Arjen haasteita ja aurinkoenergiaa

Nyt on taas tauon jälkeen kartoitettu Nakke-tytön toimintakykyä terapeuttien ja eilen viimeisimmäksi neurologin voimin. Puheen kehitys on ikätasoista, mutta motoriset taidot sekä etenkin hienomotoriikka tulevat ikätovereita jäljessä. Lääkäri kysyi, onko meillä erityistä haastetta arjessa. Ei nyt haastetta, kai, vastasin, mutta kyllähän se tietysti helpottaisi arkea jos Nakke jo söisi itse, pukisi, kävisi potalla.


Lääkäri kuunteli ja sanoi, että tuon perusteella voimme hakea Kelalta vammaistukea. Tuli vähän ristiriitainen fiilis, joka kuitenkin nopeasti kääntyi positiiviseksi. Rahana tuki ei ole mikään suuren suuri, ja itsestäänselvästi hoidamme Naken niin hyvin kuin pystymme eikä siihen mitkään tuet tai rahat vaikuta, tietenkään, mutta tuntui eräänlaiselta kädenojennukselta nyt ikään kuin saada vahvistusta sille, ettei ihan tyhjästä tunnu että päivät ovat välillä yhtä hoitotoimenpiteestä ja auttamisesta toiseen siirtymistä.


Siskoni sanoi viime syksynä oltuaan pidempään näkemättä Nakkea, miten vähän tämä oli sinä aikana taidoiltaan kehittynyt. Tuo oli kyllä silmiä avaava havainto. Välillä tuntuu vaikealta repiä itsestä irti tsemppaaminen esim. potta-/syömisasioihin, kun niitä on jo yli vuosi tahkottu ja edistymiset on sellaisia hiirenaskelia. Nyt jotenkin tuosta lääkärinlausunnosta sain taas voimaa ja vahvistusta itselleni jaksaa jatkossakin opettaa näitä samoja, samoja asioita.


Taitoja lukuunottamatta Nakke sitten kyllä kasvaa ja kehittyy ja on ihana, hassutteleva, huomaavainen, sisukas pieni tyttö, joka puhuu paljon ja on loputtoman kiinnostunut asioista. Hänen kanssaan on kiva tehdä asioita.


Eilen oli ihana aurinkoinen alkukesän päivä ja käveltiin lääkärin jälkeen Lastenlinnasta merenrantaa pitkin Cafe Regattaan, jossa olen jo pitkään halunnut käydä ja joka oli juuri niin hurmaava kuin olin kuvitellutkin. Ville tarjosi naisilleen kahvit, mehut ja herkut ja ihana oli siinä auringossa istua oman perheen kanssa vapaapäivää viettämässä.


Illalla istuttiin taas monta tuntia aurinkoisella takapihallamme lasten leikkiessä. Leivoin kaurakeksejä ja herkuteltiin niitä. Aurinkoiset päivät junttaavat mut aloilleni, suorittaja rauhoittuu (paitsi kävin mä juoksemassa ja pesin parit ikkunat siinä pihalla olon ohessa, kun lapset olivat ne jo sitten viime pesun lähmänneet).


Ville on alhaalla vauvan kanssa, liityn ihan kohta seuraan. Nakke vielä nukkuu. Niskani on aivan jumissa, särkee vaikken kääntäisi päätä, kipu säteilee käsivarteen. Täytän kohta pyöreitä ja kroppa rapistuu silmissä, niska ja selkä valittavat kilpaa, ryppyjä löytyy joka aamu lisää, hampaat kellastuvat ja kynnet katkeilevat, nuoruuden kukoistus oli lyhyt ja lakastuu pois... Raah raah.

Akkujen latailua

Kiva viikonloppu takana! Sopivassa suhteessa perhettä ja sitten ihan omaa aikaa, jonka vaikutus perheelle on kyllä huomattava aurinkoisen, energisen, hassuttelevan, kärsivällisen äidin muodossa. Lapset ovat ihania ja suloisia, olen takertunut heihin ja he minuun, yötkin nukutaan koko perhe samassa huoneessa (tätä kyllä vastustin pari viikkoa aika voimakkaasti, mutta kun Naken nukuttelut kestivät yli kaksi tuntia ja pitivät sisällään taukoamatonta huutoulinaa, mietin että mikä minä olen estämään pienen ihmisen halua nukkua äitin ja isän kainalossa...). Ollaan oltu paljon ulkona, Naken kanssa leivottu ja kuljettu käsi kädessä lätäköissä, käyty uimahallissa, vauvan kanssa pusuteltu ja hyppyytelty.


