Heippa yövuorosta! Kolmas menoillaan, kolme edessä. Nyt kun rytmi on kääntynyt lepakoksi on valvominen taas lastenleikkiä (paitsi ilman mitään riitaisuutta tai sellaista, heh heh). Kahtena edellisenä yönä minulla oli opiskelija täällä seuranani, nyt on kivaa jatkaa yksin. Tein äsken pasta carbonarea, josta tuli ihan hyvää, ja hotkaisin sen päälle kupillisen suklaajäätelöä.
Aamulla aion lenkkeillä täältä pois, työmatkani on noin viitisen kilometriä eli ihan passeli pyrähdys. Tulin töihin lenkkareissa, farkuissa ja tuulitakissa ja valittelin työkaverille, miten inhotti kulkea noissa junttivetimisissä. Venäläinen työkaverini sanoi, no mutta, sähän olet suomalainen. Niin... :-D
Inhoan sitä, kun kaikkien kanssa ei vain tule juttuun. Tai ei se haittaa jos ei sitten tarvitse kohdata niitä ihmisiä, mutta esimerkiksi juurikin täällä töissä on ahdistavaa, kun on eräs jonka kanssa ei vaan natsaa. Mietin välillä, onkohan hän huomannut kohtaamattomuutemme. Olen hänen seurassaan asiallinen, myötäilevä ja tuntuu etten melkein hengitäkään. Tuntuu etten uskalla höllätä jos hän "hyökkää" ja olen valmistautumaton ja änkytän jotain hämilläni. Nykyään noin ei siis pääse enää käymään kun olen koko ajan varuillani, mutta voitte ymmärtää että se se vasta väsyttävää onkin. Minulla kestää aina kohtaamisemme jälkeen hyvän aikaa palautua, saada hengitys normaaliksi, jännitys pois kropasta. Tänään purin sen vimmaiseen lattioiden pesuun ja pastan veivaamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?