perjantai 31. tammikuuta 2014

Kummassa paikassa

Alavireinen mieli, olen purskahdellut itkuun ilman syytä; kaikista maailman syistä. Tuntuu välillä että pakahdun näihin tunteisiini, vaikka samalla mitään varsinaisesti ei tapahdu, sairastan korvatulehdusta, leivon kasvispizzaa, otan vauvan bussissa syliin ja katson, miten nuori parrakas mies hymyilee tälle. Vaihdan taulujen paikkoja ja siivoan laatikot, melkein itken, taas, kun mietin että joskus me varmaan muutetaan täältä. Nukutan vauvan ja lasken rahojani ja päiviä, vaikka kuu ei ole vielä edes alkanut. Tiputan tippoja vihlovaan korvaan tip tip tip ja haen vielä yhden palan pizzaa, halaan töistä tulijaa ja pujotan kädet farkuntaskuihin.

Paikallislehden ostetaan-palstalla on ilmoitus: Ostetaan suden näköinen koira, maksetaan sata euroa. Ei voi olla nauramatta, tämä elämä on aivan kumma paikka.

torstai 30. tammikuuta 2014

Päiväkotilapsen äidin ripittäytyminen

Näin yöllä painajaista, jossa Nakke oli aloittanut päivähoidon. Villen piti toteuttaa Naken kanssa "pehmeä lasku" kotielämästä päiväkotimaailmaan, ihan vain muutaman tunnin päiviä alkuun, mutta kun tulin salilta kotiin kertoikin Ville, että Nakke on sitten kello 7-16 hoidossa. Olin ihan järkyttynyt että miten se mun vauva nyt noin kylmiltään sinne vieraiden joukkoon heitettiin ja noin pitkäksi aikaa! Kohta soikin puhelin, päiväkodista soitettiin että Nakke on vain itkenyt kolme tuntia putkeen, voisiko äiti tulla hakemaan hänet pois. Ja äitihän voisi! Aloin hirveällä tohinalla tehdä lähtöä mutten koskaan päässyt perille: avaimet hävisivät, kengät eivät tahtoneet mennä jalkoihin, pihalla oli niin kauheasti lunta että kävely oli hidasta ja tahmeaa, auto ei käynnistynyt, ja sitten heräsinkin surun puristaessa rintaa. Surun ja sellaisen hädän jota voi tuntea vain emo, jonka poikanen on pinteessä ja emohan siirtäisi vaikka vuoria päästäkseen tämän luokse.

Niin, paitsi että minä en tule siirtämään vuoria, jotta Nakke voisi jäädä vielä vaikka toiseksi vuodeksi kotiin kasvamaan. Kotiin, joka on turva ja kaikkea sitä, jota tuollainen pieni vasta ihmiseksi opetteleva rääpäle tarvitsee. Ehei, päiväkotiin on mentävä hänen... Ei edes lempeään kodinomaiseen perhepäivähoitoon, ei, vaan suureen meluisaan päiväkotiin lapsilauman riepoteltavaksi ja hoitajien laiminlyötäväksi. Tai ainakin aikalailla tuollaista kuvaahan päiväkodeista julkisuuteen annetaan ja päiväkotiin joutuvat vuosikkaat ovat, voi voi, ovat poloisia, elämän kortit jo alkumetreillä pelattu, yksin pissat vaipassa nurkassa itkua tuhertavat, kiintymyssuhde iäksi vinoutunut, tahdottomiksi ja passiivisiksi aikuisten riepoteltaviksi räsynukeiksi muuttuneita lapsiraukkoja...

Miksi sitten kuitenkin, yhä vain, olen laittamassa kalleimman aarteeni päiväkotiin:

- Raha on yksi iso syy. Meidän talous tarvitsee pyöriäkseen meidän molempien palkan. Nyt vanhempainvapaalla ollessani en voi sanoa että eläisimme kädestä suuhun enkä paljon leveämpää leipää niin toivoisikaan, mutta en myöskään ole valmis tästä kovinkaan paljon kaventamaan. Kotihoidontuelle jäädessäni/ Villen jäädessä joutuisimme luultavasti luopumaan joko autosta tai muuttamaan halvempaan asuntoon ja vaikka voisi tietysti kysyä, että lapsen etu vai joku auto, niin:

- on kyse myös ns. perhedynamiikasta. Tietysti ajattelemme Naken etua, emme muuta teekään, mutta myös koko tämän perheen etua. Perheenjäsenten välisiä suhteita ja sitä, miten ne voisivat parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kaikkien perheenjäsenten on oltava riittävän onnellisia ja voitava riittävän hyvin.

- Uh, ajatuksen punainen lanka katkesi... Pointtina kuitenkin, että vaikka pohdin tuota Naken päiväkotiin menoa päivittäin ja vaikka olen siitä huolissani ja syyllinenkin, tuntuu se silti meidän perheellemme oikealta ratkaisulta. En sitä paitsi ymmärrä päivähoitoon lapsensa laittavia syyllistävää puhetta siitä, miten lapset ovat pieniä vain hetken: eivätkös he ole ainakin kouluikään, ja siitä eteenpäinkin... Voi, ovathan he pieniä. Lisäksi, en ole yhtään vähemmän äiti, vaikka vieraat ihmiset saisivatkin olla minun lapseni kanssa vuorokaudessa enemmän kuin minä ja vaikka ajatus onkin surullinen. Olen äiti koko ajan, mutta en osaa sanoa olenko pääasiallisesti äiti. Minusta on niin paljon muuhunkin - en sano tuota itsekehuna vaan niin kuin toteamuksena, koska niin on.

Uskon että pienelle lapselle koti on parempi kuin päiväkoti mutta uskon myös suomalaisen päivähoidon laadukkuuteen ja siihen, että pikkuiseni on siellä turvassa ja hyvissä käsissä, että hän kiireisinäkin päivinä saa syliä ja halia. Kotona hän ainakin saa niitä kahdelta höperöltä vanhemmaltaan niin että kohta posket kuluvat puhki. Uskon että tämä on, taas kerran, riittävän hyvä ratkaisu. Aika harvassa elämän tilanteessa saa valita juuri sen kaikkein täydellisimmän vaihtoehdon mahdollisuuksia tursuavalta kultatarjottimelta, vaan useinhan on jossain määrin tyydyttävä ja kyettävä löytämään ehkä vähän huonoistakin vaihtoehdoista se paras (t. nimimerkki kyynikko on puhunut).

Nyt tuntuu, että ennen Naken päiväkotiuran alkua voin vain rakastaa, rakastaa, rakastaa ja vielä kerran rakastaa, oikein täyttää ja kuorruttaa hänet kaikella osaamallani rakkaudella kuin yltiömakean kermaleivoksen. Rakastaa häneen luottamusta itseään ja maailmaa kohtaan, itseään ja ihmisiä, itseään ja sitä että äiti ja isi rakastaa aina, eikä se rakkaus häviä hoitopäivän aikana. Lisäksi siskoni on luvannut mahdolliuuksiensa mukaan auttaa niin, että jos Villelle ja minulle sattuu molemmille iltavuoro hän voisin hakea Naken ja pistää unille, ettei tämä joutuisi jäämään  päiväkotiin yöksi. Tuo lupaus kyllä pudotti suuren kiven sydämeltäni! Tietysti yritämme Villen kanssa kaikin mahdollisin vuoronvaihdoin, ettei molemmille sattuisi iltavukia, mutta jos niin käy on hyvä tietää että apua voi pyytää. Lisäksi itse teen varmaan alkuun 80 prosenttista työaikaa mikä sekin yhdistettynä kahden vanhemman kolmivuorotyöhön takaa sen, että hoitopäiviä tulee maksimissaankin neljänä päivänä viikossa ja on paljon mahdollista, että useat niistä ovat vain muutaman tunnin pituisia. 

Pelkään kuollakseni, että tulen myöhemmin katomaan tätä päiväkoti-päätöstä, mutta ainakin voin sitten lohduttautua, että tein sen vakaasti harkiten ja kaikella sillä tiedolla ja ymmärryksellä, joka minulla silloin oli. Piste.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Kipujen kipu

Korvatulehdusta pukkaa, auuuuu. Hakkaa synnytyskivut ihan kuusi nolla. Auuu... Eikä kipu ole vielä kuin muutamia varoittavia vihlaisuja silloin tällöin. Pitää toivoa, ettei kovin kipeäksi menisikään. Ja pitää huomenna mennä vauva kainalossa lääkäriin. Voi kurjuus, ja vielä kerran, auuuu.

Tänään on ollut lähiöäidin peruspäivä (kuten Ville totesi kerrottuani päivän suunnitelmat :-D ). Käytiin Naken kanssa kävellen Lidlissä. Pari tuntia meni reissuun ja muuten oli kivaa kävellä ja haukata happea aurinkoisena tammikuun päivänä, mutta kyllä tuo reissu viiltävässä tuulessa vähän joudutti korvatulehdustani. Auuu... 
 
Lidl-reissun jälkeen pesin pyykkiä, kokkasin tonnikalapastaa, uuniohrapuuroa, pannaria ja vielä sellaista valkosipulileipää, ja tietysti touhusin Nakke-pieneni kanssa. Hän on kyllä niin ihana tyttö, niin suloinen että voisin syödä hänet, kuten varmaan päivittäin hupatan.
 
Innostuin myös vähän sisustamaan. Vaihdettiin eilen illalla Villen kanssa yhden hyllyn paikkaa ja sen myötä koko olkkarin tunnelma avartui, ja tänään vaihdoin kepeämmät verhot ja huoneesta tuli entisestään isomman ja raikkaamman näköinen. Eilen Villen ja Naken ollessa lenkillä vaihdoin myös ison tunkkaisen "persialaismaton" toiseen ja nyt olen taas ehkä hetken aikaa tähän tyytyväinen. 
 