Ja sitten siihen omaan aikaan jonka ansiosta pikkulapsiarki tuntui noin auvoisalta. ;-) Perjantaina humputettiin siskoni kanssa Kallion ja Sörnäisen baareissa ja käytiin kaupungilla äitin sponssaamana ravintolassa. Nauroin melkein pissat housussa, puhuin ja kuuntelin, nautin matkan etenemisestä Hakaniemestä kohti Helsinginkatua, sitä hörhöä jatkuvaa elämää mitä siellä on.


Eilen sain nukkua myöhään kun Ville oli lasten kanssa, mutta sen verran painoi edellinen ilta ja viikon univelat, että otin vielä päikkärit. Tänään onkin ollut virtaa ja päivällä ennen Villen töihin menoa kävin juoksemassa kympin. Meni tunti, mihin olen tosi tyytyväinen. Jaksoin hyvin juosta, mutta jostain syystä en tahdo palautua lenkistä, jalkoja kolottelee ja juon vettä litratolkulla. Onneksi aurinko paistaa, saatoin istua illalla melkein pari tuntia aurinkoisella takapihallamme jalat tuolilla lasten leikkiessä keskenään ja kiivetessä välillä syliini. On niin hemmetin mahtavaa että kaiken huudon ja kädet loppuu -riittämättömyyden vastapainona on välillä jo tällaista! Ihan viime aikoina meidän kotona on kuulunut aivan uusi ääni: Lasten nauru. <3 Ilman että Ville tai minä tehdään mitään sen eteen!

Muutama juttu mikä on perseestä

Istun autossa matkalla kohti kotikontuja. Ville ajaa, vauva nukkuu, Nakke syö takapenkillä eväitä. Aurinko paistaa ja vaikka olen väsynyt on kaikki hyvin, onnellinen varmuus, tasainen suvantovaihe elämässä.


Eilen pakatessani löysin kassinpohjalle unohtuneen pikkuruisen vauvansukan, jolle ei enää löydy meidän perheessä käyttäjää. Hetkeksi iski haikeus, mutta sitten muistin miten perseestä on olla raskaana ja yrittää suoriutua arjestaan jatkuvasti supistelevan vatsan kanssa, mitata niitä hemmetin verensokereita, ja miten todella todella todella perseestä on kun on vauva ja uhmaikäinen ja kumpikin huutaa ja syli ei ikinä riitä, vaikka itse on niin ahtaalla ettei millään venyisi enää, ja silti venyy.


Nyt, kuten viime postauksessa totesin, hetkittäin jo helpottaa. Vaikka tuleekin tietysti kaikkea uutta koko ajan, kuten vauvalla nyt oleva termiittivaihe, jota inhoan. Meillä saa sotkea ja tutkimusmatkailla, mutta voi luoja että sekin on perseestä kun kaikki mikä ei ole naulattu kiinni revitään alas viisisataa kertaa päivässä. Muuten vauva on suloinen ja hassu. Hän on addiktoitunut Körö körö kirkkoon -lorutteluun ja tulee jatkuvasti luokseni katsoen intensiivisesti silmiin ja samalla itseään hytkyttäen, ja on niin onnellinen kun ymmärrän mitä hän tarkoittaa ja taas sitä körötellään.


Rakastan tätä alkavaa kesää, valoa ja lämpöä. Ollaan töideni jälkeen menty puistoon tai omalle pihalle, syöty iltapala ulkona. Kaikki on niin paljon paremmin kun on kesä.

Hetkittäin helpottaa

Arki kahden näin pienen kanssa on melkoista. Kyllähän se sujuu, kun koko ajan tekee, mutta onhan se raskasta myöskin. Jatkuva tekeminen, läsnäolo, ihan joka päiväinen riittämättömyys, se miten kapealla kaikki oma on. Oikein mitään ei saa valmiiksi ja välillä on niiiiiiiiin kaukana omalta mukavuusalueelta ja silti se ei riitä, huuto, itku, mielenharmi, syli joka ei riitä, kädet, mikään.


Silti välillä helpottaa, vähän jo helpottaa. Tänään luin aamulla kokonaisen lehden ja join kaksi kuppia kahvia niin että lapset olivat tyytyväisinä keskenään melkein koko ajan. He ovat toisilleen tärkeitä,vaikka ärsyttävätkin toisiaan n. viisi kertaa/ minuutti (=huutoa, huutoa, huutoa). Silti he hakeutuvat toistensa luo ja ilosta kikattaen ovat hippasilla.


Onhan tämä silti. Ei pääse pysähtymään, se on hyvä ja huono. Ainakaan en enää ikinä mieti elämäni tarkoitusta niin kuin ennen lapsia usein. Minun tarkoitukseni on olla äiti noille kahdelle; tänään oltiin Lintsillä ja Villen täti hyväntahtoisesti nauroi, kun lohdutin ulvovaa Nakkea kainalossani, juotin vauvalle maitoa, pidin yllä keskustelua ja söin pehmistä. Että on kädet täynnä.


