikoiden ominaisuudessa, ettei La Ramblassa ollut muuta hyvää kuin se, että se toimi hyvänä maamerkkinä. La Ramblan alapäässä (ja tähän teinityttömäistä tirskuntaa) on Kolumbuksen patsas (myöskin hyvä maamerkki), satama ja Maremagnumin ostoskeskus, jossa käytiin heti ekana iltana ja jossa taisin vähän seota korukaupassa... La Ramblan yläpäässä puolestaan on Catalunyan aukio ja mm. Hard Rock Cafe Barcelona sekä paaaljon ihania kauppoja. Aika sellaista hienoa aluetta. Sitten La Ramblan toisella puolella on Ravalin alue, jossa meidän hotelli siis sijaitsi, ja toisella puolella Goticin osa, jota Villen kanssa kutsuimme tuttavallisesti Gootiksi.

Ravalia voisi ehkä kuvailla niin kuin Helsingin Kallioksi potenssiin sata. Paljon baareja, paljon "rantojen miehiä", paljon prostituoituja, paljon vähän kaikkea hämärääkin. Esim. meillekin yritettiin myydä kahdesti huumeita (kerroin tuosta siskolleni ja sanoin "esim. meillekin myytiin kahesti huumeita...", johon hän korjasi, "siis ilmeisesti yritettiin myydä..?"). Toisaalta siellä oli rentoa, elämänmakuista, ystävällistä, välitöntä ja paljon kivoja baareja ja ravintoloita. Olin ensin vähän peloissani kun liikuttiin siellä iltaisin, mutta sitten lohdutin itseäni samalla tavalla kuin silloin 19-vuotiaana Kallioon muutettuani: siellä missä on ihmisiä tuskin tulee tapahtumaan mitään kauhean pahaa. Tai siis tietenkin ihmiset juuri ovat kaiken pahan alku ja juuri, mutta jos kadulla on vaikka sata tyyppiä, niin olisi aika epätodennäköistä, että ne kaikki päättäisivät ryöstää, raiskata ja paloitella meikäläisen. Eli vaikka olisi humalaisia niin potentiaalisia silminnäkijöitä ja avunantajia kuitenkin. Myös poliiseja pörräsi aika tiuhaan, mikä rauhoitti mieltäni.

IHMISET

Kuten sanottu, ihmiset olivat ystävällisiä ja välittömiä. Ravintoloissa palvelu oli paljon parempaa mihin on tottunut, niin välitöntä että melkein unohti, ne vain haluaa mun rahat. Liikkeissä oli ystävällinen palvelu ja esim. baareissa tuotiin eteen monesti tapaksia tai muuta pikkupurtavaa, vaikka olisi otettu vain kaljat. Paikalliset eivät puhuneet mitenkään kovin hyvin englantia, mutta sen minkä he hävisivät kehnommalla kieliopilla ja sanavarastolla korvasivat he monenkerroin itsevarmuudella ja rohkeudella.

Kaduilla kaikui iloinen puheensorina ihan ventovieraidenkin kesken, mikä tuntui ihanalta. Aina kun kysyttiin tietä jonnekin ihmiset neuvoivat tavattoman ystävällisesti (usein kyllä ihan päin helvettiä, mutta vaikka rämmittiin - missä suossa me oltiin??- kilometritolkulla vikasuuntaan jaksoi se ystävällisyys kuitenkin lämmittää...) ja jos eivät osanneet itse neuvoa, huikkasivat jonkun ohikulkijan avuksi. Etsiessämme Gaudi-puistoa, joka on yksi fancy nähtävyys, yksi pappa alkoi oma-aloitteisesti neuvoa tietä. Nuo vanhat papat toimivat muuten niin, että kun ilmaistiin ettei ymmärretä espanjaa napittivat he vain entistä syvemmälle silmiin ja puhuivat tavattoman h i t a a s t i ja selkeästi painottaen puhettaan merkityksellisesti. Ymmärrykseenhän se ei auttanut mutta oli huomaavaista kuitenkin, kai. Kerran ostettiin kaupasta viiniä ja kysyttiin pullonavaajaa, ja kauppias kävi hakemassa meille sellaisen toisesta kaupasta. Toisella kerralla Ville kysyi tupakkaa (jota ei myydä tavallisissa kaupoissa, jota ei silloin tiedetty) ja kauppias tarjosi omistaan. Tai en minä tiedä olivatko he kauppiaita vai mitä puotipuksuja, mutta sanonpa nyt kauppias. Itseäni niin lämmitti 17-vuotiaana kylän K-kaupassa kesätöissä kun eläkeläiset välillä sanoivat minua kauppiaaksi.

MUSEOT JA NÄHTÄVYYDET

Barcelona on kaupunki, jossa riittää nähtävää. Jostain matkaoppaasta luin, että tärkein asia mitä Barcelonan reissulle voi pakata mukaan on hyvät kengät, ja sen kyllä allekirjoitan ihan täysin. Kenkien hyvyydestä huolimatta Villen ja minun matkan suurin riita koski nimenomaan kävelyä. Oltiin kävelty yli kolme tuntia Sagrada Familian kirkolle. Kun lopulta löysimme kirkon oli jo ihan pimeää, ja vaikka olimme pitäneet matkalla monta pysähdystä oli kuitenkin väsynyt ja kiukkuinenkin mieli. Kello oli kymmenen paikkeilla illalla ja menimme väärään metroon emmekä yhtään tienneet missä olemme. Ville sitten ehdotti että otetaan taksi, johon minä, eikä oteta, me kävellään. Noin viaton aihe, mutta saimme siitä hirveän perustavanlaatuisia asioita käsittelevän riidan, tyyliin sinä haluat aina päästä helpoimman kautta kaikesta, sinä haluat aina lyödä päätäsi seinään, väkä väkä. Lopulta otimme sen taksin ja vähän varovasti toisiamme kädestä, ja sanoin lepytellen, "No oli tää taksi ihan hyvä idea. Enkä mä tarkottanu sitä, että sä aina haluaisit mennä helpoimmalla kaikesta." Hiljaisuus, lisäsin "etkä säkään varmaan tarkottanu kun sanoit, että mä olisin sadisti joka haluaa vaan kiduttaa ihmisiä". Naurettiin ihan sikana.

Viikon reissumme aikana kävimme turistibussikiertoajelulla (tuli kylmä!), Picasso-museossa, Dali-museossa, Gaudi-puistossa, erotiikkamuseossa ja kahteen kertaan sitä Sagrada Familian kirkkoa katsomassa. Se on muuten sellainen laitos, että on ollut tekeillä yli 200 vuotta eikä valmista näy. Paikalliset kuulemma miettivät, pitäisikö koko hökötys purkaa ja laittaa tilalle vaikka puisto, ja tuleekohan siitä ikinä valmista... Komean näköinen se oli, vaikka nostokurjet seisoivatkin vieressä.

Paljon olisi vielä nähtävää, mutta voisin mielelläni matkustaa tuonne uudestaankin eli onpahan jotain sillekin kerralle!

RUOKA

Emme syöneet tapaksia emmekä paellaa. Söimme pizzaa, hampurilaisia, pihvejä ja vielä kerran pizzaa. Olisi varmaan pitänyt sitä paellaakin maistaa, mutta kun ei vaan maistunut. Pizza maistui liiankin kanssa ja kotona housut kiristivät. Jotain kutistavaa pesuainetta vissiin... Paras ravintolamuisto on se, kun olimme hytisseet pari tuntia kiertoajelubussissa ja hyppäsimme jääkalikkoina yhden ostoskeskuksen luona pois. Oli siesta-aika ja kävelimme vieraita katuja etsien paikkaa, joka olisi auki, ja sitten menimme yhteen aivan vaatimattoman näköiseen pizzeria-ravintolaan. Siellä meidät vastaanotti ihana ystävällinen (komea) mies, joka kattoi eteemme punaviiniä ja höyryävät pizzat, ja vähitellen lämpö palasi koko kroppaan ja juttelimme ja nauroimme ja vietimme kerrassaan lämminhenkisen ateriahetken. Jälkiruoaksi Ville otti Irish-coffeen ja minä tavallinen ja se Villen kahvi oli sellainen iso kermavaahdolla kuorrutettu namupala, jossa maistui tiukka viina niin että tukka seisoi päässä. Koko lysti, siis pullo viiniä, pizzat ja jälkkärikahvit maksoivat 26 euroa ja oli ilo pyöristää lähimpään kymppiin. Muistelimme tuota ruokailua monet kerrat jälkeenpäin, siinä sai aivan tuntea itsensä kylmettyneeksi orpoparaksi jonka kiltti hanhiemo ottaa siipiensä suojaan ja tarjoaa höyryävää soppaa ja villasukat jalkaan. Tain jotain sinnepäin...

Ensimmäisenä päivänä kävimme La Ramblalle katetulla terassilla syömässä ja sitä en voi kyllä kellekään suositella. Ruoka oli varmaan suoraan a ' la carte valmisruokaa pakastealtaasta ja juomineen koko lysti maksoi yli 50 euroa. Oli kyllä ihanaa istua siinä juuri uuteen maahan tulleena auringon häikästessä silmiä ja lämmittäessä paljaita käsivarsia, että sinänsä kai se sitten ihan hyvä kokemus oli.

Yhtenä iltana käytiin hotellimme lähellä jonkun vanhan ukon hämyhotellissa. Tutkailtiin ikkunassa listaa kun se ukko vaan jotenkin nappasi meidät sisään ja johdatti baarin poikki ruokasaliin. Siellä oli samanlainen sisustus kuin Karjalassa hotelli Sortavalassa: halpa, köyhä ja köykäinen, jota yritettiin liikuttavasti peittää aivan liian tyylikkäillä liinoilla ja kaiken maailman härpäkkeillä. Jännäsin koko aterian ajan, että joudumme pulittamaan siitä illasta ihan kamalat riistokalliit rahat. Ville moitti minua ilkeydestä ja ennakkoluuloisuudesta, mutta en voinut olla kuuntelematta naisen vaistoani, kun katsoin sitä tyhjää hienoksi naamioitua salia, maistoin kitkerää viiniä ja vastaanotin viiden minuutin välein "hovimestari"-ukon huonolla englannilla kysytyt kysymykset saisiko olla sitä ja saisiko olla tätä. Silloin kun ukko ei kupannut luonamme hän patsasteli parin metrin päässä puvussaan meitä vilkuillen, vanhan miehen selkä kumarassa ja parta väpättäen. Lopulta koitti pelkäämäni hetki ja saimme laskun, ja se oli kyllä ihan asiallinen ja sitten minua alkoi kamalasti säälittää (ja säälittää vähän vieläkin), kun ajattelin että se vanha miesparka ei varmaan vain osaa jäädä eläkkeelle, paikka on menossa konkurssiin ja hän yrittää viimeisillä voimanrippeillään pelastaa sen nappaamalla puoliväkisin turisteja, vaikka oikeasti pitäisi vain osata päästää irti ja aloittaa rauhalliset päivät golfin ja laatuviskien parissa. Voi mies parkaa, kyllä se toisilla ottaa koville kun elämäntyöstä aika jättää, surkuttelin sydämeni kyllyydestä. Eilen meinasin pillahtaa itkuun kun katsoin ukon minulle antamaa lahjaa, siinä on hotellin logo ja luulin että se on taitettava peili mutta eilen kun avasin sen löysinkin sisältä, ei, en miehen nuoruudenkuvaa joka todistaisi että hänkin on joskus ollut komea, vaan pikkuriikkiset ompeluvälineet. Voi hellanlettas, oi. Nytkin meinaa herkistää joten vaihdetaanpa aihetta.

SHOPPAILU

Barcelon kauppatarjonta on hyvä. On tietysti samat H&M:t sun muut mitkä joka paikassa, ja sitten Espanjan omat merkit, kuten Bershka, Stradivarius, Mango, Zara, Pull & Bear, ym. ym. ym. Matkalta tarttui mukaan mm. mekkoja, hameita, neule, sukkiksia, alushousuja, Sephoran meikkejä ym. kauneushärpäkkeitä (joiden traagisen kohtalon kuulette kohta), laukku, koristekisu, kauhea läjä koruja, Conversen All Star - tennarit, ja siinäpä ne taisivatkin olla. Sephora-tuotteille vaan kävi tosiaan vähän köykäisesti. Pakkasimme kiireellä viimeisenä iltana ja mitään, siis paino sanalla mitään, ajattelematta sujautin neljä ihanaa Sephoran suihkugeeliäni Villen reppuun. Järkeni ei soittanut mitään kelloja siinäkään vaiheessa, kun pohdiskelin että pitääpä jättää matkalaukku vielä auki, että saan sitten aamulla naamanpesuaineet ja meikit sinne. Niitä kun ei saa viedä käsimatkatavaroissa, lisäsin rikkiviisaasti mielessäni.

Lentokentällä sitten läpäisin turvatarkastuksen (no ihan kuin se olisi joku ihme), vaikka jouduinkin TAAS käsitarkastukseen. Mikäs siinä vieraiden ihmisten koplattavana. Yritin mokeltaa, että varmaan siksi piippasi kun on tämä rannekoru, ja turvatarkastaja katsoi minua sen näköisenä että joo jätä kuule tyttö arvailut meille, on tässä näitä ennenkin nähty ja yksi jos toinenkin hanuri läpi käyty. Sitten kun olin ollut siinä puristeltavana ihmettelin minne Ville jäi. Tiukka setukka käski juuri häntä avaamaan reppuaan ja kyynel, KYYNEL, sieltähän ne Sephorani pullahtivat esiin. Ville näytti yhtä hämmästyneeltä kuin setäkin, hänhän ei ollut tiennyt mitä reppuunsa pakkasin. Muutenkin tilanne oli vähän hämmentävä, Ville oli joutunut riisumaan kenkänsä, takkinsa, huivinsa, hupparinsa ja tietysti tyhjentämään kännykät sun muut, eli hänellä oli laatikko jos toinenkin tavaraa odottamassa. Setä katsoi minua voitonriemuisesti ja sanoi ilkeästi, näitä ei saa viedä koneeseen, sata millilitraa on suurin sallittu koko. Voi ei voi ei voi ei, hoin suomeksi, pitääkö ne heittää pois. Kaikki uudet juttuni, oli ananasta, myskiä, tämä trauman laatu on saanut minut unohtamaan mitä kahta muuta. Heitä ne pois, Ville sanoi karskisti ja sitten - olin niin pettynyt että pillahdin itkuun. Toistan, tilanne oli hieman hämmentävä, Ville haali omaisuuttaan ja yritti samalla lohduttaa minua ja saada meitä eteenpäin. "Oliks ne noin kalliit?", kehtasi kysyä. No eihän ne nyt kalliit olleet mutta kun niitä ei saa Suomesta, vastasin mielessäni, ja ääneen (pienen säälin toivossa): "Oli. Ja mun parhaat ostokset."

Sitten kun olin vähän rauhoittunut Ville sanoi varovasti, no ei ne nyt varmaan ihan sun parhaat ostokset olleet... Koneeseen mennessämme huomasimme, että Villen huivi ja huppari olivat unohtuneet turvatarkastukseen kaikessa siinä hässäkässä. Huppari oli Hard Rock Cafe Barcelona - huppari, jonka ostin Villelle lahjaksi. Kun kotona huomasin, että olin unohtanut kirjaston kirjani lentokoneeseen, ei se näiden vastoinkäymisten jälkeen tuntunut enää millään. Että kyllä vaikeudet kasvattavat!

Se oli sellainen matka. Huh kun tämän postauksen kirjoittamiseen meni aikaa. Kello on jo neljä, tulee kiire jos meinaan ehtiä vielä katsoa leffan tämän yövuoron aikana.

Maitokahvia, tulppaaneja, Espanjan aurinkoa

2012-01-25T09:08:00.000-08:00

Ensimmäinen vapaapäiväni loman jälkeen. Voisi ajatella, että matkan jälkeen sitä jaksaa, mutta olenkin ollut ihan poikki. Olen nukkunut 11 tunnin unia ja halunnut heti takaisin nukkumaan. Samalla arki omissa tutuissa kuvioissa on kuitenkin maistunut. Tuntuu että vähän Espanjan aurinkoa tarttui Villeen ja minuun ja olemme olleet toisiamme kohtaan lämpimiä ja rakastuneita, nauttineet arjestamme ja toisistamme eri syvyydellä kuin aikoihin, siltä tuntuu. Eli loma on tehnyt tehtävänsä. Eilen kävimme tuolla lumisessa ulkoilmassa "lenkillä", toisin sanoen ostamassa isot pussit karkkia. Minä ostin vielä kimpullisen valkoisia tulppaaneja, ne koristavat nyt olohuoneemme pöytää.

En tiedä miksi taas uskottelin itselleni, että heräisin tänään kahdeksalta ja kävisin "reippaalla happihyppelyllä" ennen suihkua ja aamukahvia (jonka muuten juon nykyään maidolla!). "Siitä se päivä lähtee hyvin käyntiin", myhäilin itsekseni ja olin kuin en olisi huomannutkaan sisäistä järjen ääntäni, joka muistutti, ethän sinä ikinä herää vapaapäivänä kahdeksalta etkä ikinä käy reippaalla happihyppelyllä ennen aamukahvia, aamupalaa ja parin tunnin aamuista nettikierrosta. Heräsin siis yhdeltätoista ja sitten suoritin aamukahvini, nettikierrokseni, laittautumisen. Kello 13:45 olin Tennispalatsin leffateatterissa ja tunsin kuitenkin pientä ylpeyttä itsestäni: että olinkin suoriutunut sinne suunnittelemassani ajassa, ja palauttanut vielä matkalla pullot kauppaan ja vienyt laukun suutarille korjattavaksi. Pitääpä muuten muistaa hakea se maanantaina.

Nyt kotona olen pessyt pyykkiä, sytytellyt kynttilät palamaan, naputtanut taulun seinälle, tehnyt itselleni kanasalaatin ja jälkiruoaksi pikapussi-cappucinon, laittanut kasvonaamion, pessyt sen pois, laittanut tilalle mustapää-laput, korjaillut kynsieni lakkausta, kaatanut kynsilakkapullon paidalleni, --- puhunut tässä välissä sellaisen tunnin puhelun siskoni kanssa ja juonut toisen cappucinon. Paljon sitä ehtii, vaikka tuntuisi ettei tee mitään.

Meinasin kirjoittaa tähän samaan syssyyn vielä matkakertomuksen Barcelonan kokemuksistamme, mutta en taida nyt(kään) jaksaa. Kello on jo paljon, huomenna on taas työpäivä. Pitää käydä vielä ostamassa maitoa, kun olen tosiaan totuttanut itseni maitokahviin. Tähän asti olen juonut mustana, mutta loma muutti kaiken, siellä sai niin hyvää kahvia, pikimustaa tappovahvaa kahvia ihanalla vaahdotetulla maidolla, ettei nyt tee enää mustaa kahvia ollenkaan mieli. Maitokahvia tekee niin paljon, että eilen illallakin toivoin, että olisi jo aamu niin saisi kahvia...

Loppuun vielä pari juttua:

Radiossa oli tänään haastattelussa sarjakuvataiteilija Kaisa Leka. Hän kertoi, että arvostaa sarjakuvissa enemmän tarinaa kuin piirrosten "hienoutta", ja minä sain uskoa ja intoa: ihan hyvin voisin välillä piirtää sarjakuvia, olen piirtänytkin mutta innostukseni on sammunut siihen, etten osaa piirtää. Mutta ei se tosiaan haittaakaan, jos tarina on kiva ja ruutuihin menevä. Minulla on välillä hyviä tarinoita arjesta ja sen sattumuksista.

Leffa jonka kävin katsomassa oli My week with Marilyn. Tykkäsin, eikä "Dawson Creek"-Michelle Williamsia suotta ole kehuttu roolisuorituksestaan Marilynina. Ah Marilyn! Ihana, hauras, höpsö, ihmisen ikäväinen kirkas, kirkas tähti <3

(kuva)

Siivoushullun salaiset tunnustukset

2012-01-21T09:21:00.000-08:00

Haluaisin kirjoittaa tänne matkapostauksen "muistoksi jälkipolville", mutta tänään en taida jaksaa kirjoittaa. Koti on sotkuinen, kun ei olla kahteen viikkoon siivottu, enkä oikein osaa keskittyä mihinkään, jos ei ole siistiä. En kuitenkaan viitsi siivota ennen keskiviikkoa, jolloin olen vapaalla. Silloin aion siivota koko päivän. Villen mielestä täällä ei muuten varmaan edes ole sotkuista: pöydät ja sohvat ovat suht siistit, keittiön tasot ovat siistit, vessan pesin torstaina heti kun tulimme. Välillä haluasin nähdä niin kuin Ville. Minä näen lähmäisyyden lasipöydällä, villakoirat sohvien alla, pölyn pölyn pölyn matoissa ja sohvissa, hienonhienon likakerroksen lattiassa. Hrr.

On kohtalon mustaa huumoria, että joutuessani Tukholmassa aupairina siivoamaan kuin hullu joka helvatun päivä, koska perheenäiti ei osannut rentoutua sotkussa, on minusta tullut nyt itse samanlainen. Silloin ajattelin häntä milloin ivalla milloin huvittuneisuudella. Minun elämässäni käy aina niin, että saan palkkani ilkeistä ajatuksistani. Kohtalo kouluttaa, niin ajattelen sen. Ja yritän olla mieluummin hyvis. Jos en hyvyydestä niin edes päästäkseni helpommalla.

Välillä mietin, että ei minulle koskaan tulla jakamaan mitalia siitä, että hän piti aina kotinsa siistinä, tai että hän silitti aina vaatteensa. Lomalla luin Laura Honkasalon kirjan käsillä tekemisestä, joku Kotikutoista on sen nimi, ja se kirja antoi minulle jonkunlaisen synninpäästön. Siinä on kokonaisia pitkiä lukuja siitä, miten ennen vanhaan arvostettiin niin vaatteita kuin muitakin esineitä. Kaikki ei ollut ostettavissa halvalla, rikkoutunutta tai nuhjaantunutta ei todellakaan heitetty pois vaan parsittiin, korjattiin, hiotiin ja hinkattiin ihan viimeiseen asti. Uutta ei ostettu koska sitä ei ollut. Nyt on kaikkea niin halvalla, että voi ostaa vaatteita joita käyttää kerran, jotka ei kestä pesua mutta ei se mitään, on niin halpaa että voi heittää pois ja ostaa uutta. Kaatopaikat täyttyvät ja köyhät lapset ompelevat hikipajoissa, mutta ei se mitään kun se ei sillä tavalla näy. Oikeastaan se on aika helppo jättää huomioimatta, samaan tapaan kuin eläinten keskitysleirit teurastamoissa, samoin kuin aika moni muu asia. Omassa kuplassa on kivaa ja helppoa. Välillä voi keksiä vähän kriisejä ja haasteita, mutta tietysti nekin pyörivät oman pikkunavan ympärillä.

Minä en mitään muuta halua kuin olla siellä kuplassani, oman hyvinsyöneen napani ympärillä. Mutta haluan että siellä kuplassani on kaikki hyvin: shoppailen liikaa, en todellakaan tarpeeseen, mutta haluan rakastaa ostoksiani. Haluan pitää niistä huolta, vaikka ne olisivat muutaman euron alennusmyyntilöytöjä. Haluan pestä hellien, silittää jämptiksi, lustata kaappiini kauniisti. Ja haluan että kotini on kaunis ja siisti, se on minulle yksi tärkeimmistä asioista mitä on, se on sitä silloinkin kun en mieti asunnottomuutta ja miten etuoikeutettu olen. Se ansaitsee että sitä pidetään hyvänä, lattiat kiiltävät, tuoksuu hyvältä, se ei ole kertakäyttötavaraa se on rakkautta. Materialistista, mutta hyvänen aika - miksei kauniita kapineitaan saisi rakastaa, ihastella, arvostaa.

Barcelona, päivä 7

2012-01-18T10:07:00.000-08:00

Barcelona, päivä 6

2012-01-17T12:09:00.000-08:00

Barcelona, päivä 5

2012-01-16T13:42:00.000-08:00

Barcelona, päivä 4

2012-01-15T12:36:00.000-08:00

Barcelona, päivä 3

2012-01-14T11:43:00.000-08:00

Barcelona, päivä 2

2012-01-13T13:54:00.000-08:00

Barcelona

2012-01-12T12:24:00.000-08:00

Kello kolmen lettukestit ynnä muita juttuja

2012-01-10T17:25:00.000-08:00

Kolmas ja viimeinen yövuoroni. Huomenna pitää herätä näihin aikoihin, kolmelta. Kauan odotettu matka on ihan juuri!

Äsken pidin itselleni kello kolmen lettukestit. Tuli mieli lettuja ja siitä se ajatus sitten lähti. Letuista tuli ihania, pitsireunaisia, ja oli idyllistä syödä niitä villasukat jalassa, kimaltava hanki rikkinäisten sälekaihtimien takana.

Heh, en muuten tiedä, oliko se sittenkään Villen kuorsaus, joka minua taannoin valvotti. Päivällä, kun nukuin töistä tultuani, naapurissa tehtiin remonttia, porakone ulvoi ja vasara löi, kuulin sen ruetessani nukkumaan 08:30, sitten en kuullutkaan mitään, ja kun heräsin 12:30 porakone ulvoi ja saha lauloi yhä. Kävin vessassa ja jatkoin unia, nukahdin heti. Olikin tietysti aika paljon univelkaa.

Tänään ennen töihin tuloa kävin siskollani. Ostettiin Subwayt ja pupellettiin, puhuttiin kilpaa, nähdään liian harvoin. Molemmilla oli uudet kengät ja koikkelehdimme niillä ympäri pientä asuntoa kuin hullut kenkämannekiinit. Sitten minun piti lähteä töihin ja lysti loppui siihen.

Olen lukenut onnellisena sitä Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun. On kaikin puolin ihana kirja, mutta erityisen hieno minusta Nellin nuoruusajan kuvauksissa, niistä tuntee koko sen nuoruuden ja kasvamisen kipeyden, hän osaa esittää sen just. Kirjaa lukiessa tekisi mieli kuunnella jotain taistolaislauluja, tykkään tuosta taistolais-sanasta muutenkin, siinä on tekemisen meininki.

Aikajanalla

2012-01-09T14:15:00.000-08:00

Tämä on ollut kummallinen päivä. Aamulla ajauduin riitaan työkaverini kanssa. Tiuskimme parit tiuskaisut ja sitten minä halusin selvittää asian, hän sanoi että se on jo selvä ja itki. Minä itkin kotona niin että silmät turposivat päästä enkä saanut nukuttua kuin kolme tuntia. Sitten päätin, että jos hän sanoo että asia on nyt selvä, niin silloin se on ja jatkossa kuin näemme hän on minua kohtaan aivan samanlainen kuin aina ennen, hänellä ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja jos hän tarkoitti mitä sanoi, ja jos ei - se ei ole minun vastuuni. Ja aikaa myöten koko asian päälle valuu aikaa niin että se unohtuu ja menettää särmänsä, ja tuon kirjoittaessani näen mielessäni lasinsirun jonka päälle hiljalleen ropisee multaa ja siellä se siru on, mutta ei se enää viillä, kaikki on hyvin kaikki tulee olemaan hyvin, ei se enää viillä. Riidaksi paisunut asia ei ollut iso, mutta tapa jolla puimme sitä oli lapsellinen ja ilkeä. Sanoin sata kertaa, että voidaanko selvittää tämä, hän sulki minut pois ja minä olen ollut niin väsynyt kaikesta tästä univelasta, että olen kuin vilttiin kääritty, pääkin pumpulia. Vähän niin kuin kova humala päällä koko ajan. Odotan sitä kikatusvaihetta. Huuleeni puhkesi tykyttävä iso herpes ja ajattelin, välillä romantiikkaa ei ole pussailu vaan se, että puoliso tuo apteekista zoviraxia.