Pitäkää peukut pystyssä korvapoloiseni puolesta!


tiistai 28. tammikuuta 2014

Yhden yön sairastupa

Tulin eilen kuumeeseen. Mietin jo Nakkea nukuttaessani, miten ei millään jaksaisi lähteä salille, miten ramaisee ja kolottaa ja olisipa ihanaa vain käpertyä sohvalle, mutta ajattelin että tuo on vain sitä laiskan minäni puhetta jota ei kannata edes kuunnella. Niinpä läksin matkaan, olin paleltua jo kotipihassa, juoksin tahmeasti matolla kolme kilometriä ja joka laitteessa sai vähentää painoja enkä oikein silti jaksanut tehdä sarjoja loppuun. Lihaksia vihloi eikä ollut voimaa ja lähdinkin aiemmin kuin yleensä pois. 

Onneksi olen näköjään oppinut tehokkaaksi sairastajaksi: kuume nousi yötä vasten, yö meni heräillen ja hikoillen, mutta nyt aamulla oli enää 37,6. Kiskoin villasukat polviin, otin vauvan kainaloon ja vedettiin aamupäiväpäikkärit sohvalla ja nyt on koko ajan parempi olo, mitä nyt päätä särkee. Mietin että sainkohan töistä jonkun pöpön, kun pitkästä aikaa tottumattomana sinne tautipesään astelin. 

Ensi viikolla meille tulee yhdet ystävät iltaa istumaan. Toivon että Nakke jatkaa rytmiään mennä seitsemältä yöunille ja nukkuisi sikeästi ensimmäisen unipätkänsä ainakin puolille öin, mutta eipä sitä oikein voi ennustaa miten puheenpölinään reagoi hän. Tosi kivaa on saada kivoja ihmisiä kylään, syödä hyvin, juoda hyvin (paitsi minä tietenkään, t. vanha kunnon imettävä marttyyri) ja vaihtaa rauhassa kuulumisia. Antaa myös minulle uskoa siihen, että ihan kaikkien asioiden ei tarvitse muuttua, vaikka taloudessa onkin uusi perheenjäsen.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Kevään raju tuoksu ilmassa

Makuuhuoneessamme on kylmä, niin kuin koko yläkerrassa. Varmaan siksi kun olemme siellä niin vähän. Otettiin illalla lisäpettoja sänkyyn; aamulla herättiin koko perhe sieltä peittojen keskeltä uppeluksista. Vauva kiljahteli ja höpötti keskellä, Ville kuorsasi ja minä olin hetken niin onnellinen että sydämeen sattui.

Ei olla jaksettu tänään käydä ulkona. Pesin pyykkiä ja puhuin maraton-puhelun siskolle Lontooseen. Tein italianpataa ja kaura-porkkanaleipää itse soveltamallani reseptillä (kai sain tuon tuotua virkkeeseen sillä tavalla omahyväisen vähäeleisesti, tyyliin "salille mennessäni--" jolloin juttu on se salille meno - luultavasti aamulla ennen kukonlaulua - ei mitä siinä mennessä tapahtui) ja join vaaleaa glögiä. Tsemppasin vauvaa viihtymään matolla ja pärisytin vatsaa, sain ihanaa ihanaa kikatusta palkaksi.

Laitan kohta vauvan nukkumaan ja lähden salille, kunhan nyt Ville tulee töistä. Perjantaina huomasin ensimmäistä kertaa vauva-aikanamme jättäneeni Villen ja Naken luottavaisin mielin kaksin. Älkää käsittäkö väärin, olen käynyt menoillani siitä asti kun Nakke oli alle viikon ikäinen ja olen aina tiennyt, ettei täällä kotona mitään hätää ole. Ville pärjää Naken kanssa siinä missä minä ja olemme vanhempina aika lailla samalla viivalla - mutta tieto ei ulotu tunteeseen ja aina kotoa ilman vauvaa poistuttuani on huoli ja ikävä yltyneet tunti tunnilta, kunnes lopulta tuntuu melkein fyysisenä kipuna. 
 
Perjantaina kuitenkin ensimmäistä kertaa järki vei voiton ja käytyäni viemässä siskolleni joitain hänen kapineitaan poikkesin vielä matkalta ekstemporee kauppaan. Vielä kotipihassa jäin ennen sisälle menoa autoon kuuntelemaan hyvän kappaleen loppuun ja siinä viimeistään tajusin, miten vihdoin, vihdoin kuuppa alkaa sillä tavalla selvitä että tiedän että täällä kotona pärjätään myös ilman minua. Hurray for terve järki ja heipparallaa hormonit!

Se kappale oli muuten Samae Koskisen Spoon River. On värit kirkkaat ihan niin kuin valkokankaalla/ kevään raju tuoksu ilmassa... <3

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Suomen innokkain työntekijä

Olin aamulla töissä ja se oli iiihaaanaa. Olin varmaan Suomen innokkain työntekijä, kuten työkaverille sanoin. Hän nauroi ja sanoi, kiva nähdä sua. Niin minustakin oli kiva, kiva nähdä sua, sua, sua ja sua vasta kiva onkin nähdä. Kaikki oli samalla tavalla mutta itse katsoin pienen matkan päästä. Olin rauhallisempi ja lempeämpi, osasin paremmin keskittyä siihen mitä teen.

Työkaverit ja asukkaat kyselivät (tietysti), miltä kotielämä vauvan kanssa maistuu. Vastasin että kivalta mutta tylsältä, että joskus varmaan tätäkin aikaa muistelee kaiholla ja pälä pälä. Kotiin ajellessani mietin, että tottakai tätä muistelee kaiholla ja turha siitä on nyt tuntea syyllisyyttä: tämä on niin hyvää vauva-arkea kuin olla ja voi ja kyllähän minä tästä nautin ja etenkin arvostan miten hyvin asiat ovat, mutta ei sitä tarvitse hävetä ettei tämä aivan täysin tyydytä. Tavallaanhan se on lapselle hyväkin, ettei hän ole vanhempansa ainut elämänsisältö -vaikka kyllä, niin, pieni lapsi tarvitsee vain omaa kotia ja tuttua aikuista, kyllä kyllä.
 
Kaipaamisesta. Kaipaanhan minä välillä kauppatöihinkin, vaikka silloin se oli yhtä helvetin puurtamista ja kärttyisten asiakkaiden palvelemista, tai opiskeluaikaa, vaikka luoja että olin silloin loppu... Että totta hitossa kaipaan sitten myös tätä vauva-aikaa, kun saan nukkua myöhään, ottaa rennosti ja seurata pienen ihmisen kasvua, tietäen, mitä pienempi lapsi sen pienemmät murheet.

Että totta hitossa, ja silti.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Pitkästynyt kotirouva

Maailman ihanin vauva, perustylsä kotipäivä, miljoona pidätettyä haukotusta, aika monta onnenhetkeä, kylvynpuhtoinen vauvanpallero, itsetehtyä pizzaa, ruisleipää ja anopilta opittua valkosipulista avokadopäällistä, kauppareissu ja paluumatka vaunuilla keulien (koska kun Nakke käskee hyppäämään äiti kysyy vain miten korkealle), pientä kodin siivoilua, aamulla nukkuminen myöhään vauva kainalossa, samat uusinnat telkkarista, söpöjä vauvakuvia, blogilista joka ei päivity, huominen työpäivä kovasti mielessä.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Ollako vai eikö olla ylipainoinen

Kävin illalla kuntosalilla. Olin loppuajasta ainoa treenaaja ja siellä tyhjyydessä, peilien keskellä, oli tilaa ajatella. Tällaisia mietin:

- Paino on nyt junnannut kaksi kuukautta samassa, 86,9 kilossa. Ei nousua, hyvä, mutta yhä vain nuo kymmenen ylimääräistä kiloa. Voin joko hyväksyä ne ja jatkaa entiseen malliin eli treenata päivittäin kahvakuulalla/ käydä salilla ja lisäksi kävellä päivittäin sekä herkutella päivittäin, tai voin pudottaa painoa pitämällä liikunnat samassa ja vähentämällä herkuttelua.
- Eihän siinä ole mitään järkeä, että joka ilta on kuin mitkäkin ruokajuhlat! Oikeasti, huh huh! 
- Toki, johtuu paljon tästä pitkästyttävästä kotielämästä, jossa ruoka on - uh - palkinto, piriste, ajankulu, you name it...
- Ajatus elämästä ilman herkkuja on mahdoton, mutta voisin joko vähentää herkuttelun yhteen pikkuherkkuun per päivä (esim. pari keksiä, yksi lämmin voileipä, yksi muffari tms) tai sitten voisin pitää yhden herkkupäivän viikossa ja vetää muuten kohtuuannoksia perusarkisapuskaa.
- Vain yksikö herkkupäivä viikossa...
- Jos aloitan kahdella ja katsotaan sitten helmikuun jälkeen kuinka on sujunut. Pitäisi saada painoa alas, alas, nyt ihan oikeasti alas, ja liikuntaan se ei kaadu.

Tuollaista mietin ja nyt vähän jo tympii. Herkuttelijan elämä olisi niin kiva elämä, mutta en minä silti tahdo olla ylipainoinen. Uh, pitikin mennä salille ja pitikin katsoa peiliin ja pitikin miettiä, t. Miss Motivaatio

torstai 23. tammikuuta 2014

Normipäivä ei mulle riitä

Nukuttiin tänään Naken kanssa aina puoli yhteentoista asti! Aivan luksusta, ihanaa. Herättiinkin niin nätisti kylki vasten kylkiä että ei voinut päivä alkaa kuin hyvin.

