maanantai 31. tammikuuta 2011

Kaunista, ihanaa, oi elämä oi

Tänään on ollut ihana päivä. Aamulla körötin hitaasti bussilla halki Töölön, Töölönlahtea ylös, Kallion kautta Hakaniemeen. Tiet olivat kapeita ja möykkysiä ja täynnä autoja, ihmisiä, rekkoja, korjaustöitä, ja matkanteko oli hidasta. Hymyilin ja katselin ulos, ei ollut kiire. Hakaniemessä jäin pois ja rakkauteni Helsinkiin humahti täysillä vasten kasvoja, katsoin kaunista talviauringon punaista taivasta ja kauniita taloja ja olisin halunnut halata itseäni siinä keskellä toria, hakea itseni valssiin ja leijailla, pyöriä. Helsinki on kaunis! Ihana, rakas rakas kaupunki. Miten sen voikaan välillä unohtaa?

Yhdeksältä istuin jo kynsityyppiä vastapäätä, käpälät pöydällä ja kynsityyppi niiden kimpussa uurastaen. Tuli vähän sellainen törkeä "olen rikas porvarinarttu" - olo siinä toisen tehdessä ja minun tönöttäessä, mutta samalla se oli tietysti ihanaa luksusta. Ja mitkä kynnet nyt! 


Sainpa Winstoninkin kuvaan, heh. Samainen Winston muuten osoitti eilen illalla sellaista hellyyttä, että kun Ville makasi suihkun jälkeen sohvalla niin Winston hyppäsi kaiteelle ja nuoli Villen pään läpi kotoisin "kuivaksi". Suloista, kai.

Päivällä luin yhtä kirjaa, joka meidän pitää siihen töihin kuuluvaan koulutukseen lukea (tai olisi pitänyt jo, mutta on vähän hakusessa taas opiskelijarooliin solahtaminen). Mielenkiintoista asiaa, totean aina kun saan itestäni irti avata sen kirjan.

Illan suussa kävelin keskustaan ja fiilistelin taas kaunista Helsinkiä. Saatiin vähän aikaa sitten ystävältämme kihlajaislahjaksi Finlaysonin lahjakortti, ja kävin tuhlaamassa sen. Nyt on uudet kylpypyyhkeet, Niiskuneiti-käsipyyhkeet ja patalaput. En voi kyllin kiittää! Pyörin muutenkin kaupungilla ja kas!, löysin ohuen villakangastakin hintaan kaksikymmentä eeroa eli sellaisella vaatimattomalla kuudenkympin alennuksella. Löytö! Illalla tapasin siskotytön ja serkkulikan (heh:D) ja käytiin syömässä sellaisessa paikassa kuin Morrison. 

Elämä on suloista.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Vieras valkoinen valas olohuoneessamme

Pitääpä valottaa vähän suhdettani muutoksiin, lukeehan blogini esittelytekstissänikin kaipuustani ja - ennen kaikkea - pelostani uusiin tuuliin. Tämä on hyvä ja kuvaava esimerkki suoraan arjesta:

Ville osti siis eilen uuden sohvan. Sohva on hieno ja hyvä istua, iso kuin mikä, liian iso meille ajattelin. Tulin töistä kuin myrskynmerkki ja nopeasti saimme riidan pystyyn. Ensimmäinen riita kihlaparina muuten, eikä yhtään sellaista kuin olin kuvitellut; että kun olemme kihloissa joko emme enää riitele, tai riitelemme niin että sormukset lentelevät ja että jotenkin se kihlaus olisi riidoissa tapetilla. Ja nyt mentiin ihan sellaisen normikuvion mukaan - huudettiin, paiskottiin ovia, sanottiin kurjia asioita, ja sitten minä tietysti itkin, ja itkin vallan tikahtumaisillani, uusi sohva tuntui isolta ja vieraalta kuin joku kamala tunkeileva valtamerilaiva keskellä kaunista kotiamme, kotia joka oli oma pikku pesä ja rakas ja tärkeä ja johon oli käytetty aikaa ja ajatuksia. Ja sitten iso valkea mörkö keskellä sitä... Itkin henkeni edestä ja sitten rauhoituin ja nykäisin hihaa ja nyhjäsin ja nyhjättiin ja halattiin ja sovittiin pitkän kaavan mukaan, mmm, ja sitten lyötiin viisaat päämme yhteen ja toden totta, saatiin hyvä ja toimiva järjestys. Ja koti on taas koti ilman tunkeilijoita, oma, rakas, tärkeä, silmäterä, enkä enää muista millainen se vanha järjestys oli.

Mutta silmiä kuumottaa yhä kaikesta siitä itkemisestä.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Härkäpäisen pienet vastoinkäymiset

Tämä päivä on sisältänyt sinänsä pieniä mutta voi niin pipoa kiristäviä elementtejä. Aamulla heräsin liian myöhään. Ehdin syödä puuroni ja juoda teeni (kuin kultakutrissa ja karhuissa ikään - isäkarhu söi suuren lautasellisen puuroaan...) ja sitten pitikin rientää. Halusin käydä ennen töitä salilla. Ei ollut tarpeeksi käteistä ja pihistin Villeltä kolme euroa, mistä tiedotin lapulla tiskauskehotuksen yhteydessä (kuinka ihanaa olikaan varmaan saada moinen pummi- plus käskytyslappu).