Kaikesta tästä huolimatta ja kaiken tämän takia olen onnellinen. Maalasin äsken kynnet mintunvihreällä, ostin lakan Lontoosta kesälomallani ja olen koko syksyn miettinyt, onko mitään järkeä maalata kyntensä homeen värisiksi. Tänään niksahdin ja väri näyttää ihanalta: se on minttujäätelöä, vauvojen vaatteita, kesä, meri. Sain rakkaalta kipeältä ystävältäni viestin ja sydämessäni läikähti, hän kirjoittaa minulle sairaalasta, hän kirjoittaa minulle sairaalasta.

Tärkeimpänä asiana tänään ja toivottavasti aina on ollut se, että miettiessäni riitaamme ja kaikkea muutenkin pystyin kirkkain silmin katsomaan peiliin ja nyökkäämään: olen suoraselkäinen, pystyn, haluan ja uskallan seisoa tekojeni ja sanojeni takana. Tekisin samoin uudestaan. Se on ihanaa huomata, kun välillä olen pelännyt että kasvan kieroon, olen vinossa ja ihan siellä marginaalin laidassa rumana suttuna. En minä ole.

Lupaus

2012-01-08T15:40:00.000-08:00

Meillä on töissä niin, että jos tekee ylimääräisiä vuoroja, esimerkiksi tulee paikkaamaan jotain sairastunutta (heh), ei siitä saa mitään hälytysrahoja tai muuta hienoa, mutta voi kerätä itselleen vapaita. Tunnit voivat olla miinuksella tai plussalla. Miinustunnit pitää saada tasattua neljässä kuukaudessa, plussatunteja saa kerryttää ja pitää esimerkiksi kesäloman yhteydessä. Meillä on töissä joitain reippaita ihmisiä, jotka aina tarjoutuvat tuuraajiksi, ja saavat sitten useamman viikonkin ylimääräisiä vapaita palkaksi tästä ahkeruudestaan.

Kehtaanko kertoakaan, että minä en oikeastaan ikinä jaksa jäädä pitkään vuoroon/ tulla vapaapäivänä töihin. Nytkin olen - kehtaanko kertoakaan vol. kaksi - k o l m e k y m m e n t ä tuntia miinuksella. Huh! Lisäksi minä olen se tyyppi, joka lähtee usein aikaisemmin, jos se vain on mahdollista. Noistakin tunnin, kahden aikaisemmin lähdöistä kertyy pitkässä juoksussa kokonaisia päiviä, jotka on vain tehtävä takaisin.

Uuden vuoden lupaukseni onkin, että rupean jatkossa tekemään tunteja sisään, silloin kun se vain on mahdollista. Ihan oikeasti pitkä vuoro menee siinä missä normaalikin, kun ei vain ajattele - sen kun vain menee ja tekee reippaalla Minä pystyn tähän - asenteella. Se on kuin rahaa laittaisi pankkiin: saa normipalkkansa päälle ylimääräisiä lisiä (jotka muodostavat ison osan palkastani, sellaisissa listoissa kun on tehnyt paljon sunnuntai-/ yövuoroja, voivat lisät olla reippaasti yli viisisataa), saa ihania ylimääräisiä vapaita myöhemmin käytettäväksi JA ei pääse tuhlaamaan rahaa mihinkään, kun on vain töissä. Win-win-win-situation siis.

Otin heti tänään lupaukseni lunastukseen ja jäin iltavuorosta suoraan yövuoroon. Eihän tästä tunteja tule paljoakaan, kun minulla olisi ollut huomenna, siis tänään, aamuvuoro, mutta ajatus on tärkein nyt. Tästä lähtee. Ja, kuten sanoin Villelle puhelimessa, sama mun on töissä valvoa kun en kuitenkaan saa kotona nukuttua.

Kirjoja, elokuvia, unettomuutta

2012-01-08T01:44:00.000-08:00

Katsoin eilen ihana elokuvan: Kohtaamisia. On ihan yksi parhaista koskaan näkemistäni elokuvista. Harmitti kun se loppui. Katsokaa, katsokaa!

Kuva

Olen lukemassa Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka olen halunnut lukea jo monta vuotta. Olen sanonut ennenkin, mutta minä vain rakastan Honkasalon tyyliä kirjoittaa.

Sitten kulttuurista maallisempiin asioihin. Olen kuolemanväsynyt. Olen nyt nukkunut kolme yötä huonosti. Mitä pidemmälle ilta etenee sitä virkeämmäksi muutun, niin että eilenkin, tai tänään, kellon ollessa yhden paikkeilla yöllä olin niin hereillä kuin vain olla ja voi, ei väsyttänyt yhtään. Pyöriskelin taas aikani sängyssä ja menin sitten sohvalle, kun Ville kuorsasi taas. Kuuntelin aikani kuorsausta ja sanoin sitten ääneen, ei Herranen aika oo totta. :-D Pomppasin ylös silmät ja tukka pystyssä ja kahmin sitten peitot ja tyynyt syliin ja menin. Kuorsaus kuului sohvalle ja sanoin taas ääneen, voi vittujen vittu, ja kävin laittamassa oven kiinni. Ei se edes mitään kattoja ja seiniä tärisyttävää kuorsausta ollut, mutta siinä vireistilassani olisin kuullut vaikka höyhenen laskeutumisen. Oli ihan kumma olo, niin virkeä ettei koskaan, tunsin olevani jossain erikoisessa voimani tunto - tilassa. Sain joskus aamuyöllä kuitenkin nukahdettua. Heräilin koko ajan, selkää, jalkoja, niskaa jomotti, ja sitten varvasta. Lopulta heräsin seitsemältä, kun Villen kello herätti aamuvuorolaisen töihin, ja menin takaisin makkariin. Oma kelloni soi 8:40 ja torkutin kymmeneen, nukahdin joka torkun välissä. Näin valveunia ja nousin lopulta ja nyt olen käynyt suihkussa ja syönyt aamupalan ja meikannut ja näytän kauhealta. Aion kävellä töihin, on ihana sää, lunta ja pakkasta ja aurinko poistaa. Matkalla käyn ostamassa korvatulpat.

Koti ja sen hengetär

2012-01-06T02:58:00.000-08:00

Rakastan kotiamme. Ihan tavallinen 45 neliön pikkuruinen vuokrakaksiohan se on, mutta näiden kolmen täällä asumamme vuoden aikana se on jatkuvasti elänyt, muokkautunut koko ajan mieleisemmäksi ja omemmaksi. Toivon välillä melodramaattisesti (vähän samaan tapaan kuin välillä itken sitä päivää, kun Kirppu-kissasta jokus aika jättää), ettei tarvitsisi koskaan muuttaa täältä pois.

Hitaasti ja varmasti hän oppii.

2012-01-06T02:34:00.000-08:00

Pahoittelen jo etukäteen, jos kuulostan nyt joltain uudestisyntyneeltä Jeesukselta. Palaan kyllä kohta omaksi väniseväksi itsekseni. Sitten ei ole kellään kivaa. :-D

Mutta, niin. Olin eilen koko päivän yksin Villen ollessa töissä. Oli aikaa ja tilaa miettiä, en laittanut edes telkkaria tai radiota. Tein puuhia, joita olin pitkin vuotta kerryttänyt To do - listalleni, ja joita en vain koskaan saa tehtyä työpäivän jälkeen tai vapaapäivinä. Järjestelin dvd:t ja cd:t. Laitoin valokuvat albumiin. Tuohon muuten meni noin 10 minuuttia ja tunsin itseni vähän urpoksi, kun en ollut tarttunut toimeen aiemmin. Pyyhin pölyjä paikoista joista en yleensä, taulujen ja peilin päältä, sängynpäädystä. Pesin päiväpeiton, vaihdoin lakanat. Sisustin vähän, vaihdoin taulujen paikkaa, järjestelin tavaroita uudestaan. Ja tuossa touhutessani siis mietin, että

- Miksen vain olisi onnellinen? Miksi jossain kaiken ilon ja tyytyväisyyden pohjallakin aina kiiluu se paha silmä, joka muistuttaa, mikä merkitys tällä kaikella on, miksi sinä touhuat miksi teet, sadan vuoden päästä kaikki on turhaa. Olen kärsinyt tuosta ajatuksesta jo ihan nuoresta asti, se sekoittuu vaaleanpunaisimpaankin iloon ja onneen. Tiedän että ihmiset pitävät minua iloisena ja optimistisena tyyppinä, ehkä sellaisena jolta asiat onnistuvat ja joka pärjää, ja varmaan yllättyisivät jos tietäisivät tästä iänikuisesta elämän tarkoitus - tarkoituksettomuus - tuskastani.

- Ajattelen aina, minua ei ole luotu tavalliseen elämään, minun pitää saavuttaa jotain, minun pitää elää aistit avoinna ja vereslihalla, minun pitää. Eilen mietin, jos oikeasti haluaisin sellaista elämää, miksen jo eläisi sitä. Miksen lähtisi toiselle puolelle maailmaa johonkin heimokylään hoitamaan päivisin orpoja ja kirjoittamaan öisin romaania, jos se on sitä oikeasti haluan. Koska... Haluanko.

- Olen pitänyt itseäni rohkeana, mutta eilen ajattelin, olen pelkuri. Suunnittelen kaikkea, yritän nähdä tulevaan ja hallita sitä, vaikka seuraava hetki voi muuttaa kaiken. Tajusin ensimmäistä kertaa, että ainut mitä minulla on, on tämä hetki. On hyödytöntä itsensä kiusaamista yrittää hallita tulevaisuutta, koska se ei vain ole mahdollista.

- Tuntuu että olen oppinut armollisuudesta, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin olen ajatellut (vaikka olenkin luullut nähneeni väreissä ja kirjoissa). Monella tapaa voi tulla onnelliseksi ja elää onnellisena.

- Saan olla superonnellinen, että minulla on työni. Sen sijaan, että jatkuvasti märehtisin sitä, kuinka en pääse siinä kehittymään ja haastamaan itseäni, voisin iloita siitä, että ylipäänsä on työ, josta nautin. Että on työ jonne on kiva mennä ja jossa on kilttejä, hyviä, hienoja ihmisiä. Jossa on lämpöä ja iloa ja sellaiset arvot joiden puolesta liputan. Että on varmuus ja vakaus taloudellisestikin.

- Eilen ehkä ensimmäistä kertaa tunsin oikein sellaista syvällistä iloa ja luottamusta tulevaisuuden suhteen. Ihana, luita ja ytimiä koskettava luottamus ja huojennus.

Illalla sängyssä kerroin nämä ajatukseni Villelle ja hän hymyili ja halasi, sanoi pohdiskelijaksi. Minä sanoin jotain muuta ja lisäsin vielä, kannattaa muistaa, että kun haluaa jotain sydämestään koko universumi alkaa tehdä töitä sen asian eteen.

Yöllä nukuin huonosti. Winston maleksi ympäri asuntoa, hyppäsi vähän väliä sänkyyn ja tyynylle, kehräsi kuin ruosteinen rukki. Tunsin Villen pinnallisen hengityksen ja tiesin että hänkin valvoo, ja olin pahoillani siitä, koska hänellä on tänään aamuvuoro ja aikainen herätys. Lopulta nukahdin katkonaiseen uneen, josta heräsin Villen kuorsaukseen. Normaalisti olisin tökännyt häntä terävästi kyynärpäällä kylkiluiden väliin, mutta nyt koin samaa zen-henkistä rauhaa kuin päivällä ja hipsuttelin vain vähin äänin sohvalle nukkumaan. Olin juuri nukahtamassa, kun seinän takana Winston kuopi "hiekkalaatikkoa", eli seiniä, pesukonetta ja suihkuverhoa koko voimiensa tunnossa. Eikä vieläkään palanut käpy! Olen zen, eilen, tänään - huomenna?

Kissatädin onnenmurut

2012-01-05T04:08:00.000-08:00

Kävin aamulla lääkärissä valittamassa flunssaani, jota olen potenut noin viikon. Flunssaan on kuulunut pieni lämpö, tukkoiset poskiontelot ja kipeät ranteet. Onhan kroppaa toki muutenkin kolotellut, mutta etenkin oikea ranne on välillä niin luita ja ytimiä myöten kipeä, että olen laittanut siihen öisin linimettivoidetta ja ottanut tulehduskipulääkettä. Olen myös yrittänyt hieroa rannettani, mutta kipu tuntuu tosiaan tulevan luista, sellaista kolottavaa vihlovaa säreilevää ikävää kipua. Voihan se tietysti olla, ettei kipu liity flunssaan mitenkään vaan olen niksauttanut käsipoloni töissä. Tykkään siitä miten työni on ihmistä lähellä, miten nostelen, vaihdan asentoa kyljeltä toiselle, kysyn onko nyt hyvä, käännän uudestaan, nostan vielä vähän ylöspäin sängyssä. Mutta kyllä siinä rannepolo voi kipeytyä.

Lääkäri kirjoitti reseptit allergialääkettä, nenäsumutetta ja antibiootteja. Hain apteekista pelkät allergialääkkeet, koska nenäsumutetta löytyy kotoa ja yritän vielä, jos ei tarvitsi syödä taas antipilootteja. Viime vuonna söin viisi kuuria, mikä huolestuttaa minua kovasti. Jos kropalla kestää pari kuukautta (?) saada bakteerikantansa tasapainoon antibioottikuurin jälkeen ei minun kropassani ole ikinä tasapainoa. Siksi varman saankin koko ajan poskiontelotulehduksia. Toinen syy on varmasti nuo kissat ja niiden karvat ja kotimme, joka on täynnä niitä hemmetin karvoja. Siivoamme kyllä kerran, jopa pari viikossa, mutta sitä karvaa on varmasti i h a n j o k a p a i k a s s a . Yksi päivä makailin sängyllämme päiväpeiton päällä ja kun nousin housuni olivat valkoisena karvasta.

Olen varmaan vähän allerginen. Ihokin reagoi milloin reagoi, jalkani ovat kipeillä "haavoilla" ihottumasta ja raapimisesta, kylkeni, kainaloni, käsivarteni ovat välillä punaisilla laikuilla. Välillä katson alastonta valkoista kehoani ja sitä somistavia punaisena hohkavia laikkuja uimahallin peilistä ja mietin "oh my...". Silti olen onnellinen, että

1. Meillä on nuo kissat. Rakastan niitä karvakavereita, rakastan niin että tänäänkin piti napata Kirppu syliin ja pussailla pitkin sen suloista kissankroppaa, upottaa naama sen pörröiseen pikku mahaan ja tuhista, kunnes se alkoi kiemurrella ja ei ilmeisesti nauttinut intohimoisesta rakkaudenosoituksestani. Kirppu on maailman ihanin kissa, se on niin kiltti, tuossakin paijatessani se olisi voinut purra tai raapia, se olisi ollut ihan asiallinen reaktio epäasialliseen lääppimiseen, mutta ei Kirppu vaan pure. Tai kyllähän joskus, mutta useammin olisi aihetta. Se on ihana kun kiipeää syliin ja rakastaa pienestä sydämestään kaikkia ihmisiä.

Ja rakastan Winstonia, sitä miten se on kotiutunut meille niin hyvin, että kun ystävämme joulupäivänä kävivät hoitamassa kisuja meidän ollessa reissuilla, piiloutui Winston sängyn alle kun ystävämme tekivät lähtöä. Minua ette mukaan vie, tuumi Winston. Se on vakavamielinen kissa, jolla on ehkä totisuutensa alla kuitenkin ripaus leikkisyyttä. Tänäänkin kun Ville pötkötti sängyllä Winston meni kehräämään ja puskemaan viereen ja alkoi sitten hyppiä sängyn puolelta toiselle Villen pään yli. Sitten se meni Villen laukun päälle makaamaan, tällasi itseään varmaan viisi minuuttia siihen pienelle kassille, vaikka vieressä olisi ollut hyvää avaraa sohvatilaa. Lopulta se lysähti muhkuraisen laukun päälle epämukavan näköisenä, pulska pyllynsä päätä ylempänä.

Toivon kovasti, että molemmat kissat saavat elää pitkän, terveen ja onnellisen kisun elämän. Kirppu on minulle rakkaampi, koska olen hoitanut sitä pennusta asti ja se on alusta asti ollut niin läheisyydenkipeä ja ihana, Winston oli jo kahdeksan muuttaessaan meille ja vaikka se ei enää olekaan äkäinen muistan aina sen ensimmäisen vuoden, sen miten se raapi meitä päivisin ja mourusi ovenkahvaan hyppien öisin. Silti sekin on rakas, tietysti, mutta Kirppu on oma, ihana, kaikkein rakkain.

2. Huolimatta ajottaisista iho-, flunssa- ym. terveysvaivoistani olen terve. Kehoni toimii niin kuin haluan ja - uskokaa tai älkää - mieleni on terve, vakaa. Jos vain muistaisi tuon aina. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, mitä moni haluaa, ja lopulta: mitä ei rahalla saa.

Tässä on monta syytä olla onnellinen.

Kattaus yhdelle

2012-01-03T08:29:00.000-08:00

Vapaapäivä. Niistä minä tykkään.

Nukuin kymmeneen, kahvittelin rauhassa, kyhäsin itselleni herkkuaamupalan: kahvia, cokista, kolme hapankorppua, mustikkapiirakkaleivos, tölkki energiajuomaa. Ravitsevaa, terveellistä, hyvää. ;-) Pukeuduin ruskeaan vähän tulppaanimalliseen puuvillahameeseen, jonka nostin vyötärön yli, ja laitoin hameen kaveriksi eilen ostamani musta-valko-raidallisen peruspitkähihaisen ja mustat paksut sukkikset. Hiukset olisivat ehkä kaivanneet pesua, mutta sliippasin ne päätä myöten korvien taakse, nostin etutukan pinneillä heitoksi ylös ja suihkin vähän lakkaa. Koruina toimivat ranteessa joululahjaksi saamani vaaleanpunaiset Snöt, kaulassa mummovainaan pitkä helminauha ja korvissa harmaat isot helmipallukat. Tunsin itseni nätiksi ja se on kiva tunne, se!

Sovimme ystäväni kanssa treffit kahdeksi keskustaan. Päätin kävellä ja kävin matkalla postittamassa siskon kirjeen, kaupassa palauttamassa pulloja ja sitten vielä kirjastossa. Sitten kello olikin niin paljon, että piti hypätä Töölöntorilla ratikkaan.

Käytiin ystäväni kanssa ennen kahville menoa näyttämässä saapastani suutarille. Suutari sanoi, ettei se nyt roskiskamaa ole, vaan toki voin sen laittaa muistoksi esille. Toisin sanoen hän ei voi tehdä kenkäpololleni enää mitään, ja nauroin, ei tää nyt niin hieno oo että esille laittaisin.

Ystävän kanssa meni pari tuntia rattoisasti jutellen ja nauraen. Olin tuumannut meneväni tapaamisemme jälkeen leffaan katsomaan sen New Year's Even, joka vaikuttaa kerrassaan suloiselta hömpältä, mutta kello näyttikin jo sen verran, että haluamani näytös oli jo ehtinyt alkaa, enkä jaksanut jäädä odottamaan seuraavaa. Hyppäsin bussiin ja ajelin Töölöön ja kysyin itseltäni (mielessäni), että kaunis neiti, saanko viedä sinut ulos syömään?. Eihän siinä voinut kun suostua, kun noin kauniisti kysyttiin, ja menin itseni kanssa erääseen intialaiseen ravintolaan. Olen mennyt siitä sata kertaa ohi ja jostain syystä luullut, että se on thai-ravintola, mutta intialainen käy kyllä myös. Otin lammasta niin tulisessa kastikkeessa että nenä alkoi vuotaa ja posket helottivat punaisina, ja sitten sitä ihanaa naan-leipää, herkkuriisiä, ja kun nyt sain itseni tuonne asti vietyä niin kyllä kai saan lasin viiniäkin tarjota.

Oikeastaan oli ihanaa laittautua sieväksi ja viedä itsensä ulos syömään. Eihän tuollaista joka päivä tee, välillä saattaisi jopa hävettää istua yksin ravintolassa, mutta ehkä se siksi tuntuikin nyt niin ihanalta. Vähän tallaiselta:

Nukkumaan käydessä minä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

-Eeva Kilpi-

Onnellinen

2012-01-02T11:39:00.000-08:00

Uuden vuoden aattona kävelimme Villen kanssa harmaassa Helsingissä raketteja katsellen. Eksyimme ja lenkki venähti, mutta se oli vain kivaa. Rakastan "sunnuntaikävelyjä" pimenevissä illoissa, sitä miten ikkunat loistavat lämmintä valoa ja kadulta näkee pienen siivun vieraan ihmisen elämää, pienen hetken jota ihminen ei ehkä itse muista jälkeenpäin, mutta joka tuntuu merkillepantavalta ja erikoiselta, koska minä, ulkopuolinen, pääsen kurkistamaan siihen. Ruoanlaittoa, halaus olohuoneessa lampun alla, ikkunasta vilkuttava lapsi, ystävät pöydän ympärillä, yksinäinen keittiön ikkunasta tupakalla. Sanoin ääneen, "on ihmeellistä ja ihanaakin kun katsoo noita kaikkia korkeita taloja, miten niihin jokaiseen riittää joku asumaan, ja silti niihin riittää, ja jokaisen ikkunan takana eletään ja rakastetaan ja koetaan arki ja juhla, eikä meillä ole siitä aavistustakaan". Kotiin palattuamme valoimme tinat ja poksautimme pikkupullot skumppaa, pidimme pienet maljapuheet, enkä malttanut olla sanomatta, "ihan samoin kun kukaan ulkona ei tiedä että me täällä asutaan, ja miten idyllinen pikku hetki meillä tässä on".

Minun tinastani tuli muuten peikko, joka ojentaa luisevaa kättään, ja rahaakin sillä on selässään. Villelle tuli enkeli eikä yhtään rahaa.

Tänään olen vain haahuillut kotona, kunnes neljän maissa sain nykäistyä itseni ulos. Kävelin kiertoteitä keskustaan enkä aina tiennyt missä olen, se tuntui kivalta, melkein kuin ulkomailla. Katsoin taloja ja ajattelin, Helsinki on sitten kaunis, kyllä se on kaunis, miksi välillä unohdan sen. Luultavasti nämä ajatukset tulevat siitä, että vuokrasopimuksemme loppuu ensi vuoden lokakuussa, enkä tiedä asummekko sitten enää Helsingissä. Kaikkea rakastaa pikkuisen enemmän lähestyvän menetyksen valossa.

Ostin vaniljalle tuoksuvan vartalovoiteen ja mansikkakarkille tuoksuvan suihkugeelin ja neljä paitaa, jotka sain alennuksesta 27 eurolla. Kiva! Sitten ostin hetken mielijohteesta Tulilatvan, jota tarvitsee kuulemma kastella vain joka toinen viikko. Sydämestäni toivon tulikselleni pitkää vehreää ikää ja sydämestäni pyydän siltä anteeksi, että joutui meille, kukkientappajien luo. Ihan viimeiseksi ostin kaksi mustikkapiirakkaleivosta, joista toisen söin heti kotiin päästyäni. Toisen säästän huomisen aamukahvin kaveriksi. Oikeastaan toivon, että olisi jo huominen, olen keksinyt niin kivat vaatteet itselleni, ja sitten tuo leivos ja kahvi, vapaapäivä, mahdollisesti ystävän näkeminen.

Tässä vielä kuvia uuden vuoden aatolta sekä tältä päivältä:

2 0 1 1

2011-12-31T07:11:00.000-08:00

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

- Tuttavuuteni työkaveriini, jonka kanssa aloitimme yhtä aikaa, on syventynyt. Oikeastaan se lähentelee jo ystävyyttä, kyllä. Minulla on aika tiukka seula ystävyyteen, koen sen syvänä henkisenä vapautuneisuutena ja turvallisuutena toisen ihmisen seurassa. En koe sitä kovin monen kanssa. Mutta kyllä, sanotaan nyt vuoden viimeisen päivän kunniaksi, että olen saanut uuden ystävän.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

- Kyllä varmaankin olen. Olen esim. päässyt terkkarikouluun, käynyt maassa jossa en ole ennen käynyt, ja varmaan tehnyt ruokia joita en ole ennen tehnyt. Ynnä muuta, arjen pieniä erilailla tekemisiä.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

No olen, jos Villen ja minun oleminen on seurustelua.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

Lontoo reissu elokuussa 2011 rakkaan siskon kanssa, rakkaan ystäväni ja kummipoikani pikku-T:n Helsingin reissu, Tampereen reissut, kesä 2011 kokonaisuudessaan, se kun olin silloin niin pirteä ja menevä ja onnellinen vaikka olinkin paljon töissä. Joulu on myös tämän vuoden paras muisto, se rakkaiden ihmisten seura, lempeä lämmin tunnelma ja kiitollisuus omista rakkaista läheisistä, rantasauna aattoiltana, joulukirkko, kynttilät, lahjojen vaihtaminen, perinteiset joulupäivän istujaiset mummon luona, kaukaisempienkin sukulaisten näkeminen.

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?

- En ystäväni, mutta työkaverini, silloin kun sain kannustusrahan ja hänestä se olisi kuulunut hänelle, ja miten pahoitin mieleni hänen sanoistaan, ja miten sitten saatiin sovittua ja lähennyttiin sekä työkavereina että ihmisinä muutenkin.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?

- No ainakin itse tuntuu, että olen tullut varmemmaksi ja jotenkin henkisesti rauhallisemmaksi. Minun itsetuntoani on pönkittänyt kovasti tuolla töissä olo: se miten olen löytänyt oman paikkani, osaan hommani, tunnen että minuun luotetaan ja minusta pidetään.

Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

- En.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?

- En muistaakseni.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?

- En. Vasemmassa ranteessani olevaan tatuointiin olen kyllä niin lopen kyllästynyt, että sille on voitava tehdä jotain. Uuden vuoden lupaukseni voisikin olla, että tuo apila lähtee hemmettiin ja sen päälle tulee jotain somempaa.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?

- Hmm. No uusi työkaverini ja pikkukissamme kummin uusi mies.

Synnyttikö kukaan läheisesi?

- Ei. Tai kyllä, lapsuudenystäväni. Mutta pidetään kauhean huonosti nykyään yhteyttä.

Kuoliko kukaan läheisesi?

- Ei.

Missä maissa kävit?

- Enkkulandiassa, Virossa.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2012, joka ei onnistunut vuonna 2011?

