maanantai 30. huhtikuuta 2012

Ikävä

Kuten keväisin yleensäkin, poden taas huonounisuutta. Ja kuten tällaisina hiljaisina yksinäisinä iltoina, kun tuntuu että koko muu maailma nukkuu "ja tonttu ei vaan saa unta", hiipii mieleen ikävä ja kaiho. Vellon muistoissani, niissä jotka ovat rakkaita ja aarteita mutta jotka tuntuvat kaukaisilta päivisin, kun on valoa ja ääniä ja ihmisiä ja tekemistä. Ikävöin jotain yksittäisiä hetkiä, jotain tiettyä tunnelmaa, ja rakkaita ihmisiäni, voi miten ikävöinkään. 

Piehtaroin ja ryven itsesyytöksissä, miten olen niin huono läheinen ja pidän satunnaisesti yhteyttä, miten joidenkin kanssa menee kuukausia ettei nähdä. Ei auta, ei näinä yksinäisinä hiljaisina öinä, että onhan toinenkin osapuoli, ei minun tarvitse kantaa vastuuta eikä ainakaan syyllisyyttä, ei vain minun, tarkoitan...

Ikävöin siskoani vaikka nähtiin eilen, tahtoisin nähdä hänen päänsä sisään ja tietää kaiken mitä hän ajattelee, vaikka kun näemme puhua pölötämme aiheet vain lipuvat, en mieti silloin näin. Ikävöin toista siskoani ja vanhempiani, mummoa, voi hyvänen aika miten mummoa, ja kummipoikiani, miten näemme niin harvoin, ja ikävöin kaikkia ystäviäni ja kaikkia ketkä olen saanut tuntea. Tuntuu että kaikki olisi mennyt ohi ja en saa enää ketään lähelleni, vaikka tiedän ettei se ole totta, tiedän että on vain tämä hetki ja tämä ja tämä ja tämä, ja jokainen hetki on uusi alku, tiedän että elämä on virta ei se pysähdy se jatkuu, tiedän ettei mitään lopullista ole tapahtunut ja etten muista näitä ajatuksia aamulla. 

Päivällä pötkötettiin Villen kanssa vierekkäin sängyssä, ihomme olivat kiinni ja puhuimme pieniä, kepeitä juttuja, nauroimme, olimme vain siinä toistemme lämmössä, ja olin niin onnellinen, en pakahduttavalla tavalla vaan niin että se onni vain levisi jostain sisältäni ja lämmitti ja teki kaikesta, kaikesta, kaunista, ihanaa ja hyvää, ja mietin miten tuo mies onkin noin rakas, kuusi vuotta sitten vasta tutustuimme ja nyt onni on hänen ihonsa hänen vartalonsa hänen kätensä hänen suunsa hänen sanansa hänen ajatuksensa joita en tiedä, ja joita minun ei tarvitsekaan, koska tiedän että hän on. Ja sillä onnellisella hetkellä en miettinyt entä jos jonain päivänä-, otin kaiken sen vastaan niin kuin ansaitsisin sen, niin kuin ansaitsen sen. 

Tällaisina iltoina haluaisin vain saada kaikki rakkaani lähelle, saman ison huovan alle, olla vain, vaikka tiedänkin että oikeasti se olisi minusta ahdistavaa ja stressaavaa, miettisin mistä tässä nyt juteltaisiin ja voi kamala kun pitää olla näin lähekkäin. Luultavasti pomppaisin pystyyn ja läiskäyttäisin käteni yhteen ja rikkoisin sen hetken, ajaisin kaikki ulos ja jäisin tyhjään kotiin, kahmisin rauhaa ja hiljaisuutta itseeni suut ja silmät täyteen. Siihen asti että tulisi taas tällainen yksinäinen, ikäväntäyteinen uneton yö.

Aikainen lintu

Elämme outoja aikoja. Sunnuntaina nukuin taas myöhään, en onneksi niin myöhään kuin lauantaina (13:30, yäk) mutta puolille päivin kuitenkin. Söin aamupalaa, laittelin pyykkejä ja roikuin netissä ja lähdin salille. Huomasin, että olen paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Vielä kun saisin itsekuria syödä terveellisemmin niin kaiken tämän pehmeyden alta kuoriutuisi kilo kerrallaan kaunis ja treenattu vartalo. Onhan se kaunis ja treenattu nytkin, vakuutan itselleni, sitä ei vain oikein näe.

Salin jälkeen keitin kahvit ja söin ja sitten alkoikin laittautuminen. Meikkasin nassuni, silitin vaatteet, pukeuduin. Barcelonasta tamikuussa ostettu mekko pääsi ensimmäistä kertaa käyttöön. Tällainen mekko:


 Lähdin viinipullo kassissa kilisten kaupan kautta siskoni luokse, jossa söimme, joimme, juttelimme, kuuntelimme musiikkia ja vietimme kivaa aikaa, siis. Sitten ei kun radalle, baariin nimeltä Siltanen. En ole aiemmin käynyt enkä kyllä oikein pitänyt koko paikasta: avara kolkko tila, epäkohtelias palvelu, lamput kuin leikkaussalista, neutraali musiikki. Viinikin oli pahaa, siskoni jätti omansa kesken. Jotenkin fiiliksetkin vain lopahtivat ja hyvästeltiin ja hajaannuttiin. Päätin olla porvarisnainen ja mennä taksilla. Hoipuin Ympyrätalon taksitolpalle, huomasin vasta siinä vaiheessa että olihan se viini mennyt päähän. 

Taksikuski avasi oven ja sanoi "Tervetuloa kaunokainen", ja pelasti sanoillaan koko elämäni, tai siltä se siinä vaiheessa tuntui. :-D Aina kun ajan yksin taksilla kuskit juttelevat mukavia, joskin vähän outojakin juttuja. Kerran yksi selosti, miten hänen mielestään ihmisten pitäisi palata esi-isiemme aikaan ja miesten pitäisi pitää useaa vaimoa, siittää niin monta naista kuin mahdollista ja vaihtaa aina nuorempaan. Näin tää laji saatais pelastettua, tuumi hän, enkä oikein päässyt jyvälle oliko hänen äänessään sarkasmia vai ei. Nyt tämä eilinen kuljettaja kertoi yhdestä vammastaan ja mitä lääkkeitä hänellä on siihen. Tiedän niitä lääkkeitä töistä ja ne ovat aika rauhoittavia ja väsyttäviä, ne, ja kysyin vähän huolestuneena onko hän ajokykyinen... Ja mietin, että no lääketokkurapa selittääkin sen kaunokaisen. Kuski vakuutteli, että otti aamulla yhdeksältä pillerinsä ja on nukkunut koko päivän. 

Kotona oksensin "nauttimani" viinit ja valvoin koko yön, tai siltä se ainakin tuntui. Ensin valvotti huono olo, sitten olin nukahtanut pariksi tunniksi sohvalle, sitten menin sänkyyn jossa Ville hengitti niin kovaa tuhisten että meinasin tulla hulluksi ja facebookiin päivittämään MITEN IHMISESTÄ VOI LÄHTEÄ NUKKUESSA TUOLLAINEN ÄÄNI (onneksi jätin sen aamuyön face-session väliin!), mutta tulinkin sitten taas sohvalle. Nukuin jonkun tunnin ja menin takaisin sänkyyn, kello oli 04:45 ja kuuntelin taas Villen tuhinaa ja sitten alkoi aurinko nousta. Silloin ajattelin, että samapa se on vaikka noustakin, ja aivan kuin luonto ulkona olisi hiljentynyt, linnut lopettaneet lirkutuksensa ja jääneet hölmöinä nokka auki, että mitä, nyt on maailma sekaisin, mitä tuo tekee hereillä tähän aikaan aamusta. 