Rämmin bussipysäkille ja körötin salille, joka on töitäni lähellä, eli noin puolen tunnin matkan päässä kotoa Noh, hiivatin kuntosali oli suljettu jonkun typerän uppopallo-ottelun takia (siis miten ne ottelee, täyttää koko salin vedellä pallotellakseen vai...).Töiden alkuun oli kaksi ja puoli tuntia, salikassini painoi kuin synti, olin meikitön ja haaveilin treenistä, suihkusta, saunasta ja laittautumisesta. Hyppäsin taas bussiin ja jossain vaiheessa toiseen, ja neljänkymmenenviiden minuutin päästä olin luottourheilutaloni edessä melkein kotimme naapurissa. Maksoin vitosen ja ehdin vesijuosta vimmoissani puoli tuntia, ennen kun piti kipittää pesuille ja meikeille.

Reväytin toissapäivänä vasemman kätenä hypätessäni kylmiltäni vesijuoksemaan raivokkaasti viuhtoen (kun oli niin kylmä) ja käsi vihoittelee yhä. Töissä työkaveri moitiskeli taas minua ahkeruudestani (!!) ja varoitti, että saan vielä burnoutin, ja en saa tehdä yksin kaikkea. Minä purin kieltäni ja hymyilin ja naurahtelin enkä sanonut mitä ajattelin.

Ville oli tänään muuttamassa kaveriaan (ja on yhä) ja sen keikan seurauksenapa meille ilmestyi toinen sohva!! Kihisin kiukkua tuijottaessani täpötäyttä olkkaria, limittäin olevia huonekaluja, jotka Ville lupasi järjestää "huomenna, tai ylihuomenna". Minussa on kuitenkin sellainen härkäpäisen pedantti ominaisuus, että jos olen vaikka matkoilla ja tulen kotiin, en todellakaan jätä kasseja purettavaksi seuraavalle päivälle. Jos muutan, valvon vaikka koko yön, että kaikki on paikoillaan. Jos vaihdan järjestystä, kaiken pitää olla paikallaan saman tien. En kestä venyviä siivousprojekteja - minusta tulee hullu, en syö enkä käy vessassa ennen kuin saan kaiken valmiiksi. Lopulta olen aina palavasilmäinen, pyörtymispisteessä, vapiseva ihmisen kuvatus, siisteys ja järjestys ympärilläni. Sitten saatan mennä syömään ja vessaan. Niinpä nytkin ikään kuin unohdin työpäivän väsymyksen ja kolottavat lihakset ja kääntelin ja nostelin ja kirosin kipeää kättäni ja sain aikaiseksi jonkinnäköisen toimivan järjestyksen. Tämä uusi sohva on aika hyvä, kivan näköinen (vaikkei sovikaan muun sisustuksemme väreihin) ja hyvä istua ja löhötä, mutta armottoman liian ahdasta täällä on. Piti laittaa pirtinpöytä kaappeja vasten kirjahyllyn eteen ja toinen penkki sekä säkkituoli pitää viedä varastoon. Ja kaikki johdot on solmussa, Villen pitää sumplia ne pistokkeisiin. Mutta pakko myöntää, että sohva - sanottakoon se vielä kerran - todella on hyvä, ja ehkä sisustustyynyillä, torkkupeitoilla ym. saan, anteeksi saamme, sen muun sisustuksen kanssa yhteensopivaksi.

Minä menen nyt tiskaamaan, koska -

torstai 27. tammikuuta 2011

"Leipää, ruusuja, aurinkoa, vapautta"

Vietän vapaapäivää ja kuuntelen Ultra Brata. Ah, rakastan sitä orkesteria! Harmi kun olin niin nuori kun he jo erosivat/ hajosivat, että löysin ultriksen vasta myöhemmin. Olisi ollut kivaa käydä keikoilla.

Eilen ja tänään olen huvittanut itseäni kuvaamalla hirv viehkoa olemustani tämän pikkuläppärini web-cameralla. Videot ovat sinänsä hupaisia (tai sitten mun ihan totta pitäisi hankkia elämä), mutta voi hyvä ihme miten mä häslään! Silmät pyörii päässä, pää tutisee, kädet viuhtovat, suu mutruilee ja naama vääntyilee. Saman levottomuuden olen kyllä huomannut itsestäni esim. bussipysäkillä, jossa vaihdan asentoa koko ajan, kuikuilen eteen ja taakse ja pidän pientä liikettä. Samoin töissä viikkopalavereissa. Eihän se nyt sinänsä haittaa, mutta tekee ehkä ulkoisen esiintymiseni epävarmaksi (mitä toki olenkin). Tai sitten eloisaksi. Ehkä jostakusta tärisevä pää ja pyörivät silmät ovat jopa hurmaavaa?

