Kello kolmen lettukestit ynnä muita juttuja

Kolmas ja viimeinen yövuoroni. Huomenna pitää herätä näihin aikoihin, kolmelta. Kauan odotettu matka on ihan juuri!

Äsken pidin itselleni kello kolmen lettukestit. Tuli mieli lettuja ja siitä se ajatus sitten lähti. Letuista tuli ihania, pitsireunaisia, ja oli idyllistä syödä niitä villasukat jalassa, kimaltava hanki rikkinäisten sälekaihtimien takana.

Heh, en muuten tiedä, oliko se sittenkään Villen kuorsaus, joka minua taannoin valvotti. Päivällä, kun nukuin töistä tultuani, naapurissa tehtiin remonttia, porakone ulvoi ja vasara löi, kuulin sen ruetessani nukkumaan 08:30, sitten en kuullutkaan mitään, ja kun heräsin 12:30 porakone ulvoi ja saha lauloi yhä. Kävin vessassa ja jatkoin unia, nukahdin heti. Olikin tietysti aika paljon univelkaa.

Tänään ennen töihin tuloa kävin siskollani. Ostettiin Subwayt ja pupellettiin, puhuttiin kilpaa, nähdään liian harvoin. Molemmilla oli uudet kengät ja koikkelehdimme niillä ympäri pientä asuntoa kuin hullut kenkämannekiinit. Sitten minun piti lähteä töihin ja lysti loppui siihen.

Olen lukenut onnellisena sitä Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun. On kaikin puolin ihana kirja, mutta erityisen hieno minusta Nellin nuoruusajan kuvauksissa, niistä tuntee koko sen nuoruuden ja kasvamisen kipeyden, hän osaa esittää sen just. Kirjaa lukiessa tekisi mieli kuunnella jotain taistolaislauluja, tykkään tuosta taistolais-sanasta muutenkin, siinä on tekemisen meininki.

Aikajanalla

Tämä on ollut kummallinen päivä. Aamulla ajauduin riitaan työkaverini kanssa. Tiuskimme parit tiuskaisut ja sitten minä halusin selvittää asian, hän sanoi että se on jo selvä ja itki. Minä itkin kotona niin että silmät turposivat päästä enkä saanut nukuttua kuin kolme tuntia. Sitten päätin, että jos hän sanoo että asia on nyt selvä, niin silloin se on ja jatkossa kuin näemme hän on minua kohtaan aivan samanlainen kuin aina ennen, hänellä ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja jos hän tarkoitti mitä sanoi, ja jos ei - se ei ole minun vastuuni. Ja aikaa myöten koko asian päälle valuu aikaa niin että se unohtuu ja menettää särmänsä, ja tuon kirjoittaessani näen mielessäni lasinsirun jonka päälle hiljalleen ropisee multaa ja siellä se siru on, mutta ei se enää viillä, kaikki on hyvin kaikki tulee olemaan hyvin, ei se enää viillä. Riidaksi paisunut asia ei ollut iso, mutta tapa jolla puimme sitä oli lapsellinen ja ilkeä. Sanoin sata kertaa, että voidaanko selvittää tämä, hän sulki minut pois ja minä olen ollut niin väsynyt kaikesta tästä univelasta, että olen kuin vilttiin kääritty, pääkin pumpulia. Vähän niin kuin kova humala päällä koko ajan. Odotan sitä kikatusvaihetta. Huuleeni puhkesi tykyttävä iso herpes ja ajattelin, välillä romantiikkaa ei ole pussailu vaan se, että puoliso tuo apteekista zoviraxia.

Kaikesta tästä huolimatta ja kaiken tämän takia olen onnellinen. Maalasin äsken kynnet mintunvihreällä, ostin lakan Lontoosta kesälomallani ja olen koko syksyn miettinyt, onko mitään järkeä maalata kyntensä homeen värisiksi. Tänään niksahdin ja väri näyttää ihanalta: se on minttujäätelöä, vauvojen vaatteita, kesä, meri. Sain rakkaalta kipeältä ystävältäni viestin ja sydämessäni läikähti, hän kirjoittaa minulle sairaalasta, hän kirjoittaa minulle sairaalasta.