Olen siivonnut, käynyt kävellen kaupassa, katsonut liikaa telkkaria ja syönyt liikaa herkkuja. Kahvakuulaillutkin, kyllä, mutta ne herkut, ne herkut... Leivoin mustikkamuffinseja ja niitähän on tietysti pitänyt maistella, ja äsken tein sellaista riisi-soija-juttua (riisiä, soijasuikaleita, paprikaa, jalapenoa, ruokakermaa, aurajuustoa, sipulia) ja sitä sitten tuossa pupelsin... Välillä tuntuu etten ikinä pääse eroon näistä kymmenestä ylikilostani, kun olen niin armollinen itselleni. 
 
Tänään olen kaivannut töihin. Nakke on maailman ihanin, on kivaa tehdä asioita rauhassa, mutta voi Luoja miten pitkästynyt välillä olen... 

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Itkijänainen hiki pinnassa

Vaikka nämä hormonihommat ovat huomattavasti tasoittuneet Naken syntymän jälkeisistä viikoista ja kuukausista, on tämä meno silti aika herkkää välillä. Tai siis toivon että johtuu hormoneista kun herkistyn kyyneliin asti tyyliin monta kertaa päivässä, eikä että olisin pysyvästi muuttunut näin pehmeäksi. Esim. viime perjantaina, kun oltiin lähdössä maalle ja pakattiin kamoja niin Nakke säikähti kamalasti Villen kahisevaa pukupussia ja alkoi kirkua kauhusta. Ei olla ikinä nähty häntä sellaisena ja mentiin tietysti heti pois pelottavan puvun luota ja rauhoiteltiin pientä, ja äkkiä hän oli taas oma itsensä, mutta MINÄ aloin sitten itkeä kun harmitti ja säälitti että Nakke joutui säikähtämään. Lauantaina enoni juhlissa itkin enon vaimon puheen aikana, mummon puheen aikana ja juhlien loputtua nukuttaessani Nakkea, kun hän oli ollut juhlissa niin ihana. Tänään itkin lukiessani ystäväni blogiin jättämän kommentin miten hänen poikansa (kummipoikani) oli nukkumaan mennessä kysellyt minusta, ja äsken luin kommentin uudestaan ja itkin taas! 

Että ter-ve...

Tänään on ollut kiva päivä. Nakke heräsi aamulla jo kuudelta, niin kuin "suureksi ilokseni" on nykyään aikaisen iltarytminsä myötä ruennut tekemään, mutta pötköteltiin ja torkuttiin vierekkäin yhdeksään. Sitten olikin vain pari tuntia aikaa hoitaa aamuhommat ennen kuin suunnattiin bussikyydityksellä kaupungille. Sisko hyppäsi samaan bussiin ja mentiin vuoden ekoille susheille. Nammmm nammm nammm! Oli ihanaa syödä (!) ja vaihtaa kuulumiset ja Nakke-murunen nukkui melkein koko ajan, ja herättyään katseli siskoani pitkään ja vakavana. Hän on vähän alkanut vierastaa.  

Kotiin päästyämme ilta kului Lontoon siskon kanssa skypetellen, huomista siivousta valmistellen (ai miten niin onkohan mulla liikaa aikaa...) ja Naken kanssa touhuten. Tuntuu välillä hankalalta saada pidettyä häntä hereillä edes seitsemään asti ja tänäänkin hän vain nukahti ennen kuutta syliini, mutta saatiin puolen tunnin unien jälkeen pikkuinen vielä heräteltyä. Ei kiitos yhtään aikaisempaa aamuherätystä... Seitsemältä sitten koitti miss iltaunisen odottama hetki ja mulle oma aika, ja suuntasin salille. En ole ikinä noin illalla treenannut mutta jatkossa varmaan alan käymään, jos tuo Naken rytmi noin iltaunisena pysyy. Kiva päätös päivälle päästä vähän pois kotoa huhkimaan ja hikoilemaan. Sitten on taas kivaa tulla kotiin ja viettää jokailtaiset ruokafestivaalit sohvalla tv:n kaverina...

tiistai 21. tammikuuta 2014

Pakkasjuttuja

Tämä päätökseni kirjoittaa blogiin joka päivä on hyvä. Päivät sen kuin hujahtavat, tuntuu jotenkin turvalliselta tietää että niistä jää joku tällainen pysyvämpi jälki.

Katsoin säätiedotusta väärin ja raahasin tohkeissani suunnilleen kaikki kodin tekstiilit pellolle jo eilen, vaikka kovat pakkaset ovatkin vasta huomisyönä edessä. Nyt on kuistin kaiteet ja yläkerran ranskalainen parveke täynnä peittoja, mattoja ja kaiken maailman vällyjä, koska älkää luulko että olisin jaksanut kerätä ne sisälle tässä välissä. Saan jotain aika pervoa tyydytystä ajatellessani torstaita ja sitä miten suursiivouksen päälle raijaan kolme vuorokautta pakkasessa puhdistuneet matot ja peitot takaisin sisälle. 

Päivällä pesin pyykkiä, kävin kaupassa auringossa silmiä siristellen, sulatin pakastimen, tein hyvää mausteista kasvissosekeittoa ja tietysti viihdytin vauvaa vähän joka välissä. Hän on tehnyt hampaita joulusta asti ja voi sitä kitinää... Jospa se helvetin hammas yön aikana putkahtaisi, kuten mielessäni toivehen lausuin universumin toteutettavaksi.

Tuntuu, että olen muuttunut tämän äitiyteni myötä niin paljon, että olisi haaskausta jos en enää koskaan saisi vauvaa. En todellakaan ajattele, että siinähän se toinen menee missä yksikin, mutta tällaista aivomyllerrystä tuskin on enää koskaan edessä. Se, että joku on koko ajan täysin riippuvainen minusta on aika pelottavaa, ja silti tässä olla porskutetaan ihan niin kuin ei mitään.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Viikonloppu maalla

Perjantaina lähdimme Villen aamuvuoron jälkeen ajelemaan kotikonnuille. Ville ajoi koko matkan, kolme ja puoli sataa kilometriä, ja vauva nukkui melkein koko matkan. Minä istuin jalat mutkalla takapenkillä ja luin siihen kun valoa riitti, ja katsoin sitten ikkunasta ja annoin maiseman ja ajatusten valua ohi. Kuu oli kirkas ja lämpimän oranssi ja maisema niin upea etten saanut siitä kyllikseni, ja Ville kommentoi kommentointiani kuivakkaan tapaansa että "Onhan se upee maisema, kyl-lä, mutta sulla on kyllä nyt jotain hormonijuttuja. Tuo hehkutus menee jo ihan yli." :-D

Perillä: Saunoimme, juhlimme enoni viiskymppisiä, olimme hurjan ylpeitä hienosta tyttärestämme, söimme hyvin, olimme 20 pakkasasteen takia koko ajan sisällä. Minä ihastelin ihanaa kummipoikaani ja olisin kontannut hänen kehotuksestaan vaikka kuuhun, mutta riitti että mattoa ympäri. Hän halusi minut minut minut leikkikaverikseen ja olen sanonut ennenkin mutta tämä meidän hyvä kummi-kummilapsi-suhteemme on kyllä minulle niin suuri ilo että sydäntä lämmittää. Ihana lapsi, on etuoikeus saada olla osana hänen elämäänsä, hänen aikuinen kaverinsa.

Sunnuntaina tapasin helmikuussa naimisiin menevää ystävääni, jonka kaaso olen. Toinenkin kaaso oli paikalla, samoin sulhanen, juhlapaikan vuokraajat, bestmanit, morsiamen äiti ja hänen miehensä. Käytiin läpi käytännön asioita ja minun kaason tehtäviin kohdistuva jännitykseni muuttui epämääräisestä sellaiseksi mukavaksi odotuksen kihelmöinniksi, ja sitten käytiin myös muuten kuulumiset läpi. Ja halattiin lämpimästi, ihmeteltiin miten seuraavan kerran nähdään vasta häiden aattona!

Olen väsynyt ja onnellinen; väsynyt vaikka Ville ajoi taas koko matkan, onnellinen vaikkei mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Laitoin Naken unille jo seitsemältä että pääsen syömään pizzaa jota Ville kävi ostarilta hakemassa, ja nyt kippasin keksipurkinkin mahaan, ja huomenna palaan vähän fiksumpiin ruokajuttuihin, kyllä kyllä, palaan arkeen jota taas jaksaa kun on niin kiva viikonloppu takana.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Äiti ja vaimo kolmannessa persoonassa

Ihana ilta eilen ystäväni kanssa. Istuttiin keittiön pöydän ääressä, syötiin herkkuja, juteltiin ja naurettiin. Ville touhusi vauvan kanssa ja vaikka välillä kuuluikin tyytyväisiä tai vähemmän tyytyäisiä hihkaisuja, sain kuitenkin pienen irtioton arkisesta arjestani ihan tuolla omassa kyökissä. Aika hyvin! Nakke sai kummitädiltään mahtavia lahjoja joista ainakin äiti on innoissaan. ;-) 

Kohta Ville tulee töistä. Syödään ja lähdetään ajamaan Savoon, väsyttää jo valmiiksi matkanteko. Jospa Ville ajaa ja vaimo saa kuorsata kuola poskella takapenkillä... Huomenna sitten juhlitaan suvun kesken niitä enoni viisikymppisiä. En tiedä mitä siitä tulee tuon iltaunisen ja iltakärttyisen pienen tytön kanssa, mutta en jaksa nyt miettiäkään.