Kirppu hyppäsi äsken syliin kehräämään. Olen niin onnellinen tuosta pikkukissasta, se on ihmisrakas sylikissa ja loputtoman hellyydenkipeä, kiltti ja utelias ja leikkisä. Ja ehkä vähän vilukissakin, koska yöllä se nukkuu monesti meidän välissä peittojen alla. Yhtenä yönä Ville oli todistanut tragediaa, joka koostui elementeistä unissaan kääntyvä raskasrakenteinen nainen (meitsi) ja selän alle ikävästi jäävä kissaparka. En ollut herännyt tapon yritykseeni, ja kohta Kirppu mönki vaivalloisesti selkäni alta ja asettui viereen nukkumaan. Superkissa! Sanoinko jo, että olen mahdottoman onnellinen siitä.

Maanantaina menen laitattamaan itselleni rakennekynnet! En millään malttaisi odottaa. Tänään näen parin tunnin päästä siskokultani, ja mennään ensin Mäkelänrinteen uimahalliin uimaan ja vesijuoksemaan ja siitä hänen luokseen laittamaan ruokaa ja katsomaan matkakuvia. Ja kuten Ultra Bra juuri laulaa, "illalla, sytytämme tulet, ja kaikki on hetken tässä".  <3

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Hullut pukit

Viimeisen kirjoituksen tunnelmista ryhdistäytyneenä päätin ottaa elämäni haltuun ja tehdä siitä kauniin. Olen sopinut tapaamisia ystävien kanssa, ottanut vastuuni töissä ja tänään kävin Villen kanssa treffeillä. Käytiin elokuvissa katsomassa "vinksahtanut joulutarina" Rare Exports, joka oli paras pitkään aikaan näkemäni elokuva. En edes vilkuillut kelloa kertaakaan! Siinä sai itkeä, nauraa ja pelätä, ja tarina oli juuri sopivan vinksahtanut, niin että siinä oli hurmaavaa outoutta mutta kuitenkin se oli täysin uskottava. Ja elokuvan maisemat vetosivat johonkin sieluni melankoliseen, pölyttyneen slaavilaiseen nurkkaan: suttuinen talo Venäjän rajalla, rapisevat maalit talon seinässä ja kämäisiä ulkorakennuksia, karu ruma talvi ja mahdottoman kaunis suomen kieli. Ja tarinan keskiössä olevat isä ja poika olivat liikuttavia, se miten poika halusi isältään enemmän ja isä olisi halunnut olla hellempi isä, muttei se hellyys vaan sopinut suuhun, ja kun oli niin paljon huoliakin, taloudellisia ja vaimon kuolema (tai avioero) ja se sellainen käpertynyt yksinäisyys. Ja kuitenkin hyviä tovereita ja isän vilpittömyys tehdä mitä tahansa poikansa hyvän eteen, ja pojan halu kasvaa isänsä rakkauteen, ja koko se jurottava suomalaisuus, pohjoisuus, Suomen talvi.

Ostin leffaan karkkia ja sipsiä. Ei edes olleet niin hyviä kun muistelin. Ja oikein odotan, että pääsen huomenna vesijuoksemaan. Kävin eilenkin ennen töitä ja se on kunnon urheilua, ja siitä saa niin tasaisesti kipeät lihakset että se tuntuu vain makealta. 

Ennen leffaan lähtöä siivottiin Villesen kanssa. Minä imuroin ja Ville luuttusi ja luututessaan huhuili, hei muistithan imuroida ovien takaa, ja nyt sitten pysyt siinä missä oot, mä en halua mitään jalanjälkiä tähän just luututtuun lattiaan. Ja minä ehkä vähän tunnistin itseni enkä voinut olla hymyilemättä.

lauantai 22. tammikuuta 2011

"Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?"

Pääsin töideni kautta osallistumaan sellaiseen vuoden mittaiseen koulutukseen. Koulutusta on kaksi kertaa kuussa niin, että ensimmäinen kerta on teoriaa luentojen muodossa ja toisella kerralla olemme työnohjauksissa pienryhmissä. Todella mielenkiintoinen koulutus, mutta täytyy sanoa, että nyt olen kyllä joutunut/ päässyt itseäni viisaampaan seuraan. Esittelykierroksella kävi ilmi, että monet ovat kyllä laillani sosionomeja, mutta sitten on myös paljon yliopistossa opiskelleita, parhaillaan johtotehtävissä työskenteleviä, miljoonia lisäkoulutuksia käyneitä ja siis kaikin puolin välkkyä ja urapolullaan määrätietoisesti etenevää porukkaa. Ja ne luennot! Koko ajan tuli uutta asiaa, luennoitsija ehdotteli luettavaksi kirjallisuutta, josta en ole kuullutkaan, ja käytti luontevasti käsitteitä, jotka eivät sanoneet mitään. 

