Istuin tänään kotimme pihassa kahvia siemaillen ja tunsin oloni kertakaikkisen kodikkaaksi. Kuopus leikki nukeillaan, hänen reviirinsä oli laaja, välillä sentään äiti muistui mieleen. Moikkailin naapureita, alakerran afrikkalaisnaiset juoksivat sisään peräkanaa syli täynnä ostoksia, paljaat nilkat ja Adidaksen tennarit, tiukat hameet ja huivit päässä, kuitenkin. He ovat niin länsimaalaisia, ja nuoria, mutta kuitenkin vanhat tavat istuvat tiukassa. Rapsuttelin toisten naapureiden koiraa, avasin kolmansille oven. Oli tosi hyvä asia meidän perheelle muuttaa tähän kotiin.
Päivällä olimme kuopuksen kanssa esikoisen päiväkotipäivän ajan Itiksessä ja saimme aivan yllättäen seuraksemme erään päiväkotikaverin äidin ja hänen kuopuksensa. Oli tosi kivaa ja olen jo pitkään halunnut tutustua, ja nyt sitten vaihdettiin numerot ja sovittiin tulevista tapaamisista - se ihana tunne kun tutustuu uuteen ihmiseen, kun ilmassa väreilee ystävyyden mahdollisuus. Meillä on hauskasti sekä meillä äideillä melkein samat nimet että myös tyttärillämmekin! Ja nimien lisäksi meillä on sama ammatti.
Lapset ovat olleet ihania. Esikoinen, herkkä kaunosieluinen haahuilijani, niin hauras ja topakka yhtaikaa, itse suloisuus jonka jutuille repeilen joka päivä. Kuopus, omatahtoinen ja kuriton, mutta samalla niin uskomattoman hellä ja lempeä, vitsinikkarimme joka kuskailee neljää nukkevauvaansa joka paikkaan, on utelias, taitava ja tietää mitä haluaa. On ihanaa tuntea näin, saada rakastaa noita lapsia, saada olla heille äiti.
Vielä joku aika sitten olin sekoamassa huoliini. Nyt kun esikoisen lähestyy jo neljän vuoden ikää on hänen käytöksessään nähtävissä välillä selkeitä eroja ns. normaalisti kehittyviin ikätovereihin verrattuna. Ja kun mukana on uhmaa ja nuoren neidin kasvukipuja on meno välillä melkoista. Mietin miettimästä päästyäni todella ahdistuneena että mitä jos esikoistan tullaan kiusaamaan, mitä jos hän päätyy johonkin tuetun asumisen palveluun ja ohjaajat on ihan perseestä, jos hän ei saa ikinä ystäviä. Kamalia, kuristavia, riipaisevan surullisia ajatuksia joista en saanut taukoa.
Onneksi keksin taas mennä juttelemaan samalle psykiatriselle sairaanhoitajalle, jolle kävin purkamassa sydäntäni kaksi vuotta sitten, kun tyttöseni oireyhtymäepäilyt tulivat esiin. Tekee kyllä hyvää puhua, puhua ja puhua vieraalle ihmiselle, joka on lempeä mutta terävä eikä suo yhtään voivottelua sille miten tilanne nyt on kamala, vaan käskee pureutumaan syihin miksi minä reagoin niin vahvalla ahdistuksella.
Peruin suunnitellun jatkokäynnin - olen ollut surullinen ja kelaillut, jälleen, monenlaisia asioita, mutta ahdistava pyrkimys kontrolloida tätä tilanetta on hävinnyt. Ja kun se hävisi hävisi samalla myös pitkään pinnan alla kytenyt äreys ja kiukku ja ennen kaikkea minun ankaruuteni esikoistani kohtaan, vaikeus olla hänen kanssaan aidosti läsnä kun koko ajan piti miettiä onko mikäkin oire mistäkin ja mitähän seuraavaksi, voi hyvä luoja mitähän seuraavaksi. Nyt hänen kanssaan on niin hyvä. Olen vapauttanut itseni jälleen rakastamaan ja ihailemaan häntä, kuuntelemaan aidosti, olemaan hänen puolellaan.
Ja se suru, jota nyt tunnen, on jotenkin hyvin puhdistavaa. Siinä ei ole mukana katkeruutta eikä "ei tämän näin pitänyt mennä" - kokemusta, se on vain surua, kaunista, hopeankimaltelevaa surua jonka annan tulla ja mennä.
Olen nyt kolmatta viikkoa vähähiilarisella ruokavaliolla, josta seuraa se että paino putoaa, iho on kirkkaampi ja vireys parempi kun verensokerit pysyvät tasaisina. Pidän yhden herkkupäivän viikossa ja siinä pysyminen on ollut helppoa. Haluan olla tyytyväinen vartalooni.
Ville osti meille auton, olin mukana kauppoja hieromassa kun siskoni avuliaasti tuli lapsia hoitamaan. Autokauppojen päälle palautettiin kaksi viikkoa lainassa ollut auto ihan toiselle puolelle kaupunkia ja käytiin yhdessä ostoskeskuksessa kaupoilla ja Ville vei minut syömään. Kyllä oli 50000000 kertaa rattoisampaa asioiden hoitoa kahden aikuisen kokoonpanolla kuin jos olisi ollut lapset mukana. Kaikenlaisen säätämisen määrä väheni dramaattisesti.
Viikon päästä saan olla kokonaisen viikonlopun yksin kotona. Onkin ensimmäinen tuollainen lasten syntymisen jälkeen. TÄYDELLISTÄ!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?