Sortsit väitöskirjamaisesta otsikosta, joka voi harhaanjohtavasti antaa olettaa, että nyt on ambralla jotain välkkyä fakapitoista sanottavaa. Ei ole, ihan näitä omia kokemuksiani mää vaan... Aihe eli se, miten ensimmäisen lapsen syntyminen parisuhteeseen vaikuttaa, on kyllä pyörinyt päässä kovasti viime aikoina. Tuntuu että nyt on sopiva aika kirjoittaa tämä teksti: en ole enää niin hormonihuuruinen höyrypää kuin Naken ensikuukausina, jolloin otsikon "esikoisen vaikutus parisuhteeseen" -alainen teksti olisi varmaan kutakuinkin "Lapsi pilaa parisuhteen. Miettikää hyvin tarkkaan. Kuitti, loppu.". Toisaalta muistan edelleen nuo alkuajat kipeän tarkasti, vaikka monet ajatukset ja kokemukset tuntuvatkin jo tapahtuneen kuin toiselle, joskin hyvin läheiselle, ihmiselle. Minä olen muuttunut paljon.
Raskausaikana koin parisuhteemme voivan ehkä paremmin kuin koskaan. Kesä oli hellä, kuuma ja läheinen ja koska olin ennen synnytystä yli kaksi kuukautta kotona ensin kesä- ja sitten äitiyslomalla, oli meillä Villen kanssa paljon aikaa toisillemme. Tuntuu että teimme kaiken yhdessä ja olin usein niin onnellinen ihanasta ukostani ja kasvavasta mahastani että tuntui että halkean!
Syyskuun ensimmäinen päivä sitten halkesinkin, ja niin syntyi Nakke. Rakas, ihana, kurttuinen, pikkuruista mummoa muistuttava tyttäremme, jolla oli mustelma poskessa ja toisessa jalassa vain kaksi varvasta. Maailman ihanin, suloisin, täydellisin, siis, ja heti ensi hetkistään asti hän onnistui varastamaan meidän molempien sydämen, ja niitä rippeitä nyt vähä kerrallaan ryövätään takaisin itsellemme. Ensimmäisenä yönä Ville otti itkevän vauvan kainaloon ja kun myöhemmin heräsin syöttämään vauvaa nosti Ville unessa nyrkin pystyyn, että minun lastani et vie. Minä siinä sitten vakuuttelin, että kaikki hyvin, syöttämään minä vain, ja olen by the way tuon tytön äiti.
Naken ensimmäiset kuukaudet, sanoisinko ehkä neljä ensimmäistä kuukautta, olivat minulle valtavan valtavan muutoksen aikaa. Imetyshormonit pistivät pään sekaisin ja elin joka solullani Nakkea varten. Mietin häntä koko ajan ja käydessäni omilla menoillani salilla tai kaupassa ei päähäni mahtunut kuin pieni lapseni. Tuntuu että olin rauhallinen vain ollessani Naken kanssa tiivisti, sylikkäin, rintarepussa, lähellä, lähellä, lähellä. Samalla tunsin katkerasti miten olen suljettu omaan kotiini hoitamaan ja ruokkimaan lasta ilman kontakteja ulkomaailmaan. Työ on ollut mulle aina todella tärkeä ihan minuutenikin osana, haluan tehdä työni hyvin, nautin siitä että olen "paras" ja saan siitä kiperästi kaipaamaani pönkitystä egolleni. Palkkakin on tärkeä, meillä on aina ollut Villen kanssa omat rahat ja olen ylpeä siitä, että olen itsenäinen muija joka pärjää omillaan ja saa vielä säästöönkin pahan päivän varalle; muija joka tiukempina kuukausina venyttää penniä soikeaksi ja omalla hartiapankillaan lihottaa lompakkoa ylimääräisillä sunnuntaivuoroilla ja yövuoroputkilla.
Ja siinä sitä sitten oltiin, vauvan kanssa kotona, joka helvetin päivä vauvan kanssa kotona. Pää sekaisin kuin seinäkello ja silti koko ajan mielessä häivähdys kipeää muistoa siitä, millaista oli ennen. Kadehdin Villeä sekä ääneen että kaunaisessa mielessäni, sitä miten hänellä on elämää kodin ulkopuolellakin, miten hän saa jäädä aamuisin nukkumaan kun minä pomppaan vauvan kanssa ylös, miten hänellä ei rinnat herahda painaviksi tiiliskiviksi kun televisiossa itkee vauva ja miten hän voi elää, olla ja hengittää ilman että joka hetki joka solullaan tuntee miten joku tarvitsee juuri häntä, juuri nyt, koko ajan. Luonnollisestikin sitten kärttyisyydelläni en tehnyt itsestäni kauhean haluttavaa seuraa vaan varmasti Ville oli monesti tyytyväinen iltavuoroihin ja muihin syihin olla pois kotoa äkäisen vaimon luota. Tiedostin itsekin, että vaadin Villeltä paljon kehuja, huomiota, sitä että hän antaa merkityksen olemiselleni ja arvostuksen teoilleni, tunteen etten ole vain koti-tyhjiöön imaistu epänainen joka on suljettu pois näkyvistä hyödyttömänä maitomeijerinä.* Samaan aikaan Ville varmaan tahtoi vähän huilahtaa raskaan työpäivän jälkeen ja mietti varmaan, mitä hullu nainen taas on vailla, kun kaikkihan on hyvin.