Minun pitää kuitenkin muistaa, että suuri osa koulutukseen osallistuneista on minua vanhempia. Minun urapolkuni alkaa nyt, tai alkoi 4.8.2010 kun pääsin tuonne töihin. En tietenkään ole vielä voinut kahmia itselleni samanlaisia meriittejä. Se ei tarkoita, etteikö niitä tulisi. 

Nyt, kun olen taas ollut yli viikon pois töistä, olen taas miettinyt, mitä oikein tuolla teen ja miksi en ole jossain oikeissa sosionomin töissä. Ja heti kun sain tuon sanottua ääneen eli kirjoitettua tähän tuli ihan kauhea epäusko, että mitä ihmettä oikein horisen! Miksen voi olla tuolla ja miksen voi olla onnellinen, kun kuitenkin tykkään tuosta työstä. Ehdin kyllä vielä, turha yrittää ahmia koko kakkua kerralla kun nyt voin nautiskella tästä yhdestä siivusta. Heh, tuohan sopii myös uuteen painontarkkailijan elämänrytmiinikin.

Eilen työnohjauksessa kävimme läpi jokaisen omia, työssä jaksamista tukevia voimavaroja. Minä tajusin siinä, että ehkä ongelma ei niinkään ole työ, vaan koko muu elämäni. Minua on jo pidempään vaivannut, että aika vain valuu ja lipuu ja en saa siitä otetta. Tuntuu että työn lisäksi olemisellani ei ole merkitystä. Tällaisessa tilanteessa monet varmaan tekevät lapsia, saavat sitä merkitystä olemiselleen. Minä haluan oppia nauttimaan elämästäni, haluan että jos joskus saan lapsia olen sitä ennen saanut elää tätä omaa, kaunista elämääni. 

Nyt pitää vain selvittää, mikä se oma elämäni on.

P.S. Olen muuten terve, mutten edelleenkään kuule oikealla korvallani. En ole kuullut sillä viikkoon ja pelkään, etten enää ikinä kuulekaan. Kävin kolmella lääkärillä tämän korvatulehduksen takia. Ensimmäinen oli viikonloppupäivystyksen lääkäri, joka kirjoitti antibioottikuurin eikä oikein sanonut mitään. Toinen oli työterveyslääkäri, joka kirjoitti toisen antibioottikuurin, hiivasienireseptin, ripulilääkereseptin, tulehduskipulääkereseptin, tukkoisuutta avaavan lääkkeen reseptin ja korvatippojen reseptin ja sanoi, että minun pitäisi mennä korvalääkärille. Kolmas lääkäri sanoi, ettei antibiootit auta tähän vaivaan, että voin lopettaa toiset korvatipat koska hän määrää uudet ja että kuulon häviäminen on ihan normaalia korvatulehduksessa, koska korvakäytävä on niin turvonnut, etteivät ääniaallot pääse sinne. Eli ehkä jos ensimmäinen lääkäri jo olisi vaivautunut kertomaan tuon, ei siihen mennyt tuskin minuuttiakaan aikaa, en olisi panikoinut että jään kuuroksi enkä olisi tarvinnut koko ajan olla varailemassa lääkärinaikoja.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Siskot

Siskot on elämän suola ja sokeri, kuten olen aiemminkin todennut. En voi kylliksi kiittää vanhempiani tai jotain ylevämpää tahoa siitä, että minulla on kaksi täydellistä siskoa. En osaa kuvitella millaista olisi olla ainut lapsi. Ei se varmaan mikään tragedia olisi, kuten ei kai mikään johon on kasvanut, mutta nyt siskosten taikapiiristä se näyttää tyhjältä, yksinäiseltä ja pelottavaltakin.

Suhteeni kumpaankin siskooni on erilainen. Nuoremman kanssa nauramme paljon, meille on tullut kummallinen yhteinen huumori, joka ei ihan aukea muille. Välillä puhumme vakavia, tietysti, enkä näe että ikäeromme haittaa vaan tuo keskusteluun lisää. Siskoni on tavattoman raikas ja virkistävä, hänen sanansa ovat vilpittömiä ja olemuksensa niin raikas ja suloinen, että hänen kanssaan tulee sellainen hyvä, "puhdistunut" olo. Aivan viime vuosina olemme alkaneet myös riidellä, laji jota emme juurikaan harrastaneet edes pienenä. En ole riitelystä huolissani vaan uskon että se on merkki läheisestä ystävyydestä. En riitele kovinkaan monen kanssa. Tahtoisin suojella häntä kaikelta, mutta pitää muistaa, että jokaisen on saatava tehdä omat virheensä. Tahtoisin kääriä hänet pumpuliin ja peittoihin mutta pitää muistaa että hän ei ole lasia vaan elävä, väkevä, ja sitäpaitsi melkein aikuinen jo.