Ennen yhdeksää olin jo Itikseen köryyttävässä bussissa. Meinasi tulla huono olo, oli niin kuuma ja se kauhea tärinä (ja eilen "nautitut" viinit), mutta sitten matka loppuikin ennen kuin ehdin liikaa kärsiä. Oli kivaa pyöriä hiljaisessa kauppakeskuksessa, tuntui melkein kuin olisin ollut ulkomailla. :-D Oli pitkä ostoslista ja nyt on tilillä pitkä miinuslista, mutta sain mitä pitikin, ja yhdenylimääräisen jutun nimeltä takin. Jahkasin varmaan vartin, mikä on mulle pitkä aika tehdä ostospäätös, ja ajattelin sitten että no olkoon menneeksi ja ota nyt sitten. Muut ostokset olivatkin tosiaan listalla, suihkugeeli, vartalovoide, urheilurintsikat, rintsikat, urheiluteeppari, kynsilakkoja, hiusgeeli, shampoo, ripsari... Kävin elämäni ensimmäistä kertaa palvelevassa liivi-liikkeessä eikä se ollutkaan yhtään paha kokemus (olin lykännyt asiaa noin vuoden). Myyjä oli mukava, ammattitaitoinen ja asiallinen ja sain ihanat hörsylät ja kerrankin oikeassa koossa. 

Ostin myös Villelle tuliaisen: kauluspaidan ja subwayn patongin. Ville kysyi vähän epävarmana "vaaleanpunainen?", koska paidassa on mustan, valkoisen ja harmaan ohella harmaaseen taittuvaa roosaa. Kyllä, on tosi vaaleanpunainen. Onneksi Ville kuitenklin tykkää paidasta ja hyvä minä että otin oikean koon!

Kohta hilipasen lenkille ja haen tullessani postista paketin: olen tilannut kahdeksan (!) leffaa.Sitten ilta meneenkin varmaan siivoillessa ja lukiessa, lainasin BestSellerinä ihanan Lisa Seen Shanghain tytöt ja noilla bestareilla on vain viikon laina. Sekä kirja että laina-aika ovat puolivälissä.

 Tässä vielä loppuun pari huonoa kuvaa shoppailuistani:

 Ville ja uusi "vaaleanpunainen" paita. 
Ja tuo orkidea, se on ollut hengissä jo yli kuukauden!


P.S. On ollut ihanan rentouttavat vapaat!

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Vapaa

Torstaina loppuivat yövuorot ja edessä olivat ihanat neljän päivän vapaat. Neljän, tai oikeastaan kolmenkin, päivän vapaa on muuten melko lailla maksimi mun kapasiteetilleni, sitten haluan jo töihin. :-D Eri asia jos olen jossain reissuissa, mutta jos olen vain Helsingissä en kyllä kovin montaa päivää jaksa vain olla. Nyt olen järjestänyt vapailleni ohjelmaa, ettei iske "ääh ei oo mitään tekemistä elämälläni ei ole tarkoitusta" - kriisi.

Heti torstaille olin varannut itselleni kampaajan. Nyt on taas tukka lyhyt, pallo ja hyvä. Kuukauden hiusstressi on ohi. Kampaajan jälkeen näin ystäväni, tapasimme Hakaniemen Sokoksella ja menimme siitä kahville. Olin etuajassa niin kuin aina, odottelin ja sitten yhtäkkiä hän oli tupsahtanut siihen, ja näytti niin hauraalta ison vauvamahansa kanssa ja itsellenikin yllätykseksi kapsahdin hänen kaulaansa. Rakas, rakas ystävä. Istuimme toista tuntia kahvilla ja pahoittelin, miten olen kuin humalassa yövuoroista ja liian lyhyistä yöunista, ja ystäväni heristi sormeaan, joo joo, älä yritä, sä oot ollu juomassa kolme yötä, haisee tänne asti. :-D Muutenkin oli hauskat jutut, naurettiin ja vitsailtiin ja puhuttiin vakaviakin, vähän.

Eilen siivosin, silitin, tein ruokaa, pesin pyykkiä ja kävin kaupassa, eli hoidin kaikki rästissä olleet kotityöt. Illalla kävimme Villen kanssa leffassa katsomassa Poikani Kevin - elokuvan. Ei ollut niin ahdistava kuin olin pelännyt, mutta, noh, aika ahdistava kuitenkin. Tykkäsin. Leffan jälkeen koko sali oli aivan hiljainen, mikä tuntui vaikuttavalta. 

Leffan jälkeen saunaan, saunan jälkeen viiniä ja viinin jälkeen unta, jota riitti 13:30 asti tänään. Y Ä K . Yritin olla masentumatta, että taas tuhlasin kallisarvoista elämääni nukkumalla liikaa, ja menin salille tekemään ihanan rankan jalkatreenin. Sitten olikin jo ilta, soitin isälle, kävin kaupassa ja vuokraamassa elokuvia, tilasin pizzan. Ilta on nyt mennyt elokuvaa tapittaessa, herkutellessa, ja nytpäs jatkan leffan loppuun että saan molemmat katsottua. Huomenna rakkaan siskon kanssa iltaa istumaan ja tanssimaan!

torstai 26. huhtikuuta 2012

Kakkakukkasia

Villellä on sellainen Raakaa lihaa - sarjakuvakirja, joka oli meillä joku aika sitten vessalukemisena (vessalukeminen on muuten jotenkin kamalan inhottava ja samalla niin suloinen tapa, eikö teistäkin? :-D). Kirjan jutut naurattivat mua kovasti. Siinä on strippi, jossa sellainen hyveellinen uskovainen mies rukoilee kohti taivasta Jumalalta, että Luoja, auta ymmärtämään Maitomies Dania (joka on tosi inhottava tyyppi) ja auta häntä parantumaan luonteensa heikkouksista (tms). Sitten on yhden ruudun verran hiljaista, ja viimeisessä taivaasta kuuluu sarkastinen ääni (tai oletan että se on sarkastinen): No mutta, onkos meillä täällä itse herra täydellisyys. Hoh hoh hoo. Sitten siinä on yks härö tummanpuhuva hahmo, jolla on aina ihan pimeitä juttuja. Yhdessä stripissä tyyppi kertoo äitinsä aina sanoneen hänelle, että jos elämä on kakkaa, tee siitä kakkakukkasia. Sitten se tyyppi on tämän näköinen:


Minä, joka siis olen inhonnut tätä tukkaani koko kuukauden, sain aamulla raportilla kehuja pomoltani: Kyllä sulla on ihanat hiukset, miten nuo latvat kääntyykään noin nätisti! Aloin jo epäillä, että pomo lukee tätä blogia (hui kamala) ja päätti toissapäiväisen hiusvuodatukseni luettuaan vähän tsempata. Tullessani nyt uudestaan töihin työkaveri huudahti ensimmäiseksi kehun hiuksistani. Kiittelin tottakai, mutta sielussani näytin tuolta ylläolevalta tyypiltä... ja mietin, leipooko elämä nyt kakkakukkasia minun katastrofaalisesta kampauksestani.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Juokse sinä humma! Eli kuntoiluhistoriani eli skitsofreenista masokismihommaa

Tässä vähän kuntoilupohdintaa pitkään, jaarittelevaan (tai nätisti sanottuna polveilevaan) tapaani kerrottuna.

Aloitin kuntosalilla käymisen joulukuussa 2010. Olin ollut silloin täällä töissä neljä kuukautta ja köyhien opiskeluvuosien jälkeen vähän niin sanotusti innostuin, kun kaapit pursusivat ruokaa ja sitä sai syödä niin paljon kuin halusi naurettavan pientä summaa vastaan. Söin, en juuri liikkunut, lihoin. Muistan sen hetken kun havahduin. Olin sovituskopissa, kiskoin farkkuja ylleni. Purnasin mielessäni, miten vaatekoot ovat nykyään niin pieniä. Ihmettelin mahaani, yritin vetää sitä sisään, ajattelin oonpas mä turvonnut. Sitten oikein vedin terävästi henkeä oivalluksesta, EI HITTO, enhän mä mitään ole turvonnut ja tällaisia nää koot nyt vaan on, mähän olen lihonut! Tää maha tässä on mun maa, se on löysää läskiä se on iso, s e  o n  m u n  m a h a.

Itseinho oli siis jälleen kerran sopivin avain muutoksen moottoriin (heh, heh). Tai, kuten rakas ystäväni Tampereelta kerran sanoi, kyllä se keppi vaan toimii paremmin kuin porkkana. Totta!