-No on yksi salainen haave, ja sitten haluaisin tämän tatuoinnin pois ja onnistua paremmin säästämään. Haluaisin myös nähdä enemmän siskoani ja ystäviäni, käydä enemmän Villen kanssa treffeillä ja enemmän leffassa ja museoissa.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?

- Ei kai mikään.

Vuoden suurin saavutuksesi?

- Parempaan kuntoon pääseminen ja se, että olen jaksanut käydä säännöllisesti vuoden salilla, se että olen onnistunut vähän säästämään, se että olen taas todistanut itselleni pärjääväni monenlaisissa tilanteissa, että voin luottaa itseeni, että osaan ja pystyn ja jaksan.

...ja suurin epäonnistuminen?

- En tiedä epäonnistuminen, mutta se että olen antanut ajan lipua, olen antanut itseni velloa harmaassa yrittämättä ottaa ohjia ja elämääni omiin käsiini.

Kärsitkö vammoista?

- Vähän. Olkapääni ovat välillä vihoitelleet ja eilen satutin jossain eli luultavasti töissä oikean ranteeni. Sitä vihloi yöllä niin, etten saanut nukuttua, ja ramppasin puolen yötä ottamassa buranaa ja hieromassa rannepoloiseen linimetti-voidetta (ei, ei auttanut).

Mikä oli paras asia, jonka ostit?

- Hmmm. Kengät, takki, jotkut korut, salikortti, kynttilät.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

- Pakko vastata, äkillisen hellämielisyyden puuskassa, että kaikkien heidän, jotka olen kohdannut kuluneena vuonna 2011. Kaikki he ovat olleet majakoita, valoja, tienviittoja, kaikkien heidän ansiostaan olen tässä ja nyt, tällainen. Myös oma käyttäytymiseni ansaitsee kiitosta.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

- Työkaverin.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

- Ruokaan, vaatteisiin, koruihin, säästötiliin, vuokraan, ulkona syömiseen, nettikauppoihin...

Mistä innostuit eniten?

- Koulutuksesta jossa sain työni puolesta olla kokonaisen vuoden, kummipojastani T:stä, kissoistamme, salilla käynnistä, vesijuoksusta. Tuoksukynttilöistä, hassuista koruista, hiustenlaitosta, rakennekynsistä.

Vuoden 2011 ihmiset:

- Mies eli Ville, siskot, ystävät (etenkin Tampereella ja kotikylällä), kummipojat, perhe, työkaverit, koko porukkamme töissä mukaanlukien nuoremme.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

- Taisin olla vähän levoton vuosi sitten näihin aikoihin, ja itse asiassa olin henkisesti levoton ja vinksahtanut ihan viime aikoihin asti. Uskon kuitenkin olleeni onnellinen, ja niin olen nytkin, joskin melko arkisella, "perusasiat kunnossa" - tyyppisellä tavalla.

Rikkaampi vai köyhempi?

- Rikkaampi!

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

- Lukeneeni, eläneeni hetkessä, säästäneeni.

...entä vähemmän?

- Shoppailleeni. Valittaneeni, jauhaneeni paskaa.

Miten aiot viettää joulun?

- Vietin joulun lapsuuteni maisemissa mitä ihanimmalla ja idyllisimmällä tavalla.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

- En keksi mitään yhtä hetkeä, jonka muuttaisin. Tai no en olisi mennyt flunssassa salille. Kiitos kiitos vahva hyvä sydämeni ettet sairastunut!

Rakastuitko vuonna 2011?

- Kummipoikiini, molempiin.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

- Sata. Hehe no ei ollut yhtään. Yhdenillan jutut on tyhmiä, ja vaarallisia tänä maailmanaikana, ajattelen.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

- Klikkaa mua! Odotan palavasti dvd:tä.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

-En vihaa, koskaan, ketään. Se olkoon mottoni jolla itseäni varjelen.

Mikä oli paras lukemasi kirja?

- Noo vaikka Markus Nummin Karkkipäivä. Ja Siri Hustvedtin (?) Kaikki mitä rakastin. Ja Paolo Coelhon Veronica päättää kuolla.

...entä musiikillinen löytö?

- Heh. Anna Abreun se My stereo don't play love songs at all.

Mitä halusit ja sait?

- Rakkautta, kehuja ja laittaa itseni likoon. Ja joululahjaksi Snö of Swedenin koruja.

Mitä halusit, muttet saanut?

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

- No sanotaan vaikka Holiday, siitä jäi niin hyvä mieli. Katsoin sen yksin joku aika sitten ja jouluaattona katsottiin se koko perheen kanssa.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?

- Olin töissä ja illalla meille tuli siskoni ja yksi kaveri, ja istuttiin parvekkeella ja juotiin viiniä ja minä pidin puheita vanhenemisesta, ja sitten mentiin siskon kanssa DTM:an tanssimaan.

Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?

- Yhtä.

Oletko joutunut tappeluun?

- En, vaikka kerran jos parikin sanansäilä on heilunut.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

- Noo jotain pientä varmaankin.

Oletko juonut "perseitä"?

-En ihan mahdottomia, mutta onhan tuota tullut juotua. Nyt juon muuten vaniljacolaa, jota ostin tölkillisen uuden vuoden kunniaksi.

Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?

-En. Yritän mennä asenteella virheistä oppii ja tekevälle sattuu jne.

P.S. Häh, mitä nuo valkoiset jutut on?

Joulun kynnyksellä

2011-12-22T13:20:00.000-08:00

Joulu. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat olleet haipakkaa. Olen ollut väsynyt, alavireinen ja tympeä varjo itsestäni. Tänä maanantaina tajusin, tällä viikolla on joulu. Ehkä se johtui auringosta, joka pilkahti, tai uudesta kampauksesta jonka mukana lähti jotain vanhaa, tai sitten aika oli vain kypsä. Joka tapauksessa tunnen itsessäni sellaista ihanaa rauhaa ja iloa, että. Olo on haikea ja kiitollinen ja kaunis - olo joka kuuluu jouluun. Näihin hiljaisiin yksinäisiin iltoihin, joihin kiteytyy koko vuosi, sen kauneus, ilo, haikeus, onnellisuus, suru, kipu, myötätunto, kaikki suloisena haikeana sekametelisoppana.

On ihanaa, että kaikki on valmista jouluun. Lahjat, koti, kissojen hoitajat, kortit, pitkä työputki takana, matkaliput, kynttilöiden loiste, ihana muisto näistä joulunajan työpäivistä: nuortemme joulun odotus, kuusi ja pehmeät valot, joka pöytä täynnä suklaata, nauru ja pienet vitsimme työkavereiden kanssa, hyvänjoulun toivotukset, voi kyllä, nuo rakkaat, rakkaat ihmiset, ja sitten vielä, yöllä satoi lunta.

Ihanaa, levollista, sielukasta, onnellista, haikeaa, kaunista joulua kaikille. Toivon sydämestäni, ettei kenenkään tarvitsisi olla jouluna yksin, ja haluan lähettää rakkautta ja voimaa heille, jotka kuitenkin joutuvat. Haluan muistaa olla kiitollinen, että minulla on perhe, suku ja ystävät.

Hetken kaunis

2011-12-19T12:40:00.000-08:00

Kävin tänään kampaajalla. Siitä jäi hyvä mieli. Kampaaja oli suorapuheinen tyyppi, ehdotti heti alkuun täysin uutta mallia, "tää nykyinen on vähän - blaah. Tällanen kolmio.". Uuden mallin saatuani hän kehui sitä, sanoi että hyvä että pääsit siitä väsynyt kotiäiti - lookista. Minä kehuin kilpaa hänen kanssaan, itseäni ja hänen kättensä jälkeä, uusi tukkani on suloinen ja pörröinen ja kiiltävä ja leiskuu punaisena, ja niin lyhyt. Kampaaja sanoi, että minulla on kauniit kasvot, joita aiempi malli ei imarrellut yhtään. Ihan totta minä näinkin itseni kauniina sieltä kampaajan peilistä: lapsellisen nenäni, kirkkaat silmäni, pyöreät posket ja poskipäät joita uusi tukka imartelee, pienen suppusuun. Töissä työkaveri sanoi, kukas kaunis nuori nainen sieltä tulee.

Minun omankuvan kauneuteni tulee siitä, että kun olen puolet elämästäni inhonnut kaikkea naamassani, opetellut sitten "näillä mennään", opetellut rakastamaan ja arvostamaan, oppinut sen lopulta vähän sellaisella uhmakkaalla tavalla, "taidan olla ruma, niin, kyllä, mutta jumalauta että minä silti olen kaunis siinä missä muutkin". Silloin harvoin kun saan muilta kehuja ulkonäöstäni ovat ne balsamia ja hunajaa, makeinta siirappia jolla sokeroin omakuvani tahmeaksi ja, niin, kauniiksi.

Kampaaja kysyi myös, olenko muualta kuin Helsingistä. Kerroin ja sanoin, naurahdin, ei se murre taida ikinä minnekään hävitä, vaikkei sitä itse omassa puheessaan huomaa. Hän sanoi ettei se ole murre vaan sellainen positiivisuus ja rehtiys mikä loistaa. Balsamia sielulle!, -kin.

Karppi on skarppi

2011-12-15T11:14:00.000-08:00

Voisin pitkästä aikaa kertoa jotain karppauksesta.

Aloitin siis karppauksen kesäkuussa 2011. Syynä tähän oli yksinkertaisesti pysähtyminen sen tosiasian eteen, että se röllyvä pallo puseroni ja housunkaulukseni välissä ei ollutkaan mitään optista harhaa, turvotusta tai sisään vedettävää vaan, tidii, mahani. Rasvaa, ihraa, läskiä - meikän maha. Luulen, että koska olen lapsena ollut laiha, tikkujalat, luisevat kädet ja hontelo olemus, on minuun myös kasvanut laihan ihmisen omakuva. Siksi olen saattanut lihoa kymmenenkin kiloa ja ahtaa kaupan sovituskopissa M-koon pikkupaitoja ylleni, ihmetellä mikä näissä nykyvaateko'oissa (tämän mukaan tuo todella on oikea kirjoitusasu!, haukkoo suomenkielen rakastaja äimänä henkeään) oikein mättää, miten nyt ei mahdu. Sitten jossain vaiheessa sisäistin pulskan ihmisen kehonkuvan, vaikken koskaan ole ollut pulskakaan. Pulskimmillani olen löysä, iso, pehmeä, ns. "laiha läski", en mitenkään ihanalla tavalla muhkea. Silloin ostin (ja ostan joskus yhä) liian isoja vaatteita, jotka peittävät, noh, kaiken.

Kuva mahastani siis sai aikaan pienen muutoksen. Tätä ennen olin käynyt puoli vuotta kuntosalilla säännöllisesti ja yrittänyt, hyvin heikoin menestyksin, katsoa syömisiäni. Ruokavalioni koostui suurimmaksi osaksi leivällä, korvasin sillä ateriat aina vapaalla kun en jaksanut tehdä ruokaa. Töissä ruokana on usein jotain pasta- tai perunapohjaista laatikkoa ja sitähän minä pupelsin myös. Rakastan syömistä ja otan aina liian isoja annoksia, oikein sellaisia ison työmiehen annoksia. Syön enemmän kuin Ville...

Päätin alkaa karpata, koska ihastuin siihen, ettei ruokaa tarvitse punnita ja annoksia mitata. Saa syödä mitä vain!, paitsi-. Ihanaa. Kesän olinkin melko tiukalla karpilla, en syönyt herkkuja, en leipää, pastaa, riisiä, perunaa, pizzaa, hampurilaisia, en mitään missä on vehnä- tai edes ruisjauhoja, en sokeria. Söin paljon salaatteja joihin laitoin fetaa ja tonnikalaa, sitten paistoin pekonia ja munia, söin hedelmiä, mässyhimoon dippasin kasviksia. Tein itse erilaisia karppileipiä, jotka on kaikki muuten helvetin pahaa sössöä. Mutta, alkuinnostus oli kova ja kesällä oli helppo olla tiukalla karpilla, kun oli niin kuuma ettei muutenkaan tehnyt ruokaa mieli.

Laihduin kesän aikana joitakin kiloja, viisi ehkä. Maha ei enää ollut turvonnut ruoan jälkeen, ei ummetusta, väsymystä, ahtamista, turvonnutta pöhöttynyttä oloa ja nälkää tunti aterian jälkeen. Ihanaa!

Kesän väistyessä aloin vähitellen höllätä. Nykyään en yhä laita itse mitään karppilistan kiellettyjä ruokia: ei siis pastaa, pottua, jauhoja... Töissä syön sitä mitä on, paitsi jos on esimerkiksi kastikkeen kaverina perunaa/ riisiä jätän ne pois ja otan sen sijaan salaattia. Ihmeiden ihme, syön nykyään pienempiä annoksia, en sellaisia "lautasellinen lämmintä ruokaa tai nälkä ei lähde" - satseja kuin aiemmin. Nälkä lähtee vähemmälläkin! Hurraa, ihme. Välillä saatan jopa syödä nälkääni vain yhden jogurtin, jos tiedän että ruoka on esimerkiksi tunnin päästä. Esimerkiksi tänä maanantaina, söin aamupalaksi kolme hapankorppua ja kahvia, pyörin kaupungilla neljään ja kun tulin kotiin oli nälkä. Söin sen jogurtin ja jaksoin alkaa laitella ruokaa ja vielä siivota ennen kuin söin. En tietenkään suosittele tuollaisia ateriavälejä itselleni (muiden syömisistä en niin piittaa, heh), mutta on välillä kiva huomata, ettei ole vauva joka ei kestä hetkeä ilman tankkausta.

Tällä hetkellä olen muuten tyytyväinen syömisiini, mutta hapankorppuja vedän kyllä liikaa. En ole keksinyt hyvää hiilaritonta leivän korviketta aamupalaksi/ naposteluun. Idiksiä?

Nykyään en ole yhtään ehdoton ruokavalioni suhteen (niin kuin kesällä), jos tekee mieli esim. töissä otan kyllä vaikka pannaria/kakkua, jos joku on leiponut. Kotiin en tuollaisia pupelluksia kuitenkaan osta, nyt niistä menee vielä maha sekaisin, mikä ei tietenkään sinänsä ole kivaa, mutta kertoo ainakin ettei kroppa ole tottunut niihin, miksi tahtoisinkaan totuttaa.

Muutama ihminen on sanonut minulle, että olen laihtunut. Minulla on yhä pullea pikku maha ja pulleat naiselliset reidet, mutta tunnen itseni hoikaksi, sopusuhtaiseksi, sopivankokoiseksi. Viihdyn kehossani ja se on ihana tunne.

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä sepustus.

Äänet, nuo äänet!

2011-12-13T12:34:00.000-08:00

Inhoan tätä piirrettä itsessäni: inhoan hyvin monia ääniä. En voi jättää niitä ajatuksistani, vaan vaikka kuinka yritän, keskityn vain niihin, niin että lopulta päässäni ei muuta olekaan kuin ne ärsyttävät äänet.

Minua ärsyttää:

- Se kun kissat pesevät itseään, se maiskuttava nuolemisen ääni.

Olen yrittänyt ajatella, että hyvähän se on kun tekevät mitä kissan täytyy. Terveen kisun merkki. Kun tuo ei auta, yritän ajatella, että entäs sitten kun kisuja ei enää ole, miten tuotakin ääntä sitten kaipaan. Kun tuokaan ei auta, saatan jopa ajatella, että maiskuttava nuoleva ääni liittyy johonkin eroottiseen tapahtumaan. Noh, ei auta.

- Maiskutus, ryystäminen, kovat nielaisut, lusikan kolauttaminen hampaisiin. Saan usein todella hillitä itseäni esimerkiksi bussissa, kun joku mussuttaa purkkaa antaumuksella maiskuttaen. Välillä en voi estää itseäni mulkaisemasta pahasti, mistä tulee itselleni paha mieli ja mikä ei maiskuttamiseen vaikuta mitenkään. Kun siitä purkasta vaan kuuluu niin kiva, litisevä ääni, hei.

- Pikkulintujen sirkutus.

En ikinä tajua, kun ihmiset sanovat nauttivansa lintujen laulusta. Laulusta! Hiljaa, perkele!

- Ääni, mikä syntyy, kun Ville lukee vanhoja akuankkoja sivut rapisten ja itse yritän nukahtaa.

Eilenkin, kuuntelin sitä rapinaa vitutuskäyrät vaarallisen korkealla, yritin ajatella miten ihanaa on kun on oma rakas mies ja miten joskus ehkä vielä ikävöin tuotakin ääntä, ja samalla, rapi rapi rapi, se täytti koko pääni, sitten alkoi valokin ärsyttää, ja lopulta Ville-parka joutui siirtymään sohvalle lehtineen. Sitten hävettikin niin, että uni oli hyvin kaukana.

- Vauvan itku.

Aargh. Musta tulee maailman huonoin äiti.

- Kielellä naksuttelu.

Pienenä hävisin kaikki ärsytys-kisat siskolleni, kun en kestänyt viittä sekuntiakaan tuota ääntä.

- Hiljainen puhe, kuiskuttelu.

Pliis, jotka luette tämän, kertokaa mitkä äänet teitä ärsyttävät? Kai jokin...?

Tai sitten, viekää minut hoitoon. Tohtori, kuulen ääniä!

Hernarin kaveri on pannari

2011-12-08T10:43:00.000-08:00

Tänään oli pitkästä aikaa kiva työpäivä. Viime aikoina olen tuntenut jotain syvää väsymystä ja tympeyttä työtäni kohtaan, se on tuntunut samalta vanhalta pakertamiselta, jossa ei ole aikaa muuhun kuin siihen perushoitoon, vaikka toimintasuunnitelmassa puhutaan kauniisti ohjauksesta, kasvatuksesta, kodinomaisesta ympäristöstä ja virikkeellisestä toiminnasta (my ass). Tärkeää työtähän se on, silloinkin kun on sitä samaa tympeää puurtamista, mutta kun potee hillitöntä pitkästymistä, väsymistä ja turhautumista, sitä alkaa haaveilla vaikka iltapäivälehden lööppitoimittajan urasta, kunhan ei olisi sitä samaa vanhaa... No, tänäänkin se oli toki sitä ihan samaa vanhaa, mutta löysin pitkästä aikaa itsestäni intosielun, sellaisen sisäisen hehkun jolla valaisen pikkuisen kirkkaammaksi ja kauniimmaksi sen mihin kosken. Viime aikoina on ollut vähän päinvastoin, olen ollut niin tympeä ja hapan että maitokin happanee kosketuksestani, ja kun purjedin sisään huonekasvit nuupahtavat ja ilma muuttuu vaikeaksi hengittää... Tänään ei siis ollut noin ja olin siitä niin iloinen, että leivoin lounas-hernarin kaveriksi pannarin. Siitä tuli hyvää ja työkaverit ja asukkaat kehuivat, ja minä olin hetken ihan uskomattoman onnellinen, että saa olla työssä, jossa voi noin vain keskellä tavallista päivää tehdä pannukakkua.

Minulla on yksi työkaveri, jota en voi sietää. Ajattelemme joka asiasta eri tavalla, hän on kova, minä pehmeä, hän on hyökkäävä, minä sovitteleva ja vetäytyvä, hän on makeileva, minä itsepäinen, hän tiuskiva, minä naurava, hän kovaääninen, minä hiljainen, ja kaiken taustalla näen, että olemme molemmat jossain määrin epävarmoja. Minä myönnän sen ja uskallan ottaa riskejä ja myöntää tyhmyyteni ja heikkouteni, hän piilottaa epävarmuuteensa tuohon kovuuteen ja hyökkäävyyteen, ja se on s i e t ä m ä t ö n t ä. Hän tiuskii joka helvetin asiasta, hän näpäyttää ja puuttuu joka asiaan, hän pätee ja on alentuva, hän on lapsellinen ja ärsyttävä kiukkupussi joka jokaisessa vuorossa pilaa mieleni. Eilen tiuskaisin hänelle takaisin, hän oli naputtanut minulle ties mistä koko aamun, tiuskaisin ja katsoin vihaisella katseellani, hui se on kyllä vihainen, siinä katseessa tunnen miten kaikki tuntemani viha nousee silmiini, se on paha katse ja jotenkin aina säikähdän sitä itsekin, sitä miten tunnen vihan ja voiman täyttävän minut, miten vihainen ja voimakas voinkaan olla. Hänkin säikähti, alkoi makeilla, se ärsytti minua mutten enää ollut vihainen, muistutin itselleni, ei tarvitse pitää hänestä, hän voi olla sinulle nolla, pääasia että tulette toimeen, että kohtelet häntä samoin kuin muita, vaikka ilman lämpöä.

Elämäni on ollut helpompaa, kun annoin itselleni luvan inhota tuota ihmistä. Nyt en enää edes inhoa, hän on minulle

nolla

Kiitos minusta.

2011-12-03T02:41:00.000-08:00

Tällä viikolla olen usein kiittänyt kehoani. Olen tuntenut uudenlaista ylpeyttä siitä, olen ihaillut miten se jaksaa kumarrella, nostaa painavia asioita, tuottaa nautintoa, taipua ja joustaa ja venyä ja joka päivä kantaa minut uudestaan ja uudestaan läpi päivän haasteiden. Jalkani ovat jäntevät ja vahvat, selkäni on tiukka ja vahva, mahani on pehmeä ja kaunis, käsissäni on voimaa ja ne pystyvät tekemään monenlaisia asioita. Kiitos, rakas kehoni, ja anteeksi, etten aina muista kohdella sinua temppelinäni - ja kiitos vielä kerran, rakas kehoni, että siitä huolimatta teet mitä sinun täytyy ja enemmänkin, et kolota ja vihoittele, sinuun voi luottaa.

Pieni elokuva-arviointi

2011-11-29T08:28:00.000-08:00

Olen katsonut tässä kuussa paljon kuvia ja nyt seuraa pieni arvosteluni. Tähtiä annan yhdestä viiteen ja leffoja arvioin ensisijaisesti sen omista lähtökohdista käsin. Eli viiden tähden elokuvat eivät välttämättä ole lempileffojani, vaan mielestäni vain täydellisiä siinä omassa kokonaisuudesssaan. Samoin jollekin elokuvalle saatan antaa useamman tähden, vaikka se olisi minusta tylsä tai muuten ikävä, jos se on kuitenkin mielestäni hienosti tehty. No niin, tämä virallisen intron jälkeen aloittakaamme. On aikaa kymmenen minuuttia ennen kuin pitää mennä pesemään hiusväri pois.

The Tourist ***

Kyllä, nukahdin kesken enkä katsoisi uudestaan, mutta: näyttelijät olivat hyviä, elokuva oli tyylikkäästi tehtyä. Jos sattuu tykkäämään tuollaisesta toiminnallisesta lajityypistä...

Vähän kunnioitusta **

Harkitsin jo yhtä tähteä, ja ehkä se olisi oikeutetumpi. Naiivi, kömpelö, epäuskottava, teennäinen, lapsellinen elokuva. Sääli, koska tarina olisi ollut minusta mielenkiintoinen ja aihe uusi ja kiinnostava.

Pihalla *****

Voi että, tykkäsin! Uskottava, herttainen, jäi hyvä mieli.

Precious ****

Ehkä tällekin olisi pitänyt antaa viisi tähteä, mutta kun uskon, että tästä oltaisiin voitu saada vielä enemmän koskettava.

Piukat paikat *****

Ensimmäinen Marilyn-leffani. Olen rakastunut! Hauska elokuva, sai nauraa. Ja Marilynin mieletön karisma ja kauneus!

Seven Years in Tibet ****

Hidastempoinen, viehättävä, kaunis, kiinnostava. Ja ~~"nuori"~~ nuori Brad Pitt...

Hella W ****

Missä kuljimme kerran ****

Ja nyt pesuille, ja jo kohta punainen kutri leimahtaa!

P.S. Maailman ihanin kirjan nimi: Säihkenäyttämö - On neidolla punapaula kun tanssihin käy (Monika Fagerholm).

Työ vastaan opiskelu 1-0

2011-11-28T07:21:00.000-08:00

Kävin tämän kuun alussa erään ammattikorkeakoulun valintakokeissa ja perjantaina saapui odotettu kirje: minut on valittu opiskelijaksi terveydenhoitajan koulutusohjelmaan! Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni. Hakijoita oli moninkertaisesti opiskelupaikan saaneisiin nähden, kuten aina. Minä taisin olla hakijoista vanhin, mikä on hullua. Siellä oli nuoria, ehkä juuri lukiosta valmistuneita tyttöjä. Tunsin itensi etuoikeutetuksi muihin hakijoihin nähden: minä olen jo opiskellut tutkinnon ammattikorkeakoulusta, minulla on työkokemusta. Olin melko varmoin ja rennoin mielin aina opettajahaastatteluun asti, jolloin jännitys iski niin että huimasi. Takeltelin puheissani, pelkäsin antaneeni pessimistisen ja kurjan kuvan itsestäni. Mutta, onneksi sitten en.

Äsken lähetin opintosihteerille sähköpostia, miten toimia kun haluan kyllä ottaa opiskelupaikan vastaan mutta samalla ilmoittautua poissaolevaksi opiskelijaksi ainakin seuraavaksi vuodeksi. En voisi millään ilveellä kuvitella aloittavani opiskeluja nyt heti tammikuussa, se oli minulle selvää jo kouluun hakiessani. Toden puhuakseni itse opiskelijaelämän aloittamisesta en ole yhtään innostunut. Olen saanut vakiinnutettua asemani töissäni ja siihen on mennyt vuosi, olen siellä rennosti, tiedän paikkani työyhteisössämme, olen oma itseni, osaan hommani ja tunnen että mielipiteitäni arvostetaan, minuun luotetaan. En jaksaisi harjoitteluja, sitä jatkuvaa tsemppaamista ja uusiin ihmisiin tutustumista, uusien asioiden opettelua. Nautin työssäkäynnistä, siitä että työpäivä on jämptin kahdeksan tuntia ja töiden väliin jäävä aika on vapaata, ja nautin siitä että kerran kuussa saan palkan tekemästäni työstä, eikä meillä ole taloudessamme ollut aikoihin jäätävää rahapulaa. Nautin siitä, ettei kaupassa tarvitse laskea raaskiiko ostaa juuston vai vessapaperin ja ettei vain mene ostokset yli, kun tilillä on sen 15,30 rahaa ja seuraavaan rahapäivään vielä viikko. En jaksaisi palata rahavaikeuksiin, en jaksaisi palata siihen että opiskelun ohella on tehtävä töitä ja koko ajan pitää lukea tai vääntää jotain kirjallisia raportteja. Onhan siinä opiskelijan vapaus, kyllä, mutta on minulla nytkin työssäkäyvänä vapaus, vapaus tehdä ihan mitä vain kun en ole töissä ja jopa rahaa toteuttaa monia kivoja juttuja.