Toinen siskoni on sielunsisko, vaikka olemmekin niin kamalan erilaisia, että jos emme olisi sisaruksia emme varmaan olisi edes ystäviä. Hänen kanssaan emme nykyään enää riitele, luulen että tunnemme toisemme liian hyvin, kunnioitamme sitä erilaisuutta mitä toisessa on, ja tiedämme että voisimme loukata liian satuttavasti. Tiedän että voin pyytää häneltä apua mihin tahansa ja voin kertoa hänelle mitä vain, ja hänen silmissään olen sama. En halua kertoa kaikkea, haluan pitää asioita ominani enkä halua että hän huolestuu, mutta tiedän että jos haluan voin kertoa. Hänellä on jännittävä vinkkeli katsoa maailmaa, hän on kaunis, lämmin ja kiltti ja samalla huimaavan älykäs ja eteenpäin menevä. Hän on uskollinen ja ehdoton ja sielultaan niin kiltti, herkkäkin. Tunnen hänet ja hänen ilmeensä ja kävelynsä ja olemisensa ja se rakkaus mitä meillä on on niin erilaista mitä koen tai tulen kokemaan kenenkään muun kanssa - se on lujaa ystävyyttä, toveruutta, ihailua, ikuista.

Rakastan siskojani niin paljon että välillä itkettää.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Rimakauhua ja rakkautta kyynelten läpi

Jatkan sairastelua. Ja se ei muuten ole kivaa kellekään. Terveenä olen reipas ja ahkera ja puuhaan ja touhuan ja kannan vastuuni, mutta sairaana minusta tulee iso, kitisevä vauva. Heti ensimmäisenä sairaspäivänäni pillahdin itkuun, kun oli niin kylmä. Ville kehotti lopettamaan itkun ja ottamaan toisen peitin, ja siitäkös itkuni vasta yltyi. Yhhyy, mulla on jo kaksi peittoa, yhhyy, ulisin. No eipä ollutkaan ja ei kun seuraavaa mielipahaa odottamaan. Ja sehän on muuten tullut joka kerta kun kuume nousee, itkeä pillitän peittojeni alla kun on niin kylmä. Eilen itkin sitä kun en jaksaisi yskiä mutta on vaan pakko, ja tänään lukkoon mennyttä korvaa ja miten se on kipeä ja en kuule sillä mitään. Siis ihan oikeita kipujahan nuo, mutta voisin olla myös itkemättä. Voisin olla oma järkevä (heh, heh) itseni ja ajatella, että eiväthän vaivat itkemällä parane ja itkeminen päin vastoin väsyttää, mutta minä otan jokaisesta kyyneleestä vaariin ja annan patojen murtua ja itken sydämeni kyllyydestäni kurjuuttani. 

Koska on se nyt kumma jos ei kipeänä saa vähän vauva olla. Kun muuten on niin reipas. Yhhyy...

Olen tänään piristänyt itseäni katsomalla Rimakauhua ja rakkautta dvd:ltä. Oma vointini ei ole ollut ainoa itkun aihe viime päivinä (uskokaa pois, tässä talossa on vetistelty  p a l j o n), vaan olen itkenyt mm. Salkkareille, vauva-ohjelmille, mainoksille, Sillä silmällä - ohjelmalle ja nyt siis noille rimiksille. Se jakso, missä Jenny saa vauvan ja kaikki tekevät kaikkensa ehtiäkseen synnytykseen ja etenkin saadakseen Peten kiinni, on maailman kaikkeuden liikuttavin.


Tässä pieni katsaus mielipiteisiini sarjan henkilöistä:

Karen: Ihana! Ihailen hänen rauhallisuuttaan ja sellaista tietynlaista välinpitämättömyyttään, joka ei kuitenkaan ole kylmyyttä tai piittaamattomuutta. Hän on hyvä vaimo Davidille (vaikka ansaitsisikin kyllä miehen, joka osoittaisi hänelle enemmän huomiota ja ihailevaa rakkautta), koska osaa suhtautua tämän tökeröön itsekeskeisyyteen sopivan viileän huvittuneesti. Supernainen joka hallitsee tilanteen kuin tilanteen näyttäen aina upealta, kaunottarelta. "Hallitsevaisuudestaan" huolimatta Karen ei ole yhtään tylsä tai kopea vaan osaa irrotella ja pitää hauskaa ja tulla hyvin juttuun erilaisten ihmisten kanssa. Lempparini sarjan naisista ja pienoinen idoli muutenkin.



David: Itsekeskeinen hömelö, jota en kuitenkaan voi inhota,koska hänessä on jotain hyvin vilpitöntä. David ei varmastikaan tahdo pahaa, hän ei vain osaa nähdä asioita muiden silmin. Hänen käytöksensä on inhottavan piittaamattamatonta ja omaa etua tavoittelevaa ulkokultaista mahtailua, mutta hänessä on myös sellaista liikuttavaa kömpelyyttä ja pikkupojan tosikkuutta, ettei sydämeni voi olla vähän sulamatta hänelle. Saisi silti keskittyä enemmän perheeseensä ja etenkin kauniiseen vaimoonsa ja vähemmän turhantärkeisiin töihinsä, ettei kävisi niin kuin viimeisillä tuotantokausilla sitten käykin.