Kuntoilutaustani on vaihteleva. Olen ratsastanut viisi vuotta nuoruudestani ja pelannut seuraavat viisi vuotta yhtä joukkuepeliä. Itsenäisesti minulla on ollut pari juoksukautta, syksy-kevät 2006 ja kesä 2007, jolloin juoksin lähemmäs sata kilometrä viikossa ja olin hyvässä kunnossa. Ikinä en ole kuitenkaan kokenut kuntoilua mitenkään elämäntavakseni. Lenkillä käyminen on ihan kivaa, mutta jos vaihtoehtona on kiva ilta punaviinin ja juustojen parissa niin ei tarvitse kahdesti miettiä, kumpaakohan tekisin.

Silti minulla on koko ajan ollut sellainen aktiivisen, liikkuvan ihmisen omakuva jossain selkärangassa. Mistäköhän sekin on tullut?? Saatoin ennen tuota joulua 2010 pitää itseäni melko hyväkuntoisena eli toisin sanoen pitää itseäni luonnonoikkuna, jolla kunto kasvaa samaa vauhtia kuin maha ja reidet ja jolla treeniksi riittää sohvalla makoominen. (Samoin minulla on aina ollut hoikan ihmisen kehonkuva, kunnes joitakin vuosia sitten se kiepahti pullean ihmisen kehonkuvaksi. Kun aiemmin sovitin aina monta kokoa liian pieniä vaatteita ja olin aina yhtä hämmästänyt kun ne eivät mene päälle, pukeudun nykyään liian usein isoihin liehuviin paitoihin ja kaikkeen, joka varmasti piilottaa minut sisäänsä ja saa näyttämään 10 kiloa lihavammalta.)

Eli, aloittaessani salilla käymisen joulukuussa 2010 minulla oli siis yksi ainut motivaatio: laihtua. En ollut mitenkään innostunut "kilvoittelemaan itseäni vastaan", kehittymään, rikkomaan omia ennätyksiäni. Olin salilla minuutilleen tunnin muutamia kertoja viikossa ja jälkeenpäin tunsin iloa siitä, että tuli käytyä.

Kesän 2011 karppasin ankaralla otteella (ei leipää, ei pastaa, ei perunaa, ei riisiä, ei sokeria...) ja laihduin. Syksyllä jatkoin taas salilla käymistä (se oli kesätauolla heinäkuun, ja sitten minulla oli kesäloma ja olin reissuissa). Lisäsin myös vähitellen hiilareita ruokavalioon, ensin hapankorput itsetehtyjen ällö-karppileipien tilalle, sitten silloin tällöin muutakin. Sama linja jatkuu yhä: pyrin syömään vähähiilarisesti, mutta jos vaikka täällä töissä on ruokana perunalaatikkoa niin sitä minä sitten syön siinä missä muutkin. Samoin herkuttelen silloin tällöin. Rennommalla linjalla siis mennään.

Vähän ennen joulua 2011 tilasin itselleni uusia urheiluvaatteita palkinnoksi vuoden ahkeroinnista. Jatkoin salilla käymistä, aina vaan. Nyt keväällä olen innostunut kuntosalin lisäksi lenkkeilystä ja käyn kerran, pari viikossa kävely- ja hölkkälenkillä. Aivan tässä viime aikoina on tapahtunut myös se muutos, että olen alkanut vaatia itseltäni enemmän. Ottanut isommat painot (tein varmaan vuoden samoilla painoilla, jolloin kuntokin tietysti junnasi paikoillaan, eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa), tehnyt tiukempia sarjoja niin että lihaksiin sattuu. Tehnyt jatkuvasti uusia ennätyksiä juoksumatolla, lisännyt vauhtia vaikka järki sanoo että kuules nyt, sähän oot ihan punainen, hikinen ja puuskutat, mikset ottaisi rentouttavaa kävelyä tähän väliin.

Eli vihdoin, melkein puolentoista vuoden jälkeen, olen oikeasti innostunut kuntoilusta. Haluan näyttää itselleni. Tulee ihan uskomaton fiilis kun pystyy tuottamaan itselleen kipua (okei, tuo kuulosti vähän...), jatkamaan sitä haluamansa ajan, löytäen henkisen kantin kautta ihmeellistä fyysistä voimaa itsestään, sellaista voimaa jonka olemisesta ei ollut aiemmin aavistustakaan. Vau! Tekisi nytkin mieli mennä salille ja näyttää itselleni kuka käskee. (Apua, kuulostaako tämä yöllinen yksinpuhelu ja kivusta nauttiminen jo vähän skitsofreeniseltä masokismi-hommalta...)

Olen huomannut itsessäni tuon sinnikkyyden löytymisen lisäksi sen muutoksen, että nykyään ne ulkoiset seikat ovat yhä merkityksettömämpiä itse liikuntaa ja sen harrastamisen motivaatiota ajatellen. Tuntuu toki hyvältä huomata, että se mahanröllykkä joka minut jouluna 2010 salilla ajoi, on nyt hävinnyt. Ja selkä, siinä muutoksen huomaa ehkä selvimmin, se oli aiemmin pehmoinen ja rintsikat upposivat jonnekin selkäpoimujen uomeniin, kun taas nyt se on tasainen, tiukka ja selkärankaa makaa kauniisti molemminpuolisten lihasten muodostamassa vuonossa. (hyvät kuvailut!:-D) Ryhtini on miljoona kertaa parempi ja se on sitä itsestään. Pohkeissa näkyy lihakset. Vyötärö ei ole enää tasapaksu pötkö vaan lantio on leveä ja naisellinen ja kapenee vyötäröksi. Ihania, ihania muutoksia siis. Silti tärkeimmältä tuntuu nyt se, että tuntee itsensä vahvemmaksi ja jaksavammaksi. Tunnen voiman kehossani silloinkin kun olen paikallani ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu myös hyvältä, että teen tätä itselleni. Kukaan ei varmasti huomaa noita aiemmin luettelemiani muutoksia, mutta tämä on minun oma rakas kehoni ja minä huomaan ja ennen kaikkea tunnen.

Koska olen niin innoissani löydettyäni itsestäni liikuntahullun, haluan vielä listata loppuun ranskalaisin viivoin, kuinka kummassa tähän on päädytty:

- Alku: on oltava motivaatio. Minulla toimii itseinho eli keppi sekä pinnalliset ulkonäköseikat. Jos viihtyy itsessään sellaisenaan niin mikä olisi onnellisempaa. Tietysti voisi miettiä terveysjuttujakin, mutta ihminen on kuitenkin niin täydellisesti rakennettu kone, että mennä porskuttaa vaikka sitä laiminnlöisikin.

- On myös tietysti oltava liikuntalaji, josta tykkää enemmän kuin vihaa. Minä en tykkää mistään musiikkiliikunnasta, koska rytmitajuni on niin onneton, että jos käsketään nostaa oikea jalka ja vasen käsi minä nostaisin molemmat jalkani ja kaatuisin.

- Lisäksi liikunnan on oltava sellaista, joka sopii omiin aikatauluihin ja oman elämän rytmiin. Niin ettei ainakaan alussa joudu tekemään mitään isoja myönnytyksiä, tyyliin nousenpa nyt viideltä vaikka vihaan aikaisia aamuja, että ehdin bailatinoon ennen töitä, vaikka vihaanpa muuten tanssimistakin. Minulle toimii sali ja lenkkeily, koska niitä voi harrastaa milloin vain. Usein käyn salilla ennen iltavuoroon menoa (ja nykyään kun olen innostunut niin myös vapaapäivinä), koska ei vaadi kovinkaan paljon lähteä kahta tuntia aiemmin.