Mutta. Haluan terveydenhoitajaksi. Haluan terveyden ammattilaiseksi, haluan työn joka on konkreettista käsillä tekemistä, haluan voittaa itseni. Tuolla itseni voittamisella tarkoitan esimerkiksi sitä, että kaikesta työssäolosta huolimatta vaikkapa ihmisen eritteet yököttävät minua yhä. Ja silti, kun yhtenä päivänä töissä eräs asukkaistamme oli vuoteessa oksentanut päälle, hän oli yltäpäältä haisevassa kokkareissa inhottavassa oksennuksessa, sitä oli hänen hiuksillaan, selässään, rinnallaan, kasvoissa, tyyny täynnä, niin en edes huomannut omaa pahoinvointia, työnsin sen niin automaattisesti taka-alalle että jälkeenpäin ihmettelin, ja aloin siistiä tuota pientä olentoa, pyyhin kyyneleet ja hyssyttelin, sanoin pääset kato suihkuun, älähän nyt, pääset suihkuun ja vaihdetaan sun lakanat, ei oo mitään hätää. En ajattele, että terveysalalla työskentelevän pitäisi olla sillä tavalla paatunut, ettei mikään hetkauta, vaan saa tuntea kaikkea laidasta laitaan kunhan pystyy hallitsemaan tunteensa ja toimimaan toisen ihmisen hyväksi, olemaan ihminen ihmiselle vaikka minkä hajujen ja eritteiden keskellä. Minua rohkaisee usein se, että ihminen nyt kaikkinensa on aika suttuinen paketti ja vaikka "normaali-kanssakäymisessä" olemme siistejä ja kliinejä, on se raja kaikkeen suttaiseen ja "inhottavaan" kuin häilyvä läpinäkyvä verho. Minä uskon, että olisin hyvä terveydenhoitaja.

Kunhan saan aloitettua opiskelun... Voisinpa hypätä sen ajan yli. Tahdon sen tiedon, taidon ja osaamisen mutta en sitä neljän vuoden opiskelijaelämää. Ville ehdotti, että ostan paperit Venäjältä ja ryhdyn valeterkkariksi. ;-) Niin varteenotettava neuvo kuin tuo rakkaaltani onkin, taidan kuitenkin nyt jatkaa entiseen malliin, käydä töissä ja jatkaa säästötilini lihottamista, matkustella, ostaa vaatteita ja kenkiä ja kaikkea mistä opiskeluaikana oli jäytävä pula, ja palata asiaan vuoden päästä. Ajatus arjesta ja työstä tuntuu suloisemmalta kuin aikoihin.

Hyvillä unilla

2011-11-27T04:06:00.000-08:00

Eilen oli kiva päivä. Nukuin myöhään, oli ihanaa herätä vapaapäivään ilman kelloa. Yleensä muuten laitan vapaapäivinäkin kellon soimaan esimerkiksi puoli yhdeksäksi ja torkutan sitten kymmenen minuutin torkkuvälillä kaksikin tuntia. Nukahdan noiden kymmenminuuttisten välissä... Rakastan myöhään nukkumista, rakastan käpertyä syvemmälle paksuihin kuohkeisiin peittoihimme, mutta inhoan sitä hetkeä kun lopulta pitää nousta. Jostan syystä liikaa nukkumisesta tulee vain väsynyt, pääkipuinen, tunkkainen ja nuhjuinen fiilis, ja on inhottavaa kun kello näyttää puoltapäivää ja tuntuu että vapaapäivä on jo melkein ohi. Todellisuudessahan se ei sitä tietenkään ole, mutta tuolla asenteella loppupäivä on kyllä saanut sangen ikävän leiman. Sisälläni asuu pirteä ja reipas ulkoilmaihminen, joka on aamuvirkku ja tykkää nousta aikaisin, heittää vain peitot syrjään, venyttelee nautinnollisesti ja pomppaa hypähdellen uuteen puuhakkaaseen päivään. Vähän umpimielinen tyyppi se kyllä on, tykkää lymyillä piilossa ja näyttäytyy vain harvoin. Pitää sitä varmaan huvittavana, mokoma.

Mutta, siis. Eilen nukuin myöhään ihan ilman kelloa ja torkku-orgioita. Join rauhassa kaksi kuppia kahvia ja söin kolme hapankorppua, surffailin netissä. Kävin kuntosalilla ja meinasin polttaa päreeni saunassa, kun löylynheittäjän paikalla istui joku, joka ei löylyä heittänyt. Meinasin pyytää jos voisi vähän heittää, mutta en sitten saanut pyydettyä ja minuutti minuutilta kynnys kasvoi ja ärtymys nousi, ja siinä istuttiin saunallinen naisia haaleassa lämmössä, kunnes en enää kestänyt vaan painelin pesuille. Pienestä sitä voikin kiukku tulla välillä... Salin jälkeen kävin kaupassa ja kotona tein meille kanasoppaa, se oli mausteista ja lämmittävää ja hyvää. Syötiin ja juotiin lasit viiniä ja pukeuduttiin vähän paremmin, kauluspaitoihin ja kapeakänkisiin kopsuviin kenkiin ja minulle vielä kaksinkertaiset helmet kaulaan, ja lähdettiin teatteriin. Olin ostanut Villelle synttärilahjaksi liput Musiikkiteatteri Kapsäkin Berlin Cabaree - esitykseen ja sitä menimme katsomaan.

Esitys oli hyvä! Hauska, iloinen, nokkela, sai nauraa ja yllättyä ja vähän jännittääkin, kun sellainen kaunis akrobaattinainen teki ihmeellisiä temppuja, kiipeili verhoissa ja seisoi yhdellä kädellään jalat kattoon sojottaen huteran tikun päällä. Pääosaesittäjällä oli upea ääni ja hänen esittämänsä hahmo oli röyhkeä, häpeämätön ja vastustamaton ihana nainen.

(Kuva)

Esityksen jälkeen käveltiin Kallioon, Oivan baariin, ja vietettiin rattoisa parituntien nauraen, jutellen ja Trivial Pursuitia pelaten. Kamalan vaikea peli, hoin varmaan sata kertaa, mutta lopulta peli päättyi kuitenkin niin, että Ville voitti vain yhdellä. Älyn riemuvoitto!

Nukuin tänäänkin myöhään. Oli ihanaa käpertyä unenpökkyräisenä rakkaansa syliin ja nauttia yhteisestä hitaasta aamusta.

Jottei liian makeaksi mene niin kohta pitää siivota. Joten moppi heilumaan ja ei kun moi!

Naisia, miehiä - kaikki he, jotka jättävät jälkensä sydämeeni

2011-11-23T02:55:00.000-08:00

Tukanjuuret kipeinä. Olin eilen työkaverini luona, pidettiin pikkujouluja. Nautittiin juustoja ja keksejä, karkkia, sipsiä, viiniä. Onnittelin itseäni viinivalinnastani, en muista sen nimeä mutta sellaista hyvää, kevyttä punaviiniä, jonka ostin oikeastaan vain pullon takia. Se oli musta, koristeena romanttisia pariisi-aiheisia kuvia ja muuta härpäkettä. Yleensä tykkään enemmän sellaisista "päänsärky taattu"-viineistä, tanniinisista, raskaista, tumman makuisista. Tuo oli kevyttä ja mehumaista ja aiheutti kyllä päänsäryn myöskin.

Tulin kotiin puolen yön jälkeen. Ville kertoi, että olin nikotellut ja röyhtäissyt tullessani. Kylläpä tuli kamalan naisellinen olo.

Maanantaina sain luokseni rakkaan ystäväni Tampereelta. Käytiin Mayassa syömässä ja käveltiin pitkin Helsingin kauneimpia katuja, Eirassa ja Punavuoressa ja sitten myös Kaivopuistossa. Aika valui nopeasti, ilta pimeni mustaksi ja Aleksanterinkadun jouluvalot olivat kauniit, vaikka vähän hassunnäköiset lumettomassa ja lämpimässä marraskuussa.

Mentiin aikaisin nukkumaan ja nukuin mahdottoman huonosti. Heräilin koko ajan ja valvoskelin pyöritellen typeriä ajatuksiani päässäni. Oli jo melkein aamu kun olin nukahtanut ja näin seuraavaa unta: oli ihana, lämmin kesä, nautin auringon säteistä ihollani, valosta, lämmöstä. Olin jollain kesäleirillä erään ystäväni ja lukioaikaisten koulukavereiden kanssa. Tämä ystäväni ei ole ottanut minuun pariin kuukauteen yhteyttä ja mietin häntä paljon, mietin onko hänellä omia vaikeuksia vai eikö hän halua pitää minuun yhteyttä ja pitäisikö minun yrittää enemmän vai päinvastoin antaa hänelle tilaa. Unessa olimme kuitenkin taas sellaisia ystäviä kuin aina. Lähdimme bussilla "päivämatkalle Ruotsiin", sinne oli tulossa myös "jotain saksalaisia". Oltiin menty ehkä kymmenen kilometriä pientä metsäistä tietä kun rupesin miettimään, mitä hittoa täällä teen, eihän mulla ole mitään tavaroitakaan mukana. Mietin sanoisinko, että jään pois, mutta ajattelin ettei kuljettaja jätä minua yksin keskelle metsää. Sitten mietin sanoisinko että minulla on huono olo ja pakko päästä pois, mutta teilasin tämänkin, ajattelin että sitten bussi joutuu heittämään minut takaisin ja kukaan ei ehdi Ruotsiin minun takiani. Yritin surkeana lohduttaa itseäni, että voinhan ostaa Ruotsista uusia meikkejä (!), joo, joo, oikein uhosin, ostan koko meikkipussillisen uusia ruotsalaisia meikkejä. Tiesin tämän itselohdutukseni kuitenkin valheeksi, eihän minulla ollut edes rahaa mukana.

Pysähdyttiin jonkun lammen luokse uimaan kesken matkanteon. Vesi oli ihanan lämmintä, minulla oli siniset bikinini ja aurinko lämmitti vatsaa ja olkapäitä niin suloisesti, uskalsin kahlata suoraan syvälle veteen. Heittäydyin uimaan ja ystäväni, josta yllä kerroin, ui juuri sellaisen ison laiturin alta pois. Katsoimme toisiamme silmiin ja hän hymyili salaperäisesti, emme sanoneet mitään vaikka tuntui että jotain pitäisi sanoa. Ajattelin, että minäkin uin laiturin ali. Se oli suuri laituri, ehkä kymmenen kertaa kymmenen metriä kooltaan, keskellä vettä kuin ponttooni. Laiturin alle päästäkseen piti vähän sukeltaa, ja sukelsin ja tajusin sitten, että laituri onkin kiinni vedessä ja sen ali on sukellettava, ja vesi oli vihreää ja sameaa ja sitä tuli suuhuni, tiesin etten jaksa sukeltaa niin pitkään matkaa, pääni kopsui kattoon ja pakokauhu nousi. Vesi tuoksui voimakkaan mentoliselta. Yritin sukeltaa takaperin laiturin alta pois ja se oli vaikeaa, pääni kopsui ja happi meinasi loppua, kun äkkiä sainkin itseni pois. Haukoin keuhkot täyteen ilmaa ja heräsin hengästyneenä, henkeäni haukkoen.

Tuollaisen yön jälkeen päivästä voi kuitenkin tulla hyvä. Saatoin ystäväni seminaarinsa lähelle Tuomiokirkkoa, menimme ratikalla ja siellä oli kuuma kuin saunassa, ulos päästyämme haukoimme henkeämme ihanassa viileässä ilmassa kuin minä unessani. Hihittelimme ratikassa olleille pikkupojille, joita isät veivät päiväkotiin, pojat selittivät suu vaahdossaan leluistaan ja muista tärkeistä asioistaan. Halasimme ja toivoimme näkevämme taas pian, vilkutimme, erosimme. Minulla oli kymmeneltä (montako sataa kertaa olen kirjoittanut k y m m e n e n tähän kirjoitukseen?) aika kampaajalle, juuri sopivasti aikaa kävellä. Taas kerran, kauneinta Helsinkiä, Kruunuhakaako se oli? Kauniita vanhoja kivitaloja, sisäpihoja, kivijalkapuoteja, meri niin lähellä että sen melkein haistoi. Kävelin Hakaniemeen ja kävin Sokoksessa vessassa, ja, kröhm, ostin kengät. Ne ovat Tamaris-merkkiset, siniset mokkaiset puolisaappaat, joissa on pieni kopiseva korko. Sain niistä 20 euroa alennusta, mikä oikeastaan sinetöi ostopäätökseni. En ikinä osta kenkiä muuten kuin alennuksesta.

Jatkoin kävelyäni Hakaniemen, Kallion, Sörnäisen läpi Vallilaan. Kampaaja sijaitsee siskoni naapurissa. Olemme nyt siskoni kanssa soitelleet paljon viime aikoina, jopa niin paljon että siskoni sanoi, ei nyt enää soitella, meiän pitää lopettaa nää tyhjänpäiväiset maratonpuhelut. Olen noudattanut hänen neuvoaan (koska onhan se pöllöä puhua päivittäin tunti puhelimessa puuta heinää). En kuitenkaan voinut olla nauramatta syvää sisäistä huutonaurua, kun siskoni juuri sattumalta ylitti katua ollessani melkein jo kampaajalla. Menin leveän risteyksen toiselle puolelle seisomaan hänen kulkureitilleen ja kun hän huomasi minut nauroin, Moi, stalkkaajasi tässä, kerta ei saanu soitella. Nauroimme molemmat ja tuo satunnainen kohtaaminen rakkaan ihmisen kanssa teki suloisen pohjavireen koko päivälle.

Kampaajani oli mukava, muttei valitettavasti kovin taitava. Hidas ja toinen puoli "tiukasta polkkiksestani" (kuten hän sitä luonnehti) taitaa olla vähän toista pidempi... Oli kuitenkin kivaa jutella, kepeitä, iloisia asioita, nauraa paljon. Ristin kampaajani Tommy Tabermaniksi ulkonäkönsä mukaan. Tuolla kampaajalla minua on hoidellut (!) kaksi muutakin miestä, Tarzan (tarvitseeko tätä nimeä avata? Voin paljastaa, ettei hän kiipeile pöydillä ja tee fööninjohdosta liaania, vaan hänen ulkonäkönsä... uuh-hmmm) ja Kukko (pöyhkeilevän käytöksen vuoksi).

Kävelin uusine "tiukkoine polkkiksineni" Pasilaan ja sieltä Auroran sairaalan ohi Mannerheimintielle. Halusin käydä yhdessä thaikkupaikassa, jonka olin pari päivää sitten bongannut. Ravintolan edessä oli voimakkaasti humalainen mies pissilla ikkunaa vasten. Virtsa höyrysi lammikkona asvaltilla ja minua oksetti. Kiersin miehen ja lammikon ja menin ovelle, joka oli lukossa. Ihmettelin, kun sisällä kuitenkin oli ihmisiä, näpersin aikani ovea ja ajattelin sitten, ei väkisin, ja menin tutkailemaan viereisen paikan ikkunassa olevaa listaa. Humalainen juoksi perääni. "Hei tyttö, tyttö!" Olin niin kuin en olisi huomannut ja hän tuli ihan viereen, tarttui hihaani, korjasi "hei nainen". Jatkoi, kyllä sinä nyt voit sinne mennä, mene vaan, ne laittoi sen oven lukkoon vain siks kun minä olin siinä. Kyllä sinä voit mennä". Hymyilin ja irrotin itseni hänen otteestaan ja minua itketti, miksi hän jakoi itsensä ja minut eri luokan kansalaisiksi, miksi ei olisi jakanut kun kaikki muutkin, toisille lukitaan ovet ja toinen otetaan sisään. Hymyilin ja itkin sisäisesti ja menin ravintolaan, he aukaisivat minulle oven.

100. postaus täyttyy leffoilla

2011-11-19T08:59:00.000-08:00

Olen katsonut tässä kuussa paljon leffoja:

The Tourist

En tykkää tuollaisista toimintapläjäyksistä, ne eivät kosketa minua millään tavalla, ratkaisut ovat yhdentekeviä. Nukahdin ennen puoliväliä.

Missä kuljimme kerran

Rakastan kirjaa, pidän leffasta. Siinä kuvataan hienosti se viha, joka kansassamme kupli, joka sitten purkautui sisällissodassa.

Precious

Hyä, koskettava, mielestäni realistinen. Tarinan äitikään ei ollut niin tunteettoman julma kusipää kuin ennen loppua vaikutti: tyhmä, epävarma vain. Mutta silläkin voi saada paljon pahaa, jos siihen yhdistyy katkeruus.

Hella W

Visuaalisesti hieno. Tarina jäi vähän ulkohtaiseksi kokemukseksi, mutta oikeastaan upea toteutus korvasi senkin.

kuva 1, kuva 2, kuva 3, kuva 4

Väriterapiaa, vuosipäivää, vapaapäivää, syntymäpäivää

2011-11-16T07:06:00.000-08:00

Tänään on Villen syntymäpäivä ja huomenna kihlauksemme vuosipäivä. Vuosi ja yksi päivä sitten satoi lunta, maattiin sylikkäin tallinnalaisen hotellin sängyllä ja kuiskittiin rakkautta, ja ulkona satoi ensilumi. Valittiin sormukset ja syötiin hyvin ravintolassa. Tänään syötiin hyvin kotona, tein lohta jonka maustoin sitruunapippurilla, rosepippureilla ja smetanalla, ja sitten tein sellaisia täytettyjä paprikoita. Sain ohjeen ystävältäni ja työkaveriltani ja ne olivat niin hyviä, että kohosivat lempiruokieni top 10 - listalle, tiukan ja kriittisen seulan läpäisten.

Tällaisia paprikoita:

Väriterapiaa!

Sisällä noissa on leipäkrutonkeja, valkosipulin kynsiä pienenä silppuna, öljyä, mustapippuria, suolaa, vuohenmaitojuustoa, kirsikkatomaatteja ja tuoretta basilikaa (jonka tuoksu on muuten niin huumaava, että haaveilin jo basilikan tuoksuisesta hajuvedestä).

Tällaisena pimeänä vuodenaikana on parasta pysyä lähellä kotinsa sydäntä, vaikka se sydän vähän rempallaan olisikin:

Yhtään öllömpää eivät myöskään ole kodin pienet herkut, kuten:

"Mummopöytäni", eli jätelavalta haalittu pikkupöytä, siskolta saadut vanhat säilytyspurkit ja mummon virkkaama pitsiliina.

Uudet kynnet ja uusi suklaa, ja joulu, joka taitaakin olla ihan kohta ja jolloin minulla on neljän päivän vapaa. Olen viettänyt iltoja netissä erinäisillä lastenkapine-sivustoilla valkaten kummipojilleni joululahjoja...

Jos on kodin sydän vinksallaan niin voiko muuta odottaa kodin hengettäreltä?

Huomatkaa, että pidin oikein silmiä kiinni tuon patalappuni takana anonymiteettini varmistaakseni,

vähän niin kuin pupujussi on piilossa pää pensaassa.

Tuo mekko on keväällä kierrätyskeskuksesta ostamani ja ihanaa mummostailia. Rakastan! Varmaan ainakin 40 vuotta vanha (?) ja täysin ehjä, hyvä ja sen oloinen ettei haurastu sadassa vuodessakaan. Olen kulkenut päiväni myhäillen itsekseni, kyllä ennen osattiin tehdä hyviä ja laadukkaita vaatteita, hoh hoh, kyllä ennen...

(Ruista ranteeseen, siskot!)

Leppoisia, hyväntuulisia, onnellisia juttuja... Ja sitten se kaipauksen pohjavire, aina.

2011-11-12T06:26:00.000-08:00

Aiemman postauksen väsyneellä, alavireisellä teemalla mennään. Olin tänään töissä, tulin äsken. Siellä oli kivaa niin kuin yleensäkin. Tykkään nuoristamme, tykkään työkavereistani. Olen töissä reipas ja iloinen, nauran paljon ja puhun iloisia, tyhjänpäiväisiä juttuja. Niin teemme kaikki. Nauramme ja puhumme ja näen työkavereitani enemmän ja intensiivisemmin kuin miestäni tai yhtäkään ystävääni. Työni on sellaista, siinä ei olla sekuntiakaan yksin. Tyhjänpäiväiset jutut ovat työnväline, niin sen näen, se että ollaan läsnä ja täytetään ilma leppoisilla, hyväntuulisilla jutuilla ja naurunpurskahduksilla, mutta samalla ei kerrota mitään oikeaa. Pidetään etäisyyttä niin paljon kuin se tuossa jatkuvassa läheisyydessä on mahdollista.

Välillä ihmettelen, miten vähän tiedän työkavereistani. Perusasiat vain, sen mitä saisi tietää jo facebookista, onko parisuhteessa, onko lapsia, minkä ikäinen on, mikä koulutus, missäpäin asuu, mistä on kotoisin. Sitten tuntemisen myötä tietää, kuka on hyvä organisoimaan, kuka on aina ystävällinen, kenellä on ronskeimmat vitsit, kuka reagoi väsymykseen vetäytymisellä, kuka piikittelyllä. Mutta en tiedä heidän haaveitaan, millainen heidän suhteensa puolisoonsa on, mitä he ovat tehneet ennen tuonne tuloa, mitä he pelkäävät ja mikä tekee heidät onnelliseksi, onko heillä ystäviä ja hyvät välit vanhempiinsa. Ja silti se vuorovaikutus on luontevaa, se on kirjoittamaton sääntö että se on tuollaista kepeää, ja samalla ollaan läsnä, kohdataan ihminen ihmisenä. Minä ajattelen että se on ammatillisuutta.

Nuorten kanssa asiat ovat helppoja jos niitä ei mieti ja vaikeita kun niitä pysähtyy miettimään. Millainen on vaikeastivammaisen ihmisen itsemääräämisoikeus, kun hän ei kuitenkaan pysty tekemään m i t ä ä n itse? Miten kohdata nuoret aikuisina muistaen kuitenkin koko ajan, että he ovat usein mieleltään lapsia? Miten olla samanaikaisesti perheenjäsen ja työntekijä, lähellä ja etäällä?

Minusta on usein parempi olla miettimättä ja tehdä niin kuin tuntuu, ja uskon vielä että teen hyvin ja oikein, yleensä. Se tulee luonnostaan, tuntemisen kautta, se miten ollaan ja puhutaan ja puhutellaan ja ohjataan ja kasvatetaan tiedostaen kuitenkin samalla, että tässä ollaan vieraita ihmisiä ja lopulta minähän saan tästä rahaa, ja toisaalta: tämä on heidän koti. Koti-ihmisenä pidän tuota viimeksi mainittua erityisen suuressa merkityksessä.

Niin. Töissä on kivaa, työt sujuvat, teen siellä hyvää ja saan siitä vielä rahaa, ja olen ehdottoman ylpeä siitä mitä teen työkseni. Se on hienoa, voisin tuudittautua siihen sadan vuoden uneen ja mielenrauhaan, saada palkkani ja tehdä parhaani. Mutta. Vaikka rakastankin työtäni 90 prosenttisesti (ja kuinka moni voi sanoa rakastavansa työtään), loput kymmenen prosenttia muistuttaa, se ei tyydytä minua täysin. Siellä ei ole etenemismahdollisuuksia. Monet vuorot ovat sellaisia, että lillun siinä tutussa ja hyvässä, teen asiat samalla tavalla ja nauran samoille vitseille, kohtaan samat haasteet ja ilot kuin sata kertaa aikaisemmin. Siihen voisi totttua, siihen voisi tyytyä, ja kyllä minua vähän harmittaa olla osa sukupolveni työkulttuuria, sitä miten työltä odotetaan sitä ja tätä ja tuota, hyviä etuja, hyvää palkkaa, sopivasti haasteita, mahdollisuutta haastaa itsensä. Olisi niin hienoa vain...tyytyä. Nauttia siitä että 90 prosenttia kaikki on hyvin.

Minä en tyydy enkä lopulta osaa tehdä kompromisseja. Se hetki ei ole vielä, eikä se ole ehkä vuoden päästäkään, mutta välillä aistin niin kipeästi että sattuu sen, miten vielä joskus tulee päivä kun tämä ei vain riitä. Tiedän sen, tunnen miten levottomuus kasvaa ja jätän tuon kaiken hyvän, kauniin, lämpöisen, tärkeän. Onneksi se päivä ei ole vielä.

Tämä on syksy ja nyt

2011-11-10T04:13:00.000-08:00

Syksy väsyttää. Iho menee huonoksi, se on kasvoista rasvainen ja kuiva eikä meikki levity kauniisti, ja ihottuma uhkaa vallata kroppaa. Käyn töissä ja nukun paljon ja haluaisin nukkua enemmän, palelen ja hikoilen salilla ja sen jälkeen saunassa, sitten on hetken lämmin. Yöllä on ihanaa käpertyä peittoihin ja vetää itsensä sikiöasentoon, ottaa tyyny halaukseen. Syön suklaata ja päivittelen työkavereille, tuleeko teillekin syksyisin ihan hillitön syömisenhimo, sellainen että kroppa vaatii vararavintoa ja rasvakerrosta vaikka mieli ei sitä varsinaisesti haluaisikaan. Saan vastaukseksi raskausepäilyjä ja toisen työkaverin naurua, hänellä on syömishimo aina. Hermoilen välikausitakkiani, se on viime keväänä alennuksesta ostettu, sievä ja siisti mutta armottoman iso, näytän se päälläni satakiloiselta laatikolta, ja keksin sitoa takin vyötäisille siskon kirpparikassista nappaamani okranvärisen punosvyön. Takki on hyvä, taas. Kihlasormus pyörii sormessa ja on kerran hävinnytkin, löytynytkin onneksi, palelen ja sormet ovat kutistuneet. Poltan kynttilöitä ja kotona tuoksuu ranskalainen vanilja, mausteinen siideri sekä viikuna. Leikkaan hiukseni lyhyiksi ja värjään niitä punaisella, kohta pitäisi taas leikata. Neulon villasukkia ja onnistun kolmannen purkamisen jälkeen, sukat ovat vaaleanpunaiset ja suloiset ja minun itse itse itse neulomani ensimmäiset sukkani. Lähetän viestejä ystävilleni enkä jaksaisi nähdä, ja sitten kun näen en jaksaisi erota, haluaisin puhua pääni tyhjäksi ja monen, monen viinipullon verran. Ihastelen syksyn valoa, miten se osuu kauniisti ja häviää nopeasti, näin:

Niin, tämä on syksy ja nyt. Rakastan sitä, odotan sitä salaa viileinä kesäiltoina, ja silti se aina yllättää. Miten se väsyttää.

Kotikonnuille, ja takaisin

2011-11-08T00:32:00.000-08:00

Oltiin Villesein kanssa viettämässä pidennettyä viikonloppua lapsuutemme maisemissa (tuosta sai vähän sen kuvan että oltaisiin sisaruksia. No, ei me olla. Vaikka olenkin aina halunnut veljeä. Mutta en niin paljon, että näkisin oman mieheni sellaisena - no niin nyt.). Oli ihanaa, rentouttavaa aikaa. Etukäteen stressaan noita kotiseutu-reissuja paljonkin, sitä miten monen ihmisen luona pitäisi ennättää käydä lyhyessä ajassa. Kokemukseni mukaan etukäteen stressattu on kuitenkin hyvän toteutuksen tae, enkä enää paikan päällä hermoile vaan kuljen kyläpaikasta toiseen iloisena ja seesteisenä kuin Buddha. Myös se, ettei yritä ahtaa joka vierailuun jokaisen ihmisen näkemistä, auttaa. Tällä kertaa näimme Villen ja minun perheiden lisäksi mummoa, ukkia ja vanhempaa kummipoikaani. Kyllähän siitä vähän huono omatunto meinaa tulla, että matkustaa tuonne kauas ja sitten ei edes tapaa kaikkia rakkaitaan, mutta arvostan kuitenkin enemmän sellaista laadukasta yhdessäoloa kuin pikaisia näyttäytymisiä.