Eilen ja tänään tein herättyäni kahvakuulatreenin, aika hyvin! Selkämakkara on jo hienosti kadonnut verrattuna vaikka lokakuuhun. Ville kysyi onko ikävä ikiomaa selkämakkaraani - no ei ole.

torstai 16. tammikuuta 2014

Neljä kuukautta pää sekaisin

Tuntuu, että pikkuvauva-aika on takanapäin ja jos vertaan elämäämme vaikka johonkin kahden kuukauden päähän on nyt kaikin tavoin paljon helpompi olla. Tiedän että kuulostan taas aivan höperöltä mamalta suoraan bimbolandiasta - etteikö nelikuisen kanssa enää pikkuvauva-aikaa... Ja onhan Nakke tietysti vielä aivan super vauva, tarvitsee äitiä aivan kaikkeen, mutta silti ero noihin ensimmäisiin kuukausiin on valtava.

Ensinnäkin isona asiana rytmi, josta ei ensimmäisten kolmen kuukauden aikana voinut puhuakaan. Toki Nakke oli silloinkin hyväuninen ja sitä kautta aika helppo vauva, ja suurin osa unista ajoittui vieläpä yöaikaan niin kuin kuuluukin, mutta voi niitä päiviä kun kannoin häntä heräämisestä nukahtamiseen repussa, koko ajan iholla... Tarvitsin sitä itsekin, en voi väittää muuta, tarvitsin sitä että olemme kiinni ja melkin vieläkin yhtä, vaikka nyt ajatus lähinnä puistattaakin. Se oli niin helppoa, kun hän epärytmeineen nukkui kun nukutti sydämenlyöntieni, tuoksuni ja liikkeideni tuudittaessa uneen, ja minulla oli vapaus olla ja mennä ja, niin, hän oli siinä, koko ajan hän oli siinä. Ihan liki. 

Rytmittömyyden lisäksi en kaipaa alusta sitä, miten epämääräisiä vauvan viestit olivat. Hän pärähti herkästi itkuun, vuorovaikutus oli ohutta ja melko yksipuolista. Hän itki, vaati eikä hänestä oikein ottanut tolkkua. En tietenkään siellä vaaleanpunaisessa vauvakuplassani ajatellut niin, mutta nyt kun vertaa tähän tämän hetkiseen Nakkeen on ero suuri. Se miten hän nyt hymyilee, seuraa herkeämättä katseellaan, viihtyy tunninkin sitterissä lelujensa parissa. Se miten hän itkee harvemmin ja aina ns. painavasta syystä: nälkä, väsymys; siinäpä ne melkein. Se miten tunnen hänet ja osaan tulkita itkut ja toimia niiden mukaan on huikeaa, ja tekee yhteiselomme helpoksi ja vähän ennakoitavammaksikin. Tiedän ettei vauva missään vaiheessa itke turhaan, ei osaa "kiukuta", mutta sellainen itsesäätely esim. nälän tunteen suhteen on olematon, ja pieninkin nälän vihlaisu sai parahtamaan itkuun. Kun nyt suuri neljän kuukauden kokemus on opettanut, että ei tässä nälkään kuolla eikä ole siis tarvetta käynnistää sellaista maailmanlopun itkua, vaikkei ruokaa heti tällä sekunnilla ilmaantuisikaan.

Synnytyksen ja imetyksen myllertämä hormonitoimintani tasaantuu kokoajan ja se on näistä muutoksista paras! Minulla on epämääräisiä, sumuisia muistikuvia itsestäni viime syys-, lokakuussa pillahtamassa itkuun kesken lenkin miettiessäni jos Nakelle nauretaan koulussa, itsestäni pomppaamassa pystyyn puolentoista kuukauden vanhan Naken ensimmäisestä inahduksesta aivan vittuuntuneena ja stressaantuneena että mitä hemmettiä nyt ja että äkkiä äkkiä pitää heti vastata tuohon vauvan tarpeeseen; sumuisia muistikuvia itsestäni pyörittämässä myrkyllisiä ajatuksia miten minä olen ainoa joka tätä huushollia pyörittää, ainoa joka tuota lasta osaa hoitaa ja ainoa joka ylipäätään tietää mistään mitään.

Hormonimyllerrys alkoi jo sairaalassa, kun Naken maatessa solariumissaan bilirubiniarvoja laskemassa kävin iltapalan jälkeen parvekkeella happea haukkaamassa. Osastomme sijaitsi Kättärin melkein ylimmässä kerroksessa ja minä katsoin maisemaa alhaalla ja tunsin kuin alkavan paniikkikohtauksen, huimasi ja kurkkua kuristi ja tunsin aivan ennenkokematonta kauhua siitä, että entä jos hyppään. En siis ollut lainkaan itsetuhoinen, pikemminkin kauhusta sekapäinen, pelkäsin niin etten koskaan ennen että sekoan ja kiipeän kaiteelle ja seison vasten tuulta ja putoan, putoan, putoan, eikä Nakella ole enää äitiä. Haukoin henkeäni siinä kauniissa ja lämpimässä syyskuun illassa ja peräännyin aivan kiinni seinään, ja varovasti hivutin itseni pois.

Nyt treenaan ahkerasti, että Nakke-pikkuiseni osaisi taas ruokailla muustakin kuin tissistä, että minä pääsen pois hänen luotaan. Etä voin taas tulla takaisin, ehkä höperönä äitinä ikävöidäkin vähän; tultuani pussata puhki. Odotan innolla työvuoroani ja vaikka vähän mietinkin, tunnistaako Ville Naken itkuista onko nälkä vai väsymys vai mikä ja ylipäänsä suosutuuko Nakke syömään, on kuitenkin tervejärkinen minäni tuota hormoni-höppänää vahvempi ja se muistuttaa: kyse on viidestä tunnista, ei vauva tapa itseään nälkään, Ville on Naken toinen vanhempi ja kykenevä tarjoamaan hänelle sen hoidon ja huolenpidon mitä minäkin.

Neljän kuukauden päästä ehkä nauran hyväntahtoisesti näille tämän hetken meiningeilleni?

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Höperö mama

Ulkona (no ei kun sisällä, heh he) satelee hiljakseen isoja lumihiutaleita. Kaupunki peittyy lumeen ja taivas on tummaa samettia, kaunista. Tuota näkyä sain äsken ihailla kun kurvasimme bussilla Naken kanssa siskoni luota kotiin. Meni vähän myöhään ja mua ihan säälittää Nakke, jonka nukkumaanmenoaika ohittui mun kyläluutailun takia kolmella tunnilla, mutta eipä hän ollut moksiskaan. On nyt tuolla Villen kainalossa tuhisemassa kun en vaan raaskinut dumpata toista omaan sänkyynsä tämän pitkän illan päälle.

Mun äitiyteni kulmakivet: höperyys, hellämielisyys ja, aina vain, lyhyet hermot. Harvemmin ulospäin mutta kyllä päänsisäisesti kiehuu useita kertoja päivässä...

Siskoni luona tehtiin enollemme 50-vuotis synttäreille onnittelukortti. Oli kyllä kivaa askarrella ja nauru raikasi, kun koottiin siihen kaikkia hauskoja muistoja lapsuudesta ja kirjoitettiin, tai ainakin yritettiin kirjoittaa, ne hauskasti ja vähän sarkastisesti. (Tyyliin kiitos lukuisista mönkijäajeluista, erityisesti siitä kun kaaduimme ojaan. :-D)

Päivällä siivosin ja tarvoin vauvan kanssa halki tuulen ja jään kauppaan. Päivä on mennyt kamalan nopeasti, tuntuu etten ole oikein vauvankaan kanssa ehtinyt olla. Minä höperö, höperö äiti - koko päivähän me...

Nyt unta, höperö mama, unta... Huomenna saan ystäväni ja Naken kummitädin meille kylään!

tiistai 14. tammikuuta 2014

Käsi joka kehtoa keinuttaa

Ihan pikaiset kuulumiset nyt vain ennen kuin sänky kutsuu. Saapi kyllä nähdä tuleeko unia, kun katsottiin äsken niin jännittävä leffa: Käsi joka kehtoa keinuttaa. Hui hui hui! Just sellaista "arki vinksahtaa" henkistä kauhua joka uppoo muhun kuin, noh, uppoo muhun. Jotenkin karmivinta minusta siinä oli se, miten se hullu nainen imetti sitä toisen naisen vauvaa... Hrr, kylmät väreet menee...

Päivällä oli neuvola, näin neljän ja puolen kuun kunniaksi oikein lääkärin kera. On kyllä Suomessa hyvin lapsilla asiat, huippua että on tuollainen ilmainen neuvolasysteemi. Nakke-tyttö oli nyt saavuttanut viiden kilon painon, hurray for that. Jännää miten toinen on niin pikkuinen, kun kuitenkin vanhemmat ovat tällaisia jättiläisiä.

Muuten päivä on mennyt pyykkiä pesten, kaupassa käyden, ruokaa laittaen. Sovin myös itselleni työvuoron! Parin viikon päästä menen tekemään yhden lyhyen aamuvuoron ja aika ristiriitaisilla fiiliksillä sitä odotan. Toisaalta on niin kivaa mennä, nähdä asukkaat ja työkavereita ja muutenkin upottaa kädet siihen tuttuun ihanaan työhön- toisaalta jännittää miten Ville ja Nakke täällä pärjää (olenhan korvaamaton). Nakke ei tosiaan ole nyt pulloa kelpuuttanut, ja vaikka tulenkin sitten olemaan poissa vain viitisen tuntia niin kyllä siihen yksi ruokailu mahtuu vaikka miten päin katsoisi. Ville ajatteli optimistisesti (juttujani päivät pääskytysten kuunneltuaan), miten hekin voivat sitten nukkua vaikka yhteentoista - ei onnistu ilman imetystä aina tunnin välein...