Yksi päivä muistin, millaista on olla ulkomailla, tutustua vieraalla kielellä vieraisiin tarinoihin,millaista on kävellä aurinkoisella kadulla kun ympärillä on vieraskielistä puhetta ja koko päivä on nuori, kaikki mahdollista. Yksi päivä katsoin kun teinipojat heitettiin ulos ostoskeskuksesta, he lähtivät maleksimaan kiireettömästi, huomasivat monumentin ja kantoivat kaksissa tuumin penkin monumentin alle. Kiipesivät monumentin päälle ja olivat sitten siellä.


Vaikka en toki voi sanoa, etteikö elämäni olisi spontaania. Koskaan ei arvaa milloin saa siivota kaatunutta maitoa pitkin pöytää ja lattiaa, milloin saa arpoa tuliko aivotärähdys vai ei, saako syödä lounaansa yhdessä vai viidessä erässä, joutuuko yöllä heräämään kaksi vai kymmenen kertaa (viime yönä kymmenen joten nyt kroooooooh).

Huhtikuu jo

Pitkästä aikaa blogin pariin! Aika menee nopeasti, lapset kasvavat, vauvakin jo kiipeää sohvalle ja on oppinut morjenstamaan (n. 50 kertaa aina yhden ja saman tunnin aikana) ja Nakke puhuu hienoja lauseita. Häneltä leikattiin jalkaa pari viikkoa sitten, varvas ei enää harota sivulle ja jalka on yhtä kapea kuin toinenkin, kaunis. N ei ole kertaakaan valittanut kipsiään - kyllä hän on reipas! Leikkaussalin oveltakin oli vain kääntynyt vilkuttamaan Villelle.

Olen lihonut kaksi kiloa töiden alkamisen jälkeen, vaikka käyn kolmena päivänä viikossa salilla ja juosta hölköttelen viikonloppuna. Miksi pitää syödä liikaa, miksi! Se se on perisyntini.

Töissä menee ihmissuhdepuolella hyvin, tasaisesti. Minut on hyväksytty, se on huojentavaa, töihin voi mennä levollisena. Muuten itse työ on haastavaa ja usein pois mukavuusalueeltani, niin että viikottain mietin että miten helvetissä minä olen tällaiseen tilanteeseen joutunut. Kaikki tilanteet olen tähän mennessä hoitanut hyvin ja sekös tuntuu upealta! Nyt kun koen että minulla on työyhteisön tuki takanani nautin myös työn itsenäisyydestä, vaikka se välillä meinaakin keikahtaa yksinäisyydeksi.

Vapaa-ajalla olemme aktiivisia, aina jotain touhua. Kolme vapaapäivää viikossa on maailman paras keksintö! Olen tavannut ystäviä ja ehtinyt silti viettää paljon perheaikaa. Kuitenkin sunnuntaisin tulee haikeus - joko ne vapaat meni.

Pääsiäisen olin vauvan kanssa kahdestaan kotona. Se teki niiiiiiiiiiin hyvää! Heti kun ympärilläni oli enemmän tilaa alkoi asioita tapahtua: päätin vähentää lihansyöntiä ja satsata luomuun, osallistuin kirjoituskilpailuun, järjestin tyttöjen vaatteet (viisi muovikassillista pieneksi jääneitä!) ja siivosin lattiasta kattoon. Ja vietin silti illat sohvalla House of Cardsin ja punaviinilasin kaverina, ja päivät vauvan tietenkin.

Minun pitäisi säästää, mutta sen sijaan nipistin vähistäkin jo olevista säästöistäni ja ostin meille uuden keittiönpöydän. Se on kyllä ihana! Olen tänäänkin ajatellut enemmän sitä pöytää kuin joitain ihmisiä.

Minulla on taas aikaa

Yhtäkkiä minulla on taas aikaa. Vauvani on alkanut nukkua omassa pinnasängyssään, nukahtaa nopeasti rakasta riepuaan naamaan hieroen, tuttia mussuttaen. Heräilee yöllä viitisen kertaa mutta nukahtaa heti tutin saatuaan. Tänään lopetin imetyksen, huomenna poltan kamalat nuhjut imetysliivini ja pukeudun ensimmäistä kertaa aikoihin alusvaatteisiin, joilla on muukin funktio kuin pullauttaa rinta nopeasti nälkäiseen suuhun.