Olen täällä blogissa kertonut paljon pienemmästä kummipojasta, mutta voi hyvänen aika, että tuo isompikin kaveri on suloinen. Hän oli kuulemma aikaisesta aamusta asti odottanut meitä, pukenut äkkiä päivävaatteet ja hoputtanut veljeäänkin pukemaan. Vietiin pienenä tuliaisena sellaiset suklaatikkarit ja kummipoikani aikoo säästää sen jouluun. Niin suloinen poika. Olisi kivaa voida nähdä enemmän, haluaisin kuulua hänen elämäänsä. Nyt käydessämme kyllä tuntuikin että kuulun, tuli niin hyvä mieli, kun hän oli odottanut meitä.

Sunnuntaina oli kiva tulla kotiin. Omat rakkaat tavarat ja maailman rakkaimmat kissat. Borta bra hemma bäst.

Unta, ruokaa ja kirjoja, ja sitten vielä rakkaat

2011-10-30T10:52:00.000-07:00

Käytiin eilen siskokullan kanssa teatterissa, lasillisilla ja syömässä. Lasilliset huitaistiin jo ennen esitystä ja esitys oli niinkin korkeakulttuuria kuin Kummankin kaa, joka siis on Kumman kaa - tv-sarjan teatteriversio. Oli ihanaa pukeutua hienosti (uuteen pinkkiin bilemekkoon, helmiin, kopisevakantaisiin herrainkenkiin) ja upota penkkiin, nauraa ja kuulla nauru ympärillä.

Syötiin baarissa nimeltä Maya. Tykkäsin tosi tosi tosi paljon ja haluan mennä sinne uudestaankin. Ihanan kodikas paikka kynttilöineen, värikkäine seinineen ja maalauksineen ja vähän liian täyteen tungettuine pöytineen. Ruoka oli herkullisinta pitkään aikaan maistamaani, siinä oli jättikatkarapuja ja kalaa ja jotain kasvishöystöä ja se oli sopivan tulista niin, että lämmin olo levisi koko kroppaan.

Yöllä oli ihanaa, ihanaa, ihanaa nukkua yhdeksän tuntia syvää, virkistävää, mieltä ja kehoa ravitsevaa unta. En herännyt kertaakaan. Nukun kyllä yleensäkin hyvin, nukahdan nopeasti enkä heräile, PAITSI työvuorojen mennessä niin, että ensin on iltavuoro ja sitten heti perään -aamu. Olen vähän alkanut jännittämäänkin noita yhdistelmiä, sitä tietoa etten saa tarpeeksi (8-10h) unta vaikka menisin nukkumaan heti töistä päästyäni, eikähän se heti unille meno tietenkään onnistu reippaan ja aktiivisen työssäolon jälkeen, valvoskelen pari tuntia kotihommia touhuten ja toisen mokoman sängyssä hermostuneena unta odottaen. Jännittäminen ja hermoilu eivät tietenkään auta unenpään kiinnisaannissa vaan ajavat unen pois, se nyt on sanomattakin selvää. Toissäyö oli ihan pohjanoteeraus, olin vielä 03:00 kyhäämässä itselleni yöpalaa, kun tuli nälkä kaikesta siitä unen odottamisesta. Kello soi kuudelta ja olisin halunnut itkeä. Toisaalta tuo oli myös ihan rohkaiseva kokemus: Nukuin alle kolme tuntia, en kuollut enkä seonnut aamulla enkä missään vaiheessa päivää, tein työvuoroni reippaasti, juttelin ja nauroin ja vaikka olinkin ehkä vähän pysähtynyt ja tuijottava koin kuitenkin hienoja kohtaamisia, ja illalla näytin nätiltä ja kävin vielä teatterissa ja ulkona syömässä enkä edelleenkään kuollut, seonnut tai edes nukahtanut pystyyn.

Nukkuminen on yksi ihmisen elämän liikuttavimpia asioita, se miten ihminen vain tarvitsee unta, vaikka olisi miten kova bisnesihminen tai paatuneinkin rikollinen pitää nukkua, ja nukkuessa ehkä maiskuttaa tai käpertyy sikiöasentoon tai tuhisee ja on niin viaton, suojaton. Sanotaan, ettei mikään ole suloisempaa kuin nukkuva lapsi, enkä minäkään tietysti suloisempaa keksi. Viimeksi kummipoikani ollessa äiteineen Helsingissä vierailulla jäin vähäksi aikaa kahden kummipoikani kanssa, hän nukahti peittojen keskelle ja oli vaaleanpunaisine poskineen ja vaaleine kiharoineen, pulleine pikkulapsen raajoineen, niin vastustamattoman hellyyttävä että kävin kurkkimassa häntä viiden minuutin välein. Mutta kun tapaan ilkeitä, ylimielisiä tai muutoin ikäviä tyyppejä mietin aina, nukkuessa tuokin on kiltti, kiva, ihana, sellainen jota tekisi mieli varovasti sipaista poskesta. Hiljaa ettei herätä.

P.S. Suosittelen Markus Nummin kirjaa Karkkipäivä. Siinä Nummi kuvaa hienosti naista, joka ei ole nukkunut päivään, viikkoon kuukausiin ja joka sekoaa koko ajan enemmän. Toki naisen mielen kaaos ei johdu vain unettomuudesta, mutta siitäkin. Mietin usein lukiessani, voi laittakaa tuo ihminen nukkumaan, lukekaa niin monta satua että hän nukahtaa ja valvokaa vierellä, että hän nukkuu aamuun.

Reippaus palkitaan kaurismäkisyydellä

2011-10-24T06:45:00.000-07:00

Pääsin tänään töistä jo kahdelta. Nyt on vähän rankka työputki (ihanien viiden päivän vapaiden jälkeen): aamu (koulutus), aamu (koulutus) ja heti perään ilta, aamu, ilta, aamu, ilta. Yksi vapaa, ilta, ilta, aamu, aamu, aamu. Auts. No mutta nyt on jo päivä viisi ja reippaasti vastustin haluani kuukahtaa sohvalle heti töistä päästyäni. Sen sijaan siivosin, Ville tiskasi, silitin silityskoppani tyhjäksi, Ville teki ruoan joka nyt tuoksuu uunissa. Illalla menemme leffaan katsomaan sen Kaurismäki-leffan Le havre.

(Kuva)

Toivottavasti lehva on hyvä! Uskon kyllä että on. Mennään vielä Kluuvikadun Maxim-teatteriin, siellä se sali on niin kaunis että jos leffa ei miellyttäisikään voi katsella ympärilleen ja nauttia näkemästään.

viiden päivän vapaat

2011-10-19T12:04:00.000-07:00

Olen viettänyt hyviä päiviä, vapaita päiviä. Sain ystäväni ja kummipoikani Helsinkiin lauantaiyönä, he lähtivät tänään. Ensimmäinen yö meni meillä ja loput hotellissa. Rakastun kummipoikaani koko ajan enemmän, hän on puolitoista-vuotias eikä enää vauva, hän on pieni ihminen jolla on oma temperamentti, omat vitsit ja kujeet, omat kiukunaiheet, mielenkiinnonkohteet. Hän on suloinen, sanalla sanoen suloinen. Oli ihanaa päästä taas juttelemaan ystävän kanssa, meillä on omat pienet vitsimme joille nauramme katketaksemme, ja niin pitkä yhteinen historia takana että yhdessäolomme on täysin mutkatonta, tuttua.

Ajelimme sunnuntaina Porvooseen. Onpa se viehättävä kaupunki! Asuisin siellä mielelläni, hoin monta kertaa päivän aikana, kyllä täällä voisi ihminen asua ja olla onnellinen, miksei täällä voisi?. Kiertelimme Porvoon vanhassa kaupungissa, räpsimme kuvia ja kävimme söpöissä sisustuskaupoissa. Ostin maatuska-korun, taskupeilin, avaimenperän ja korvikset. Söimme hyvin ja kävelimme jalkamme kipeiksi mukulakivikaduilla.

Maanantaina oltiin Tallinnassa, päivä oli kiva ja väsyttävä. Ostin kahdet housut, kaksi pulloa viinaa ja kasan koruja, kuuntelin kaunista viron kieltä ja ajattelin taas, rakastan tätä kaupunkia.

Eilen vetkuiltiin hotellilla, naurettiin ja juteltiin ja sain satamiljoonaa intohimoista pusua kummipojaltani. Käytiin Stockmannilla katsomassa papukaijoja ja kaupoilla pyörähtämässä, käveltiin kaivopuistoon ja oltiin leikkipuistossa, ihailtiin Eiran hienoja taloja.

Tänään he lähtivät, siivosin ja nukahdin sohvalle, olo on tyhjä ja täysi samanaikaisesti ja hymy hiipii kuin väkisin.

Arjen luksusta

2011-10-11T01:38:00.000-07:00

Eilen koin ihania arjen luksus-hetkiä. Olin jo mennyt sänkyyn lukemaan, kun vatsa alkoi valittaa nälkää. Hipsuttelin keittiöön ja pilkoin itselleni kulhoon tuoretta ananasta. Laitoin sämpylän sisään juustoa, makkaraa ja suolakurkkua ja nautin yöpalani sohvalla. En ole syönyt vaaleaa leipää yli neljään kuukauteen ja se maistui vehnäiseltä ja höttöiseltä, noh, sämpylältä, hyvältä. Ananas oli makeaa ja kirpeää, ihanaa. Maha täynnä palasin sänkyyn, paleli, sänky oli lämmin pehmeä pesä, peitot kuohkeat ja lämpimät, mylläsin itselleni kolon ja jatkoin hyvän kirjan lukemista. Ville käänsi unissaan kylkeään, kietoi kätensä ympärilleni ja puhui unissaan, sanoi minua kiltiksi... Hihitin hänen kaikesta päätellen herttaiselle unelleen ja annoin unen viedä itsenikin, oli lämmintä, pehmoista, maha täynnä, kissat jaloissa, rakkaan kädet ympärillä.

Sydän!

Kirjoja, leffoja, koruja ja yksi sitaatti

2011-10-10T04:07:00.000-07:00

Rakastan koruja. Enkä mitä tahansa koruja, enkä edes kultaa ja timantteja, vaan rihkamakoruja. Elokuussa toin Lontoosta kasan rihkamaa ja samalla tein pyhän päätöksen, että alan myös ~~käyttämään~~ käyttää niitä. Ja katso, niin myös teen! Pukeutuminen on nykyään hauskempaa kuin aikoihin, kun valitsen yksinkertaisten vaateparsieni kaveriksi söpön korun. Tykkään erityisesti koruista, jotka ovat miniatyyreja jostain isommasta jutusta: minulla on pikkuiset muffinsit, pikkuruinen keinuhevonen, kirjekuori ja lempparini kaikista, pikkuinen purnukka puolillaan pikkupikkuruisia karkkeja. Tänään valitsin kuitenkin mansikan, joka on muisto Villen ja minun ensimmäiseltä yhteiseltä Tallinnan matkalta kahden ja puolen vuoden takaa:

Korviin valitsin kauniit lehdet, jotka ovat tuliainen rakkaalta siskoltani hänen taannoiselta Kosovon, Bosnian tai muun hämymaan matkaltaan:

Voin nyt onnitella itseäni, että tänä kuluneena armon vuonna 2011 olen toimeenpannut monia päätöksiäni: korujen käyttämisestä on tullut itsestäänselvä osa pukeutumista, kuntoilusta on tullut elämäntapa, olen laihtunut ja viihdyn kehossani, olen tavannut enemmän ystäviäni. Elämäni on nykyään täydempää, värikkäämpää ja merkityksellisempää kuin vuosi sitten. Hyvä minä! Seuraava pikku projektini voisi olla säännöllisen venyttelyn aloittaminen. Joinain iltoina, etenkin jos olen nukkunut huonosti, käynyt mahdollisesti salilla ja viettänyt työpäivän jalkojeni päällä, reiteni ovat niin kireät että tuntuvat kiveltä. Yhtenä tuollaisena iltana olin kuolemanväsynyt, mutta sen sijaan että olisin tehnyt pienen välikuoleman sohvalle, aloinkin venytellä. Venyttelin ehkä viisi, kymmenen minuuttia, kävin läpi kaikki isot lihakset ja sen jälkeen oloni oli vetreä ja virkistynyt. Pienellä vaivalla isot tulokset, miksen siis alkaisi?

Vietän tänään vapaapäivä. Minä sydän arkivapaat, osa 578. Nukuin aamulla myöhään, menin vielä Villen viereen tunniksi pötköttelemään, ja puolilta päivin kömmimme ylös. Teimme herkkuaamupalan: kahvia, keitettyjä munia, leipää ja hapankorppuja hyvillä päällisillä. Nyt olen odotellut sään rauhoittumista kirjastoreissua varten, mutta eipä se taida tuosta rauhoittua, mokomakin villikakakara, joten ei auta kuin vetää kumpparit jalkaan ja purjehdustakki niskaan ja lähteä lontustamaan. Illaksi olimme suunnitelleet metsäretkeä, kun Ville haluaa hakea jotain huipputerveellistä pakurikääpää (??) ja nauttia termarista kaakaot kannonnokassa, ja minä haluan keuhkot täyteen raikasta metsäilmaa ja reippaan hien pintaan ja punan poskille, mutta taidetaan tässä säässä jättää väliin. Ehkä vain vuokrataan leffa ja tapitetaan sitä lämpöisessä kotipesässä. Perjantaina katsottiin kaksi, 127 tuntia joka kertaa extreme-urheilijasta joka juuttuu kädestään kiinni kallionpohjalle 127 tunniksi, ja sitten vielä Prinsessa, joka kertoo Kellokosken mielisairaalasta 1940 ja -50 lukujen vaihteessa ja oli sellaista hidastempoista ajankuvaa tuosta ajasta. Tykkäsin molemmista, enemmän kuitenkin ensin mainitusta.

Olen myös lukenut, mm. Riikka Pulkkisen Rajan, jonka hotkin muutamassa päivässä ja tykkäsin kovasti sen kielestä, tarinan kulusta. Nyt en enää pidä Riikka Pulkkista vain ärsyttävän kauniina vaan myös hyvänä kirjoittajana, sellaisena ihmisenä jota tekisi mieli kadehtia mutta ei vaan voi, kaikesta siitä viehättävyydestä johtuen. Eilen luin loppuun Katja Kallion Kuutamolla, joka oli oikein viihdyttävää lukemista. Jos haluatte viettää romanttisen viikonlopun, suosittelen katsomaan Kuutamolla-leffan ja lukemaan sen päälle kirjan. Hyvä, kepeä mieli on taattu.

Kirjassa oli yksi hyvä kohta (muiden hyvien kohtien muassa), josta löysin itseni:

Sitten on toisia, joiden pitää rakentaa itsetuntonsa paitsi jokaisen tapaamansa ihmisen kanssa uudestaan myös joka päivä uudestaan. Sanoisin, että sinä olet niitä. Sinulle itseluottamus on kuin vatsalihakset. Niitä pitää treenata joka päivä. Ei auta, että saat ne hyvään kuntoon: silti on joka päivä tehtävä samat harjoitukset, jotta ne pysyisivätkin kunnossa.

Ja nyt sinne kirjastoon mars!

Kauneutta

2011-10-02T07:35:00.000-07:00

Alavireisiä päiviä, liikaa ajatuksia. Siivoan kohta, elän toivossa, että ulkoinen järjestys luo sisäistä järjestystä. Sitä ennen pari kuvaa:

Käytiin Villen kanssa Prismassa ja tein tuollaisia kivoja heräteostoksia. Juoksukäveltiin kilpaa Prisman käytävillä enkä voinut olla hihittämättä, aikuisia ihmisiä lapsetti. Kotiin päästyämme pelattiin tuota Iskelmä-peliä ja oli kivaa, kun yleensä häviän kaikki tietopelit (yleissivistykseni on koiran/ pienen lapsen luokkaa) mutta nytpä Ville voitti vain yhden erän ja kahdessa tuli tasapeli. Pidin hurjan voitontanssin itselleni melkein-voittoni juhlaksi.

Uusi Hely Prisma-reissulta lähikuvissa.

Siivottuani lakkaan kynnet tällä.

Kolme vuotta sitten maalaamani taulu makkarimme seinällä. Vähän kömpelö, mutta rakas.

Kaikki menee ihan hyvin, en voi olla uskomatta tuota sympaattista pikkukoiraa.

Päiväkirjani. Sisällään salaisuuteni.

Olkkarin lampun pitsikuosi on kaunis.

Oi, mikä ihana laukku! - kirja äitiltä takavuosien joululahja ja tuo tanssija rakas perintö mummolta. Ne kaunistuttavat elämääni makkarin kampauspöydälläni.

Kipeitä muistoja

2011-09-30T11:49:00.000-07:00

Olen innoissani blogini uudesta ulkoasusta. Se on iloinen ja voimakas, sellainen kuin tahtoisin itsekin olla.

Tänään oli toinen aamuvuoro ja olen kärsinyt pää- ja korvasäryistä. Aamuvuorot eivät oikein sovi minulle. Rakastan vuorotyötä, olen varmaan monestikin sanonut sen, rakastan sitä miten tuikitavallinen maanantai voi olla vapaan alku ja torstaina, kun ihmiset puskevat tuulen läpi sateenvarjot nurinpäin töihin ja kouluihin, minä kaivaudun syvemmälle peittoihin ja tiedän, saan vain olla koko päivän. Oikeastihan en tietenkään osaa vain olla, puuhaan ja häärään ja yritän karkoittaa ikuista kysymystäni Tätäkö tämä elämä on?, mutta eipäs mennä nyt siihen.

Ristin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ettei tämä ajoittain vihlova korvasärky yltyisi korvatulehdukseksi. En ole ikinä tuntenut niin kovaa kipua kuin viime tammikuussa sairastaessani korvatulehdusta. Kirjoitin siitä kamalasta koettelemuksesta päiväkirjaani näin:

17.1.2011 maanantai

23:18 Sairastan helvetillistä korvatulehdusta. Kipu on melkein kestämätön ja sitä on jatkunut kolme päivää, en ole saanut nukuttua. Kipeä korva on täysin lukossa ja humina vain käy, ja siihen koskee niin, au se kipu. Huomenna menen uudestaan lääkärille jos tämä kamala, tuskainen kipu ei ole loppunut. Syön liuskan buranaa päivässä ja tungen korvan täyteen vodkassa uitettuja valkosipulilla täytettyjä myttyjä, eikä mikään auta, tämä kipu on kamalaa. Olen alkanut vihata nukkumaanmenoa, hiljaa pimeässä kärsimistä ja sitä ettei uni vaan tule, ja kun tulee herään parin tunnin päästä johonkin epämääräiseen haamuaikaan ja on pimeää ja pitäisi olla hiljaa ja koskee niin. --- Eihän se onneksi koko ajan koske, mutta nyt kun kipu hyökyy päälle ja tuntuu kuin joku työntäisi sukkapuikkoa syvälle korvaani, ei se tietenkään lohduta.

Aih, voi! Ei enää ikinä korvatulehdusta. Ja Luoja varjele kaikkia, jotka joutuvat elämään päivittäisen kivun kanssa.

Nousisinko

2011-09-27T04:17:00.000-07:00

Dalai Lamaa ei lasketa.

2011-09-26T06:39:00.000-07:00

Puhun usein itsestäni vähän vähätellen, kerron että tykkään löhötä kotona sohvalla ja käpertyä kotiin ja että kylläpä laiskotti silloin ja silloin. Äsken rupesin miettimään, miksi ihmeessä teen ja sanoin noin. Ehkä haluan antaa itsestäni jotenkin helposti lähestyttävän kuvan, tai näen laiskuuteni ja väsymykseni hetket suurempana kuin reippauteni. Ajattelen myös, etten ole kovin kunnianhimoinen ihminen.

En varmaan olekaan kunnianhimoinen siinä mielessä, että tavoittelisin mainetta ja titteleitä ja ulkoista kultaa ja kimallusta tai edes osaisin tuoda esiin niitä vahvuuksia, mitä minulla on (mutta hei, olenhan suomalainen;)). Mutta koko ajan mulla on joku projekti tai suunnitelma mielessä, joku mitä toteutan ja mitä kohden ponnistelen. Minulla on pienempiä, arkielämän projekteja, kuten kuntoni kohentaminen (sali ja vesijuoksu, lenkkeily) ja sitten ihan vaikka sellainen, että yritän totuttaa hiukseni harvempaan pesuväliin. Sitten on henkisempiä projekteja, kuten että taistelen eroon ujoudestani ja en-uskalla-avata-suutani-hommasta, yritän olla avarakatseisempi ja kiltimpi, yritän olla ymmärtäväisempi, yritän sitä ja pyrin tähän. Töissä olen ahkera ja tunnollinen, touhuan koko ajan jotain, jaksotan päivän päässäni ja tarjoudun ottamaan kurjimmat hommat. Sanon harvoin mihinkään asiaan, etten halua, osaa tai pysty, vaan ajattelen että pytyn siihen mihin muutkin. Joka asiassa minulla on tavoite tai suunnitelma, ladon asioita järjestykseen päässäni ja tekemisiä, sanomisia ja puuhia listaksi mielessäni.

Etsin asiaa, jossa unohdan itseni. Sellaisia on jo, toki, mutta miten olisikaan mahtavaa olla koko ajan hetkessä. Oletteko te, tai tiedättekö ketään kuka on? (Dalai Lamaa ei lasketa.)

Sanon myös usein, etten tykkää muutoksista, mutta samalla en kyllä osaa olla paikoillaankaan, tyytyä ja jäädä. Olen vähän tuostakin itseäni soimannut, miksen osaa tyytyä siihen mitä on, miksi pitää aina yrittää enempään, mutta nyt pientä armoa hei. Olen alkanut ajatella, että ehkä en vain ole löytänyt sitä juttua, joka täysin tyydyttää minut. Esimerkiksi työtkin, jotenkin se on niin ihanaa työntekoa ja tärkeää työtä, siellä saa nauraa ja liikuttua ja joka vuorossa näkee kättensä jäljen, saa käyttää päätään ja kroppaansa. Minä voisin viihtyä tuolla lopun elämäni, minä voisin tyytyä tuohon, mutta miksi minä tyytyisin. Minulla on töihin ja koulutukseen liittyviä projekteja ja suunnitelmia ja koko ajan minä kuljen johonkin. Jatkossa, sen sijaan että yrittäisin koko ajan moittien saada itseni tyytymään ja olemaan onnellinen siihen mitä on, aion entistä enemmän keskittää huomioini ja energiani liikkumiseen. Ei se tarkoita,etteikö matkastakin voisi nauttia. Luulen, että minun kohdallani matka on tärkeämpi kuin päämäärä eikä lopussa seiso kiitos vaan vain pieni hengähdys ennen kuin taas, mutta

"Ei häkin turva ole turvaa. Turva on lennossa, siipien iskuissa. Joka kylmyyttä pelkää hän ei kuumuutta koskaan tunne. Siis lennä, lennä, ja jos putoat on se vain siksi, että kohoaisit vielä korkeammalle."

Mutta voi että minä ihailen ihmisiä, joilla on jotenkin sisäsyntyisenä läsnäolon, onnen ja tyytyväisen taito. Sellaisia ihmisiä, joiden elämä on ehkä tasaista ja paikoillaankin mutta jotka osaavat nauttia siitä. Haluaisin olla sellainen ihminen, mutta kun en ole, niin on turha petkuttaa itseäni yrittämällä.

Tänäänkin tuntuu, että päivä on vain mennyt, vaikka olen saanut nukkua pitkään, käynyt ystäväni kanssa vesijuoksemassa ja syömässä (kiinalaista, nam), käynyt kaupassa, ja nyt kisunen kehrää sylissäni ja päänsärkyyni keittämäni kahvi maistui hyvältä. Kohta siivoan, sitten menen siskoni kanssa lenkille, tämä on hyvä, tiivis päivä enkä tiedä miksen osaa nauttia siitä täysillä, mutta kun en osaa niin en, ja jatkossa haluan olla rehellisempi itselleni, kuunnella itseäni, en moittien vaan kannustaen, etsien ja raivaten omaa ikiomaa ainutkertaista minun polkuani.

P.S Äsken tätä kirjoittaessani radiosta alkoi soida "Rööperiin, mä kaipaan niin". Vedin innoissani henkeä sisään ja aloin laulaa "mukana" hengästyneellä, kimeällä äänellä "Mies myy kalpaa hakkaraa, tididi hmm" Hmmm tosiaan :-D

Kanakeitto voi heittäytyä tuhmaksi ja Helsingissä pääsee julkisilla

2011-09-25T09:09:00.000-07:00

Oltiin Villen kanssa perjantaina ystävämme luona. Kiva ilta! Tutustuimme kahteen uuteen ihmiseen, nauroimme ja juttelimme, söimme hyvää ruokaa ja joimme hyviä juomia. Aika lailla täydellinen ilta, siis. Minä jännitin tuota uusien ihmisten tapaamista niin, että ruokapöydässä käteni tärisivät ja pelkäsin että sen huomaa kohta kaikki, mutta onnittelen itseäni siitä miten kuitenkin puhuin ja nauroin ja kerroin juttuja ja koko ajan rohkeuteni kasvoi ja kohta mitään jännitystä ei enää edes ollut. Ruokana oli ystävämme tekemää poronkäristystä ja muusia ja ihania paistettuja persikoita kera vihreän salaatin ja aurajuuston, ja jälkkäriksi pupelsimme Villen ja minun tuomia juustoja ja keksejä. Join viiniä ja lonkeroa ja eilen oli vähän tukanjuuret kipeänä, kuten niin sievistellen sanotaan. Menin heti nukkumaan kun pääsin töistä kotiin.