- Pinnallinen kun olen, yksi tosi hyvä kannustin minulle on hyvät vermeet. Salikassini on IvanaHelsingin ja ihana. Sekä sali- että juoksukengät ovat niin nätit kuin nyt lenkkarit vaan voi olla (niissä on pinkkiäkin). Kalleimmat omistamani vaatteet ovat treenivaatteita. Olen ostanut salikassiini omat, laadukkaat shampoot ja kivan tuoksuisen suihkugeelin, ettei minun tarvitse rampata niitä kassin ja kylppärin välillä. Samoin minulla on salille omat kosteusvoiteet, hiustenlaittojutut ym. härpäkkeet. Aina salilta tultuani puran likaiset kamppeet pois ja pakkaan heti uudet tilalle, koska valitettavasti se salille lähtö voi olla laiskoina päivinä niin pienestä kiinni, että kaatuu siihen No kun kassikin pitäis pakata... Myös kuntosalilla huhkimista seuraava saunominen ja ajan kanssa meikkaaminen ja hiustenlaitto ovat hyviä porkkanoita tälle hömpälle.


Tulikohan blogishistoriani pisin postaus. Tekisi mieli lisätä loppuun että liikkuminen on kuin laittaisi rahaa eläkepäiviensä säästöpossuun ja että ihminen on luotu liikkumaan, mutta tuo olisi varmaan sellainen punainen vaate kierolle kohtalolle, että huomenna murtaisin jalkani tai olisin loppuelämäni kokovartalokipsissä, tai muuta vitsikästä.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Ois niin helppoo narista

Viime aikoina on ärsyttänyt, noh, lähinnä kaikki. Ärtymykseni huipennuksessa mietin, että hittoako minä aina tänne blogiinkin niin positiivisesti kirjoitan. Että onpa ärsyttävää, sekin. Miksen antaisi palaa ja päästelisi kiukkua näppäimille. Miksi muutenkin aina yritän etsiä ne valoisat puolet. Onko mitään järkeä.

Ja aina vain päädyn siihen, etten voi valita kaikkia tilanteita mutta voin valita asenteeni. Silloinkin, kun huono päivä sekoittaa koko pään ja tuntuu niin ylivoimaiselta ja hallitsevalta ja ajatus "ainakin olen terve ja elossa" tuntuu lähinnä vittuilulta. Koska: noh, ainakin olen terve ja elossa. Kun laittaa melkein minkä tahansa asian tuon rinnalle on vaikea olla huomaamatta mittasuhteita, ainakin jos on tällainen kylmäverinen realisti mitä itse olen (hah, hah, hah).

En tarkoita väheksyä muiden ongelmia. Tiedän, että olen monessa asiassa hyväonninen, jopa oikein sellaisessa kultalusikka suussa ja kermaa persuksissa tyyppisesti. Olen terve, olen vakituisessa työsuhteessa, olen onnellisessa parisuhteessa, minulla on koti, perhe, ystäviä. En tiedä millaista on elää oman tai läheisen sairauden varjostaessa päiviä, en tiedä pahoista talousvaikeuksista enkä rakkaan ihmisen menettämisestä. Ja kiitos, kiitos, kiitos Luojani siitä.

Mietin välillä, vaikutanko ärsyttävän ylimieliseltä, sellaiselta jota vaikeudet eivät ole koskettaneet ja joka leuhkana liputtaa positiivisuuden puolesta. Mutta... Niin. Onhan minullakin, tietysti, ollut omat vaikeuteni, sellaiset jotka jollekin olisivat olleet lannistavia ja jotka jollekin toiselle eivät olisi tuntuneet miltään. Kriisini, kasvunpaikkani, epävarmuuteni (voi kuulkaa!), suruni, huoleni, pettymykseni. Olen nähnyt ja kokenut ja tulen näkemään ja kokemaan. Ja aina vain päädyn siihen, että kun on tämä ihana kamala valinnanmahdollisuus, niin miksei valitsisi hyvää. 

Enkä muuten kehtaa edes kertoa, mitkä asiat viime aikoina ovat ärsyttäneet. Tuon ylläolevan valossa ne näyttävät aika pieniltä.... Esimerkiksi (eli minä nyt kuitenkin kerron), olen joka päivä vihannut peilikuvaani ja vihannut kampaajaa, jolla viimeksi kävin. Olin tammikuussa löytänyt kivan hiusmallin ja viimekertainen kampaaja pilasi sen, niin että näytän nyt naispuoliselta rallikuskilta, heppatytöltä tai "sano vaan reiskaks"-tyypiltä, sellaiselta rempseältä naiselta jota ei ulkonäkö kiinnosta mutta joka nyt häidensä kunniaksi päätti laittaa vähän lakkaa ja otsatukan pinneillä kiinni. Aargh... Olen joka päivä miettinyt oliko se kampaaja hullu vai tyhmä, mutta sitten olen miettinyt myös: hiukset kasvavat. Seuraavaksi menen jollekin toiselle, ja printtaan mukaan kuvat. Ja että ainakin minulla on epämuodostunutta vain hiukset eikä esimerkiksi pää tai käsi.

Joka aamu olen herännyt vittuuntuneena ja inhonnut itseäni, kun nukun 12 tunnin yöunia enkä vain saa itseäni ylös. Mutta... Saanhan työaamuinakin. Saan jos on sovittu tapaaminen. En siis vaivu mihinkään salaperäiseen koomaan jonka syytä lääkärit ympäri Eurooppaa hätäpäissään selvittävät vaan ihan itse päätän sitä torkkua painaa, ja vielä, ja vielä, ja vielä, ja sitten onkin mennyt neljä tuntia siitä kun kello soi. Mitä sitten. Joko nukut ja et narise tai sitten heräät aiemmin ja et narise.

Olisihan näitä. Pikkujuttuja. Narinaa. Vaikka olen terve ja elossa tässä vapaassa, ihanassa maassa. Hullu tyttö!

torstai 19. huhtikuuta 2012

Huonon aamun hyvä päivä

Heräsin tänään tosiaan niin kiukkuisena ja väärällä kuin vain voi. Aina kun olen huonolla tuulella mietin niitä ihmisiä, joilla tuntuu olevan aina huono päivä. Varmaan kaikki tietävät sen takakireän ihmistyypin, jolla nuppineulan putoaminenkin voi aikaansaada hallitsematon kiukunpurkauksen, jotka mennä tömistävät naama nurinpäin ja joilla kaikki on vaan niin, niin ärsyttävää. Minä olin tänä aamuna tuollainen ja mietin, että voi niitä jotka ovat tällaisia aina, että mitä minäkin olen heitä mielessäni parjannut, ei tällaiselle kiukulle ja paskanpäivän fiilikselle vain voi mitään. 

Salilla juoksin kiukkuisena juoksumatolla, uudet tossuni olivat kepeät ja nätit ja mieli ei oikein osannut päättää ollako kiukkuinen vai normaali, iloinen. Jurnutin vieläkin sitä kun olen niin huono aamuihminen, miten en vain saa itseäni ylös, miten voi ihminen olla niin tahdonvoimaton ettei pysty nousemaan silloin kun haluaa, tai ei ehkä halua mutta päättää. Sitten vilkaisin kelloa, se oli viittä vaille kaksitoista, ja jotenkin se ärtymys vain suli. Oli vapaapäivä, kello ennen puoltapäivää, olin jo kuntosalilla puoli treeniä takana - mistä junasta minä nyt muka olin myöhästynyt??

Siitä eteenpäin päivä onkin sujunut kivemmissa merkeissä. Salilta tultuani purin vain nopeasti kassini ja lähdin samantien keskustaan. Rahat alkavat huveta, onhan kuu jo yli puolen välin, mutta halusin kuitenkin tehdä pienen vapaapäivän shoppailun. Ensi viikolla on taas yövuoroja, ne ovat ihanaa lomaa kukkarolle, ei tarvitse ostaa kuin joku hassu energiajuomapullo, suklaata ehkä, jotain pientä. Syön töissä ja nukun päivät kotona, mihinkäpä sitä rahaa menisi. Ostin siis nyt kasvovoiteen, kuorintavoiteen, naamion ja meikinputsarin. Ei noihin edes mennyt kuin kaksikymppiä ja silti sain sen ihanan shoppailuaseuraavan humalan sekä hyödyllistä käyttökamaa monelle seuraavallekin kuukaudelle. Kaupasta vielä vähän ruokaa ja ei kun leffavuokraamon kautta kotiin - katsoin eilen elokuvan Piiat (tykkäsin kovasti ja voin lämpimästi suositella, kepeä hyvänmielen leffa jossa oli kuitenkin tärkeä teema) jonka kävin palauttamassa.