Jenny: En ole varma, tykkäänkö Jennystä vai onko hän minusta ärsyttävä. Tavallaan tykkään hänen elämänvoimastaan, rohkeudestaan ja röyhkeydestään, mutta toisaalta ne samat piirteet ärsyttävät minua. Hän on itseriittoinen elämästä nautiskelija ja olisi saanut olla vähän reilumpi Petelle heidän ollessaan yhdessä. En silti hyväksy heidän eroaan (kuten en Karenin ja Davidinkaan) vaan heidän olisi pitänyt olla yhdessä ikuisesti ja vaalia rakkauttaan!


Pete: Lempparini sarjan miehistä. Lutuinen halinalle, joka on aina niin hyvää tarkoittavan pöhkö ja aina pikkuisen eksyksissä olevan oloinen. Ja sanoinko jo että hän lutuinen halinalle ja ihana unikaveri, ja se partakin sopii hänelle tosi kivasti. Hauska ja suloinen mies jolle toivon kaikkea hyvää elämässään pusujen kera! Peten ja Jennyn olisi pitänyt pysyä yhdessä, mutta pääasia kuitenkin on, että Pete on onnellinen:


Rachel: Suloinen ja kaunis nainen, mutta suhtaudun häneen kuitenkin melko neutraalisti, ei hetkauta tunteitani juurikaan suuntaan tai toiseen. Hyvä pari Adamin kanssa.


Adam: Hurmaava renttumies, jonka rakkaus Racheliin on kaunista ja liikuttavaa. Adam on suloisen varma omasta charmistaan, ja harvoinhan se pettääkin. Ei mitenkään komea mies, mutta tavattoman karismaattinen ja charmantti, ja sehän onkin paljon parempaa kuin komeus. 


Ja lopuksi vielä Ramona, jota ei sovi unohtaa. Joten tässä vakaa ja kunnianarvoinen mielipiteeni Ramonasta: ihana! :-)

perjantai 14. tammikuuta 2011

sairaspäivän piristys

Nyt kävi niin, että tulin itsekin kipeäksi. Kuume nousee melkein neljäänkymmeneen ja laskee sitten lääkkeillä. Oon ihan kyllästyny tähän! Kamalaa palelua ja hikoilua ja vatsanpohjasta kouraiseva yskä, ja nyt on korvakin tukossa, sitä tykyttää ja se humisee ja tuntuu kertakaikkisen inhottavalta, puolikuurolta. Joten, tässä vähän piristystä uuden ihastukseni muodossa:

<3

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Hyviä ja huonoja arjen asioita

Voihan surkeus, kurjuus ja murheiden murhe! Minulla alkoi tänään viiden päivän vapaat, jotka ajoitin Villen loman kanssa samanaikaisiksi (Kiitos kiltti bosslady, kun aina toteutat vapaapäivätoiveet!!). Noh. Maanantaina Ville valitteli lihassärkyä, vilua, väsymystä ja unettomuutta. Eilen hän oli kuuma kekäle ja silmät kiiluivat kiim kuumeisesti. Äsken käskin mittaamaan kuumeen, kun tuo surkea kekäle on vain koko päivän maannut sohvalla kolmen peiton alla täristen ja hikoilen. Ja nyyh, huolimatta kahdesta vastikään nautituista ibumaxista ja panadolhotista on kuumetta vielä 38,9. Nyyyyyyyyh!

Nyt varmaan mietitte, että jopas tällä Villellä onkin herttainen ja huolehtiva vaimoihminen. Mutta kun... Meiän pitäis lähtee huomenna Tukholmaan. Pitkästä aikaa yhdessä reissuun ja Villen ekaa kertaa Ruotsin maalle, minunkin kolmeen vuoteen. Ei ei ei ei ei ei ei. :-(

On sentään jotain iloistakin: eilen kävin töiden jälkeen kuntosalilla. Olen käynyt siellä nyt kuukauden ja eilen ensimmäistä kertaa sain siitä treenistä iloa. En olisi melkein malttanut lähteä pois, ja nyt jo odotan seuraavaa kertaa. Näinkin voi siis käydä! Harmi että kaikki aiemmat kuntoilukokemukseni ovat kaatuneet siihen, että kun ensimmäinen kerta on paskaa ja toinen vielä kauhiampaa tuskapaskaa, on kuntoilut jääneet siihen. Nyt olen ottanut vaaleanpunaiset lasit silmiltä ja katsonut peiliin ja se näky on aika tehokas tsemppi liikunnan pariin... Tänään kävin töiden jälkeen työkaverin kanssa vesijuoksemassa. Oli kivaa jutella ja lontustaa vedessä, kuin kaksi juoksuhiekkaan juuttunutta norsua (isonorsu ja pikkunorsu). Se vesijuoksu on vähän sellaista hidastettua ja jähmeää. Hyvää liikuntaa!

Nyt tehkää kaikki niin kuin isä lupasi puhelimessa: pitäkää peukut ja varpaat pystyssä, että päästään huomenna Villen kanssa reissuun!