Mieltäni ilahdutti kovin, kun vaikka asutaan tuon ystävän kanssa aika kaukana toisistamme, pääsimme silti näppärästi bussilla ihan silloin yölläkin kotiin. Tänään sen sijaan joukkoliikenne teki pienet tepposet. Menimme Villen kanssa kerrankin yhtä matkaa töihin ja bussi, johon meidän piti vaihtaa, hurahti nenän edestä karkuun. Seuraava olisi lähtenyt vasta 20 minuutin kuluttua ja voimamme tunnossa lähdimme kävelemään. 20 minuuttia kesti kävellä minun työpaikalleni ja Ville hyppäsi siitä bussiin ja huruutti omalle työpaikalleen. Minä myöhästyin vartin, Ville puoli tuntia. Ihan asiallista. :-D

Töistä päästyäni tein currykanasoppaa uusimmassa Trendissä olleella ohjeella eli näin: kuullotin kattilanpohjalla öljyssä kanapaloja, porkkanaa, sipulia, valkosipulia, punaista paprikaa, chiliä ja currymaustetta. Kuullottamisen jälkeen lisäsin noin puolitoista desiä tummaa riisiä, pari litraa vettä, kanafondueta (?), mustapippuria ja sitten vielä vähän juustoraastetta, kun sitä sattui olemaan ja pelkään että se menee kohta vanhaksi. Sitten vain kiehuttelua kunnes porkkanat, riisi ja kana on kypsää. Nam, tuli tosi hyvää! Koin vaan pienen onnettomuuden, kun onnistuin pudottamaan lusikallisen keittoa rintavakooni (kröhm). Kumarruin tarkastelemaan aiheuttamaani vahinkoa ja keskittyminen herpaantui ja kaadoin keittoa suoraan lautaselta rinnuksilleni. Kirosin ja siirsin kaulakoruani nähdäkseni vahingon laajuuden tarkemmin. Siirtäessäni korua siitä lensi keittoa kirvelevästi suoraan silmääni. Silloin oli jo pakko nauraa.

Kateellinen nainen arvioi naistenkirjallisuutta

2011-09-22T03:09:00.000-07:00

Luin vähän aikaa sitten Marianne Cederwallin romaanin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Vähän hömppä kirja, meinasin jo jossain vaiheessa jättää kesken, mutta luin sitten kuitenkin. Tuossa kirjassa on minusta se tarina suurempi ja hienompi kuin itse kerronta, joka oli minusta paikoin vähän naiivia, latteaa ja kömpelöä. Ärsyttäviä murrepätkiä ja epäjohdonmukaista kehityskulkua. Toisaalta tarinassa kulki hienosti sekä nykyhetki että takaumat, että ei se yhtään pöllömpi ollut, jotenkin vaan liikaa "naisten kirjallisuutta", en oikein osaa määritellä mitä sillä tarkoitan, jotain sellaista väheksyvää, väheksyttävää, helppoa ehkä, lyhyttempoista, epäsuhtaisen kuvailevaa ja välillä taas kamalan suoraviivaista (niin, että kuvailu koskee esim. luontoa tai ulkonäköjä ja suoraviivaisuus päänsisäisiä tapahtumia).

Nyt eksyn jo ihan aiheesta, mutta haluaisin vielä tarkentaa, että en siis yleisesti pidä kirjallisuutta naisten tai miesten. Ja tykkään ihan kamalasti "hömpästä", "chick litistä", jos se on sellaista nokkelaa, kuplivaa, hauskaa, terävää ja pysyttelee koko ajan samalla pinnallisuus-syvällisyys - asteella. En tykkää siitä, jos kirjan ns. syvälliset kohtaukset on juosten kustu ja kierretty jollain nopeilla pikaratkaisuilla, tai suurilla sanoilla jotka kumisevat tyhjyyttä ja jäävät muun tarinan kannalta irralliseksi. Harmi kun en muista yhden lukemani kirjan nimeä enkä kirjoittajaa, joku aivan tunnettu kirjailija ilmeisesti genressään, tehtaillut monentusinaa romaania. No kuitenkin, se kirja on hyvä esimerkki siitä, mitä tuolla ylläolevalla tarkoitan. Siinä nainen, muistaakseni juristi, saa asiakkaaltaan perinnöksi ison talon rötiskön ja palkkaa remonttimiehen laittamaan taloa kuntoon. En muista onko naisella vielä mieskin tuossa vaiheessa, mutta tietenkin käy niin että nainen ja remonttimies rakastuvat. Kirjan viiden viimeisen sivun aikana tapahtuvat kaikki kirjan ratkaisut niin, että tuntuu kuin kirjailijalta olisi kahvi lopussa ja pitää äkkiä rykäistä loput sivut ennen kuin lähtee kauppaan. Viimeisillä sivuilla päähenkilönainen muun muassa vinkaisee sievästi ja voihkii kauniisti ja hänen remonttimies-miehensä herää tähän ja huomaa, että heidän yhteisessä aviovuoteessaan nainen yhtäkkiä (!) synnyttää heille kauniin, terveen lapsen. Toinen kirjailija, joka minua ärsyttää kamalasti on Kata Kärkkäinen, jolta olen kylläkin kanssa lukenut vain yhden kirjan, mutta ainakin siinä suuret sanat kumisevat tyhjyyttä paljastaen takaansa ei mitään.

Tietysti eniten ärsyttää se, että nuo ihmiset kuitenkin ovat kirjailijoita, kirjailijoita, heidän oma tekstinsä on kansien välissä ja he ovat kuitenkin tehneet sen, mitä ihailen, mistä haaveilen, mikä - kuten välillä pateettisesti ajattelen - on elämän merkitys. Että hekin-.

Noh, kuitenkin. Tuossa Ajattelen sinua kuolemaasi saakka kaksi naista murhaa kolme miestä ajatuksen voimalla käyttäen erityisiä voima-ajatuksia. On kiehtovaa miettiä, mikä mahti ajatuksilla voi olla. ... Ja nyt katosi ajatus ihan tyystin, joten lopetan niin kuin tuo yllä parjaamani kirjailija, tyystin kesken mahdollisimman nopeasti, ja menen keittämään kahvia.

Rakas universumi

2011-09-15T09:40:00.000-07:00

Anna minulle viisautta olla ystävällinen ja pitkämielinen. Anna herkkyyttä ymmärtää muita. Anna voimaa olla ottamatta itseeni ja voimaa tukea ja ymmärtää. Anna paljon armoa itseäni kohtaan, anna minun olla tyytyväinen, anna minun löytää onni itsestäni. Anna minun hyväksyä itseni ja sitä kautta muut. Anna minulle rohkeutta sanoa mielipiteeni ja seistä sanojeni takana. Anna minun nauraa, annathan, anna mielen tyhjentyä, anna lempeiden ajatusten täyttää minut, anna laupeuden ja hyvyyden valua minuun, minusta tekoihin, katseeseen, hymyyn, armoon, hyväksyntään. Anna minun antaa anteeksi niille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet, ja anna minun ymmärtää, että minäkin rikon ja teen väärin, ja anna minun ymmärtää, etten ole muita parempi, huonompi. Anna katseeni täyttyä valosta ja rakkaudesta, anna minun kääntää katseeni itsestäni ja pienuudestani ulos, maailmaan. Ole kiltti ja anna minulle ihan vähän kepeyttä, anna minun välillä vain olla ihanassa unohduksessa, anna olla aina miettimättä, jahkaamatta. Anna minun löytää sanat ja uskaltaa katsoa silmiin silloin, kun sanoja ei ole. Anna minun nähdä huonojen puolien sijaan hyvät, ja anna minulle rohkeutta astua esiin silloin, kun pelkällä hyvällä ei päästä mihinkään. Anna minun löytää rakkaus itsestäni. Anna minulle syvää uskoa ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Anna minun päästä pikkumaisuudestani. Kiitos.

Kiitos.

Kuka ottaa pataan?

2011-09-13T05:41:00.000-07:00

Olen niin pettynyt! Tein eilen sellaista pataa, joka vaikutti ohjeessa herkulliselta. Tuuli paukkoi ulkona ja sade piiskasi ja ostin innoissani porkkanaa, sipulia, punaviiniä, hemmetin kallista naudan sisäpaistia, herkkusieniä, pekonia. Sytyttelin kynttilät ja hyräilin pilkkoessani, ruskistin eri pilkkomukset pekonin rasvassa, täytin pataa, hyräilin, lisäsin punaviinin. Odotin kolme tuntia ja maistoin ja meinasin oksentaa (tai oksensinkin, mutta se johtui varmaan odotellessani tyhjään mahaan nautitusta viinistä). En tykännyt yhtään. Yritin äsken uudella menestyksellä mutta ei sitä vaan pystynyt syömään. Se punaviiniliemi ei ole yhtään mun juttu. Yhhyy, siinä meni kalliit aineet kankkulan kaivoon.

Töissä on nyt sellainen tilanne että huh huh. Mietin työjuttuja koko ajan, työkavereiden sanomisia, sitä mitä ei sanota vaan mikä kytee pinnan alla, ilmeissä ja asenteissa ja selän takana supinana. Rinnassa on jatkuva painon tunne ja voi luoja että minä mietin, kuntosalilla, kotona, töissä, kävellessäni, katsoessani telkkaria, koko ajan. Jotain siellä pitää tapahtua ja pian.

Kotoilu* on pop

2011-09-09T09:27:00.000-07:00

*Kotoilu-sana on kyllä tosi ärsyttävä!

Minä sydän vapaapäivät

2011-09-05T21:53:00.000-07:00

Heräsin tunti sitten, kun pomo soitti ja kysyi pääsisinkö aikaisemmin töihin. Olin niin unenpöpperössä, että suostuin, vaikka tuleekin piiitkä 13 tunnin päivä. On aika jäätävää herätä esimiehensä soittoon ja vaihtaa ensimmäiset uniset sanansa hänen kanssaan. Vaikka hänestä niin pidänkin.

Nyt alkaa kuuden päivän työputki, mutta alkakoon, kun oli niin kiva vapaa eilen:

Aamusta käytiin työkaverini kanssa uimassa Yrjönkadun uimahallissa. Todella viehättävä paikka, ja seuraavalla kerralla uin kyllä nakuna! Olin arkaillut moista toimintaa siitä syystä, että mietin tuntuuko vesikuoksuvyö inhottavalta nakua ihoa vasten. Mutta ei kai se sen inhottavammalta tunnu kuin eilenkään, kun vaatetuksenani oli biksut.

Ennen vesiurheilua käytiin pyörähtämässä kaupoilla ja ostettiin kumpikin farkkuleggarit. Ovat nytkin päällä ja ihan ovat kuin toinen iho (yäk), niin mukavat.

Illalla kävin teellä siskoni luona. Kyllä tuntui hyvältä jutella pitkästä aikaa! Huikattiin viimeiset jutut vielä rapussa ollessamme jo erotessa.

Illaksi järjestin Villelle yllätyksen: ostin viiniä ja juustoja, vuokrasin leffan, sytyttelin kynttilät, katoin kauniisti, lähetin yllätyksestä vihjaavan viestin. Tänään, tiistaina joka on minulle, vuorotyöläiselle, kuin maanantaina, kaikesta tuosta eilisestä kivasta on jäljellä vain tämä:

Ja kivat muistot!

Kiukkua ja kipua (ja muuta kliffaa)

2011-09-02T03:46:00.000-07:00

Au, au, au. Onpas vähän tukanjuuret kipeänä. Niin kipeänä, että vaikka se tukka on puhdas, koskee silti. Suihku on tällaisen kiltin naisen krapulamittari: jos se ei suihkulla lähde niin sitten on jo kipeätä. Ja jos sinne suihkuun ei edes jaksa mennä, on jo sellainen tilanne että huh huh.

Meillä oli eilen töiden puolesta virkistyspäivä. Oli kivaa! Työpaikkamme on päihteetön, joten virkistyspäiväkin piti sisällään risteilyn Helsingin saaristossa (kyllä Helsinki on kaunis mereltä!), hyvää ruokaa (ruokajuomana vesi) ja opastetun kierroksen eräisiin historiallisiin paikkoihin tutustuen. Pääkuuppa sai kipeytensä alun vasta päivän jälkeen, kun jatkettiin virkistäytymistä kahden työkaverini kanssa. Juotiin skumppaa ja punaviiniä yhdessä kivassa baarissa ja sitten kävin hilpeässä hiprakassani ostamassa uuden laukun (joka taivaalle kiitos miellyttää silmääni vielä nytkin, kaikkea muuta kuin hilpeässä hiprakassa), hyvästelin toisen työkaverin ja jatkoin toisen kanssa hänen kotiinsa juustoja, keksejä ja juomia mukanamme.

Istuttiin iltaa, herkuteltiin, juotiin, juteltiin. Kotona sain kuulla tuoksuvani vanhalta viinalta, ja olisin ruennut itkemään syvästi loukattuna, mutta nukahdinkin ennen sitä.

Nyt olen lääkinnyt itseäni vahvalla kahvilla (kahvi on muuten toinen krapulamittarini), nektariineilla, vedellä ja särkylääkkeellä. Kohta aion lääkitä itseäni lisää raikkaalla ulkoilmalla: käyn pankissa, kaupassa ja solariumissa. Tiedän, ettei tervehenkinen päivetys varsinaisesti vastaa epätervehenkistä oloani, mutta menen kuitenkin - yritän pitkittää kesän niin sanottuani rusketustani vielä parilla solariumkäynnillä. Onhan se varmaan myrkkyä iholle, mutta en silti usko, että neljä kertaa vuodessa on suora portti hautaan. Tai sitten se on, mutta ainakin astelen sinne iho nätinvärisenä. Ehheh.

Pankissa pitää käydä, kun tili on jo tässä vaiheessa kuuta huolestuttavan vajaa. Että jos nätisti pyydän, niin kai sieltä pankin holveista voidaan muutama seteli lahjoittaa... No ei vaan kun olen säästänyt oikein kauniin nelinumeroisen summan säästötililleni, mutta se tili on sellainen, etten saa sieltä verkkopankissa mitään ulos (mistä johtuu myös se, että säästäminen on myös onnistunut). Vähän harmittaa rikkoa se kaunis numero, mutta toisaalta, omatpa ovat rahani ja tällaisia kuita varten kai sitä ihmiset säästävät.

Eilen siinä virkistyspäivässä ärsytti, kun en karppaukseni vuoksi ottanut ruokapöydässä riisiä enkä leipää, ja sain sitten selitellä sitä ja vastailla typeriin kysymyksiin. Ärsyttää ihan kamalasti ihmiset jotka puuttuvat toisten syömisiin. Facebookissa kiertää nyt uutinen, jonka mukaan karppaustutkimukset ovat lihatehtaan järjestämiä. No mitä siitä, jos se karppaus toimii! Kyllä minäkin uskon, että ihmiselle olisi paras saada kohtuudella kaikkea, mutta minulta se ei onnistu, voisin elää leivällä, täyttää lautaseni pastalla ja riisillä ja tuupertua sitten väsymykseen turvonneen mahani alle. Luulen, että ihmiset, jotka puuttuvat toisten ruokatottumuksiin, tekevät sitä kahdesta syystä:

- ärtymyksestä, kun "erikoisruokavalioisen" pitää nirsoilla ja tehdä numero syömisistään. Ruoka on pyhää, ruokaa pitää kunnioittaa! ... Siitä huolimatta, että nämä murmattajat ovat itse pahimpia meuhkaajia ja karppaaja-parka haluaisi vaan syödä ateriansa rauhassa.

- ärtymyksestä, kun omat dieetit eivät onnistu, itsekuri ei riitä ja paino vaan nousee kun niitä herkkuja ei kertakaikkiaan voi vastustaa, ja sitten olo on kurja väärien syömisten takia. Mikä sekin on minulle ihan sama - siirtäköön vain katseensa omaan lautaseen ja antakoon minun keskittyä omaani.

Ärsyttää myös se, jos ihmiset kysyvät ottaessani leivoksen/ palan leipää/ tms., että ai, etkö enää karppaa tai ai eikö sulla oo enää sitä dieettiä. No karppaan karppaan ja on dieetti on, mutta ei tämä ole mikään kuuri vaan haluan pysyvästi muuttaa ruokailutapojani. Enkä todella voi olla lopunikääni ilman leipää tai leivoksia.

Tulen aina hyvin ärtyneeksi, kun joudun selittelemään syömisiäni. Antakaa mun pupeltaa rauhassa!

Tietenkin tässäkin on arvokas opetus: en enää itse ihmettele kasvissyöjien tai muiden "ruokarajoitteisten" syömisiä. Ja kun käännän katseen päänsisäisestä ruokakiukusta uuteen laukkuun, ei enää potuta yhtään. Katsokaa nyt häntä:

Syksy saa tulla

2011-08-31T11:31:00.000-07:00

Heräsin tänään aikaisin maksamaan laskujani. Huh että niitä oli paljon! Huh että palkka oli loman jälkeen pieni. Ei niin pieni kuitenkaan, etteikö sillä olisi saatu toteutettua yksi haave...

Ja niin naputtelin varauksen ja köyhdytin tiliäni lisää ja varaus oli vahvistunut ja

Ville ja minäpä lennetään tammikuussa Barcelonaan! Ihanaa. Ihanaa astella kohti talvea, kun on jotain noin kivaa odotettavana. Ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme (Tallinnan ja Pärnun jälkeen). Nyt ymmärrän hyvin, miksi ihmiset laittavat rahansa matkoihin. Tämän tunteen takia!

Matkavarauksen jälkeen palautin eilen katsomamme Vettä elefanteille filmivuokraamoon, juoksin sangen ansioituneesti kympin ratikan perässä autojen välissä puikkien, kastelin kenkäni ja ehdin kyytiin, katselin ikkunaan otsaani nojaten kun satoi niin, ja keskustassa marssin kauppaan kengät litisten ja palasin kymmenen minuutin päästä uudet ihanat punaiset Hai-saappaat jalassani. Porskutin autuaana läpi lätäköiden ja tapasin kaksi kivaa työkaveriani. Hypättiin Ikea-bussiin ja mentiin, noh, minnekähän sillä Ikea-bussilla nyt mennään. Syötiin hyviä pöperryksiä ja juoruttiin ja naurettiin ja ihailtiin huoneita ja ostettiin kynttilöitä. Olin asettanut itselleni budjetiksi tuolle reissulle neljäkymmentä euroa, mutta annan itselleni anteeksi, kun ylittyi neljälläkymmenellä sentillä... Tuolla rahalla sain 17 kynttilää, kirkkaanlasisen maljakon, koristekiviä, kaksi tiskiharjaa ja nukkumatyynyt.

Syksy saa tulla, kun kodissa näyttää nyt tältä:

Ja tuoksuu marjaisen makealta.

Ja kuitenkin ulkona näyttää vielä näin vihreältä:

Illalla olin ystäväni luona Kalliossa. Naurettiin niin että jos nauru nuorentaa oltaisiin nyt jotain kolme-vuotiaita. Puhuttiin myös vakavia, mutta sitten taas naurettiin, kerrottiin juttuja, syötiin ystäväni tarjoamia herkkuja.

On ollut kiva päivä, kivoja päiviä. Kaiken tämän kivan ja hymyn alla on vähän alakuloa, mutta ajattelen, että se kuuluu minuun * ja kyllä se on tämä syksykin mikä sitä ruokkii. Hikiset, huolettomat päivät ovat ohi.

* Ville pilkkaa minua, kun olen sen sataan kertaan kirjoittanut ja puhunut slaavilaisesta melankoliastani ja mieleni tunkkaisesta harmaasta villahuovasta, sieluni synkästä maisemasta, sielu sitä ja mielenmaisema tätä ja slaavilainen melankolia sitä ja tätä :-D

Helppo elämä

2011-08-30T08:17:00.000-07:00

Olen viettänyt kivoja päiviä. Viime viikolla käytiin Villen kanssa yhtenä iltana heittelemässä frisbeetä. Se tuntui sellaiselta, miltä liikunnan pitäisi varmaan aina tuntua, se oli hauskaa ja sellaista luonnollista liikkumista: hyppimistä, kurottelua, kyykistelyä. Ja siinä tuli hiki ja hengästyi.

Eilen käytiin lähibaarissamme yksillä ja nautittiin kotona pihvejä, salaattia ja lonkeroa. Rakastan vuorotyötä, sitä miten maanantai voi olla juhlapäivä, vapaiden aatto.

Sunnuntaina olin siskoni kanssa kirpputorilla myymässä. On aina vähän jäätävää, miten ihmiset nyppivät omia lempivaatteitani ja tinkivät hintaa kahdesta eurosta euroon ja eurosta viiteenkymmeneen senttiin... Pieneksi jäi voitot tuolta keikalta, loput vaatteel lensivät UFFin laatikkoon ja nyt on vapautunut olo, kun kaapissa on vain kivoja vaatteita joita käytän. En halua enää koskaan ikinä milloinkaan ostaa mitään heikkolaatuista paskaa, joka kuukauden päästä päätyy kaapin perälle ja siitä kirpputoripinoon.

Äsken siivottiin ja sen jälkeen kävin lenkillä. Tunti meni joutuisasti, kun juteltiin melkein koko aika siskon kanssa puhelimessa. Illan ohjelmassa on pari lasia viiniä ja leffa "Vettä elefanteille", josta olen kuullut niin paljon kehuja että sen on pakko olla hyvä.

Ystävät

2011-08-24T06:32:00.000-07:00

Sain perjantaina ystäväni Tampereelta yökylään. Oli ihanaa. Rakastan tämän ystävän seuraa - hän saa minut tuntemaan itseni hauskaksi ja kiinnostavaksi ja kaikin puoli kelpo tyypiksi. Toivottavasti minun seurani herättää hänessä edes kaiun noista tunteistani.

Mentiin heti aamusta Valtterin kirpputorille, joka oli taas täynnä myyjiä ja tavaraa, ja tehtiin kivoja löytöjä. Sitten mentiin syömään sellaiseen syö niin paljon kuin jaksat - sushipaikkaan. En ole ihan varma onko sushi minun juttuni. Jotain herkullista ja jännää siinä oli, mutta myös jotain vähän ällöä... Se haju varmaan, uusi koostumus suussa, tiedä hänestä nyt sitten. Eli enmitenkään hurahtanut, mutta voisin kyllä maistaa toistekin.

Mahat täynnä suunnattiin Ateneumiin. Olin nähnyt nuo siellä nyt olevat näyttelyt kerran aiemminkin (lue rivien välistä: kyllä sitä ollaan aktiivisia museon ystäviä, köh höh), Lappi-näyttelyn ja sitten sellaisten heppujen kuin Ahon ja Soldanin Helsinki-näyttelyn,josta tykkäsin erityisesti. Siihen kuului mustavalkokuvia 30-luvun (?) Helsingistä ja sen ajan ihmisistä ja se oli kuin kurkistus vieraiden ihmisten perhealbumiin. Tykkäsin siitäkin, ettei kuvilla ollut nimeä eikä vuosilukua, vahvisti sitä perhealbumi-fiilistä.

Tänään kävin työkaverini, ystäväni, kanssa ensin salilla ja sitten romuttamassa treenaustulokset syömässä. Oli kivaa treenata kesän tauon jälkeen ja Virgin Oil oli paikkana kiva ja kotoisa, ruoka herkullista, ja parasta olivat viinilasin ääressä käydyt keskustelut. Olen niin onnellinen, että vaikka olenkin tällainen niin silti elämässäni on ihmisiä, jotka pitävät minusta - juuri tällaisena.

Loppuillan aion viettää naistenlehtien parissa näin rennonraukeissa tunnelmissa:

Vihainen pyöreä pikku lihapulla

2011-08-21T10:29:00.000-07:00

Tänään on viimeinen lomapäivä. Olen vähän down eli siis alamaissa asian johdosta. Asian johdosta minua on myös tänään kamalasti ärsyttänyt monet sinänsä pikkuasiat, kuten:

- Se että kirjoitetaan joku sana englanniksi, vaikka sille olisi olemassa suomenkielinen vastine. Niin kuin vaikka tuo down, tai personal trainer, tai all include - hotelli. Hyi hitto! Mikä on kun ei kaunis kielemme kelpaa, häh?! Ei se tee sinusta hienompaa tai jotain maailmannaista tai -miestä jos et osaa omaa äidinkieltäsi vaan se tekee sinusta vähän teennäisen ja hölmön. Perkele.

- Se jos ihmiset vaikka jossain haastatteluissa sanovat asuvansa esimerkiksi Punavuoressa tai Herttoniemessä. Hei haloo, ne ovat kaupunginosia! Miksi muun kuin helsinkiläisen pitäisi tietää Helsingin kaupunginosat? Tietävätkö nämä urpot sitten Iisalmen, Oulun tai Kokkolan kaupunginosat nimeltä? Suomi on muutakin kuin Helsinki!

- Se että pitäisi olla jotain hienoa ja erikoista, pitäisi puhua viittä kieltä ja ratsastaa norsulla ja olla kopea ja nokkela. Mikä vika on tavallisuudessa, siinä että syö pullaa eikä jotain pikku nökäreitä ja ei jaksa olla säkenöivä ja nokkelava vaan on ihan vaan sellainen tavallinen, hidas, hiljainen, ja välillä taas remakka ja esillä.

Ja että huomenna vielä töihin. Oikeastaan on ihan kiva mennä, on vähän ikäväkin, mutta tuo kaunis ajatus ei tavoita mieleni äkäistä puolta. Olen ollut tänään yksin kotona ja tehnyt sentään hyvää ruokaa, lihapullia ja kasvisgratiinia, ja nyt menen syömään vähän lisää ja yritän tulla yhtä kivaksi kuin pyöreä pikku lihapulla. Perkele.

"En mä kun mä meen kotiin."

2011-08-18T10:33:00.000-07:00

Rakastan kotiamme, olen sanonut sen varmasti usein. Sunnuntaina suursiivouksen jälkeen kotirakkaus hyökyi ja läikkyi taas sielussani ja mietin, miksi ihmeessä haluaisin muuttaa, miksi haluaisin isomman asunnon, siksikö että mahtuisi enemmän tavaraa? Mahdumme tänne kahdelleen hyvin, kissatkin mahtuvat, ja meillä on kaikkea tavaraa mitä vain tarvitsee, ja enemmänkin. Okei, ehkä silti haluaisin asua kolmiossa, haluaisin että olisi yksi huone vain kirjoille ja takalle, mutta eiväthän nuo nyt välttämättömiä ole.

Minulle on tärkeää, että siellä missä asun on kirjoja, lämpimiä värejä, tauluja ja sellainen pehmoinen tunnelma. En tykkää yhtään sellaisesta minimalistisesta, modernista sisustuksesta. En kyllä tykkää aivan rönsyilevästä ja runsaastakaan (vaikka meillä vähän sellaista onkin), tai sitten pitää ainakin olla siistiä. En tykkää sotkusta - voin elää siinä päivän, pari, mutta sitten kyllä pitää siivota. Enkä tykkää yhtään sellaisesta kamalan harkitusta sisustuksesta, jossa jokaisella (muutamalla) tavaralla on tarkkaan harkittu paikkansa ja on jotenkin liian kliiniä. Tykkään siitä, että koti elää ja muuttuu aikojen ja ihmisten mukana.

Sunnuntaina tein yhdelle tyhjälle seinälle korteista tauluja, niin kuin kerroinkin. Tällainen siitä tuli:

"Nykyajan tyttö ja hallittu hysteria" :-)

"Vain kaunis sydän tai mieli voi tuottaa jotain todella kaunista. Paul Brunton."

Syksyn tuoksu

2011-08-15T03:12:00.000-07:00

Ihanaa olla siistissä kodissa, ja ihanaa että lomaa on jäljellä vielä kokonainen viikko. Kävin eilen kaupungilla ja palasin mahtiostosten kanssa: taulukehyksiä, koukkuja, liimaa, valokuva-albumi ja pitkään himoitsemani kirja, Imbi Pajun ja Sofi Oksasen Kaiken takana oli pelko. On muuten tiukkaa tekstiä! Pitää lukea hitaasti, että edes ymmärrän. Ihailen taas Sofi Oksasta piirun verran enemmän (jos mahdollista): siinä vasta älykäs, kunnianhimoinen, ahkera, työteliäs, rohkea, upea nainen. Oma olemiseni on sulkumerkkeihin laitettavaa puuhastelua hänen rinnallaan, mutta onneksi meitä ei tarvitse verrata.