Tänään siis iltaohjelmassa oli pullotreeniä. Kymmenessä minuutissa meni ehkä 20 milliä alas kun en halunnut yhtään pakottaa enkä niin että toiselle tulisi liikaa maitua kerralla suuhun, ei mitään yökkimistä, yskimistä... Hidasta, hidasta, hidasta, mutta ei myöskään kauheita paniikki-itkuja jotka oikeasti nakertaa mun sydäntä... Jospa se tässä reilussa viikossa alkaisi taas pullokin maittaa. Helpottaisi kyllä tulevaakin, ystäväni häät on helmikuussa ja olen stressannut tätä imetysasiaa ihan jonkun verran. En millään haluaisi mennä Naken kanssa sinne, mutta jos hän ei muuten syö... Myös maidosta tikahtumassa olevat rinnat ahdistaa jo valmiiksi.

Äsken muuten kun kirjoitin tuon "toisaalta jännittää miten Ville ja Nakke täällä pärjää (olenhan korvaamaton)" niin rinnat herahtivat täyteen maitoa ja alkoivat valua, kuin mitkäkin aina valmiina pojottavat partiopojat... Kiitos hormonitoiminta 2013-2014!
 
Ville teki meille iltapalaksi Teboil-leipiä, jotka arkisuudestaan huolimatta ovat paahdettuja ruisleipiä graavilohi-,juusto-, muna-, punasipuli- ja salaattipäällysillä. Naaaam! Nimi tulee siitä, kun tein niitä joku aika sitten töistä palaajalle herkkuiltapalaksi ja ajattelin tyytyväisenä kätteni jälkeä katsellessani, ihan kuin huoltoasemalla. Kyllä se on kulinaristisuuden huipentuma kun Tepskalle syömään pääsee...
 
Meillä ei ole nyt autoa, se on huollossa. Korjautuu onneksi perjantaille, kun lähdemme viikonlopuksi kotikonnuille enoni synttäreitä juhlimaan. 

Nyt mars yläkertaan kurkkaamaan sadatta kertaa, hengittääkö se vauva varmasti... Trendi-lehti iltalukemiseksi ja siitä unille, öitä!

maanantai 13. tammikuuta 2014

Ilman viinaakin voi olla darra...

Voi mikä väsymys ollut koko päivän. Pidettiin eilen tytön mentyä nukkumaan viini-, herkku- ja peli-iltaa Villeseni kanssa ja vaikka en nyt viiniä voikaan ottaa kuin vaivaisen lasin, niin jotenkin kai siitä mässäilystä tuli ihan krapulaa muistuttava olo. Yöllä jo oikein mahaa särki ja tänään on sitten mennyt vähän nuupahtaneissa fiiliksissä, vaikka jatkoinkin yöunia aamupäivätorkuilla vauvan kanssa. 

Torkkujen jälkeen käytiin ulkona nauttimassa pakkasesta ja lumesta, ja kotiin tultua mulla oli ihan tukka märkä kun jouduin loppumatkan kantamaan vauvaa sylissä, kun oli yhtä itkua vaunuissa. Yritin ottaa hyötyliikunnan kannalta.

Illalla tein ohraleipäsiä, jonka ohje on siis ihan vain ohrahiutalepakkauksen kyljestä ja muistaakseni täälläkin jo kertaalleen julkaistu, mutta tässä nyt vielä:

3 dl vettä
suolaa
sokeria
valkosipulijauhetta (tai mitä maustetta vain)
pussi kuivahiivaa
2 dl ohrahiutaleita
4 dl vehnäjauhoja
0,5 dl öljyä.

Puoli tuntia kohottelua, sitten pellille ja päälle öljyn ja rosmariinin seos ja sitten vielä puoli tuntia kohottelua. Sitten 200 asteiseen uuniin kymmeneksi minuutiksi ja ei kun syömään. Nam nam nam, vedettiin kokonaan.

Nakke taitaa tehdä hampaita. On ollut vähän kitisevä ja jyystää kaikkea mitä suuhunsa saa kuin hurjistunut terrieri... Yritettiin helpottaa oloa panadolilla, joka taisi kyllä valua kokonaan leukaa pitkin paidalle, ja sellaisella pakkasessa viilennetyllä purulelulla, joka taisikin tuntua hyvältä. Ville keitteli vauvalle sosetta, tällä viikolla uutena makunautintona on peruna. Naken ilme maistamisen jälkeen: Hyi hel-vet-ti. Unille hän meni taas jo seitsemään jälkeen - yritän aina pitkittää noita iltoja edes sinne kahdeksaan että saisi vähän jatkoaikaa aamuunkin, mutta sitten aina jossain vaiheessa hellyn ja ei kun piltti unille.

Koitan nyt jatkossa ainakin jonkun aikaa kirjoittaa blogia joka päivä. Saa huomata, että tällaisista mitättömän tuntuisista tylsyys-päivistäkin irtoaa juttua.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Päiväkahviseuraa

Herttaisen oloinen Hanna antoi mulle kivan haasteen, kiitos!

"Määrätynlainen uteliaisuus on johtanut meidät bloggaamaan, liittyy se sitten ympäristöön, luontoon tai maailmanmenoon, omaan elämäämme, harrastuksiimme tai lemmikkeihimme. Monipuolisuus on valttia blogeissa! Jos vastaat kysymyksiini ja jaat viidelle eteenpäin saat viedä pullakahvit mukanasi (kopioi kuva)
(Ei ole aivan pakko jakaa kuitenkaan)
Esitän kysymyksiä jotka saattavat tulla esille kahvikupposen ääressä ystävän kanssa keskusteltaessa.
Mitä sinä vastaat seuraaviin kysymyksiin?
Voit vastata myös pelkästään valokuvin!"

1. Mikä on sisustustyylisi?
- No en nyt tiedä onko minulla varsinaista sisustustyyliä, mutta näistä tykkään: kerroksellisuus sisustuksessa (siis uutta ja vanhaa, sen näköinen koti että se on saanut vuosien kuluessa muotoutua eikä ole koskaan "valmis"), lämpimät värit, pitsiverhot ja pitsiliinat ja ehkä vähän sellaista "modernia mummolaa", kynttilät, paljon tauluja ja valokuvia esillä, paljon kirjoja,  esineitä joilla on joku merkitys meille. Vähän sellainen sillisalaatti meidän kesäkuusta asuttamamme koti on, ja tulee vielä tästä paljonkin varmaan kehittymään, mutta aika kotoisaa alkaa jo mielestäni olla. Niin, sen voisi sanoa että sisustustyylini on aina ehdottomasti ennemminkin kotoisa kuin tyylikäs.

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
Ehkä olohuoneeseen, ja siellä me eniten olemmekin. Makkarissa ei ole kuin vauvan sänky ja Villen ja minun sängyt, Villen yöpöytä sekä mulla vanha lypsyjakkara yöpöytänä. Sitten valkoiset ilmavat verhot ja yksi taulu seinällä. Tavallaan siihen on siis panostettu vähiten, mutta tykkään siitä että makkarissa ei olisikaan mitään ylimääräistä vaan se olisi sellainen riisuttu rauhoittumisen pesä. Sitten kun saadaan vauvan sänky hittoon sieltä niin haluan ehkä oman kampauspöytäni tilalle, mutta muuten saa jatkossakin olla tuollainen pelkistetty. Niin paitsi ehkä seinällekin voisi jotain vielä! Mutta sitten se on siinä!Sitten keittiöön ei mahdu kuin pöytä ja kaksi penkkiä, mutta täällä on mielestäni tosi viihtyisää: ikkunalaudalla muutamia kapistuksia, kivat taulut seinällä ja kivat verhot ikkunassa. Naken tuleva huone on aikamoinen sillisalaatti, siellä on kaikki kamat jotka ei muualle sopineet: lipasto, pikkutelkkari, kampauyspöytä, toinen lipasto, kiikkustuoli, "punottu" pyykkikoppa, oho kolmas lipasto, hoitopöytä ja hylly. Huone on sellainen yleishuone, jossa on lastenkirjat ja Nakkea odottavat lelut, mutta jossa myös kahvakuulailen, nukutan vauvaa keinutuolissa, kuivatetaan pyykkiä, silitän ja katsotaan välillä telkkaria.

3. Mihin käyttäisit rahaa ilman huonoa omaatuntoa?

- Terveyteen (/sairauteen), eli esim. lääkkeisiin ja miksei terveelliseen ruokaankin, vaikka se vähän enemmän maksaisikin. Salikorttiin. Tytön vaatteisiin tms. varusteisiin.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
-  Asumiseen ja ruokaan.

5. Mistä ajasta unelmoit?
- Tykkään muistella menneitä :-D , esim. sitä kesää kun alettiin Villen kanssa seurustella, jotain kivoja matkoja, aupair-aikojani, Naken syntymää...

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?

- No kaikki vauvan terveyteen kohdistuvat onnettomuudet, tulipalo, auton alle jääminen...

7. Missä asiassa olet tunnollinen?

- Töissä ja kaikessa, minkä olen sanonut että teen. Hampaiden harjauksessa.

8. Minkä inhimillisen virheen annat anteeksi?

- Melkeinpä minkä vaan, olen mielestäni erityisen hyvä ymmärtämään inhimillisiä virheitä, mutta en unohda tyyliin ikinä, mikä on vähän kuormittavaa.

