Aiemman postauksen väsyneellä, alavireisellä teemalla mennään. Olin tänään töissä, tulin äsken. Siellä oli kivaa niin kuin yleensäkin. Tykkään nuoristamme, tykkään työkavereistani. Olen töissä reipas ja iloinen, nauran paljon ja puhun iloisia, tyhjänpäiväisiä juttuja. Niin teemme kaikki. Nauramme ja puhumme ja näen työkavereitani enemmän ja intensiivisemmin kuin miestäni tai yhtäkään ystävääni. Työni on sellaista, siinä ei olla sekuntiakaan yksin. Tyhjänpäiväiset jutut ovat työnväline, niin sen näen, se että ollaan läsnä ja täytetään ilma leppoisilla, hyväntuulisilla jutuilla ja naurunpurskahduksilla, mutta samalla ei kerrota mitään oikeaa. Pidetään etäisyyttä niin paljon kuin se tuossa jatkuvassa läheisyydessä on mahdollista.
Välillä ihmettelen, miten vähän tiedän työkavereistani. Perusasiat vain, sen mitä saisi tietää jo facebookista, onko parisuhteessa, onko lapsia, minkä ikäinen on, mikä koulutus, missäpäin asuu, mistä on kotoisin. Sitten tuntemisen myötä tietää, kuka on hyvä organisoimaan, kuka on aina ystävällinen, kenellä on ronskeimmat vitsit, kuka reagoi väsymykseen vetäytymisellä, kuka piikittelyllä. Mutta en tiedä heidän haaveitaan, millainen heidän suhteensa puolisoonsa on, mitä he ovat tehneet ennen tuonne tuloa, mitä he pelkäävät ja mikä tekee heidät onnelliseksi, onko heillä ystäviä ja hyvät välit vanhempiinsa. Ja silti se vuorovaikutus on luontevaa, se on kirjoittamaton sääntö että se on tuollaista kepeää, ja samalla ollaan läsnä, kohdataan ihminen ihmisenä. Minä ajattelen että se on ammatillisuutta.
Nuorten kanssa asiat ovat helppoja jos niitä ei mieti ja vaikeita kun niitä pysähtyy miettimään. Millainen on vaikeastivammaisen ihmisen itsemääräämisoikeus, kun hän ei kuitenkaan pysty tekemään m i t ä ä n itse? Miten kohdata nuoret aikuisina muistaen kuitenkin koko ajan, että he ovat usein mieleltään lapsia? Miten olla samanaikaisesti perheenjäsen ja työntekijä, lähellä ja etäällä?
Minusta on usein parempi olla miettimättä ja tehdä niin kuin tuntuu, ja uskon vielä että teen hyvin ja oikein, yleensä. Se tulee luonnostaan, tuntemisen kautta, se miten ollaan ja puhutaan ja puhutellaan ja ohjataan ja kasvatetaan tiedostaen kuitenkin samalla, että tässä ollaan vieraita ihmisiä ja lopulta minähän saan tästä rahaa, ja toisaalta: tämä on heidän koti. Koti-ihmisenä pidän tuota viimeksi mainittua erityisen suuressa merkityksessä.
Niin. Töissä on kivaa, työt sujuvat, teen siellä hyvää ja saan siitä vielä rahaa, ja olen ehdottoman ylpeä siitä mitä teen työkseni. Se on hienoa, voisin tuudittautua siihen sadan vuoden uneen ja mielenrauhaan, saada palkkani ja tehdä parhaani. Mutta. Vaikka rakastankin työtäni 90 prosenttisesti (ja kuinka moni voi sanoa rakastavansa työtään), loput kymmenen prosenttia muistuttaa, se ei tyydytä minua täysin. Siellä ei ole etenemismahdollisuuksia. Monet vuorot ovat sellaisia, että lillun siinä tutussa ja hyvässä, teen asiat samalla tavalla ja nauran samoille vitseille, kohtaan samat haasteet ja ilot kuin sata kertaa aikaisemmin. Siihen voisi totttua, siihen voisi tyytyä, ja kyllä minua vähän harmittaa olla osa sukupolveni työkulttuuria, sitä miten työltä odotetaan sitä ja tätä ja tuota, hyviä etuja, hyvää palkkaa, sopivasti haasteita, mahdollisuutta haastaa itsensä. Olisi niin hienoa vain...tyytyä. Nauttia siitä että 90 prosenttia kaikki on hyvin.
Minä en tyydy enkä lopulta osaa tehdä kompromisseja. Se hetki ei ole vielä, eikä se ole ehkä vuoden päästäkään, mutta välillä aistin niin kipeästi että sattuu sen, miten vielä joskus tulee päivä kun tämä ei vain riitä. Tiedän sen, tunnen miten levottomuus kasvaa ja jätän tuon kaiken hyvän, kauniin, lämpöisen, tärkeän. Onneksi se päivä ei ole vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?