Pidin eilen mahtipontisen sisustus- ja siivouspäivän. Laitoin kehyksiin kortteja, jotka ostin jo vuosi sitten eräästä söpöstä sisustuskaupasta läheltämme. Sommittelin kehykset epäsymmetrisesti sohvan yläpuolelle ja kokonaisuudesta tuli mielestäni hieno. Voin ehkä näyttää joskus kuvan, kunhan kamerani usb-johto matkaa luokseni (unohdin sen vanhemmilleni). Sitten järjestelin "asiapaperilaatikkoni", se oli tupaten täynnä kaikkea sälää. Vuosi sitten tein saman siivouksen ja paperia oli niin paljon että roskiin heitettäväksi kertyi iso jätesäkillinen, ja tuo pumaska sitten kutistui laatikolliseen, ja nyt sain kaiken mahtumaan sellaiseen muovitaskukansioon. Riemuvoitto! Nyt on laskut, vakuutukset, lääkäritodistukset, kirjeet ja kaikki muut tärkeät paperit niin nätisti että. Oli voimaannuttavaa* käydä vanhoja papereita läpi ja toimia ihmissilppurina. Löysin kaikkia korttejakin valmistujaisten ja muun tiimoilta, miten nätisti elämäni ihmiset ovatkaan minulle kirjoittaneet.

Illalla tein kanasalaattia, josta tuli ihan sairaan hyvää. Laitoin siihen rucolaa, jääsalaattia, helmitomaatteja (niin viehko nimi), kurkkua, paprikaa, punasipulia, auringonkukan siemeniä, emmental-juustoa muhkeina paloina, fetaa ja vähän mustapippuria. Ja tietysti sitä kanaa. Pupelsin ihan onnessani koko setin illan mittaan ja ryystin kyytipojaksi kultalonkeroa. Ihanaa tissutella lomalla. :-D Katsoin myös Taru Sormusten Herrasta, Kaksi tornia, upea elokuva. Ensi sunnuntaina pitää katsoa viimeisin TSH, se on suosikkini. Siinä on toivoa, toveruutta ja lujaa uskoa itseen ja siihen mitä tekee, siihen että perääntyä ei saa ja lopulta hyvä voittaa.

Huomenna serkkua ja tätiä moikkaamaan Hämeenlinnaan! Jee! Ja nyt kaupungille, pitää yrittää saada puhelin huoltoon, toivottavasti onnistuu, kun en löytänyt takuutodistusta. Ja samalla ostan erään kauneudenhoidollisen kapineen nimeltä ripsivärin ja vähän tuliaisia Hämeenlinnaan, ja ehkä vielä jotain hyvää sapuskaa. Kirjastossakin aion käydä, haluan lainata Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jota jostain syystä en ole saanut luettua, vaikka rakastan Honkasalon tapaa kirjoittaa, sitä arjen kauniiksi ja kiinnostavaksi kuvailua, ja olen lukenut kaikki muut. Jotain runojakin haluan, on ihanaa kun tulee syksy ja oma koti on niin kaunis ja lempeä ja lämmin. Syksyyn kuuluvat runot, kynttilät ja litroittain teetä. Ja punkkua.

Näin muuten todella voimaannuttavaa (!) unta. Siinä minun piti haastatella jotain aasialaista naista, ja haastattelu toteutui englanniksi ja kesti 20 minuuttia ja vaikka meinasin välillä takellella vaikeiden sanojen kohdalla pääsin takeltelun yli, muistin sellaisia sanoja kuin "yhteiskunta" ja tulevaisuus" ja sellainen mukava itsehyväksyntä valui minuun kysymys kysymykseltä. Ville sanoi, että yksi tulkinta unista on, että ne valmistavat tuleviin tilanteisiin, joten antaa tulla, aasialainen nainen, minä olen valmis.

* Oli myös paljon koulupapereita ja tuo voimaannuttava jäi niistä käteen (ennen roskiin lentoa). Taidankin rueta enemmän viljelemään Diakin voimaannuttavaa kieltä! :-D

Kesäloma

2011-08-13T11:33:00.000-07:00

Olen ollut viikon reissussa ja nyt on suloista olla kotona. Oman ukkokullan ja rakkaiden kissojen luona, omat tutut tavarat ympärillä.

Kotiseutuhenkinen reissuni alkoi viime viikon lauantaina Helsingin Mikonkadulla, jossa hypättiin tilausbussiin isän puolen suvun kanssa. Ei koko suvun, mutta oli meitä Ville ja minä, siskoni, ukin veli, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtä lapsineen. Tyttäret ovat siis isän serkkuja ja heidän lapsensa sellaisia teini-ikäisiä, pikkuserkkujani. Sitten oli isän kaksi muuta serkkua ja toisen serkun puoliso. Joensuun lähellä rajalla kyytiin hyppäsivät vielä tätini sekä äiti, isä ja pikkusisko. Erinäisten selkkausten jälkeen päästiin sekä Suomen että Venäjän rajan yli, matkaseurueemme kutistuessa kahdella hengellä passiongelmien vuoksi. Tuntui niin kuin oltaisiin siirrytty vuosikymmeniä taaksepäin, oli Neuvostoliitto ja vaikea rajanylitys ja rajan takana elettiin jotain vuotta 1950. Oli vanhoja puunvärisiä taloja ja huonoja teitä ja niin suloista vinksahtanutta rappioromantiikkaa, että kyllä siellä sielu lepäsi, tai kuten Ville totesi, tää on mun sielun maisema, kaikki sopivasti rempallaan.

Yövyttiin hotelli Sortavalassa, ajeltiin lada-taksilla kämäisiä metsäteitä, juteltiin ja naurettiin ja löydettiin ukin ja sisartensa lapsuudenkoti. Iltaisin käytiin tutustumassa Sortavalan yöelämään ja juotiin viiniä ja kaljaa ja juteltiin ja naurettiin lisää, ja ihmeteltiin miten siellä kaiken sen laittamattoman ja ränsistyneen ja törröttävien talojen seassa oli kauppojen seinässä neonvalokyltit, ne eivät kuuluneet sinne ja olivat jotenkin liikuttavia, kun kuitenkaan kaupoissa ei oikein ollut kuin viinaa, makeisia, juustoa ja sianpäitä.

Maanantaina jatkoin vanhempieni luokse ja olin siellä tähän päivään. Sain nauttia maalaiselämästä kaikilla mausteilla: vierailu mummon luokse, pitkä ihana päivä rakkaan ystäväni ja kummipoikani kanssa, sieniretki äidin kanssa, kävelylenkit ja keskustelut siskon kanssa, vierailu kummeilleni heidän söpöä pikkuista kissanpentuaan katsomaan, kosmetologilla käynti, leffailta perheen kanssa ja tänään ennen lähtöä vielä ukin moikkaaminen. Nukuin kymmenen tunnin unia ja nautin.

Kotona järjestelin ensi töikseni korulipastoni, jonka olin kyllä ennen lähtöänikin järjestellyt, mutta "maailman tuhmin kissa Kirppu" oli jostain käsittämättömästä mielenoikusta käynyt tuhoamassa sen. Nyt on taas korut järjestyksessä ja tein pyhän päätöksen, että kun minulla kerran on paljon ihania (rihkama-)koruja ja kun ne nyt ovat vielä helposti saatavilla kauniissa järjestyksessä, on synti ja häpeä jumittaa joka päivä samoissa. Uusi koru joka päivä, on minun uudenvuoden lupaukseni.

London baby!

2011-08-05T02:29:00.000-07:00

Tässä vielä (toivottavasti) lyhyt matkakertomus kronologisesti edeten. Kun se aiempi oli niin sellainen pohdiskeleva. :-)

Perjantai-aamuna hyppäsin taksiin niinkin varhaisella kellonlyömällä kuin 04:45. Ajelin siskoni luokse ja sieltä sain mukaani toisen siskoni, matkakaverini, ja hyppäsimme bussiin ja körötimme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Matkaselvitykset menivät hyvin, mitä olin vähän jännännyt (sen verran iso lasti laittomia päihteitä, veitsiä ja pyssyjä oli mukana, no heh heh) ja koneeseenkin päästiin, ja sitten kolmen tunnin päästä allamme peltoläntit suurenivat, näkyi teitä ja ihania miniatyyrikaupunkia, ja sitten nekin suurenivat ja tömps, tunsimme Britanian maan jalkojemme alla.

Matkatavaroiden kokoamisen ja pienen sähläyksen jälkeen saimme ostettua matkaliput ja siirryttyä metroon ja matka kohti hotellia alkoi. Hotellimme sijaitsi Victoria Stationin lähellä, joka on sellainen iso juna-, metro- ja bussiasema kauppoineen ja ravintoloineen. Hotelliin pääsi vasta kolmelta, joten jätimme laukut respaan jemmaan ja menimme Victoria Stationin yläkertaan yhteen ravintolaan. Oli kivaa puhua englantia ja tulla ymmärretyksi. Ruoka ei ollut kamalan hyvää, mutta syötiin kuitenkin pitkän kaavan mukaan (alkupalaksi kanansiipiä, jotka olivat melkoisen ällöttäviä limaisine kuorrutuksineen, pääruoaksi minä sellaisen kanajutun, sisko hampparin), ja sitten kun oli vielä vähän aikaa pyörähdettiin muutamassa kaupassa ennen hotellille menoa.

Hotellihuoneemme oli jäätävä painajainen! Kellarissa, jääkylmä (seinät hohkasivat kylmää ja ilmastointi puhalsi täysillä kylmää ilmaa), niin pieni että sängyn ympärillä ei ollut yhtään lattiatilaa - ainut lattiatila oli piskuinen "käytävä", noin metri kertaa puolitoista metriä, ja se täyttyi heti matkatavaroistamme. Yritin ottaa reippaan asenteen ja sisko kävi respassa vaatimassa ensin toista peittoa, sitten pyytämässä saataisiinko lisää lämpöä sinne, ja palasi siirrettävän lämpöpatterin kanssa, joka peitti ainokaisesta lattiatilasta puolet.

Lähdettiin metrolla Waterloo-asemalle ja pyörittiin siellä, ja illalla palatessamme hotelliin kävimme kaupan kautta ja ostimme isot kassit ruokaa - varmaan joku alkukantainen vaisto käski keräämään vararavintoa jääkauden varalle... Uni maittoi kuitenkin. Aamulla heräsimme yskien ja minulta oli hävinnyt ääni, tai se oli sellainen säröilevä vanhan naisen ääni, enkä enää jaksanut pitää yllä tekoreipasta asennetta, vaan parkaisin, ei täällä voi ihminen asua! Ihanaa että sanoit noin, sisko sanoi, ja sitten käytimme tunnin ensin rotanloukun haukkumiseen, sitten toimintastrategian hiomiseen. Päätimme etsiä itsellemme uuden hotellihuoneen kahdelle viimeiselle yölle.

Tuosta piristyneenä menimme aamupalalle - taas - yhteen Victoria Stationin kuppilaan. Otin ison kahvin ja se olikin sitten niin iso, että kuppi oli kuin mikäkin potta ja kahvia varmaan puoli litraa. Sitten hyppäsimme kiertoaluebussiin ja harmikseni siinä samassa kyydityksessä oli joku italialainen koululuokka, joka oli meluisa kuin apinatarha, ja yritimme kuunnella selostusta matkareitistämme italialaisten melskatessa kuin viimeistä päivää. Kamala meluisa kansa, jurnutimme, ja he varmaan meistä, kamalia nuivia kalpeanaamoja, eivätkö ne iloitse mistään. Oli kiva kiertoalue kuitenkin, ja pitkä, kesti jonkun kolmisen tuntia.

Sitten kävimme syömässä ja lähdimme etsimään uutta hotellia. Menimme ihan pokkana oman hotellimme viereisiin hotelleihin. :-D Kolmannesta paikasta tärppäsi ja vuokrasimme huoneen kahdelle viimeiselle yölle. Kyllä kevensi sielua! Illalla ajelimme bussilla, kävimme sellaisella Paddingtonin alueella ja siellä yhdessä viehättävässä pikkukahvilassa syömässä. Yöllä sisko poti unettomuutta, mikä oli tietenkin siinä rotanloukussa helvettiä, kun ei voinut muuta kuin maata hiljaa paikallaan.

Koittihan se aamu sitten, ja olimme riehakkaalla mielellä, kun tiesimme päivän olevan muuttopäivä. Laittauduimme ja lähdimme aamupalalle yhteen ravintolaan (samaan jossa käytiin eka päivänä) ja söin perinteisen brittiläisen aamupalan, joka oli itseasiassa melkoisen täydellistä karppiruokaa, kun vain jätti vaalean leivän lautaselle. Söin ja koin sen yhä selvemmin, se voimistui, en voinut enää teeskennellä ettei sitä ole - vanha viholliseni pissatulehdus! Kiemurtelin ja ramppasin vessassa ja sitten otin järjen käteen, mietin mitä olin edellisenä päivänä juonut: noin puoli litraa kahvia, tölkin cokista, pari desiä vettä. Eli nyt vaan juomista, juomista, juomista, määräsin diagnoosin tehneen omalääkärin ominaisuudessa itselleni, ja horasin kaksi kuppia teetä, appelsiinimehua ja kahvin, ja katso, oireet hävisivät, olo oli suloinen ja hyvä, ilman säröilevää vanhan naisen ääntäni normaali ja terve.

Hyppäsimme bussiin ja matkasimme London eye - maailmanpyörälle, ja n. tunnin jonottamisen jälkeen kapusimme kyytiin parinkymmenen muun tyypin kanssa. Mahtavat näköalat! Vähän alkoi siellä ylhäällä pelottaa, vaikka tolkutinkin itselleni että se on typerää, koska kapseli jossa olimme oli täysin suljettu eikä edes heilunut ja keikkunut niin kuin vaikka Linnanmäen inhottava maailmanpyörä. Minusta on tullut aikamoinen nynnerö korkeiden paikkojen suhteen...

Paluumatkan taitoimme jollain eri bussilla kuin tullessamme ja bongasin onnellisena että hei, ihan lähellämme on katu nimeltä Victoria Street ja siellä oli vaikka mitä kivoja kauppoja! Sovimme että mennää sinne myöhemmin päivällä. Sitten ei kun syömään, oltiin sellaisessa All you can eat - pizzapaikassa ja otin salaattibuffetin, joka oli pettymys, kuten ruoat muutenkin tuolla - rasvaista, hiilarista, hyvin teollista mättöä joka paikka pullollaan. Mutta se ruoka-angstista, sillä:

Hotellinvaihto! Wuhhuu! Painoimme erittäin tyytyväisinä sen rotanloukun oven kiinni, selitimme respassa että tuli vähän suunnitelmiin muutoksia ja painelimme viereiselle kadulle uuteen hotskuumme. Siellä oli jotain häikkää tietokoneissa eikä huoneisiin vielä päässyt. Jätimme tavarat säilytykseen ja hilpasimme Victoria Streetille shoppailemaan. Olin odottanut innolla Lontoon kauppoja, mutta lopulta Top Shop, Urban Outfitter (?) ym. eivät napanneet ja esimerkiksi Victoria Streetillä tein löytöjä vain Zarasta. Siellä oli kivat alennusmyynnit ja ostin pinkin hameen ja kaksi neuletakkia 30 punnalla.

Lääkittyämme akuuteimman shoppailuhimoni paarustimme hotellille ja siellä oli vielä jotain ongelmia, niin etteivät he pystyneet luovuttamaan asiakkailleen avaimia. Päästiin huoneeseemme kuitenkin ja oih!, nam!, se oli ihana, ihana, ihana! Kai se oli ihan tavallinen, siisti hotellihuone, mutta sen lääväisen rotanloukun jälkeen tuntui ihan sviitiltä. Lekoteltiin siellä onnelliset pari tuntia ja lähdettiin sitten syömään. Ajattelin että hiiteen karppaukset ja vedin pizzaa minkä napa veti, mikä sitten kostautui seuraavana päivänä, mutta siitä lisää kohta.

Oli suloista herätä ihanasta huoneestamme maanantaiaamuna. Käytiin taas perinteisellä brittiläisellä aamiaisella jo kantapaikaksemme muodostuneessa ravintolassa ja siitä suunnattiin keskustaan, tarkoituksenamme mennä Madame Tussaudsin vahakabinettiin. Pönötettiin kymmeniä metrejä pitkässä jonossa, joka liikkui h i t a a s t i , ja kun lopulta matelimme kyltille, jossa luki, että tästä vielä jonoa kaksi tuntia, katsoimme toisiamme ja painelimme pois. Hakeuduttiin Oxord Streetille ja Primarkin, johon taisin ihastua vähän liikaakin, koska löysin sieltä vaikka vähän sun mitä. Primarkin jälkeen kävimme vessassa Mark & Spencerin alakerrassa ja tarkoituksenamme oli mennä kahville, jonne menimmekin, mutta minun osaltani kahvittelu muodostui kaksin kerroin käpertymiseen ikävän mahakivun vuoksi. Se eilinen pizza! Tuntui kuin mahassa olisi ollut painava kipeä kivi.

Mentiin hotellille ja loikoiltiin siellä joitakin tunteja ja sisko haki meille välissä ruokaa sinne, ja sitten ajattelin että nyt riitti ja ei kun särkylääkettä ja takaisin kaupungille. Käytiin vielä vähän Primarkissa shoppailemassa (heh) ja sitten vain maleksittiin keskustassa ja otettiin valokuvia ja tunnettiin sieluissamme Lontoon syke.

Lähtöpäivänä herättiin aikaisin ja aamupalan jälkeen ajettiin bussilla King's Crossin (?) juna-asemalle, joka kuulemma on jossain Harry Potter - leffassa. Sitten tunnin tirsat hotellilla ja nyyh, nyyh, checkout, ravintolaan syömään ja metrolla lentokentälle. Ja siellä hengailua ja sitten koneeseen ja sitten Suomeen ja kello 02:00 kotiin ja se oli sellainen reissu, se.

Töistä Lontooseen ja lomalle lompsis

2011-08-03T09:08:00.000-07:00

Olen lomalla. Hurraa! Mikä ihaninta, tuntuu että olen ollut lomalla jo viikon, koska viime keskiviikkona aloitin lomaani edeltävät vapaat, mutta oikeasti menossa on vasta kolmas lomapäivä. Luulen, että ihan ihan oikeasti lomalla olen sitten, kun en enää muista monesko lomapäivä on menossa, enkä mieti asioita töissä (vaikka mietinkin lähinnä kivoja asioita, kuten hassuttelua työkavereiden kanssa). Yhtenä yönä näin kauheaa työpainajaista, siinä menin loman jälkeen töihin ja sain kuulla, että yksi nuoristamme oli kidnapattu ja jo hyvää vauhtia "variksenpelätiksi Aasiaan", ennen kuin hänet oli onneksi löydetty, ja taivastelimme raportilla, eikö ihmisten mielestä vammaisilla ihmisillä ole muuta virkaa kuin irvistellä rumasti jonkun aasialaisen puuvillapellon nurkkaan heitettynä. Tällä kidnapatulla nuorella ei ollut kidnappauksessa edes pyörätuoliaan ja ajattelin, miten kamalan tuhoisaa tuollainen on asentohoidon kannalta, voi hänen kehoparkaansa, ja voi tuota rakasta, rakasta nuorta ihmistä, ja tuossako todella on vammaisen ihmisen ihmisarvo.

Brrr. Hrr. Voisi luulla, että on mahdotonta nähdä painajaisia, kun on näin suloinen unikaveri:

Tuosta unesta voi ehkä nähdä ajatukseni siitä, miten työtäni ei taideta juurikaan arvostaa. Eihän sillä sillä tavalla ole kauheasti väliä, kun kuitenkin itse ajattelen tekeväni arvokasta työtä jolla on tarkoitus (niin typerältä ja pateettiselta kuin se kuulostaakin), mutta toisaalta siinä juuri on ristiriita: tykkään todella työstäni, pidän sitä tärkeänä ja mielekkäänä, ja silti se kiinnostaa niin harvaa läheistäkään ihmistä. Ymmärrän etteivät kaikki halua tehdä tuota elääkseen eikä kaikista tuohon olisikaan, mutta on kummallista miten välillä välittyy sellainen ylenkatsonta, ikään kuin puuhastelisin, näpertäisin, kuluttaisin aikaani ennen oikeita, hienoja töitä.

Mutta se töistä.

Palasin viime yönä Lontoosta, jossa olin viisi päivää ja neljä yötä rakkaan pikkusiskoni kanssa. Oli rikas loma. Olen matkustellut verrattain vähän ja jo matkalla olo itsessään on havahduttava kokemus - ja sitten vielä uusi kieli, kulttuuri, ihmiset, rakennukset, kadut, autot, kukat, kaupat ja kaikki siihen päälle! Välillä mietin, että tämäkö nyt on sitä lomaa ja onko tässä mitään helvetin järkeä, maksaa itsensä kipeäksi että pääsee toiseen maahan eksymään metroihin ja tungeksimaan jonoihin - mutta välillä, ja useammin, mietin, että tämä on ikimuistoista aikaa ja kunpa tämä ei ikinä loppuisi... Loppujen lopuksi eilen kotiin päästyäni olo oli sekä haikea että riemukas ja matka tuntui vielä ihanana painona sielussa, ja vielä tänäänkin olen ollut puoliksi Lontoossa.

Tykkäsin Lontoosta kaupunkina kovasti, vaikka se onkin kovin iso ja matkamme sen näkemiseen kovin lyhyt, ja minua kiusasi taas ajatus siitä, että mitä mieltä on matkustaa jonnekin lyhyeksi ajaksi, kun jonkun pikkuisen supisuomalaisen kylänkin tuntemiseen menisi vuosia. Yritin kuitenkin karistaa nuo ajatukset pois ja onnistuinkin siinä. Lontoossa viehättivät: ihmisissä hurmaava yhdistelmä kohteliaisuutta ja välinpitämättömyyttä, kauniit arvokkaat jykevät vanhat rakennukset, patsaat joita oli paljon mitä jännemmistä aiheista, suuria, esittäviä patsaita, kaupungin kauneus yleensäkin, metroverkoston selkeys, sadat ja taas sadat kioskit ja pikkukahvilat, korvia lellivä joka puolella laineileva brittiaksentti, ihmisten moninaisuus. Koin ravisuttavan oivalluksen, että mitä minä aina olen tietoinen ja turhantarkka itsestäni, kun maailma on iso ja kuhiseva sekametelisoppa ja ihmisiä on niin monenlaisia ja silti olemme kaikki erilaisia ja eikö se ole ihme jota pitää juhlia? Ja juhlimisella tarkoitan nyt sellaista jokaisella hengenvedolla elämää ylistävää hiljaista, olemassaoloon nojaavaa juhlintaa, sellaista että kiitos että saan elää ja olla ja hengittää ja tehdä tämän kaiken juuri minuna, minuna, minuna. Ja että sinä olet juuri tuollainen, ihana, kaunis, ihmeellinen, kallisarvoinen.

Hih, vau. Koin hetken jotain ihanaa universaalia rakkautta, armoa, kauneutta.

Lontoossa en pitänyt: ruoasta, joka oli rasvaista ja hiilaripitoista ja joka paikassa niin kammottavan epäterveellistä ja pahaa etten yhtään ihmettele miten ihmiset näyttivät siltä miltä näyttivät, eli minulta, mahareppuineen ja pulleine reisineen, jonottamisesta (t. nimim. hän ei koskaan todella sopeutunut kaupunkielämään) ja siinäpä se. En myöskään pitänyt siitä, että olin koko matkan flunssassa ja sairastuin lopulta poskiontelotulehdukseen (johon en ole vieläkään eistynyt hakemaan lääkekuuria), mutta sehän ei tietenkään ole Lontoon vika.

Tässä vielä pari kuvaa ja sitten poistun keskuudesta. Ohjelmassa nenäkannu meets nenäni (ja suolavesi meets suuni, kun en ole vielä kovin harjaantunut kannun käyttelijä).

(Sydänkuva)

Eräs kiva viikonloppu

2011-07-19T12:42:00.000-07:00

Viikonloppu oli intensiivinen. Äiti ja isä olivat meillä torstaista lauantaihin, pikkusiskoni toisen siskoseni luona. Vietettiin perheaikaa: käytiin päivällistämässä Morrisonissa (nam!), pyörittiin perjantai Tallinnassa ja lauantaina oltiin nuorimman siskoni kanssa Lintsillä. Tallinnassakäveltiin viehättävässä Kadriorgin puistossa, shoppailtiin Bershkassa, Bull & Bearissa ja Stradivariuksessa, käväistiin vanhassa kaupungissa, syötiin ihana lounas alkupaloineen, viineineen, ruokaryyppyineen ja pihveineen (olin ihan pökerryksissä ja hiprakassa, kun hoiputtiin tuolta pois) ja pelattiin laivan baarissa korttia. Ostin ihanan hajuveden ja rakastan sitä niin että ajattelin: voisin mennä naimisiin tän kanssa, mutta se nyt ehkä olisi vähän liioiteltua.

Lintsillä kieputtiin kaiken maailman vemputtimissa ja koin kamalia, ahdistavia kauhunhetkiä maailmanpyörässä. En mene siihen enää koskaan! Miksei siinä voi olla turvavöitä ja kattoa! En tiedä pelkäsinkö enemmän laitteen putoamista vai sitä, että sekoan ja päätän hypätä alas. Se olisi käynyt niin helposti... Ei siis todellakaan ollut mitään hyppyhaluja, jäkitin korin pohjalla koko painollani ja puristin tankoa rystyset valkosina, mutta, niin... Muuten oli hauskaa siskon kanssa, naurettiin kuin pöhköt ja ahtauduttiin laitteissa vierekkäin, liiskattiin toisiamme seiniin (tai no, ehkä lähinnä minä, jättiläinen, liiskasin).

Lauantai-iltana käytiin vielä sisko-kultien kanssa DTM:ssä tanssimassa. Tykkäsin miljoona kertaa enemmän yläkerran vanhoista veisuista kootusta potpurista (katson sineen taivaan, äidin pikku poika..., Ei oo, ei tuu!..., ym. ym. "ikivihreitä") kuin alakerran nykymusiikista, jossa en erottanut milloin kappaleet vaihtuivat enkä tunnistanut esittäjiä. Mutta en kokenut kertaakaan vanhaa tuttuani "miksen ole kotona sohvannurkassa villasukissa lukemassa ihanaa kirjaa" - oloa, joka niin usein baarissa yllättää, että sinänsä ei pöllömpää. Käytiin vielä Mäkkärissä kotiin lähtiessämme ja sitten yksin kävellessäni ohitseni ajoi viisi venäjänkielistä poikaa, jotka kiljuivat minut nähdessään "Privjet! Prostituska!". En osaa venäjää mutta luulen käsittäneeni viestin... Jostain syystä tuo nauratti kuitenkin kamalasti seuraavana päivänä.