Tärkeimpänä asiana tänään ja toivottavasti aina on ollut se, että miettiessäni riitaamme ja kaikkea muutenkin pystyin kirkkain silmin katsomaan peiliin ja nyökkäämään: olen suoraselkäinen, pystyn, haluan ja uskallan seisoa tekojeni ja sanojeni takana. Tekisin samoin uudestaan. Se on ihanaa huomata, kun välillä olen pelännyt että kasvan kieroon, olen vinossa ja ihan siellä marginaalin laidassa rumana suttuna. En minä ole.

Lupaus

Meillä on töissä niin, että jos tekee ylimääräisiä vuoroja, esimerkiksi tulee paikkaamaan jotain sairastunutta (heh), ei siitä saa mitään hälytysrahoja tai muuta hienoa, mutta voi kerätä itselleen vapaita. Tunnit voivat olla miinuksella tai plussalla. Miinustunnit pitää saada tasattua neljässä kuukaudessa, plussatunteja saa kerryttää ja pitää esimerkiksi kesäloman yhteydessä. Meillä on töissä joitain reippaita ihmisiä, jotka aina tarjoutuvat tuuraajiksi, ja saavat sitten useamman viikonkin ylimääräisiä vapaita palkaksi tästä ahkeruudestaan.

Kehtaanko kertoakaan, että minä en oikeastaan ikinä jaksa jäädä pitkään vuoroon/ tulla vapaapäivänä töihin. Nytkin olen - kehtaanko kertoakaan vol. kaksi -  k o l m e k y m m e n t ä  tuntia miinuksella. Huh! Lisäksi minä olen se tyyppi, joka lähtee usein aikaisemmin, jos se vain on mahdollista. Noistakin tunnin, kahden aikaisemmin lähdöistä kertyy pitkässä juoksussa kokonaisia päiviä, jotka on vain tehtävä takaisin.

Uuden vuoden lupaukseni onkin, että rupean jatkossa tekemään tunteja sisään, silloin kun se vain on mahdollista. Ihan oikeasti pitkä vuoro menee siinä missä normaalikin, kun ei vain ajattele - sen kun vain menee ja tekee reippaalla Minä pystyn tähän - asenteella. Se on kuin rahaa laittaisi pankkiin: saa normipalkkansa päälle ylimääräisiä lisiä (jotka muodostavat ison osan palkastani, sellaisissa listoissa kun on tehnyt paljon sunnuntai-/ yövuoroja, voivat lisät olla reippaasti yli viisisataa), saa ihania ylimääräisiä vapaita myöhemmin käytettäväksi JA ei pääse tuhlaamaan rahaa mihinkään, kun on vain töissä. Win-win-win-situation siis.

Otin heti tänään lupaukseni lunastukseen ja jäin iltavuorosta suoraan yövuoroon. Eihän tästä tunteja tule paljoakaan, kun minulla olisi ollut huomenna, siis tänään, aamuvuoro, mutta ajatus on tärkein nyt. Tästä lähtee. Ja, kuten sanoin Villelle puhelimessa, sama mun on töissä valvoa kun en kuitenkaan saa kotona nukuttua.

Kirjoja, elokuvia, unettomuutta

Katsoin eilen ihana elokuvan: Kohtaamisia. On ihan yksi parhaista koskaan näkemistäni elokuvista. Harmitti kun se loppui. Katsokaa, katsokaa!

Kuva

Kuva

Kuva

Olen lukemassa Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka olen halunnut lukea jo monta vuotta. Olen sanonut ennenkin, mutta minä vain rakastan Honkasalon tyyliä kirjoittaa.

