Olin aamulla töissä ja se oli iiihaaanaa. Olin varmaan Suomen innokkain työntekijä, kuten työkaverille sanoin. Hän nauroi ja sanoi, kiva nähdä sua. Niin minustakin oli kiva, kiva nähdä sua, sua, sua ja sua vasta kiva onkin nähdä. Kaikki oli samalla tavalla mutta itse katsoin pienen matkan päästä. Olin rauhallisempi ja lempeämpi, osasin paremmin keskittyä siihen mitä teen.
Työkaverit ja asukkaat kyselivät (tietysti), miltä kotielämä vauvan kanssa maistuu. Vastasin että kivalta mutta tylsältä, että joskus varmaan tätäkin aikaa muistelee kaiholla ja pälä pälä. Kotiin ajellessani mietin, että tottakai tätä muistelee kaiholla ja turha siitä on nyt tuntea syyllisyyttä: tämä on niin hyvää vauva-arkea kuin olla ja voi ja kyllähän minä tästä nautin ja etenkin arvostan miten hyvin asiat ovat, mutta ei sitä tarvitse hävetä ettei tämä aivan täysin tyydytä. Tavallaanhan se on lapselle hyväkin, ettei hän ole vanhempansa ainut elämänsisältö -vaikka kyllä, niin, pieni lapsi tarvitsee vain omaa kotia ja tuttua aikuista, kyllä kyllä.
Kaipaamisesta. Kaipaanhan minä välillä kauppatöihinkin, vaikka silloin se oli yhtä helvetin puurtamista ja kärttyisten asiakkaiden palvelemista, tai opiskeluaikaa, vaikka luoja että olin silloin loppu... Että totta hitossa kaipaan sitten myös tätä vauva-aikaa, kun saan nukkua myöhään, ottaa rennosti ja seurata pienen ihmisen kasvua, tietäen, mitä pienempi lapsi sen pienemmät murheet.
Että totta hitossa, ja silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?