Huomenna, viikon ainoana vapaapäivänäni, haluaisin mennä rannalle ja saada kivan rusketuksen. Toteutukoon toiveeni.

Intohimo

2011-07-13T15:47:00.000-07:00

Näin rauhalliseksi ihmiseksi suhtaudun merkillepantavalla sisäisellä intohimolla joihinkin asioihin, kuten lempiohjelmiini*. Nyt olen yövuoroissa katsellut Ally McBealia, ja voi, oi!, se on niin hurmaava, etten voi olla välillä päästämättä leveää sisäistä huutonaurua, joka toisinaan jopa purkautuu huuliltani pienenä tirskahduksena. Tv-ohjelmille ja leffoille nauramisessa on muuten se juttu, että yleensä porukassa tulee naurettua ääneen vaikkei edes olisi mikään kummoinen juttu, mutta yksin saattaa vain katsoa pokkana tyyni ilme kasvoilleen, välillä korkeintaan vähän hymähtää. Ehkä se on porukassa vähän sellaista sosiaalista naurua, tai sellaista että minä tajusin vitsin.

Lempisarjojani** on kolme: Ally McBeal, Rimakauhua ja Rakkautta sekä Täydelliset naiset. Käytin äsken pitkän ja ärsyttävän tuokion miettimällä, mitä katsoisin jos saisin katsoa vain yhtä. En pystynyt päättämään ja sitten huiskaisin koko valinnan pois, miksen muka saisi katsoa kaikkia. Paitsi jos joutuisin lapsuuteni kuvitelmaan vankilasta, siitä miten siellä ollaan niin ilkeitä, että kysytään vaikka mikä on lempiruokaa ja sitten mikä huonointa, ja sitten saakin aina vain sitä huonointa eikä ikinä lempi-. Onneksi olin jo nuorella iällä niin ässä agentti, että mursin systeemin, ja nytkin voisin siis sanoa, että kolme kaikkein huonointa sarjaa on kyllä Ally, Rimis ja Täykkärit... Paitsi jos käyttäisin noita lyhenteitä ja ilkeä vankeinjohto ei ymmärtäisi... Tai jos he lukisivat totuuden täältä - lapsuudessani ei ollut nettiä, jonne olisin voinut lörpötellä salaisuuteni vihollisen löydettäväksi.

Täykkäreistä olen noista kolmesta ehkä eniten pihalla. Tuotantokausia on niin monta enkä ole nähnyt kuin ehkä puolet. Silloin kun se tuli viimeksi telkkarista olin jostain syystä joka hiivatin maanantai iltavuorossa, ja vaikka huhkin hommani ajoissa, että saatoin kello 21 lösähtää telkkarin eteen, piti puoli kymmeneltä kuitenkin pitää raportti yökölle ja siksi olinkin aina vähän pihalla naisten viimeisimmistä käänteistä. Pitäisi ostaa niitä bokseja, minulla on vasta ykkönen ja kakkonen.

Rimakauhua ja rakkautta on tuttu ja rakas. Minusta siinä sarjassa maistuu elämä, siinä tapahtuu noloja asioita (eikä aina mitenkään hassulla tavalla noloja vaan sellaisia jotka saavat kiemurtelemaan myötähäpeästä - yksin katsoessani toki kiemurtelemaan sisäisesti), henkilöt ovat monin tavoin vajaita ja hyvin, hyvin inhimillisiä. Rakastan jopa tomppelia Davidia, kaikessa pöyhkeilevässä pöhköydessäänkin hän on inhimillinen ja niin liikuttavan kömpelö, että tahtoisin kietoa hänet viltteihin ja viedä satuterapiaan.

Ja entäs Ally! Katsoin sitä silloin kun se viimeksi tuli telkkarista, varmaan kymmenen vuotta sitten. Elin silloin ala-asteen loppua ja yläastetta ja nyt kun olen taas alkanut katsoa Allya (ja Biscuitia, Billya, Georgiaa, Reneea, Richardia ja kaikkia muita) tällä varttuneen naisen kypsällä elämänkokemuksellani, en todella tajua tajusinko koko sarjasta mitään kymmenen vuotta sitten. Naurattiko se minua? Ymmärsinkö vitsejä? Muistan miten silloin kohistiin miten Ally on niin kamalan laiha, mutta maailma muuttu eskoseni, koska ei hän nyt minusta mitenkään kamalan laihalta näytä. Mikä tosiaan kertoo maailman muuttumisesta, koska onhan hän nyt hyvänen aika laiha kuin mikä, mutta ei sen laihempi kuin kaikki mallit tai muut tähtöset joita näkee. Richard oli silloin mielestäni ihanin mies ikinä, mutta nyt se poikamainen vastuuttomuus välillä jopa ärsyttää (vaikka, on hän silti vieläkin aika ihana). Bill on jotenkin tylsä ja ärsyttävä, kun ei osaa pistää tiukkaa pistettä hänen ja Allyn muinaiselle suhteelle ja etenkinn erolle, olisi mies ja vaihtaisi vaikka työpaikkaa ja keskittyisi kauniiseen, älykkääseen, hauskaan vaimoonsa, jonka hän jollain ilveellä on pauloihinsa saanut. Ja Biscuit, John... Voitko rakas ikinä antaa anteeksi, että silloin nuorena ajattelin sinun olevan outo ja tylsä?

* Huvittavaa, jos tässä alkaisin luetella vaikka jotain pyykinpesuohjelmia, miten sisäinen intohimoni suorastaan roihahtaa hienopesuohjelmassa, ja entäs vain villalle tarkoitettu sitten...

** Ja tässä seuraisi kuvaukset esimerkiksi reisille, vatsoille ja pakaroille tarkoitetuista pitkäkestoisista, kiinteyttävistä sarjoista :D

Kissaterapiaa

2011-07-06T13:40:00.000-07:00

Ilon kautta

2011-07-05T13:33:00.000-07:00

Voi kurjuus kun Villen pitää olla yövuorossa juuri nyt, kun sain vihdoin uuden kamerani käsiini enkä - liikuttavista pyrkimyksistäni huolimatta - saa siirrettyä kuvia kamerasta koneelle. Olisin halunnut laittaa tänne yhden huipputasokkaan videon kotikissa Kirpusta... Vähän kurjaa on myös se, ettei kamera ihan ehtinyt mukaan Tampereen reissulleni, jolla olin sunnuntaista tähän päivään rakkaan ystäväni luona. Voin kuitenkin vähän kertoa ilman kuvia. Vaikka jos olisi kuvia niin välttyisin tuhannelta sanalta - no joo, heh hee. :-D

Lähdin siis sunnuntaina töideni jälkeen hikisestä, helteisestä Helsingistä viileään Tampereeseen (ja olen ihan hukassa noiden adjektiivi + paikannimi - taivutusten kanssa. Viileään Tampereeseen? Viileälle Tampereelle? No pointti nyt varmaan kuitenkin tuli selväksi, viileää oli.). Mentiin heti syömään ja söin elämäni parhaan vuohenjuustosalaatin. Se oli mukavan ruokaisa, ehkä siksi että joukossa oli pestoa. Ja juustoa sellainen hillitön könttä. Tuosta alkoi koko vierailuni kestäneet kahteen pekkaan vietetyt ruokafestivaalit, jotka alkoivat aamuisin pekonilla ja munilla, joita ystäväni paistoi minulle kuin huolehtiva rakastaja ja sai minut tuntemaan itseni jotenkin aivan erityiseksi... Enkä kerrankin vaivautunut tuosta huomionosoittamisesta, nautin siitä ja tiesin ystäväni tietävän ettei olisi pakko; ruokafestivaaleihin jatkuen kivassa meksikolaistyyppisessä ravintolassa syömääni pekonilla, cheddar-juustolla ja jalapenoilla täytettyyn pihviin ja huipentuen kauppahallista ostamiini kuivahedelmiin, kiiviä, mansikkaa, melonipaloja, nam. Sorruimme shoppailun turmiotielle ja ostin neuleen, joka on iso ja muodoton beige möhkäle ja päällä kuin rakkaan ihmisen turvallinen syli, ja kävimme vakoojamuseossa, jossa töytäilimme hysteerisesti hihittäen seiniin ja toisiimme. Kiipesimme Pyynikinharjulle ja hortoilimme kaunista metsäpolkua takaisin. Kävimme lukemattomia pitkiä keskusteluja, kirjoista tietenkin, ja sitten kaikesta muustakin...

Kotimatkalla junassa ajattelin, että olen taas ladattu täyteen lämpöä ja iloa ja nämä varastot eivät ihan hetkessä tyhjene. Hetkellisesti ne tyhjenivät kyllä jo saman junamatkan aikana, kun lähelleni istahti kaksi toisilleen tuntematonta miestä. He alkoivat jostain syystä jutella, toinen kertoi miten hän on nyt puolen vuoden ajan taittanut tuon saman matkan Helsinkiin, yleensä autollaan mutta nyt se pahus hajosi, pitää mennä junalla ja se on kallista kun joka päivä, mutta pitäähän tietysti mennä; vaimo on Meilahdessa sairaalassa, hän sairasti tammikuussa erään virustaudin ja sitten se ei ottanutkaan parantuakseen ja nyt hän on ollut sairaalassa jo seitsemän kuukautta, sisuskalut alkavat pettää lääkkeistä ja kaikesta, ja ovathan ne lääkkeet kalliitakin, yksikin purkki josta riittää kuukaudeksi maksaa 3000 euroa, ja maksaahan Kela siitä osan mutta jää siitä itsellekin..., ja vaimo on 46-vuotias ja hän sai uudet keuhkot keväällä, kallista se sairastaminen, on pitänyt myydä työkoneita ja huonekaluja mutta materiaahan nuo tietysti. Syksyllä kuulemma tietää että jaksaako vaimo enää elää, syksyllä tapahtuu käänne ja syksyyn on vielä aikaa, ja siksi mies käy joka päivä, koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Mutta aina kun on elämää on toivoa ja siksi pitää vaan jatkaa, mies sanoi eikä hänen äänensä ollut yhtään katkera, se oli hyväksyvä, toteava, ja samalla niin lohduttoman surullinen. Rakas vaimo, ikävä, teen mitä tahansa, että... Toisen miehen asema tuli ja yllättäen hän kätteli, pitkään, ja sanoi niin kuin itsekin olisin halunnut osata sanoa, sinulla on oikea asenne, paljon paljon voimia nyt.

Ja silloin minä käänsin pääni ikkunaan ja purskahdin itkuun.

Kesä

2011-07-01T13:37:00.000-07:00

Kesäkenkägavaldini. Nuo kukalliset ja sitten nuo mustat nahkaiset on tämän kesäisiä ostoja.

Parvekkeelta äsken.

Oops! Värjäsin tänään hiukset punaisiksi.

Nami herkku

2011-06-29T03:07:00.000-07:00

Tein sunnuntaina tällaista kinkkupiirakkaa, jonka ohjeen löysin yhdeltä karppisivulta. Tosi hyvää, suosittelen! Kamalan suolaista tuli, kun laitoin vielä aurajuustoa, mutta, kuten sanottu, hyvää:

100 g voita

1,5 dl soija-/ ruisjauhoja (minä laitoin noin puolet ja puolet)

1 dl vehnäleseitä

2 rkl kylmää vettä

2 dl juustoraastetta

Noista tulee pohja. Jauhot ja leseet nypitään voihin. Sitten lisätään vesi ja juustoraaste. Päällinen on tällainen:

kinkkukuutioita

paprikaa

(aurajuustoa)

2 kananmunaa

2 dl kermaa (ite laitoin maitoa)

mustapippuria

1 dl juustoraastetta

Levitetään kinkut, paprika ja aurajuusto pohjalle (joka on levitetty piirakkavuokaan). Kaadetaan munamaito päälle ja lopuksi juustoraaste. Ja sitten vain uuniin 200 asteeseen puoleksi tunniksi. Itse paistoin vielä pelkkää pohjaa ennen täytteitä viitisen minuuttia.

Seuraavaksi aion kokeilla jauheliha-kaali-täytteellä. Nami slurpsis. :-)

Ei ole kasvua ilman kipua.

2011-06-27T02:10:00.000-07:00

Olen ollut mieleni syövereiden synkkiin pohjamutiin vajonneena viimeiset päivät ja viikot, mutta nyt ajattelin rämpiä sieltä pois. Kohti aurinkoa, sinistä taivasta, tai maallisemmin Suomenlinnaa, jonne mennään Villen kanssa tänään, kunhan tuo ukkeli nyt saa itsensä kammettua sängystä. Kävin jo patistamassa ja peittojen alta kuului uninen mukellus "aikalisä", ja kun valistin hänen olevan jo aikalisällä, alkoi peittovuori tutista ja sen alta pullahti näkyviin kaksi sormea "toinen aikalisä" urahduksen kera. No, kiirekkös tässä, vapaapäivällä, ja tosiaan kun mieli nyt hyvin nukutun jälkeen on taas kepeä, palikat ojennuksessa.

Syy huoleeni ja murheeseeni on ollut se, että sain joku aika sitten töissä kuulla saavani eräänlaisen palkankorotuksen. Se on sellainen tsemppiraha, joka vuosittain myönnetään yhdelle työntekijälle ja on pysyvä lisä palkkaan. Olin niin onnellinen että, onni vain läikkyi ja lämmitti ihan sormenpäitä ja varpaita asti. Päätin etten kerro siitä kenellekään, lellin sitä omana kivana juttunani enkä anna kenenkään vähentää iloani.

Noh, sitten jonkun päivän päästä kerroin Villelle. Toden puhuakseni olisin varmaan kertonut heti, mutta satuimme olemaan silloin riidoissa ja piti odottaa, että olemme taas puheväleissä. Sitten synttäreilläni kerroin humalassa siskolleni. Mutta ei noissa kertomisissa mitään, tiesin noiden kultaisten ihmisten olevan iloisia puolestani ja sillä ilollaan vain vahvistavan omaa iloani.

Samoihin aikoihin töissä yksi työkaverini kysyi, tiedänkö kuka sen rahan sai. Sanoin etten tiedä ja vaihdoin vaivautuneena aihetta. Toivoin että asia olisi sillä käsitelty, mutta pari viikkoa sitten hän kysyi uudestaan, ja kysyi suoraan, sinäkö sen sait. Myönsin hämilläni, ilon ja vaivautuneisuuden ristitulituksessa, ja sitten:

Sain kuulla kymmenen minuutin yksinpuhelun siitä, miten tämä työkaverini olisi asainnut sen enemmän, miten sain sen vain siksi, että olen niin kiltti enkä ikinä sano esimiehellemme vastaan (?), miten tämä työkaveri on ollut tuolla kauemmin ja aina ennen raha on mennyt järjestyksessä, miten tämä työkaveri on niin ahkera ja todella olisi ansainnut sen, miten vedin sen välistä ja mitä kaikkea. En osannut sanoa oikein mitään (ja se harmittaa eniten). Sitten kuulin kautta rantain, että tuon jälkeen hän on puhunut kannustusrahani saannista kaikille (selkäni takana tottakai), ja miten on niin sitä mieltä että meni väärään osoitteeseen.

Ja tuon takia olen viettänyt unettomia öitä ja alavireisiä päiviä painontunne rinnassani. En jaksa sitä työpaikan selän takana supinaa ja kuhinaa, sitä joidenkin naisten jatkuvaa valitusta joka ikisestä asiasta.

Mutta nyt mielessäni on rauha, kuten sanottu palikat järjestyksessä, voin vaikuttaa omaan olemiseeni ja asenteeseeni, voin johtaa itseäni työntekijänä, ja se riittää. Ja ajattelen, että ansaitsin sen palkankorotuksen ihan siinä missä muutkin.

Karppausta ja vankilapoika

2011-06-22T03:33:00.000-07:00

Karppaus on mahtavaa! Pömpöttävä mahani on muuttunut sieväksi pikku pömpöksi, aamuisin suorastaan litteäksi. Ruokailun jälkeen ei tule väsynyttä, turvonnutta oloa. Ja, toisin kuin olin luullut, ei karppaaminen ole hankalaa jatkuvaa hiilareiden laskemista ja omien omituisten ruokien vaivalloista väsäämistä, vaan simppeliä ja arkijärkistä. Helppoa kuin heinänteko, meinasin kirjoittaa (kesästä villiintyneenä), mutta sitten mietin itseäni heinäntekopuuhissa, löisin varmaan sirpillä jalkani reidestä poikki, ja heinäpaalin sijaan seivästäisin itseni. Joten unohdetaan nuo mielikuvat...

Karpatessani olen syönyt paljon salaatteja, kanaa, tonnikalaa, hedelmiä, kasviksia. Olen juonut kahvia ja vettä. Herkutellessani olen syönyt tummaa suklaata ja viikon karppauksen jälkeen se maistuu ihanan makealta, paremmalta kuin maitosuklaa koskaan. Olen syönyt kaalikääryleitä, vaikka niissä on riisiä, ja lihapullia, vaikka niissä on korppujauhoja. Sen sijaan en ole syönyt leipää enkä riisiä, pastaa, perunaa lisukkeena. Eilen ostin cappucino-"annospusseja" ja äsken kiehautin itselleni yhden ihanan, kuohkean, sokerisen cappucinon, ja vaikka siinä on hiilareita ja sokeria niin juon sen, koska on vapaapäivä ja haluan lelliä itseäni.

Ehkä parasta karppaamisessa on se, ettei tarvitse laskea kaloreita. Juustolla, voilla ja kermalla saisi läträtä mielin määrin, mutta ilokseni olen huomannut, ettei huvita. Laitan salaattiin fetaa, karppileipiini vähän juustoraastetta, mutta voissa ja kermassa muhitetut ja rasvaisella juustolla kuorrutetut ruoat lähinnä yököttävät.

Toivottavasti tämä hyvinalkanut homma kestää, ja kestää, ja kestää. Ohi voileipäkakkujen ja sämpylöiden, vohvelit ja muurinpohjaletut kiertäen, syksyn tuulissakin hiilaripitoista lämmittävää lohturuokaa kavahtaen.

Silitysrauta hajosi toissapäivänä. Luulen, että joku näppärä onnistuisi sen korjaamaan, mutta sen sortin näppärää ei tästä taloudesta taida löytyä... Raudan takaosa repsottaa irti enkä saa sitä painettua paikalleen. Katselin pankkitiliäni ja mietin, että voin ehkä investoida uuteen rautaan, menen maanantaina katselemaan. Sittenhän torstaina tuleekin jo palkka.

Menen tänään illalla yhdelle ystävättärelle kylään, ja sitä ennen aion käydä Ateneumissa. Siellä on joku sellainen näyttely kuin Lapin lumo, tai Lapin taikaa tai sellaista. Lappi. <3 Haluaisin ehkä joskus asua Lapissa.

Muuten, ihottuma on taas poissa. Hyvä etten varannut kallista aikaa lääkäriltä.

Parturoin eilen Villen hiukset. Meillä oli illalla yksi kaveri kylässä, ja hänen lähdettyään keksin voimani tunnossa (ja punaviiniä päässäni), että nyt kyllä pitää päästä tuosta sun tukasta eroon. Seuraavassa hetkessä Ville istui vessanpöntön päällä ja minä leikkasin keittiösaksilla tukkaa sydämeni kyllyydestä. Se oli niin kivaa hommaa, että näin jo itseni luomutilallisena omia lampaitani kerimässä, naps naps sakset vaan viuhuvat ja suuria villatuppoja putoilee maahan, ja taisin sanoa ajatukseni ääneenkin, josta Ville sitten pudotti minut maanpinnalle muutamalla realistisella toteamuksella. ~~Kerintävaiheen~~ leikkaamisen jälkeen oli vuorossa höyläys, ja siinä vaiheessa muistin taas, miten kamalaa hommaa se on. Nitkutin ja jyystin höylällä ja Ville-urhea, joksi voimme häntä tuon koettelemuksen jälkeen kutsua, vakuutti että ei satu, ja noin tunnin nitkutuksen ja jyystämisen jälkeen hänen päänsä kiilsi kuin vankilapojalla ja tuntui miellyttävän nahkealta ja näytti hyvältä.

Ihania päiviä

2011-06-19T06:47:00.000-07:00

Olen viettänyt ihania päiviä. Äiti tuli Helsinkiin ja ollaan vietetty yhteistä aikaa kaupungilla pyörien, Kiasmaan tutustuen, herkutellen, shoppaillen, nauraen, jutellen. Olen iloinen, että karppaus ei ole estänyt minua nauttimasta herkuista, vaan ulkona syödessämme pystyin valitsemaan listalta ihan siinä missä muutkin. Toisella kerralla otin mozzarellasalaatin, jossa oli paljon tuoretta mozzarellaa, jättimäisiä oliiveja ja ihanaa parmesaania, toisella kanaa herkullisen kasvihöystön kanssa. Kahvilla käydessämme otin cappucinon ja se oli niin hyvää, etten edes kaivannut mitään pullapalaa kyytipojaksi.

Shoppailuosioon kuuluu musta neuletakki (10e! Kiitos alennusmyynnit), sukat, kukalliset ballerinat ja violetit sortsipöksyt, jotka ovat niin löysät että näyttävät hameelta. Kaksi viimeksi mainittua ostin lahjakortilla, jonka sain synttärilahjaksi. Äitiltä sain vielä vaaleanmintun värisen paidan, kasvojenpuhdistusaineen, ruusuja ja ruokaa. Kyllä kelpaa.

Kiasmassa oli kiva käydä ja annoin taas itselleni henkisiä korvapuusteja, että pitäisi käydä useammin kulttuurin parissa. Sielukin tarvitsee ravintoa! Onneksi nauran paljon, kyllä se sillä jo pitkälle pötkii.

Tänään olen potenut huonoa oloa. Ihottuma villiintyi taas parannuttuaan ensin miltei kokonaan, ja kainaloni ovat verestävät, kipeän kutittavat, rumat. Eilen käytiin Villen kanssa kaljalla, ja vaikka join vain kaksi oli se karppaukseen tottuneelle keholleni ilmeisen liikaa, koska oksensin koko kotimatkan ja nukahdin heti kotona sohvalle, ja nukuin neljätoista tuntia. Herättyäni melkein ryömin suihkuun enkä jaksanut edes seisoa, vaan kyhjötin epämääräisenä myttynä suihkun lattialla veden valuessa päälleni. Kun vielä kuukautiset alkoivat kipeinä ja pakottavina, ovat sunnuntain sävelet selvät: sohva ja tv, täältä tullaan.

Se munan haju.

2011-06-15T13:55:00.000-07:00

Olen pitänyt nyt joitakin päiviä uutta kampausta, joka koostuu kahdesta korvallisille laitetusta nutturasta, ohuesta hiuspannasta, taaksepäin kammatusta otsatukasta ja kuohkeudesta. Kampaus sopii minulle - luultavasti siksi, että sykeröt loppuvat hyvään kohtaan vähän korvien alle, ja kasvot näyttävät herttaisemmilta kuin leuka ja kaikki tämä neliskulmaisuus ei korostu liikaa. Kannattaisi varmaan leikata polkkatukka, mutta ei kyllä minä nyt kasvatan kun olen kasvattanut jo vuoden. Ja vaikka tämä nykyinen tukanpituus saakin minut näyttämään berhandilaiselta/ 57-vuotiaalta (jota elämä ei ole kohdellut hyvin), niin käännän kasvoni valoon ja elän siitä uskosta, että hartioille ulottuva pituus voisi näyttää ihan kivalta.

Karppaus on sujunut ihan hyvin (paitsi äsken söin palan mansikkakakkua). Töihin tullessani söin ison lautasellisen salaattia, johon sotkin tonnikalaa, fetajuustoa ja oliiveja. Karppauksessa inhottaa jo nyt se rasvan määrä sekä kananmunan tuoksu, mutta kunhan nämä yövuorot loppuvat voin alkaa tehdä enemmän ruokaa kotona - salaatteja, lihaa monessa muodossa, kalaa. Hyvää tuoretta ruokaa. Nyt tein maanantaina kahta erilaista karppileipää, ne eivät ole pahoja mutta kuten sanottu, se munan haju...

Liviltä tulee nyt joku seksiohjelma. Näen sen täältä toimistosta ikkunasta, ja äsken kun työnsin ensimmäistä kakkulusikallista suuhuni ja satuin vilkaisemaan olkkariin sain silmilleni kuvaruudun täydeltä naisen vaginaa. Olkoon mikä valistusohjelma ja luonnollista ja naisen keho kaunis (koska se on), mutta silti...

Valitettavasti kakku ei kuitenkaan jäänyt syömättä.

Kiukkuinen eukko laihdutuskuurilla

2011-06-13T15:03:00.000-07:00

Olen pitkästä aikaa yövuorossa. Väsyttää. Väsymystä lukuunottamatta on kivaa olla täällä omissa oloissani valvomassa. En ole vielä alkanut tehdä hommia, katsonut telkkaria vain ja roikkunut netissä, mutta kohta veivaan lihapullat huomiseksi. Sitten katson ehkä taas vähän telkkaria.

Aiemmin katsoin Sinkkuelämää, jossa Carrie heilasteli jonkun jazz-fani Rayn kanssa. He olivat vasta tavanneet, toisilla treffeillä ehkä, ja se Ray-heppu alkoi "soittaa" Carriea kuin bassoa ja työnsi sitten kätensä tämän pöksyihin, ja Carrie oli ihan fiiliksissä. Huomasin ajattelevani, että hyi ja kamalan aikaista ja vielä kerran hyi, ja sitten ajattelin että olenko tulossa inhottavaksi naamaa nurpattavaksi valittaja-eukoksi vai aikuiseksi itsenäiseksi naiseksi. Yksi päivä kotona valitin Villelle että olen nykyään kauhea valittava akka (valitettuani sitä ennen hänelle jostain) ja Ville sanoi niin olet, mutta että mehän ollaan nyt niin tiivis yksikkö että kai se kuuluu kuvioon että välillä valitat... Ja minä sanoin että niin, me olemme nyt tiimi, ja lisäsin känisevällä äänellä, että vaikka tämä tiimi nyt rakoileekin, kun ei ole yhteistä aikaa...

Aloitin tänään, tai eilen, vähähiilarisen ruokavalion eli karppaamisen. Illalla tein ennen töihin lähtöä kolmea erilaista karppijuttua: pizzaa, leipää ja suolaisia muffinseja. Toivottavasti onnistun tässä ruokahommassa nyt. Katsoin ystäväni viime viikolla ottamia kuvia, joissa nauran silmät sikkuralla ja maha pömpöllä, ja ajattelin hyi miten lihava, mutta sitten katsoin uudestaan ja ajattelin näytänpä onnelliselta, ja äsken ajattelin hurskastelevasti, että läheiset ihmiseni eivät voisi pitää minusta enempää vaikka olisin minkä näköinen, joten eikö itsekin kannattaisi vain tykätä. Olen kuitenkin itseni pisin ihmissuhde, ja hyvällä tahdolla siitä voi muodostua suorastaan rakkaussuhde.

Aion kuitenkin kokeilla sitä karppaamista.