P.S. Pikkulasten vanhemmat ovat kyllä aika cooleja tyyppejä, tuli mieleen. Minä tihrustan melkein itkua tuon Villen flunssan vuoksi ja vääntelehdin käsiäni peläten, että hän kuolee yöllä. Miten oman lapsen sairauden voi kestää??? Ja lapsilla kun on vielä koko ajan jotain tautia. Huh.

P.P.S. Tilasin H&M:ltä nilkkoihin ulottuvan vaaleansini-valko - ohutraidallisen trikoisen kesämekon, pitkän mustan trikoohameen, joka liehuu mukavan noitamaisesti, sekä kaksi perustoppia, vadelmanpunaisen ja kirkkaankeltaisen värisinä. Ihania! En malta odottaa että on kesä ja pääsen käyskentelemään hameissani niityllä kuin onnellisen tietämätön laitumella laiduntava lehmä. :-D

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Kauneudellisia asioita

Kävin keskiviikkona töiden jälkeen kampaajalla. Taas siinä oppilaskampaamossa, jossa viimeksi sain niin tylyä tylytystä hiusteni kunnosta ja kasvatusaikeistani. Oikeasti ihan polvet tutisi ja sydän hakkasi vuoroani odotellessani! Ja sitten kävikin niin, että meni hyvä jännitys hukkaan: kampaajatyttö oli todella mukava ja ystävällinen (hän mm. sanoi, että hiukseni ovat hyväkuntoiset eikä välttämättä tarvitsi leikata yhtään! Hah! Murskavoitto! Sulosointuja! Olen kerran aiemmin koko elämäni aikana kuullut tuollaista ja voi että se hivelee.), väristä tuli erittäin mieluinen (juurikasvu piiloon ja hiusten alaosio tummaksi eli sama setti kuin viimeksi) ja se opettajakaan ei ollut ilkeä. Koko hoito maksoi 54 euroa, mikä on varsin kohtuullista. Kiitin lähtiessäni kampaajani noin seitsemänkymmentä kertaa. 

Yhtenä iltana katsottiin Villen kanssa Dharmaa ja Gregiä, jonka dvd:n ostin joululomalla. Odotin nostalgisuuden ryöppyä, mutta... Onko kenestäkään muusta se Dharma ihan vähän ärsyttävä? Impulsiivinen, ailahtelevainen, vastuuton. Soo soo! :-D Ihan suloista (ja nostalgistakin) katseltavaa kyllä, ja Dharman tyylin innoittamana vihdoin toteutin haaveeni pitkistä hameista ja naputin tilauksen H&M:lle. Olen aina pitänyt pitkiä hameita vähän typerän näköisinä ja noitamaisina, mutta nyt on kelkka kääntynyt ja voi miten en malttaisi odottaa pakettiani. Toivottavasti en joudu pettymään ja näytä sitten joltain mummolta/ kulahtaneelta hipiltä... Tai mieheltä hameessa, kun pitkät helmat nuolevat miehisiä raajojani. (Traumatisoiduin, kun tässä taannoin yksi ipana sanoi minua "sedäksi, tosi tuhmaksi sedäksi". Isänsä korjasi, että ei kun se on täti, mutta lapsi vain intti että ei kun setä.) 

Kohta menen ennen iltavuoroa kuntosalille. Piti käydä jo eilen, mutta sitten olikin niin kivaa nukkua, että jäi aikeeksi vain, ja vähän ehkä nakuttavaksi omatunnoksi. Mutta nyt, tänään: setä lähtee pumppaa rautaa...

perjantai 7. tammikuuta 2011

Ystäviä

Vietin eilen ihanan illan erään ystävän luona Villesein kanssa. Syötiin, saunottiin, juotiin, juteltiin, kuunneltiin musiikkia. Toistan: ihana ilta! Tuolla ystävällä on sellainen taito saada toiset tuntemaan itsensä tervetulleiksi ja merkityksellisiksi. On aina kivaa päästä kurkistamaan ihmisten koteihin ja tuo koti oli erityisen ihana - suloinen, lämmin pesä, josta näkyi että siellä viihdytään ja jossa tuoksuivat kynttilät ja ruoka. Joka muuten koostui  parsakaali-kukkakaali-vuohenjuusto - alkupalakeitosta (vitsi on siinä, että inhoan parsakaalia ja kukkakaalia, ja nyt kun keiton ainesosat menivät minulta ohi  hotkin täyden lautasellisen ja siivosin vielä reunat leivänpalalla pyyhkien. :-D) ja kalaisesta kastikkeesta kera tuorepastan. Jälkiruoaksi oli - ah! - lettuja hilloilla ja jäätelöllä. Voi hyvä taivas! Pastan jälkeen meinasi olla vähän tukala olo (santsilautasen olisi voinut jättää väliin...) mutta vähän kun sulateltiin niin taas jaksoi. Söin vähän siihen malliin kuin olisin ollut nälässä viikon, kiireesti ja huokaillen ja santsaten, mutta luotan siihen, että illan emäntä otti ruokahalun ihan vain kohteliaisuutena eikä moukkamaisuutena. ;-) Rakastan ruokaa! 