Vauva istuu, kiipeää, konttaa, on sinnikäs ja hassu, vaikka jokseenkin herkkä sielu myös. Olin aiemmin kirjoittanut vauvakirjaan naurun olevan m e h e v ä , ja sitä se on yhä. Häntä on helppo huvittaa ja niin ilahtuneen näköisenä hän jää odottamaan lisää. Hän on niin rakas, ihana, ja olen syvästi kiitollinen että vauvavuosi alkaa olla taputeltu.


Töissä on kolmas viikko takana. Olen pitänyt monta työpaikkahaastattelua, tehnyt työvuoroja, laittanut palkkoja maksuun. Tehnyt omavalvontasuunnitelman ja palkannut työntekijän. Olen ollut koulutuksissa ja johtoryhmän tapaamisessa, kuullut ääneni ohuuden esittelykierroksella. Vastaanottanut vinoilua ja tiuskintaa, kokenut sen kun kaikki hiljenee syömään mennessä. Ja sitten taas ollessa kahden: Luottamus, arvostus, pitäminen. Joukossa tyhmyys jne. Olen tehnyt työni kelpo hyvin, ollut ahkera. Naputtanut tänään pää kumarassa whatsapp-viestiä kun työkaveri tuli toimistoon. Olen ihmetellyt joidenkin tylyyttä, ilkeyttä, itkenyt silmät pihalle kotona vaikka samalla tiennyt, en ole tehnyt mitään väärää.


Olen oppinut valtavan paljon. Töihin on kiva mennä, vaikka välillä iltaisin mietin että voihan vittu.


Kävin aamulla juoksemassa ennen seitsemää, aurinko oli noussut. Kevät on yhtä hurmaava kuin aina, miten se aina onkin.

Ensimmäinen työviikko takana

Viikko töitä takana - kolme päivää tarkemmin sanottuna, koska työsopimukseni alkoi tiistailta ja perjantait ovat vapaapäiviäni. Olen tosi tyytyväinen päätökseeni tehdä nelipäiväistä työviikkoa, kolmen päivän viikonlopussa ehtii vaikka mitä. Muutenkin tuntuu hassusti että aikaa on nyt enemmän, vaikka päivissäni onkin paljon enemmän asioita. Ehkä minä kuitenkin olin jo vähän ehtinyt puutua kotiäitiyteen, minä levoton sielu. Tänään Ville teki keikkavuoron töihin ja me vietettiin tyttöjen kanssa päivää, ulkoiltiin ja keittoa lounaaksi, pissapyykkiä ja satukirjoja, ja se tuntui virkistävältä ja kivalta vaikka oli vielä viikko sitten tavallistakin tavallisempaa arkea.


Töissä on kivaa. Paljon vastuuta, olla nyt esimiehenä. Vanhat tutut työkaverit suhtautuvat uudella tavalla, esittävät muutosehdotuksia, yrittävät valjastaa minua keppihevosekseen. Tulee mieleen kun pienenä meillä oli jostain syystä kodinhoitaja/ lastenvahti, ja ollessamme ulkoilemassa ehdotin viattomasti että voitaisiin ostaa karkkia. Lastenhoitaja sanoi ettei se käy, koska hän on ollut meillä niin lyhyen aikaa eikä tiedä mitä vanhempani olisivat mieltä, milloin meillä edes on karkkipäivä. Noin minunkin on ruettava sanomaan töissä. Kivahan se olisi olla kiva, laittaa nimi alle sinne ja tuonne ja luvata kuu taivaalta. Pitää olla tiukka, pitää tehdä mikä on oikein.


Perjantaina siskoni ja tämän poikaystävä tulivat meille tyttöjä hoitamaan ja päästiin Villen kanssa kahdestaan kylpylään! Ihana oli lillua vesissä ja lekotella saunoissa, nauttia siitä kepeästä huolettomuudesta ja vastuuttomuudesta jonka niin harvoin nykyään saa kokea. Illalla otin vielä pari lasia viiniä ja ei paljoa tarvinnut unta kysellä.


Olen viikon jokaisena aamuna herännyt kuudelta, ensin töiden, sitten aamuvirkun vauvan peevelin takia. En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta olen itsekin tullut jotenkin aamuihmiseksi! Silloin olen tehokkaimmillani, ja rakastan sitä fiilistä kun tuntuu että kaikki on vasta nuorta ja alussa, päivästä voi tulla ihan mitä tahansa. Iltapäivään mennessä on sitten jo selvää, etteipä tästäkään mitään erityistä tullut, heh he.


Olen päässyt tällä viikolla kivasti liikunnan pariin! Ma, ti, to ja la sali, tänään vielä hölkkälenkki. Työpäivinä käyn ennen töiden alkua, ehdin juosta matolla 20 minuttia ja rehkiä painojen kanssa toiset 20, on se paljon tyhjää parempi. Huomenna taas aamusali kutsuu tätä takinkääntäjä-aamuihmistä.