Kotona tein soija-jauhelipullia ja sitten tulikin Ville töistä. Nauroin kuollakseni, kun hän kertoi kaatuneensa osastokokouksessa kiikkutuolilla. Oijoi, vieläkin naurattaa... Ville toi tullessaan leffan This must be the place, joka meidän piti käydä katsomassa jo elokuvissa, muttei yllättäen taas ehditty saatu aikaiseksi. Nyt tuo suloinen mies on ostamassa herkkuja. Minä olen illan aikana siivonnut lehtikoppani, puuha jota olen lykännyt kuukausia, ja siihen menikin noin viisi minuuttia. Tuollaisesta tulee aina niin kovin fiksu olo.

Tässä pari kuvaa piioista (The Help - onko joku muuten lukenut sen kirjan? Minä haluaisin ja se on pariin kertaan olluit kädessäkin, mutta jostain syystä päätynyt sitten hyllyyn.):




Ja tämä tänään:

Hiljaa!

Olen herännyt nyt joka aamu väärällä jalalla. Kissamme Winston on taas seonnut ja kulkee levottomana ympäri asuntoa, rapi rapi rapi kynnet lattiaa vasten, ja sitä hirveää mourunaa ovella. Minä karjumassa makkarista nyt kusipääkissa hiljaa, hiljaa, HILJAA. Tänään soi kello yhdeksältä, olin illalla päättänyt että vaikka henki menisi niin minähän nousen silloin. Selvästikään ei ollut tarpeeksi hyvä porkkana, oma henkikulta, koska työllä ja tuskalla sain vihdoin 10:15 herättyä. Kissat ovat yhä ärsyttäviä, aamupala tippui lattialle, olen ärtynyt ja väsynyt, oi kyllä, on aamu.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Pikaiset kuulumiset

Yövuorot ohi ja vapaat edessä. 
 
Kävin aamulla kaupassa. Olen vähän pettynyt kun ostin 44 eurolla ruokaa ja jääkaappi näyttää yhtä tyhjältä kuin aina. Mutta onhan siellä, kun tarkemmin katsoo, on kilo juustoa, kuivakaapissa monta purkkia tonnikalaa, nuudeleita, kahvia. Kinkkupiirakka jonka tein aamulla, laitoin siihen kinkkua, oliiveja, punasipulia, juustoraasteen jämät, aurajuustoa. Pohja on perus murotaikina ja päällä ruokakerma-ranskankerma seos. Olisin tehnyt munamaidon mutta kaupasta olivat munat loppu.

Tein myös kulhollisen banaani-ananas-rahkaa, se on mun vapaapäivien herkku. Sitten menin nukkumaan, kello oli ehkä 11, heräsin klo 16, torkutin puoli tuntia ja heräsin hyvin huonotuulisena. Villekin oli noussut väärällä jalalla ja oltiin koko ajan napit vastakkain.

Lähdin juoksemaan uusissa trikoissani ja uusissa tossuissani ja palasin kuin aurinko. Hain vielä Alkosta viiniä, sitä olen nyt pari lasia nauttinut, jalat pöydällä, uutta naistenlehteä lukien ja telkkaria katsoen. Pyykit kuivuvat telineellä, olen pyykännyt ja tiskannut ja vaihtanut lakanat, sänky on niin puhdas että on melkein rapea. Olen ajatellut itseäni ja elämääni, niin kuin yleensäkin, ja olen ollut huomattavasti kiukkuisempi kuin yleensä, kamalan, kamalan väsynyt. Ja silti olen etuoikeutettu, tiedän että huomenna on eri meno ja kolmen päivän vapaani ei ole vielä edes alkanut.

Testin selitys

Nuo testi testi:t olivat testausta saada tekstin julkaisuaika oikeaan. En vieläkään tajua siitä mitään, mutta nyt se on ainakin oikein. Hienoa että olen miettinyt tätä asiaa vuoden ja se ratkesi nyt kahdessa minuutissa.
testi
Testi testi
I'm happy... Ja heti alkoi päässä soimaan tämä:


Pitipä ihan laittaa tähän kirjoittelun taustalle soimaan. Tämä oli teininä ihan mun yksi lempikappale, ja nyt huomaan, että se on sitä vieläkin. :-D Hymy huulilla kirjoittelen, ja miksi en muutenkin hymyäsi, olenhan happy! Tänään kävin yövuoron päälle hakemassa postista tilaamani juoksu- ja salikengät. Ihanat, molemmat! Niin kevyet ja nätit musta-pinkit. Nyt tekee hirveästi mieli mennä lenkille ja salille. Kyllä tällaisen "liikunta ei ole minulle rakas elämäntapa mutta haluasin kyllä että se olisi" ja "aivot narikkaan ja lenkille, ei se koskaan huvita jos sitä alkaa miettiä" -tyypin on hyvä välillä vähän palkita itseään, se kyllä maksaa itsensä takaisin (minun vaatimattoman pankkitilini kautta, mutta maksaapa kuitenkin). Huomenna haen postista tilaamani juoksu- ja salipökät, joista joku postaus taaksepäin kerroinkin. Ensi kuussa ostan urheiluliivit ja paidan ja sitten on kyllä kelpo varasto urheiluvaatteita. I'm happy...!

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Moni kakku päältä...

Viime yönä tein tosiaan maailman rumimman täytekakun. Koristelukaan ei pelastanut sitä - itseasiassa, kakku oli ok ennen niin kutsuttua koristelua.  Kinuski imeytyi kakun sisään, valui reunoilta pois, vadelmat olivat vetisiä ja valuivat pois... Päivällä heräilin välillä hermostuneena, katsoin kelloa, no niin, nyt ne ottavat kakun esiin, No niin, huh, nyt koko juhlat ovat ohi. Heti töihin tultuani (ja työkavereiden häipättyä) heitin kakun roskiin. Se oli painava, inhottava rumilus.

Olen tässä silkkoisen kakkuni myötä mietiskellyt, miksi tämä kakkuhomma vaivaa minua niin. En ole yleensä sellainen tyyppi, joka automaattisesti ajattelee mokaavansa eikä siksi uskalla kokeilla mitään uutta. Ennemminkin olen sellainen tyyppi, joka tekee etenkin elämän suuret päätökset impulsilla ja intuioitalla ja miettii vasta itse tilanteessa (ulkomailla, uuden poikaystävän kanssa kahden kuukauden seurustelun jälkeen yhteen muuttaneena, opiskelupaikan vastaanottaneena, uudessa oudossa työssä, irtisanomispaperit käpälässä) että ei hitto, oho, mitäs nyt. Samoin hyväksyn ihan hyvin, etten osaa kaikkia (noh, en aivan kaikkia, hehehe) arkielämänkään asioita, en osaa laulaa, zumbata enkä... leipoa. Silti tämä takaisku kolahtaa nyt johonkin sellaiseen kipeään kohtaan, jota sietää tosiaan tutkia ja hoivata. Leipomisterapiaa?

Uskon ihan tosissani, että voin oppia kaiken minkä muutkin. Siksi varmaan löydänkin itseni aina niistä uusista tilanteista, vaikka olenkin tällainen esiintymiskammoinen nössykkä ja ihmispelkoinen kotihiiri. Ajattelen myös, että kaikkea ei tarvitse osata eikä kaikessa tarvitse olla hyvä... Paitsi kaikessa minkä tekee. Siksi tuo täytekakku vaivaa minua. Tein sitä yli kaksi tuntia, se tuli rakkaalle nuorelle ihmiselle, tein sitä täysillä ja tosissani kaulasta kenkiin kermassa (onnistuin avaamaan purkin jotenkin huonosti ja purskauttamaan puoli purkkia kermaa päälleni. Silloin oli pakko sanoa ääneen no voihan vittu ja nauraa hetki yksinäistä hullunnaurua), jaksoin vielä ensimmäisten koristefiaskojen jälkeen uskoa että vielä tästä kalu saadaan. No se kalu mikä siitä lopulta saatiin niin... No niin, no. No no.