Sitten kulttuurista maallisempiin asioihin. Olen kuolemanväsynyt. Olen nyt nukkunut kolme yötä huonosti. Mitä pidemmälle ilta etenee sitä virkeämmäksi muutun, niin että eilenkin, tai tänään, kellon ollessa yhden paikkeilla yöllä olin niin hereillä kuin vain olla ja voi, ei väsyttänyt yhtään. Pyöriskelin taas aikani sängyssä ja menin sitten sohvalle, kun Ville kuorsasi taas. Kuuntelin aikani kuorsausta ja sanoin sitten ääneen, ei Herranen aika oo totta. :-D Pomppasin ylös silmät ja tukka pystyssä ja kahmin sitten peitot ja tyynyt syliin ja menin. Kuorsaus kuului sohvalle ja sanoin taas ääneen, voi vittujen vittu, ja kävin laittamassa oven kiinni. Ei se edes mitään kattoja ja seiniä tärisyttävää kuorsausta ollut, mutta siinä vireistilassani olisin kuullut vaikka höyhenen laskeutumisen. Oli ihan kumma olo, niin virkeä ettei koskaan, tunsin olevani jossain erikoisessa voimani tunto - tilassa. Sain joskus aamuyöllä kuitenkin nukahdettua. Heräilin koko ajan, selkää, jalkoja, niskaa jomotti, ja sitten varvasta. Lopulta heräsin seitsemältä, kun Villen kello herätti aamuvuorolaisen töihin, ja menin takaisin makkariin. Oma kelloni soi 8:40 ja torkutin kymmeneen, nukahdin joka torkun välissä. Näin valveunia ja nousin lopulta ja nyt olen käynyt suihkussa ja syönyt aamupalan ja meikannut ja näytän kauhealta. Aion kävellä töihin, on ihana sää, lunta ja pakkasta ja aurinko poistaa. Matkalla käyn ostamassa korvatulpat.

Koti ja sen hengetär

Rakastan kotiamme. Ihan tavallinen 45 neliön pikkuruinen vuokrakaksiohan se on, mutta näiden kolmen täällä asumamme vuoden aikana se on jatkuvasti elänyt, muokkautunut koko ajan mieleisemmäksi ja omemmaksi. Toivon välillä melodramaattisesti (vähän samaan tapaan kuin välillä itken sitä päivää, kun Kirppu-kissasta jokus aika jättää), ettei tarvitsisi koskaan muuttaa täältä pois.

Hitaasti ja varmasti hän oppii.

Pahoittelen jo etukäteen, jos kuulostan nyt joltain uudestisyntyneeltä Jeesukselta. Palaan kyllä kohta omaksi väniseväksi itsekseni. Sitten ei ole kellään kivaa. :-D

Mutta, niin. Olin eilen koko päivän yksin Villen ollessa töissä. Oli aikaa ja tilaa miettiä, en laittanut edes telkkaria tai radiota. Tein puuhia, joita olin pitkin vuotta kerryttänyt To do - listalleni, ja joita en vain koskaan saa tehtyä työpäivän jälkeen tai vapaapäivinä. Järjestelin dvd:t ja cd:t. Laitoin valokuvat albumiin. Tuohon muuten meni noin 10 minuuttia ja tunsin itseni vähän urpoksi, kun en ollut tarttunut toimeen aiemmin. Pyyhin pölyjä paikoista joista en yleensä, taulujen ja peilin päältä, sängynpäädystä. Pesin päiväpeiton, vaihdoin lakanat. Sisustin vähän, vaihdoin taulujen paikkaa, järjestelin tavaroita uudestaan. Ja tuossa touhutessani siis mietin, että

- Miksen vain olisi onnellinen? Miksi jossain kaiken ilon ja tyytyväisyyden pohjallakin aina kiiluu se paha silmä, joka muistuttaa, mikä merkitys tällä kaikella on, miksi sinä touhuat miksi teet, sadan vuoden päästä kaikki on turhaa. Olen kärsinyt tuosta ajatuksesta jo ihan nuoresta asti, se sekoittuu vaaleanpunaisimpaankin iloon ja onneen. Tiedän että ihmiset pitävät minua iloisena ja optimistisena tyyppinä, ehkä sellaisena jolta asiat onnistuvat ja joka pärjää, ja varmaan yllättyisivät jos tietäisivät tästä iänikuisesta elämän tarkoitus - tarkoituksettomuus - tuskastani. 

- Ajattelen aina, minua ei ole luotu tavalliseen elämään, minun pitää saavuttaa jotain, minun pitää elää aistit avoinna ja vereslihalla, minun pitää. Eilen mietin, jos oikeasti haluaisin sellaista elämää, miksen jo eläisi sitä. Miksen lähtisi toiselle puolelle maailmaa johonkin heimokylään hoitamaan päivisin orpoja ja kirjoittamaan öisin romaania, jos se on sitä oikeasti haluan. Koska... Haluanko. 