Ystävällämme oli kaunis uusi paita ja kehuin sitä oma lehmä ojassa (suunnittelin ostavani itselleni samanlaisen), mutta yllättäen lehmä kömpikin ojasta jo illan aikana, kun ystävä kaivoi kaapistaan ihanan kirkkaan turkoosin Pierre Cavallon hihallisen pontson ja kysyi haluanko. Olin ehkä vähän ristiriitainen näky vakuutellessani, ettei tarvitsisi ja ootko nyt ihan varma, ja samalla kietoessani paitaa tiukemmin ympärilleni... ;-) Mutta katsokaa nyt:


Kotona oltiin yhden jälkeen ja pari tuntia valvoksittiin ennen kuin melkein sammuin sänkyyn. Havahduin vähän, kun Ville tuli kohta perässä ja sanoi tuu kainaloon, ja tulin ja sitten oli kyllä filmi poikki seuraavat kahdeksan tuntia.

Tänään saatiin pitkältä ulkomaanmatkalta palannut ystävä kylään. Hän on komeampi kuin koskaan ja on jotenkin tosi onnellista, että hän oon taas Suomessa eikä toisella puolella maata. Olen ehkä vähän laput silmillä, mutta kyllä Suomi on lintukoto kuitenkin. Ei paratiisi eikä onnela - mutta kyllä Suomi on paras maa suomalaiselle. :-D

tiistai 4. tammikuuta 2011

"Ja rammat nousivat jaloilleen"

Olin viimeksi töissä toissa viikon sunnuntaina ja voin sanoa, että kyllä vähän jännittää mennä huomenna! En ole nähnyt joitain nuoriamme, pomoa enkä osaa työkavereista yli kahteen viikkoon. Tunteekohan ne mut vielä? Osaankohan tehdä mitään?

Viime yönä unessa olin töissä ja jostain syystä yksin vuorossa. Istuin koko päivän telkkaria katsomassa ja vasta illalla kauhistuin, etten ole antanut ruokaa ja lääkkeitä kellekään (enkä tehnyt muutakaan, mutta unessa olin kauhuissani vain lääkkeistä). Spekuloin paniikissa, että annanko koko päivän ruoat ja lääkkeet kerralla, vai pitäisikö vain heittää lääkkeet roskiin ja sanoa, että annoin ne kyllä ajallaan. Sitten tajusin, että ne raukathan kuolee sinne huoneisiinsa, ja näin sieluni silmin sellaisena pelottavana välähdyksenä, miten nuoremme makaavat vuoteissaan harmaina ja spastisina ihmisenkäppyröinä, hätinä hengissä. Olin kauhuissani ja tunsin lamaannuttavaa syyllisyyttä, ja samassa työkaveri tuli vuoroon (kello oli yhdeksän illalla) ja hädissäni selostin, että kaikki on muuten valmista, mutta yhden huoneen asukki ei ole ollenkaan kotona joten hänen ovensa voikin pysyä kiinni, ja tuon valheen sanoessani tiesin että hän kuolee sinne, ja näin taas sen kammottavan välähdyksen, miten hän makaa kippurassa sängyssään ihan jäykkänä ja harmaana ja kuihtuneena. Työkaveri meni yhden toisen nuoremme huoneeseen ja minä menin toiseen, jossa unessa oli kaksi nuoristamme, ja toisella oli juuttunut pää sängynlaitojen väliin ja hän makasi siinä vääntyneenä, ja toinen oli alasti ja pudonnut suihkutuolista kylmälle lattialle. Läpsäytin kädet yhteen ja sanoin tekoreippaasti kovalla äänellä että No mitäs täällä tapahtuu, ja hän jonka pää oli pinnojen välissä säikähti ja hätkähti ja veti kiireesti päänsä pois, ja toinen naureskeli ja nousi itse seisomaan ja istui takaisin suihkutuoliin, ja katsoin ihmeissäni että ai hän on oppinut kävelemään, ja samassa hän pudota mätkähti taas lattialle.

Tuo uni on ollut mielessäni koko päivän ja pelkään että se on jotain huomisen ennustetta, vaikka samalla tiedän, että olen järjetön hupakko ja kaikki tulee menemmän hyvin.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Ensimmäinen

Kyllästyin vanhaan ja tein uutta, kuten uuden vuoden kynnyksellä kai tapana on. Vanhassa blogissa alkoi kyllästyttää, noh, kaikki. Samalla kuitenkin:

Yhhyyyyyyyyyyy! Nyyh! Yyyyy. *surkeaa ininää* Kotiopettajaren romaani! Nyyyyh. Olet aina se ensimmäinen ja sinulla on aina sija elämässäni (näin hyvästelen muuten paperipäiväkirjanikin aloittaessani uuden, hih). 
Mutta tästä lähtee. Tervetuloa. :-)