Ehkä pitäisi nyt ihan vain pokkana myöntää, että minä en osaa leipoa. En muista olenko leiponut koskaan mitään hyvää - paitsi suolaisia piirakoita ja muuta sellaista, mitä ei tarvitse kohottaa. Eikä siinä mitään (eipä ei, tämäkin postaus syntyi aivan vain tyhjästä ilman mitään vakuuttelun häivääkään).


Ensimmäisen kerran heräsin tänään puoliltapäivin. Kävin vessassa ja Ville kaivautui kylkeeni kiinni (siis tultuani takaisin sänkyyn, ei siellä vessassa!:-D). Kopsautin päämme vastakkain ja tivahdin, pää omalle puolelle. Ville mutisi jotain äkäisenä ja nousi. Eikä siinä mitään, onhan tuollainen päänkopsuttelu inhottavaa, mutta minä sain kauhean väsymysitkukohtauksen. En jaksanut edes pitää silmiä aukia mutta nyyhkytin sitäkin sydäntäsärkevämmin, ja Villellä meni hyvä tovi selittäessä, että olisi noussut muutenkin ja pitäisköhän sun nukkua, vaikutat vähän yliväsyneeltä. Sitten nukuinkin kuuteen heräten vain ne parit kerrat miettimään kakkua.

Olen sanonut tämän usein, ehkä täällä blogissakin, mutta mulla on kyllä mieletön arvostus ja kunnioitus pienten lasten vanhempia kohtaan. Oikeita arjen sankareita! Miten he tekevät sen? Minusta ei ole huonoilla unilla mihinkään. Jos yleensä olen tasainen, reipas ja melkoisen kiva niin väsyneenä se sama tasainen, reipas ja kiva onkin itkuherkkä, dramaattinen, jankuttava ja kamala - parhaimmillaankin ehkä vain ylikierroksilla oleva jatkuvasti naurusta (tai itkusta) ulvova hyeena. Very charming, kyllä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Ollaan eläimiä!

Yövuoro taas melkein ohi. Mennyt todella nopeasti leipoessa (tein maailman rumimman täytekakun), ruokaa laittaessa, siivoillessa ja telkkaria katsoessa: ensin yksi jakso Ally McBealia ja sitten Napapiirin sankarit - elokuva. Aina se jaksaa naurattaa, vaikka oli varmaan neljäs katselukerta. Olen näiden yövuorojen aikana katsonut viisi leffaa: tuon äsken mainitun ja sitten sellaiset kuin Toscanan auringon alla (****), PS. I love you (****), Step Up (***) ja Kirjeitä Julialle (**).

Ennen töihin lähtöäni katsottiin Villen kanssa luontodokkari paviaaneista. Voi että ne pikkuapinat on söpöjä! Ja niin inhimillisiä, siis ollakseen eläimiä, se miten äidit hoivaavat vauvojaan ja aikuiset pitävät huolta toisistaan, on helppo nähdä että kyllä vain, tuolla ne meidän esi-isät viipottaa. Tuossa dokumentissa kuvattiin sellaista laumaa jolla oli kauhea johtaja, oikea macho kusipää alfauros. Se halusi tappaa yhden naisen, siis äiti-apinan, siis -paviaanin, kaksosvauvat, että saisi naisen kiimaan ja pääsisi lempimään tätä. Toisen kaksosen se onnistuikin tappamaan. Voi vitun mulkku tuo alfauros, Ville kommentoi, eikä minulla ollut lisättävää. Ville myös sanoi, että jos jakson päätteeksi olisi häätöäänestys, niin 98% prosenttia äänistä menisi alfaurokselle... Se lohdutti minua vähän surressani kuollutta vauvaa ja tämän äitiä, joka kantoi kuolluttua lastaan neljä päivää toivoen, että se vielä virkoaa henkiin.

Ja silti, kaikesta raakuudestaan huolimatta: luonto on kaunis, täydellinen. Täydellinen kiertokulku, täydellinen toimiva systeemi johon ei ihmisjärki pysty. Välillä tuntuu, että me vain tuhoamme, riistämme ja raiskaamme. Ja silti luonto voittaa aina lopulta, se on paras se on vahvin se on, niin, täydellinen.

Tämä oli muuten ensimmäinen luontoaiheinen postaukseni näistä yli 160:sta. Näin lähellä luontoa ja sen täydellisyyttä minäkin olen.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Eri planeetoilta

Heippa yövuorosta! Kolmas menoillaan, kolme edessä. Nyt kun rytmi on kääntynyt lepakoksi on valvominen taas lastenleikkiä (paitsi ilman mitään riitaisuutta tai sellaista, heh heh). Kahtena edellisenä yönä minulla oli opiskelija täällä seuranani, nyt on kivaa jatkaa yksin. Tein äsken pasta carbonarea, josta tuli ihan hyvää, ja hotkaisin sen päälle kupillisen suklaajäätelöä.

Aamulla aion lenkkeillä täältä pois, työmatkani on noin viitisen kilometriä eli ihan passeli pyrähdys. Tulin töihin lenkkareissa, farkuissa ja tuulitakissa ja valittelin työkaverille, miten inhotti kulkea noissa junttivetimisissä. Venäläinen työkaverini sanoi, no mutta, sähän olet suomalainen. Niin... :-D

Inhoan sitä, kun kaikkien kanssa ei vain tule juttuun. Tai ei se haittaa jos ei sitten tarvitse kohdata niitä ihmisiä, mutta esimerkiksi juurikin täällä töissä on ahdistavaa, kun on eräs jonka kanssa ei vaan natsaa. Mietin välillä, onkohan hän huomannut kohtaamattomuutemme. Olen hänen seurassaan asiallinen, myötäilevä ja tuntuu etten melkein hengitäkään. Tuntuu etten uskalla höllätä jos hän "hyökkää" ja olen valmistautumaton ja änkytän jotain hämilläni. Nykyään noin ei siis pääse enää käymään kun olen koko ajan varuillani, mutta voitte ymmärtää että se se vasta väsyttävää onkin. Minulla kestää aina kohtaamisemme jälkeen hyvän aikaa palautua, saada hengitys normaaliksi, jännitys pois kropasta. Tänään purin sen vimmaiseen lattioiden pesuun ja pastan veivaamiseen.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Intomieli

Illan toinen postaus! Nyt on vauhti päällä!

Tuntuu niin kuin jouluna olisi kääntynyt uusi lehti elämässäni. Syksy oli pitkä, pimeä, väsynyt ja alavireinen, en innostunut mistään, olin jatkuvasti pettynyt ja lannistunut. En muista syksyltä oikein muuta kuin jatkuvan puuduttavan väsymyksen ja sen, että mietin jatkuvasti Tätäkö elämä on, että on työ, mies ja kiva koti, miten kauan tätä jatkuu. Että kaikki on hyvin mutta tuntuu parhaimmillaankin ookoolta, tämä ei tyydytä minua, ei minua ole tällaiseen luotu - ja samalla, typerä hemmoteltu nirppanokka, mikä on kun ei kelpaa, moni olisi onnellinen, kuule yritäpä nyt olla vähän vähemmän tuollainen diiva. Hain opiskelemaan terveydenhoitajaksi ja pääsin, ja sitten tulikin joulu ja yhtäkkiä kaikki oli täynnä pehmeää kynttilänvaloa, rakkaita ihmisiä, lempeää kiireettömyyttä - tuli joulu joka oli kuin lämmin huopa ympärilläni, se pehmensi kaiken ulkopuolisen pois, se hioi jopa omat ajatukseni pois.

Sitten tuli tammikuu ja lensimme Barcelonaan, ja kun tulimme sieltä tuntui kuin osa Espanjan auringosta olisi jäänyt minuun, kuten päiväkirjaani kirjoitin. Samalla tein myös erinäisiä lupauksia joihin en varsinaisesti uskonut, mutta joiden mukaan aloin melkein kuin huomaamattani elää. Tunsin taas iloa työstäni. Tein työni paremmin, en ehkä niinkään suorituksellisesti paremmin vaan enemmän ajatuksella ja sydämellä. En nimenomaan enää kokenut kaikkea suorittamiseksi vaan olin läsnä. Ja koska viihdyin paremmin työssäni tuli minusta vastuullisempi, ja koska maailmassa se hyvä minkä tekee tulee aina takaisin, huomasi esimiehenikin muutoksen ja lupasi minulle erinäisiä uusia, mielekkäitä työtehtäviä. 