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?

- Ai että nimenomaan naisen... No sellainen tietynlainen huolehtivaisuus, kuulostaa niin vanhanaikaiselta mutta kyllä se vaan niin on että naiset tätä maailmaa pyörittää: hoitaa lapset, kodit ja vaikka mitä oman mukavuutensa kustannuksellakin.

10. Mikä on miehen parhain ominaisuus?
- Mikään ei ole turvallisempaa kuin sellainen tasapainoinen, rehti, itsensä ja maailman kansa sinut oleva suoraselkäinen mies!
Kahveja tarjoan eteenpäin:

perjantai 10. tammikuuta 2014

Mitäs me pullamössöt

Olin äsken aikeissa lähteä Nakke-neidin kanssa kauppaan, kun tämä yllättäen nukahtikin. Peittelin pilttini sänkyynsä ja mietiskelin samalla, miten elämän keskipiste on kyllä täysin siirtynyt omasta navastani tuohon vähän pienempään napaan. Ennen lasta pyörittelin (mielessäni) silmiäni, kun kuulin puhuttavan lasten ehdoilla elämisestä. Mietin että just joo, on se nyt kumma jos alle metrin tappi pyörittää kokonaista perhettä.

Mutta: voi kyllä, kyllä se vain pyörittää, tätäkin perhettä. Meillä ainakin arki (ja juhla) menee täysin Naken ruoka- ja nukkuma-aikojen mukaan. Voisinhan minä nytkin hakea tuon nukkuvan mukelon kesken uniensa ja lähteä sinne kauppaan - ja sitten viettää illan itkuisen, yliväsyneen naperon kanssa. Aika paljon tässä lapsen rytmin mukaan elämisessä on siis myös omaa mukavuudenhalua: väsymysitkuisen vauvan seura on aikalailla häntäpäässä, jos mietin ihmisiä kenen kanssa en halua olla (ja ohitse menee esimerkiksi Adolf Hitler ja yksi möröksi tituleeraamani entinen työkaveri). 

Tärkeimpänä on kuitenkin lapsen etu. Pienen vauvan itsesäätelytaidot ovat niiiin onnettomat, kun on nälkä on nälkä ja kun on väsymys niin silloin kanssa on, nyt eikä kohta. Oma vauvani ei ole kovin ärhäkkätemperamenttinen, nälkäkitinä ei hetkessä ylly hallitsemattomaksi karjunnaksi eikä väsymys aiheuta välittömiä ranteet auki -fiiliksiä, mutta aika pianhan hänen tarpeisiinsa on silti vastattava. Palkintona on rauhallinen, rento, hymyilevä, kokonaisen tunninkin tyytyväisenä sitterissään höpöttelevä tyttö, jonka silmät tuikkivat tähtinä ja suu leviää hymyyn pienimmästäkin kimmokkeesta.

Silloin tällöin joku kysyy, millainen rytmi Nakella on. Olen tähän asti ollut ihan että öööö, ja keksinyt milloin mitäkin fiksun kuuloista, vaikka todellisuudessa rytmit ovat vaihdelleet päivän, viikon ja laskuveden määrän mukaan. Nyt kuitenkin voisin vastata tuohon kysymykseen että: 
 
n. klo 20-09 unta. Sisältäen 2-4 herätystä, jolloin ei itkua mutta syömistä ja höpötystä.
n. klo 09-11 seurustelua sitterissä (tai välillä, niin kuin tänään, nukutaan tuohon yhteentoista asti, jolloin loppupäivän uniaikataulut on tietenkin vähän eri paikoissa)
n. klo 11-11:30/12 pienet unet
n. klo 12-14:30 seurustelua matolla ja sitterissä/ vaunulenkki
n. klo 14:30-16:30 unet
Ilta ennen nukkumaanmenoa: hengailua, seurustelua, ulkoilua, yleensä n. puolen tunnin unet jossain välissä.
n. klo 20 unille, ja siitä kierros alusta, ja alusta, ja alusta... Krooh...

Niin ja saahan Nakke-neiti ruokaakin! Maitoa vähintään kolmen tunnin välein halajaa hän ja nyt on tällä viikolla alettu tarjoilemaan myös teelusikallinen porkkanasosetta per päivä. Ja syliä, halia, pusua ja paijuuta hän myöskin saa, vaikken niitä tuohon rytmitaulukkoon kirjannutkaan. Ei meillä nyt niiiin aikataulutettua tämä elo kuitenkaan ole, että esim. klo 12: pusu vauvalle ja klo 14: maitoa ja sitten viisi minuuttia vauvan sylittelyä ;-)


torstai 9. tammikuuta 2014

Hulluuden väistäminen

Olin jo tulla tänään hulluksi, kun yllättäen pääsinkin livistämään kuntosalille. Eilenkös minä hehkutinkaan, kuinka nyt sitä osaa ottaa hetkestä kiinni, kun kohta tämä arki muuttuu... No, niin. Kyllä tämä kotivuosi ainakin sen opettaa, että työ on mulle se juttu ja ei olisi minusta kotiäidiksi, ei. Olen yrittänyt kaivella tuntojani, että olenko itsekäs paska kun ensin teen lapsen tähän maailmaan ja sitten annan hänet muiden hoidettavaksi, mutta mielipide on pysynyt samana kuin ennen lastakin: hoito on hyvä vaihtoehto jos se on äidin jaksamiselle hyvä vaihtoehto. Ei sitä ole yhtään vähemmän rakastava äiti, vaikka haluaisi myös töihin kodin ulkopuolelle.

Tämän päiväinen melkein hulluksi tulo ei ollut mitään aggressiivista AAARGH SEINÄT KAATUU PÄÄLLE -tyyppistä hepulointia, olipahan vain liikaa virtaa näiden nurkkien sisään. Kun kaksi tuntia heräämisestä olin jo laittanut vauvan ja itseni, syöttänyt meidät molemmat, pessyt uunin ja lieden, hinkannut kaikki keittiön kaapit ja pessyt jääkaapin, arvasin että on tulossa piiiiitkä päivä. Onneksi pääsin sinne salille! Se on aikamoista onnenpeliä nykyään, kun minä olen Nakke-neidin ylhäisen valinnanmahdollisuuden sanelemana hänen ainoa ravinnonlähteensä ja pullot on ihan että hyi helvetti... Nyt kuitenkin tilaisuus koitti varkain kun sain yllättäen vauvan päiväunille heti hänen syötyään ja ei kun äkkiä salikamat niskaan, Villelle moikat ja pihalle!

Kyllä oli muuten virtaa treenata! Juoksin kolme ja puoli kilometriä matto kaltevana ja ylös ylös ylös itseäni ponnistaen, takapuoltani kantapäillä potkien. Taisin tehdä painoennätykset parissakin laitteessa ja oli vain niin ihana fiilis päästä kunnolla purkamaan sitä sisälläni kytenyttä levottomuutta ja turhautuneisuutta. Kotiin tultuani vauva jatkoi unia ja ehdin käydä suihkussa ja syödä ennen kuin nälkähuutelu alkoi. Ajoituksen mestarinäytteitä täällä tänään!

Mietin päivällä vauvaa nukuttaessani, miten olen näiden muutaman äiti-kuukauteni aikana oppinut koko ajan kärsivällisemmäksi ja "paremmaksi" äidiksi. En edes muista milloin vauva olisi viimeksi onnistunut hermostuttamaan minut, kun alkuun tuntui että sai jatkuvasti kiristellä hampaita. Olen aktiivisesti ja tietoisesti muistuttanut itseäni, miten oikeastaan ainut milloin mua vauvan kanssa ärsyttää on se, kun olen suunnitellut että vaikka laitan vauvan nukkumaan ja alan katsoa jotain ohjelmaa tai syötänpä äkkiä vauvan ja sitten lähdetään ulos. Tuolloin vauvan parkuessa unta vastaan tai vetäessä puolen tunnin rintarivarit tulee helposti itselle kiukku, että nyt ne mun suunnitelmat meni, vauva mikset voi toimia niin kuin minä haluan! Mikä tekee minusta aivan yhtä vauvan kuin vauvasta. Nyt ei enää juurikaan tarvitse edes muistuttaa tuota itselleni vaan on helppo keskittyä vauvan tarpeisiin, elää ne omat jutut sitten kun niiden aika on. Jotenkin olen tajunnut oikein syvällisellä tasolla, miten minä olen minä vaikka äidin velvollisuudet kietoisivat otteeseensa päivän jokaiseksi tunniksi. 

Tietysti, helppo sanoa kun Nakke on kuitenkin niin helppo ipana. Jos vielä joskus saan lapsen jolla on vuosisadan koliikki niin pidätän itselläni oikeuden vaihtaa mielipidettä.

Illalla käytiin Villen ja Naken kanssa reilun tunnin vaunulenkillä, määränpäänä kauppa. Sitten kotiin päästyämme vauva kylpyyn ja siitä hetkeksi halimaan ja pussailemaan ja peuhaamaan, kunnes hymy alkoi vääristyä irvistykseksi ja nukkumaanmenon aika läheni. Nykyään rakastan nukuttamista, siitä on tullut helppoa kun Nakke syö iltamaitonsa ja sitten joko keinuttelen häntä kapalossa sängynlaidalla istuen tai pötkötämme nenät vastakkain tuhisten, ja nopeasti ja ilman itkuja hän vaipuu uneen, ja on niin kaunis, suloinen, puhdas, viaton, hauras ja täynnä elämää. 
 