- Olen pitänyt itseäni rohkeana, mutta eilen ajattelin, olen pelkuri. Suunnittelen kaikkea, yritän nähdä tulevaan ja hallita sitä, vaikka seuraava hetki voi muuttaa kaiken. Tajusin ensimmäistä kertaa, että ainut mitä minulla on, on tämä hetki. On hyödytöntä itsensä kiusaamista yrittää hallita tulevaisuutta, koska se ei vain ole mahdollista.

- Tuntuu että olen oppinut armollisuudesta, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin olen ajatellut (vaikka olenkin luullut nähneeni väreissä ja kirjoissa). Monella tapaa voi tulla onnelliseksi ja elää onnellisena. 

- Saan olla superonnellinen, että minulla on työni. Sen sijaan, että jatkuvasti märehtisin sitä, kuinka en pääse siinä kehittymään ja haastamaan itseäni, voisin iloita siitä, että ylipäänsä on työ, josta nautin. Että on työ jonne on kiva mennä ja jossa on kilttejä, hyviä, hienoja ihmisiä. Jossa on lämpöä ja iloa ja sellaiset arvot joiden puolesta liputan. Että on varmuus ja vakaus taloudellisestikin.

- Eilen ehkä ensimmäistä kertaa tunsin oikein sellaista syvällistä iloa ja luottamusta tulevaisuuden suhteen. Ihana, luita ja ytimiä koskettava luottamus ja huojennus. 

Illalla sängyssä kerroin nämä ajatukseni Villelle ja hän hymyili ja halasi, sanoi pohdiskelijaksi. Minä sanoin jotain muuta ja lisäsin vielä, kannattaa muistaa, että kun haluaa jotain sydämestään koko universumi alkaa tehdä töitä sen asian eteen. 

Yöllä nukuin huonosti. Winston maleksi ympäri asuntoa, hyppäsi vähän väliä sänkyyn ja tyynylle, kehräsi kuin ruosteinen rukki. Tunsin Villen pinnallisen hengityksen ja tiesin että hänkin valvoo, ja olin pahoillani siitä, koska hänellä on tänään aamuvuoro ja aikainen herätys. Lopulta nukahdin katkonaiseen uneen, josta heräsin Villen kuorsaukseen. Normaalisti olisin tökännyt häntä terävästi kyynärpäällä kylkiluiden väliin, mutta nyt koin samaa zen-henkistä rauhaa kuin päivällä ja hipsuttelin vain vähin äänin sohvalle nukkumaan. Olin juuri nukahtamassa, kun seinän takana Winston kuopi "hiekkalaatikkoa", eli seiniä, pesukonetta ja suihkuverhoa koko voimiensa tunnossa. Eikä vieläkään palanut käpy! Olen zen, eilen, tänään - huomenna?

Kissatädin onnenmurut

Kävin aamulla lääkärissä valittamassa flunssaani, jota olen potenut noin viikon. Flunssaan on kuulunut pieni lämpö, tukkoiset poskiontelot ja kipeät ranteet. Onhan kroppaa toki muutenkin kolotellut, mutta etenkin oikea ranne on välillä niin luita ja ytimiä myöten kipeä, että olen laittanut siihen öisin linimettivoidetta ja ottanut tulehduskipulääkettä. Olen myös yrittänyt hieroa rannettani, mutta kipu tuntuu tosiaan tulevan luista, sellaista kolottavaa vihlovaa säreilevää ikävää kipua. Voihan se tietysti olla, ettei kipu liity flunssaan mitenkään vaan olen niksauttanut käsipoloni töissä. Tykkään siitä miten työni on ihmistä lähellä, miten nostelen, vaihdan asentoa kyljeltä toiselle, kysyn onko nyt hyvä, käännän uudestaan, nostan vielä vähän ylöspäin sängyssä. Mutta kyllä siinä rannepolo voi kipeytyä.