Vähän aikaa sitten luin Elizabeth Gilbertin kirjan siitä, kuinka hän päätyi naimisiin rakastamansa miehen kanssa ja millaista ajatustyötä se vaati. Sitoutuminen, luottamus, toisen ja omien huonojen puolien hyväksyminen. Nimenomaan se hyväksyminen, rajaton, armollinen hyväksyminen joka on rakkaudellisempaa kuin mikään romanttinen höttö. Kaikessa arkisuudessaan. Mietin omaa parisuhdettani ja palaset loksahtivat kohdalleen. Ehkä ensimmäistä kertaa tajusin, että olemme kaksi erillistä ihmistä ja tämä on meidän oikea elämämme, ei tv-sarjan täydellisen parisuhteen näytelmä tai se, mitä näkee muiden suhteista pienen vilauksen ja tekee siitä omat johtopäätöksensä noilla on kaikki aina täydellistä, tämä on oikeaa elämää ja elämä on tie, välillä se on niin risuttunut ettei tahdo päästä läpi, välillä sataa ja koko tie on inhottavaa upottavaa liejua, mutta välillä on niitä aurinkoisia tasaisia pätkiä kun pääsee oikeaan juoksijan pilveen ja tuntuu että jaksaisi vaikka maailman ääriin, pää suloisesti pilvessä.

Työkaverini sanoi sunnuntaina, että niin kauan kuin määrittelee elämänsä sanoin "ihan ok", on siinä jotain pielessä, ja minä sanoin niinhän se on. Viime syksynä elämäni oli ihan ok ja silloin juuri kaikki oli päin hittoa. Olen intomieli, tarvitsen aina jotain mistä olla innoissaan, jotain minkä nälkä minulla on. Miten välillä aloinkaan ajatella että se intomielisyys olisi jotain mikä pitää tukahduttaa? Intomieli on lahja se olen minä.

Elämäni kevät

Muokkasin äsken ihan innoissani blogini ulkonäköä, ja nyt on vaaleanpunaista ja hehkeää, niin kuin (elämäni) kevääseen kuuluukin. On ihanaa kun ulkona tuoksuu multainen maa ja taivas on sininen vielä kahdeksan jälkeenkin. Käytiin äsken Villen kanssa kaupassa ja lunta ei ollut oikeastaan yhtään, mutta tottakai meinasin vahingossa suistaa Villen juuri siihen ainoaan rapaiseen lumikasaan joka tiellemme osui.

Olen viettänyt kivoja vapaapäiviä. Sunnuntaina olin aamuvuorossa ja sen jälkeen suunnattiin myöskin aamussa olleen työkaverini kanssa hänen luokseen. Koiran pissatus ja äkkiä keskustaan. Kävimme katsomassa leffan Kerro, kerro kuvastin, joka oli ihana moderni Lumikki-satu ja nousi heti yhdeksi lempielokuvakseni. Sitten menimme syömään ja juomaan viiniä ja puhuimme, puhuimme, puhuimme. Rakastan sitä tunnetta kun huomaa että tuttavuus alkaa syventyä ystävyydeksi, sitä rakastumista muistuttavaa tilaa jossa haluaa saada tietää toisesta lisää ja lisää ja kaikki tuntuu vielä jännittävältä ja kiehtovalta. Turvalliseltakin, niin että uskaltaa itsekin kertoa, mutta myös jännittävältä ja eksoottiselta, sellaiselta että vau, voiko tuollaista ihmistä ollakaan, ja siinä se vain jakaa minun kanssani viinipullon ja kertoo miten ei ensimmäisenä opiskeluvuotenaan siivonnut kertaakaan.

Eilen oltiin Villen kanssa yhteisellä vapaalla ja oltiin jo etukäteen päätetty, että tehdään silloin jotain kivaa. Joten tehtiin pizzaa, käytiin baarissa pelaamassa biljardia eikä riidelty kertaakaan. Kotona pelattiin vielä Frendit ja yatzy-pelejä, joista kummastakaan Ville ei pitänyt, ja katseltiin vanhoja valokuvia. Olen viime aikoina muutenkin katsonut teinivuosieni valokuvia ja harmitellut sitä, että luulin silloin olevani ruma ja lihava, vaikka oikeasti olin nätti ja hoikka. Yritän ottaa tuosta opetuksen itselleni ja muistuttaa, että näiden päivien peilikuvani näyttää luultavasti kadehdittavalta kymmenen vuoden päästä, joten ilo irti siitä jo nyt. Opetuksen käytännön toimiminen on vaihtelevaa.

Tänään olen touhunnut niin, että sain Villeltä mairittelevan lempinimen tehopakkaus. Pesin ikkunan (kaikki pesty, jes!), siivosin, pyykkäsin, kävin salilla, katsoin leffan. Pötkyiltiin sylikkäin sohvalla ja olin onnellinen.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Se kohta

Keräilen mieleni aarrearkkuun erilaisia asioita: romanttisia muistoja, onnentunteita, kehuja ja kiitoksia, kaikkea sellaista minkä voin tarvittaessa ottaa esiin ikään kuin amuletteina, hypistellä ja helliä, saada niistä voimaa ja rohkaisua epätoivoisilla hetkilläni. Keräilen myös kaikkein rakkaimpia elokuvakohtauksia, sellaisia jotka ovat minusta jotenkin erityisen upeita ja saavat melkein haukkomaan henkeään, tai sitten ovat niin hersyvän hauskoja että jaksan nauraa niille uudestaan ja uudestaan. Tässä pieni vilautus listaani:

Taru Sormusten Herrasta kolme: Se kohta jossa Gandalf ratsastaa viime hetkenä saliin, jossa se yksi hörhö meinaa polttaa poikansa elävältä, ja huutaa valkoinen tukka uljaasti heiluen: Stop this madness! Siitä asti olen halunnut rynnätä jonnekin - viime hetkellä tottakai - ja huutaa: Lopettakaa tämä hulluus!


New York, I Love You: Se kohta jossa poika vie rammaksi luulemansa tytön tanssiaisiin, kärvistelee noloudesta kun hänen deittinsä on sellainen, mutta suoriutuu kuitenkin illasta kunniallisesti ja saa siitä palkintonsa: he menevät puistoon ja - ah! -lempivät. He nukahtavat puistoon ja poika herää aamulla paniikissa, koska on luvannut tytön isälle tuoda tytön ajoissa kotiin. Hurja rynnistys aamuisen kaupungin läpi, poika työntää tyttöä kauheaa vauhtia tämän pyörätuolissa. Tytön kotiovella he kohtaavat tytön isän, joka pojan yllätykseksi ei olekaan vihainen vaan kehuu poikaa, "aidot herrasmiehet ovat harvassa". Sitten se kohta, tyttö hyppää pyörätuolistaan ja kipittää portaat ylös, vilkuttaa vielä. Poika on puulla päähän lyöty ja isä puistelee päätään, voi noita näyttelijöitä, viime vuonna hän esitti sokeaa ja kulki koko ajan side silmillä. Se kohta kun tyttö hyppää pyörätuolista, se täydellinen yllätys!



Ally McBeal (vaikkei leffa olekaan): Monet kohdat, esim. se kun Richard ja John tanssivat Barry Whitea vessassa, musiikki kuuluu vain heidän sisällään, sitten Elaine ja lopulta vielä tiukkapipo Ling. ah, ah!



Tuossa muutama, yritän täydennellä listaani aina välillä.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Jihuu, jippii!

Pääsin tänään jo yhdeltä töistä. Jihuu! Rakastan noita lyhyitä aamuja, tietoa siitä että vapaapäivänä olisin yhteen mennessä ehkä vasta herännyt, käynyt suihkussa, syönyt jotain, kahvitellut pitkän kaavan kautta, pyörinyt netissä. Ja nyt olen jo tehnyt reippaan päivän töissä ja koko päivä aukeaa eteeni tyhjänä ja miellyttävänä, melkein kuin vapaana. (paitsi että olen tolkuttoman väsynyt kun en ikinä totu siihen että pitää herätä ennen kello kuutta, mutta mitäs näistä.)