Siitä alkaakin sitten minun oma aikani eli well hello there, kauralastut, cokis, fetasalaatti, leipä, turkkilainen jogurtti... Salilla muuten kävin vaa'alla ensimmäistä kertaa yli kuukauteen ja paino oli tismalleen sama kuin viimeksi eli 86,9 kiloa. Huippua ettei paino ole noussut joulumässäilystä huolimatta, mutta ei ne kymmenen ekstrakiloa kyllä tätä menoa putoa eli nyt eukko ruotuun. Tän yhden kauralastun jälkeen ;-)


keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Uusia tuulia, nuuh!

Onnellinen, onnellinen oon. Kaikki tuntuu hyvältä ja selkeältä nyt. Olin miettinyt joulusta asti sydän syrjälläni Nakke-pienen hoitoon menoa ja omaa töiden aloitusta. Asiassa on niin monta puolta: lapsen hyvinvointi, äidin hyvinvointi, koko perheen hyvinvointi... Mikä vaikuttaa mihinkin. Lisäksi tietysti taloudelliset tekijät, jotka aika pitkälti sanelevat tätä duunarin eloa.
 
Vanhempainvapaani loppuu kuudes kesäkuuta ja aivan viime päiviin asti olin elänyt ajatellen, että yritän pitää sitten siihen syssyyn kesäloman, sitten heinäkuussa Ville ja sittenpä elokuussa koittaisikin Naken uusi elämä päiväkodissa. Kuukautta vaille vuoden ikäisenä, liekkö kävelläkään osaisi... Maalailin Villelle uhkakuvia, miten Nakke-poloinen köytetään sitten jalasta tuolinjalkaan muun väen lähtiessä ulkoilemaan, kun ei sellaista sylilasta viitsi ulos raahata. 
 
Perhepäivähoitajan luo tuntuisi henkisesti helpommalta viedä tuollainen alle vuoden ikäinenkin, mutta se ei taas vuorotyöntekijälle ole vaihtoehto. Lisäksi, vaikka ajatuksena perhepäivähoito on kodinomaista, pienryhmäistä ja turvallista, vaivaa itseäni kuitenkin ajatus siitä, että hoitavia aikuisia on vain se yksi. Etenkin kun oma lapsi ei vielä osaa puhua ja raportoida mitä siellä hoitopaikassa päivisin tapahtuu tuntuu jotenkin hurjalta ajatukselta, että oma ipana olisi päivät minulle ventovieraan aikuisen ja muun lapsilauman kanssa keskenään. 
 
Lauantai-iltana kahvakuulaillessani ajatus sitten iski tajuntaan: tarvitsemme jonkun meille kotiin hoitamaan Nakkea! Eikä mennyt kauaakaan kun keksin siskoni, joka on nyt Lontoossa mutta tulee kesäksi Suomeen. Ja hän suostui! Niinpä minä pääsen aloittamaan työt heti vanhempainvapaan päätyttyä ja Nakke saa viettää kesän turvassa omassa kotona tätinsä hellässä huomassa. Sitten elo- syyskuussa pidetään Villen kanssa pötköön lomat ja Ville vielä jonkun isyysvapaaviikon, ja näin ehtii Nakke-neiti täyttää vuoden ja toivottavasti oppia edes kävelemään ennen hoitotaipaleensa aloitusta.
 
Nyt, kun tuo hoitoasia järjestyi noin hienosti olen kieltämättä aika innoissani töihin paluusta! Mikäs täällä kotona on ollessa - paitsi että nukahdan kohta tähän tylsyyteen! Nyt kun tiedän, että kohta tämä kotiloma loppuu on helpompi nauttia, olla läsnä, olla vain. Viettää hyviä päiviä, hyvää tappotasaista arkea. Tänäänkin nukuimme koko perhe yhteentoista ja olin vasta aamupuuroa keittelemässä, kun sydän hyppäsi kurkkuun ikkunaan vilkaistessani: joku katsoi sisälle! Ystävämme ja Naken kummisetä siellä, hän tuli käymään ja olikin useamman tunnin, kivaa. Miehet pelasivat pleikkaria ja Nakke kitisi itsensä unille ja herättyään makoili yli tunnin matolla ja sitterissä varsin tyytyväisenä eloonsa. Minä mietin, että tällaiset hetket pitää säilöä, ja pitkästä aikaa ajatuksella ei ollut Nyt pakko nauttia -sivumaku, vaan koska pääsen kohta pois kotoa tajuaa puupäinen mielenikin ottaa tästä kaiken irti.
 
Kummin lähdettyä sulloimme vauvan vaunuihin ja lähdimme vaihteeksi julkisilla kauppaan. Siinä ruokakaupan yhteydessä on kirpputori ja kun ohimennen poikettiin siinä niin minäpä löysin itselleni takin! Sovittelin kahta, sellaista Zara-merkkistä villakangastakkia ja sitten tuota, jonka päädyin ostamaan. Se Zara-takki oli ehkä ns. sievempi, tuo minkä ostin on luonnonvalko-harmaa -ruudullinen, isot taskut, huppu ja hupussa tupsu, niskassa lappu Made in Finland. Ihana ihana ihana takki! Olin päättänyt, etten osta uusia vaatteita ennen kuin laihdun ne kirotut kymmenen kiloani, mutta kyllä tuo vielä sittenkin istuu. Ja sitäpaitsi sain äitiltä ja isää jouluna rahaa itseni hemmotteluun (!) joten olkoon tuo uusi takkini osa sitä hemmottelua. 
 
Kotona tein ruokaa (kasvispyöryköitä ja pinaattituorepastaa) ja herkkuhimoon vielä kauralastuja, joista pienen paisumisen seurauksena tuli yksi iso laatta... Ville antoi vauvalle porkkanasosetta ja leikki tämän kanssa matolla; vauva venkoili ja kiemurteli ja höpötti narisevalla äänellä ja minun sydämeni täyttyi onnesta. Ajattelin yhtäkkiä, minä olen ansainnut tämän kaiken, minä ansaitsen olla onnellinen ja minä ansaitsen nuo ihmiset jotka rakastavat minua, tuon pienen ikioman perheeni, tämän kodin, tämän keskiluokkaisen onnen mitä meillä on. Menin olohuoneeseen matolla leikkivän perheeni luo. Tämä hetki on tämä hetki on tämä hetki on elämäni, tällä hetkellä.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Porsinut emakko, hengenheimolaiseni

Tein uudenvuoden lupauksen ostaa jatkossa vain luomulihaa. Lihansyönti sinällään ei inhota minua, liha on hyvää, mutta se miten eläviä olentoja kasvatetaan niin että niistä saadaan kaikki hyöty keinoja kaihtamatta on oksettavaa. Lukiossa ja sen jälkeen olin yhteensä viisi vuotta kasvissyöjänä, mutta sen jälkeen lipsuin vähitellen takaisin tehotuotetun paskalihan iloihin, ja viime vuosina ruokavaliooni ei varmaankaan ole kuulunut edes sitä yhtä kasvispäivää viikossa. 

Syksystä alkaen huomasin jättäväni useimmiten leikkeleet pois leivältä, mikä olikin helppoa kun en leipää juurikaan muutenkaan syönyt. Silloin tällöin myös kelailin ruokani alkuperää kinkkusuikalepussia tai jauhelihapakettia avatessani, ja usein aivot aika nopeasti kieltäytyivät ajattelemasta koko asiaa. Inhottavaahan se on laittaa sisäänsä jotain mitä ei kuvotukselta pysty edes miettimään, mutta totuuden kieltäminen toimii kuitenkin hämmentävän hyvin... 
 
Nyt kuitenkin joululomalla facebookissa silmieni eteen lävähti kuva, joka sai ajatukset uusille uomille. Siinä kuvassa makasi rautakehikossa emakko, ja kehikon toisella puolella oli pikkupossuja äitinsä tissiä imemässä. Tekstinä oli tyyliin "meidän äidistä tehdään teidän äitien ruokaa" ja se kyllä kolahti! Jotenkin varmaan samaistan itseni tuohon imettävään emakkoon...

Tänään mietin, että olisi hyvä ostaa myös maito luomuna. Kananmunat olen jo pitkään ostanutkin ja kyllä kieltämättä on pikkuisen helpompi katsoa itseensä peiliin kun ei ole enää jokapäiväisillä valinnoillaan pyörittämässä eläinten keskitysleiriä. Sitä paitsi, jos olisin aiemmin tajunnut miten lihan kaltaista soijasta saa ja miten vähällä vaivalla, olisin varmasti vaihtanut jauhelihani soijaan jo aiemmin. Viikonloppuna tein samaa riisijuttua kuin aiemminkin olen tehnyt, eli jasminriisiä, ruokakermaa, jalapenoa, vihreää paprikaa, punasipulia, fetajuustoa, mutta korvasin aiemmin käyttämäni kanan ja pekonin tummalla soijarouheella. Nam nam nam! Eilen tein suolaista pannaria näin (tuntuu aina ihan maailman suurimmalta vitsiltä ajatella itseäni jakamassa ruokaohjeita, mutta aika paljonhan mä nykyään kokkaan ja useimmin tulee hyvää kuin pahaa elikkä):

Pohja:

4 munaa
4,5 dl jauhoja
8 dl maitoa
loraus öljyä
suolaa

Pohjan turvotessa pellillä tein täytteen:

n. 5dl soijarouhetta 
-> turvotus vedessä, ruskistaminen pannulla voissa. Laitoin soijan mukaan myös kuivattua hernerouhetta, kun sattui kaapissa olemaan
punainen paprika kuutioina
kaksi punasipulia silppuna
auramuruja
vähän juustoraastetta