Lääkäri kirjoitti reseptit allergialääkettä, nenäsumutetta ja antibiootteja. Hain apteekista pelkät allergialääkkeet, koska nenäsumutetta löytyy kotoa ja yritän vielä, jos ei tarvitsi syödä taas antipilootteja. Viime vuonna söin viisi kuuria, mikä huolestuttaa minua kovasti. Jos kropalla kestää pari kuukautta (?) saada bakteerikantansa tasapainoon antibioottikuurin jälkeen ei minun kropassani ole ikinä tasapainoa. Siksi varman saankin koko ajan poskiontelotulehduksia. Toinen syy on varmasti nuo kissat ja niiden karvat ja kotimme, joka on täynnä niitä hemmetin karvoja. Siivoamme kyllä kerran, jopa pari viikossa, mutta sitä karvaa on varmasti  i h a n  j o k a  p a i k a s s a . Yksi päivä makailin sängyllämme päiväpeiton päällä ja kun nousin housuni olivat valkoisena karvasta. 

Olen varmaan vähän allerginen. Ihokin reagoi milloin reagoi, jalkani ovat kipeillä "haavoilla" ihottumasta ja raapimisesta, kylkeni, kainaloni, käsivarteni ovat välillä punaisilla laikuilla. Välillä katson alastonta valkoista kehoani ja sitä somistavia punaisena hohkavia laikkuja uimahallin peilistä ja mietin "oh my...". Silti olen onnellinen, että

1. Meillä on nuo kissat. Rakastan niitä karvakavereita, rakastan niin että tänäänkin piti napata Kirppu syliin ja pussailla pitkin sen suloista kissankroppaa, upottaa naama sen pörröiseen pikku mahaan ja tuhista, kunnes se alkoi kiemurrella ja ei ilmeisesti nauttinut intohimoisesta rakkaudenosoituksestani. Kirppu on maailman ihanin kissa, se on niin kiltti, tuossakin paijatessani se olisi voinut purra tai raapia, se olisi ollut ihan asiallinen reaktio epäasialliseen lääppimiseen, mutta ei Kirppu vaan pure. Tai kyllähän joskus, mutta useammin olisi aihetta. Se on ihana kun kiipeää syliin ja rakastaa pienestä sydämestään kaikkia ihmisiä.

Ja rakastan Winstonia, sitä miten se on kotiutunut meille niin hyvin, että kun ystävämme joulupäivänä kävivät hoitamassa kisuja meidän ollessa reissuilla, piiloutui Winston sängyn alle kun ystävämme tekivät lähtöä. Minua ette mukaan vie, tuumi Winston. Se on vakavamielinen kissa, jolla on ehkä totisuutensa alla kuitenkin ripaus leikkisyyttä. Tänäänkin kun Ville pötkötti sängyllä Winston meni kehräämään ja puskemaan viereen ja alkoi sitten hyppiä sängyn puolelta toiselle Villen pään yli. Sitten se meni Villen laukun päälle makaamaan, tällasi itseään varmaan viisi minuuttia siihen pienelle kassille, vaikka vieressä olisi ollut hyvää avaraa sohvatilaa. Lopulta se lysähti muhkuraisen laukun päälle epämukavan näköisenä, pulska pyllynsä päätä ylempänä.

Toivon kovasti, että molemmat kissat saavat elää pitkän, terveen ja onnellisen kisun elämän. Kirppu on minulle rakkaampi, koska olen hoitanut sitä pennusta asti ja se on alusta asti ollut niin läheisyydenkipeä ja ihana, Winston oli jo kahdeksan muuttaessaan meille ja vaikka se ei enää olekaan äkäinen muistan aina sen ensimmäisen vuoden, sen miten se raapi meitä päivisin ja mourusi ovenkahvaan hyppien öisin. Silti sekin on rakas, tietysti, mutta Kirppu on oma, ihana, kaikkein rakkain. 

2. Huolimatta ajottaisista iho-, flunssa- ym. terveysvaivoistani olen terve. Kehoni toimii niin kuin haluan ja - uskokaa tai älkää - mieleni on terve, vakaa. Jos vain muistaisi tuon aina. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, mitä moni haluaa, ja lopulta: mitä ei rahalla saa.

Tässä on monta syytä olla onnellinen.