Tekisi mieli mennä juoksemaan, mutta jahkailen kun -pitäkää vain pinnallisena - en kestä ulkoiluvaatteitani. Takki on ihan ok, mutta housut... Ne ovat sellaiset kahisevat kevyttoppahousut ja kun olen ilmeisesti vähän laihtunut siitä kun ostin ne, eivät ne tahdo pysyä ylhäällä. On ärsyttävää yrittää juosta ja miettiä samalla, näkyykö puoli persausta koko kylälle. Voisin tietysti laittaa vyön, voisin toki, mutta kun ainut omistamani vyö on sellainen nahkainen punosvyö. Niinpä tässä onkin aika monta hyvää perustetta sille, että näpyttelin äsken tilauksen erääseen nettikauppaan ja ensi viikolla luokseni saapuvat tiukanpiukat juoksutrikoot. Jippii! Siihen loppuisivat en voi mennä lenkille - selitykseni, ellei:

Palautumiskykyni treenin jälkeen on nykyään paska, nolla, zero. Jokaisen lenkin ja salireissun jälkeen takareisissäni tuntuu jäytävä, luista kolottava, noh, kolotus. Ei siis sellaista rehtiä lihaskipua, joka tuntuu oikeastaan jollain pervolla tavalla hyvältä, vaan sellaista jäytävää, luista ja ytimistä nousevaa epämiellyttävää tuntemusta. Venyttely varmasti auttaisi, reiteni ovat kuin kiveä ja tuntuu, etten saa niitä oikein edes oikaistua kunnolla. Voi voi vaan kun se venyttely on niin tylsää.

Ja älkääs nyt ajatelko, että siinä se muikkeli vaan voivottelee vaikka todellinen syy on niinkin arkinen asia kuin  l a i s k u u s. Olen kyllä käynyt lenkillä, eilenkin ennen aamupalaa (!!). Itseasiassa olen nyt viimeisen viikon aikana lenkkeillyt joka halvatun päivä. Ehkä menen taas illalla ja kömmin siitä saunanlauteille, venyttelen siellä.

Yritän nyt myös syödä vähän terveellisemmin. Itseasiassa yritän taas vähän karpata eli vältellä hiilareita eli hiilihydraatteja. Kotona siihen ei ole ongelmaa, kun ei vaan osta herkkuja. Äskenkin kun oli kauhea nälkä tein itselleni salaatin, johon laitoin oltermannia, aurajuustoa, rucola-salaattia, kaksi päärynää ja vielä pellavansiemenrouhetta. Oli tosi hyvää, vei hyvin nälän ja vielä kerran: oli tosi hyvää. 

Probleemana on siis jälleen kerran työ. Siellä on niin paljon hyvää! Eilen työkaveri paistoi lettuja ja vatkasi vielä kermavaahdon kaveriksi, tänään toinen työkaveri paistoi ihania, höyryäviä, pehmoisia sämpylöitä. Letut menivät, sämpylät onnistuin välttämään. Kun työ on fyysisesti raskasta, joka paikka pursuaa herkkuja joita kaikki vetävät ja kun ihmisellä on melkoisen huono itsekuri niin - se ei ole kovin hyvä yhdistelmä.Yritän aina ennen työvuoroa aivopestä itseäni siihen, että onhan siellä töissä myös kilokaupalla hyviä, makoisia, tuoreita hedelmiä, mutta kun letut tuoksuvat nenään tai työkaveri huhuilee "Nyt olis pizza valmista", saavat hedelmät ihan rauhassa vaikka mädäntyä kulhoihinsa. 

Yksi toinen työkaverikin karppaa ja hänellä on usein pähkinäpussi mukana. Se olisi varmasti fiksua, ei tulisi sellaista hillitöntä hiilarinhimoa heti kun lettukello kumahtaa, kun olisi koko ajan pitänyt verensokeria tasaisesti yllä. Mutta:

Viime kesänä karppasin ihan avoimesti. Jätin leivät ja herkut ja kun ruokana oli jotain pasta- tai perunapohjaista, tein itselleni tonnikalasalaatin. Jotkut työkaverit kunnioittivat tätä ja saattoivat huomaavaisuuttaan keittää minulle porkkanoita, jos muut söivät pottua. Jotkut eivät reagoineet juuri mitenkään, mikä oli parasta. Mutta sitten jotkut päivittelivät miten en syö sitä enkä tätä, aionko oikeasti pärjätä tuolla ja tuolla ruokamäärällä ja ota nyt vähän jäätelöä, ota nyt, ota ota. Koin sen jotenkin tosi ahdistavaksi enkä nyt halua puhua oikein mitään ruokailuistani.

Mutta se aiheesta ruoka ja liikunta. Paitsi vielä yksi juttu: en malta odottaa että ne juoksupöksyt tulevat!!

Olen ollut nyt reippaana töistä tultuani. Vaihdoin lakanat ja huomasin siinä samalla, että tyynyt näyttävät inhottavan lähmäisiltä. Eivät ne ole kuin vajaan vuoden vanhat, mutta miten olivatkin hikiset ja nahkeat ja tympeäntunkkaiset. Heitin siis tyynyt koneeseen, tai ne mitkä niistä mahtuivat. Nyt on toinen koneellinen pyörimässä. Tämän jälkeen vielä kaksi. Sitten pesin kissanhiekkalaatikon, jota en myöskään ole tehnyt, noh, ikinä. Vessanviemäri meni tukkoon ja lilluin siellä kylppärissä nilkkojani myöten paskassa. Laatikon pesun jälkeen siis pesin vessan ja lotrasin runsaasti kodin putkimiestä viemäriin. Sitten ajattelin mahtipontisesti, että nytpä pestään ikkunat. Noh, pesin parvekkeen sisemmän oven lasit. Hitto että se sälekaihdinten pesu on tympeää puuhaa. Vihaan sitä! 

Sitten olikin niin hurja nälkä että pupelsin tuon salaatin, josta tämän pitkän sepustuksen alussa kerroin. Nyt hukutan vielä orkidean tunniksi tiskialtaaseen ja niin on tämän pääsiäisen murhenäytelmä käsikirjoitettu, ohjattu ja itseoikeutetusti myös näytelty. Hyvää pääsiäistä, pupuset!

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Kaikki kauniit blogit

 

 Sain kummitukselta tuollaisen tunnustuksen. Kiitos kaunis!  Se tulee jakaa eteenpäin viidelle sellaiselle blogille, jolla on alle 200 tilaajaa (jos tunnustautunut lukija nyt tarkoittaa tilaajaa). Tunnustuksen saanut jakaa sen sitten taas eteenpäin ja näin tieto kivoista blogeista leviää ympäri internetiä kulovalkean tavoin.

Minä haluan antaa tunnustuksen seuraaville:


Noissa kahdessa ensimmäisessä blogissa kummassakin viehättää niiden reipas meininki ja upeat, kauniit, elämää pelkäämättömät nuoret naiset suloisten pientensä kanssa. Noista blogeista olen saanut itselleni rohkeutta siihen, että elämä lapsen kanssa voisi olla kivaa ja noh, elämää, eikä väsynyttä ja ankeaa niin kuin olen aina vähän pelännyt.

"Aiti on paska, mutta peittoaa arjen" - ja on vielä hulvattoman hauska.


Tämä blogi on yksinkertaisesti kaunis. Elämä ei ole aina helppoa mutta kaunista se voi olla, tulee tätä blogia lukiessa ja etenkin sen suloisia kuvia katsoessa mieleen.

Kaikki linkkaamani blogit ovat nyt näköjään enemmän tai vähemmän äitiydellisiä :-), joten laitetaan viimeiseksi vaikka tämä:


Tildan tyyli on ihana ja kirjoitus sujuvaa mielenkiintoisista aiheista. Usein myös kommenttilaatikossa käydään hyvää keskustelua, mistä plussaa.