Sitten vain täytteet pohjan päälle ja koko juttu puoleksi tunniksi 200 asteeseen uuniin. On niin hyvee että pitääpä ottaa vielä santsin santsi ennen pyykkitupaan kirmaamista.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Joka vanhoja muistelee

Kirjoitusvire on nolla, joten tässä vielä kooste viime vuodesta 2013:

Tammikuu

- Olin ensimmäistä kuukautta raskaana.
- Kärsin kamalasta hammassärystä, joka levisi korvatulehdukseksi. Jos nyt pitäisi verrata niin kyllä se kipu oli pahempaa kuin synnytys.
- Tein töissä paljon yövuoroja.
- Olin uudenvuoden jälkeen melkein viikon vapaalla ja sairastin koko ajan.
-Ystäväni sai keskenmenon ja etenkin oman raskauteni herkistämänä olin siitä kovasti pahoillani.
- Ensimmäinen neuvola oli ja olin lihonut siihen marraskuisista häistäni yli viisi kiloa. Hups!
- Kävin yhdeksännellä raskausviikolla yksityisellä ultrassa, pulitin siitä muistaakseni 160 euroa ja sain nähdä Nakke-alkion joka muistutti lumiukkoa
- Juhlimme vanhempieni luona Villen ja minun naimisiin menoa. Kerroimme että odotamme vauvaa.
- Muistan miten yksi ilta nukkumaanmennessä olin niin onnellinen että sydän oli haljeta.
- Kävin ystäväni luona lähikunnassa.
- Käytiin Villen kanssa Porvoossa huviajelulla ja syötiin hienosti kolmen ruokalajin päivällinen, jonka pahoinvoinneissani laattasin vessanpönttöön. Hyvin sijoitettu sata euroa, siis...

Helmikuu

- 13. raskausviikon ultrassa kaikki oli niin kuin piti, ja menimme juhlistamaan sitä Villen kanssa ravintola-Mayaan. Ostin myös ensimmäiset vauvanvaatteet: valkoisen neuletakin ja miniatyyrifarkut! Eilen viikkasin ne pois pieneksi jääneinä, niisk.
- Kuuntelin ihan innoissani Kerkko Koskinen Kollektiivia
- Hampaaseen aloitettiin juurihoito
- Kerroin pomolle että olen paksuna

Maaliskuu

- Kerroin työkavereille että olen paksuna
- Kävin esimieskoulutuksessa ja olin ihan että mitä vttua mä täällä teen, vaikka se mielenkiintoista olikin
- Sain ylennyksen eli vakanssinvaihdoksen eli ylennyksen
- Saatiin tieto että saadaan tämä koti, jossa nyt asutaan
- Sain Villeltä suhteemme ensimmäisen "naisellisen ja turhan" lahjan: hajuveden tuliaisena laivalta
- Käytiin Villen kanssa  siskoni luona Turussa. Oli kamala lumimyräkkä ja takaisin Helsinkiin piti madella kuuttakymppiä motarilla. Olin kamalan kiukkuinen.
- Ajattelin odottavani poikaa ja hommasin muutamia sinisiä vaatekappaleita.

Huhtikuu

- Raskaus oli puolivälissä ja koitti rakenneultra, jossa saimme kuulla odottavamme tervettä tyttöä.
- Vauvan liikkeet tuntuivat jo ja sekä ultrassa että neuvolassa sydänääniä kuunnellessa saimme aina naureskelua, miten on vilkas pikkuinen. Ja hän on!
- Valmistelimme muuttoa, veimme tavaraa kierrätykseen.
- Kävimme siskoni kanssa autolla vanhempiemme luona ja paluumatka kesti puolet kauemmin kuin yleensä!
- Kummipoikani täytti kolme vuotta, samoin kuin Kirppu-kisu.

Toukokuu

- Ville oli laivalla ja vietin vappua ystäväni luona.
- Ystäväni tuli Vaasasta kylään. Vietimme ihanan päivän Suomenlinnassa.
- Veimme Villen kanssa auton korjaamolle ja köyhdyimme siitä yli neljäsataa (enkä vieläkään tiedä mitä autolle siellä tehtiin).
- Säädimme toden teolla muuttoa.
- Jaksoin raskaudesta huolimatta ja sen takia hyvin, mutta olin vittuuntunut kun kaikilla oli joku mielipide "tilastani".

Kesäkuu

- Muutimme tähän uuteen kotiin.
- Hassasin suurimman osan lomarahoistani ja säästöistäni muuttoon liittyviin asioihin. Ville kyllä makseli sitten takaisin omista lomarahoistaan, mutta muistan ajatelleeni miten hups meni tonni ja nyt viisisataa, sitä rahaa vain paloi!
- Pidin ylityövapaita pois ja olin enemmän vapaalla kuin duunissa.
- Kävin siskoni luona Turussa ja saimme kauheita naurukohtauksia bussissa.
- En tuntenut vauvan liikkeitä ja koin kauhun hetkiä naistenklinikalla, ennen kuin lääkäri ultralla sai sydämen näkyviin.
- Rakastin alusta asti uutta asuinaluettamme.
- Äiti tuli meille kylään ja teimme päiväretken Tallinnaan, missä otimme kaikkia hemmotteluja ja vietimme hyvää yhteistä aikaa.
- Ostin grillin ja grillasimme niin paljon, että Ville laittoi minut grillauskieltoon.
- Olin puuhakas ja onnellinen.
- Jäin juhannuksen jälkeen lomalle.
- Kuun toiseksi viimeisenä päivänä lähdimme Villen kanssa Viroon.

Heinäkuu

- Vietimme ihanan loman Virossa.
- Kaikella kivalla on seurauksensa - sairastuin ruokamyrkytykseen ja jouduin viideksi päiväksi sairaalaan. Tunsin itseni yhteiskunnan loiseksi eristyksissä lusiessani.
- Kesäloma loppui ja jäin äitiyslomalle.
- Olin vanhempieni luona.
- Pidettiin Villen kanssa saunamaraton vanhempieni rantasaunassa.
- Olin ystäväni ja hänen pikkutyttönsä kanssa Korkeasaaressa.
- Ystäväni pyysi minua kaasokseen!

Elokuu

- Aloin jo kyllästyä raskaana oloon, kotona oloon, vihloviin nivusiini ja painavaan vatsaani ja odotin kovasti synnytystä.
- Siskoni muutti Lontooseen, olin saattamassa häntä lentokentällä.
- Isä tuli meille kylään pariksi päiväksi.
- Laskettu aika oli ja meni.
- Kuun viimeisenä päivänä lapsivedet menivät.
- Olin tympääntynyt ja levoton, kuuta leimaa vahvasi odotus.

Syyskuu

- Ensimmäisenä päivänä synnytin ihanan pienen tyttäreni
- Kuukausi täynnä vauvaan liittyviä eka kertoja.
- *sanoinkuvaamatonta onnea*
- Siskoni muutti itä-Euroopasta takaisin Helsinkiin.
- Meillä kävi läheisiämme vauvaa katsomassa. Saimme kauheasti lahjoja ja kortteja, usean viikon ajan oli joka päivä postissa jotain kivaa.
- Villen isyysvapaa loppui.

Lokakuu

- Olin "maailman onnellisin onneton", harkitsin neuvolapsykologille juttelua. Ymmärsin että hormonit sekoittivat päätä mutta ymmärrys ei saanut ajatuksia kirkkaammiksi. Itkin joka päivä tyyliin mitä jos Nakkea kiusataan koulussa tms.
- Aloin järjestellä Naken nimiäisiä.
- Kuun lopussa aloin Husin äidinmaidonluovuttajaksi.

Marraskuu

- 2.11. Nakke sai nimensä ja vietimme ihanan ja lämminhenkisen juhlan meille tärkeiden ihmisten kanssa.
- Lähdin reiluksi viikoksi vanhemmilleni. - Hormonitoiminta tasoittui, tunsin taas itseni. 
- Kotielämää, hyvää elämää, tasaista elämää.
- Ensimmäinen hääpäivämme oli 29.11. ja Ville oli silloin kavereineen laivalla, koska"ei ensimmäsitä hääpäivää voi muistaa". Siltikin: onnea 1-vuotiaalle avioliitolle!

Joulukuu

- Sain veropalautukset ja hummasin ne.
-Olin siskoni kanssa Tavastialla The Soundsin keikalla.
- Olin työkavereiden kanssa pikkujouluissa.
- Ostin kahvakuulan, en enää käynyt salilla.
- Söin ihan hirveästi irtokarkkia ja muuta makeaa.
- Tunsin vahvasti, miten minä olen paras mahdollinen äiti Nakelle ja jos olenkin välillä hukassa suhteessani häneen, niin kuitenkin minä olen se joka tuntee hänet ja hänen tarpeensa parhaiten. Koin ihanaa lujaa varmuutta itsestäni äitinä.
- Aloin käyttää farkkuja.
- Lähdin kahdeksi viikoksi vanhemmilleni joulunviettoon. Tapasin joka päivä sukulaisia.
- Nakke jätti oma-aloitteisesti rintakumin pois ja alkoi sen seurauksena kieltäytyä tuttipullossa, joten meistä tuli aika tiivis parivaljakko.
- En enää kantanut Nakkea niin paljon repussa vaan hän alkoi viihtyä myös matolla ja sitterissä.
- Nakke lisäsi yösyönnit kahteen syöntiin mutta alkoi vastapainona mennä jo kahdeksalta nukkumaan hyvin lyhyen nukutuksen myötä. Sopii!


Ihmeellinen vuosi, kuinkas muuten.