Pääsin tänään jo yhdeltä töistä. Jihuu! Rakastan noita lyhyitä aamuja, tietoa siitä että vapaapäivänä olisin yhteen mennessä ehkä vasta herännyt, käynyt suihkussa, syönyt jotain, kahvitellut pitkän kaavan kautta, pyörinyt netissä. Ja nyt olen jo tehnyt reippaan päivän töissä ja koko päivä aukeaa eteeni tyhjänä ja miellyttävänä, melkein kuin vapaana. (paitsi että olen tolkuttoman väsynyt kun en ikinä totu siihen että pitää herätä ennen kello kuutta, mutta mitäs näistä.)
Tekisi mieli mennä juoksemaan, mutta jahkailen kun -pitäkää vain pinnallisena - en kestä ulkoiluvaatteitani. Takki on ihan ok, mutta housut... Ne ovat sellaiset kahisevat kevyttoppahousut ja kun olen ilmeisesti vähän laihtunut siitä kun ostin ne, eivät ne tahdo pysyä ylhäällä. On ärsyttävää yrittää juosta ja miettiä samalla, näkyykö puoli persausta koko kylälle. Voisin tietysti laittaa vyön, voisin toki, mutta kun ainut omistamani vyö on sellainen nahkainen punosvyö. Niinpä tässä onkin aika monta hyvää perustetta sille, että näpyttelin äsken tilauksen erääseen nettikauppaan ja ensi viikolla luokseni saapuvat tiukanpiukat juoksutrikoot. Jippii! Siihen loppuisivat en voi mennä lenkille - selitykseni, ellei:
Palautumiskykyni treenin jälkeen on nykyään paska, nolla, zero. Jokaisen lenkin ja salireissun jälkeen takareisissäni tuntuu jäytävä, luista kolottava, noh, kolotus. Ei siis sellaista rehtiä lihaskipua, joka tuntuu oikeastaan jollain pervolla tavalla hyvältä, vaan sellaista jäytävää, luista ja ytimistä nousevaa epämiellyttävää tuntemusta. Venyttely varmasti auttaisi, reiteni ovat kuin kiveä ja tuntuu, etten saa niitä oikein edes oikaistua kunnolla. Voi voi vaan kun se venyttely on niin tylsää.
Ja älkääs nyt ajatelko, että siinä se muikkeli vaan voivottelee vaikka todellinen syy on niinkin arkinen asia kuin l a i s k u u s. Olen kyllä käynyt lenkillä, eilenkin ennen aamupalaa (!!). Itseasiassa olen nyt viimeisen viikon aikana lenkkeillyt joka halvatun päivä. Ehkä menen taas illalla ja kömmin siitä saunanlauteille, venyttelen siellä.
Yritän nyt myös syödä vähän terveellisemmin. Itseasiassa yritän taas vähän karpata eli vältellä hiilareita eli hiilihydraatteja. Kotona siihen ei ole ongelmaa, kun ei vaan osta herkkuja. Äskenkin kun oli kauhea nälkä tein itselleni salaatin, johon laitoin oltermannia, aurajuustoa, rucola-salaattia, kaksi päärynää ja vielä pellavansiemenrouhetta. Oli tosi hyvää, vei hyvin nälän ja vielä kerran: oli tosi hyvää.
Probleemana on siis jälleen kerran työ. Siellä on niin paljon hyvää! Eilen työkaveri paistoi lettuja ja vatkasi vielä kermavaahdon kaveriksi, tänään toinen työkaveri paistoi ihania, höyryäviä, pehmoisia sämpylöitä. Letut menivät, sämpylät onnistuin välttämään. Kun työ on fyysisesti raskasta, joka paikka pursuaa herkkuja joita kaikki vetävät ja kun ihmisellä on melkoisen huono itsekuri niin - se ei ole kovin hyvä yhdistelmä.Yritän aina ennen työvuoroa aivopestä itseäni siihen, että onhan siellä töissä myös kilokaupalla hyviä, makoisia, tuoreita hedelmiä, mutta kun letut tuoksuvat nenään tai työkaveri huhuilee "Nyt olis pizza valmista", saavat hedelmät ihan rauhassa vaikka mädäntyä kulhoihinsa.
Yksi toinen työkaverikin karppaa ja hänellä on usein pähkinäpussi mukana. Se olisi varmasti fiksua, ei tulisi sellaista hillitöntä hiilarinhimoa heti kun lettukello kumahtaa, kun olisi koko ajan pitänyt verensokeria tasaisesti yllä. Mutta:
Viime kesänä karppasin ihan avoimesti. Jätin leivät ja herkut ja kun ruokana oli jotain pasta- tai perunapohjaista, tein itselleni tonnikalasalaatin. Jotkut työkaverit kunnioittivat tätä ja saattoivat huomaavaisuuttaan keittää minulle porkkanoita, jos muut söivät pottua. Jotkut eivät reagoineet juuri mitenkään, mikä oli parasta. Mutta sitten jotkut päivittelivät miten en syö sitä enkä tätä, aionko oikeasti pärjätä tuolla ja tuolla ruokamäärällä ja ota nyt vähän jäätelöä, ota nyt, ota ota. Koin sen jotenkin tosi ahdistavaksi enkä nyt halua puhua oikein mitään ruokailuistani.
Mutta se aiheesta ruoka ja liikunta. Paitsi vielä yksi juttu: en malta odottaa että ne juoksupöksyt tulevat!!
Olen ollut nyt reippaana töistä tultuani. Vaihdoin lakanat ja huomasin siinä samalla, että tyynyt näyttävät inhottavan lähmäisiltä. Eivät ne ole kuin vajaan vuoden vanhat, mutta miten olivatkin hikiset ja nahkeat ja tympeäntunkkaiset. Heitin siis tyynyt koneeseen, tai ne mitkä niistä mahtuivat. Nyt on toinen koneellinen pyörimässä. Tämän jälkeen vielä kaksi. Sitten pesin kissanhiekkalaatikon, jota en myöskään ole tehnyt, noh, ikinä. Vessanviemäri meni tukkoon ja lilluin siellä kylppärissä nilkkojani myöten paskassa. Laatikon pesun jälkeen siis pesin vessan ja lotrasin runsaasti kodin putkimiestä viemäriin. Sitten ajattelin mahtipontisesti, että nytpä pestään ikkunat. Noh, pesin parvekkeen sisemmän oven lasit. Hitto että se sälekaihdinten pesu on tympeää puuhaa. Vihaan sitä!
Sitten olikin niin hurja nälkä että pupelsin tuon salaatin, josta tämän pitkän sepustuksen alussa kerroin. Nyt hukutan vielä orkidean tunniksi tiskialtaaseen ja niin on tämän pääsiäisen murhenäytelmä käsikirjoitettu, ohjattu ja itseoikeutetusti myös näytelty. Hyvää pääsiäistä, pupuset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?