Samalla elämässä oli alusta asti paljon uudenlaista onnea, uudenlaista rakkautta. Olemme koko ajan arvostaneet toisiamme vanhempina ja se, miten saa seurata oman puolison syvää rakkautta lapseen, sitä miten hyvä vanhempi tämä on, tuo koko parisuhteeseen ja rakkauden käsitteeseen aivan uuden ulottuvuuden. Meidät on pelastanut varmasti myöskin se, miten hyvä ja tiivis suhde meillä ennestään oli: ei se mahdottomia kestä mutta pienen ravistelun ja jopa hyllyttämisen kyllä. Lisäksi, myös niinä päivinä kun olen ollut täynnä katkeraa, imetyshormonien maustamaa sappea Villeä kohtaan ja Ville on varmaan halunnut lähinnä pysyä kaukana happamasta, kaunaisesta eukosta, olemme kuitenkin tehneet asioita yhdessä, perheenä. Halaamme usein, olemme fyysisesti lähellä. Pystymme puhumaan avoimesti ja olemme jotenkin niin, niin tuttuja toisillemme tämän melkein kahdeksan yhteisen vuoden ansiosta. Olemme me, aina vain, kaikesta huolimatta.
Ja näin ovat kuukaudet kuluneet ja koko ajan Nakke on kasvanut. Koko ajan tulee uusia virstanpylväitä, hän ei enää itke maailmanlopun itkua herätessään vaan omaa jo sen luottamuksen maailmaan että joku kyllä tulee nostamaan ylös, häntä ei enää tarvitse kantaa repussa ylös alas ylös alas portaita, hän ei enää saa rintaraivareita, häntä voi syöttää muutkin kuin minä ja kas, koittaa päivä kun ravintolassa kuulen viereisestä pöydästä vauvan itkua eikä se saa maitoa herahtamaan omiin rintoihini. Koittaa päivä kun jään salilta tultuani autoon kuuntelemaan hyvän kappaleen loppuun hyökkäämättä täyttä vauhtia sisään katsomaan miten ne pärjää, ja voi luoja, koittaa päivä, eilinen, kun lähden kaupoille ja poikkeankin ekstemporee vielä toiseen ja kolmanteen, ja kotiin tultuani Nakke on herännyt unilta ja saanut lounaan eikä siihen ole tarvittu millään lailla minua, se on niin sanoinkuvaamattoman ihanaa! Vaikka Naken syntymä jättikin mieleeni pienen täyttymättömän vauvakuumeen ja haaveilen nytkin pienen vastasyntyneen tuhinasta ja tuosta uuden elämän ihmeestä sylissäni, on se pikkuvauva-aika kuitenkin ihan helvetin sairasta, ja olen kyllä iloinen että pää alkaa taas toimia normaalimmin eikä mielessä koko ajan jatkuvasti jäydä tietoisuus siitä, miten minä olen tarvittu.
Kylläpäs juttu ryöpsähti. Pieni kiteytys: esikoinen todellakin vaikuttaa parisuhteeseen, tavalla tai toisella. Äidin elämä muuttuu ihan täysin, etenkin jos aiemmin on ollut aktiivinen ja itsenäinen nainen ja nyt areenana onkin sitten lähinnä koti. Imetyshormonit siihen päälle vielä niin ter-ve. Tuoreelle isälle antaisin neuvon, että huomioi puolisoasi aiempaa enemmän, yritä saada hänet tuntemaan itsensä ihanaksi, hemaisevaksi mussukaksi joka on edelleen nainen kaiken sen äitiyden ja äitiyteen opettelun alla. Sinunkin elämäsi tietysti muuttuu täysin, oi tuore isä, mutta sinulla on edelleen paljon palikoita myös ns. entisestä elämästäsi eli siinä mielessä katson, että olet vahvemmilla vesillä. Älä siis odota, että puolisosi osaa tai jaksaa tukea sinua matkallasi isyyteen vaan ole Mies isolla m:llä (kirjaimellisesti, jos niitä raskauskiloja on naisellesi jokunen jäänyt, heh heh) ja kanna vastuu perheesi ja etenkin puolisosi hyvinvoinnista. Muistakaa myös, sekä tuore äiti että tuore isä, että aika kuluu ihan hullun nopeasti ja jos vain jaksatte uskoa toisiinne silloinkin kun arki on vauvankakan väristä paskaa niin vielä koittaa päivä, kun taas nauratte yhdessä ja pystytte jo vitsailemaan kaaoittisista tunnemyrskyisistä vauvan alkukuukausista.
*Nyt en muuten enää tunne noin vaan Naken kasvaessa ja osoittaessa rakkauttaan ihan uusilla vuorovaikutustaidoilla olen päinvastoin tajunnut hätkähdyttävän tosiasian, miten minä olen tärkeä tuolle tytölle, tälle perheelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen oikein syvällisellä tasolla, miten elämälläni on merkitys. Huh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?