keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Hyvä että se loppuu joskus

Meinasin jo kirjoittaa, että:

Katsoin äsken 15-vuotiaan minäni lempielokuvan, Vuosi nuoruudestani. Se kertoo nuoresta naisesta, joka joutuu/ menee mielisairaalaan etsittyään itseään niin kipeästi, että siinä on käydä hullusti. Mielisairaalassa hän tutustuu muihin hoidossa oleviin potilaisiin ja ystävystyy heidän kanssaan. Parhaiten hän tutustuu Lisaan, joka on todella kylmäverinen tyyppi (ja vasta ihan lopussa paljastuu, että Lisalla on kuin onkin tunteet). Teininä ajattelin elokuvasta, että:

- Ihanaa yhteisöllisyyttä. Pääsisinpä minäkin tuollaiseen paikkaan (mielisairaalaan, haloo nyt!), jossa saisin ihanan uuden kaveriporukan, saisin polttaa tupakkaa ja näyttää kauniilta ja saisin kiukutella ja sanoa ja tehdä mitä tahansa ja silti minulla olisi terapiaistunto kahdesti viikossa ja saisin puhua vain itsestäni ja aikuinen ihminen kuuntelisi, puhuin miten hulluja vain.

Nyt ärsytti niin kovasti halki elokuvan. Muun muassa nämä asiat:

- Kuka mielisairaalassa työskentelevä antaa potilaan vietellä itsensä?
- Miten yölliset karkumatkat muka voisivat onnistua kerta kerran jälkeen?
- Kuka syö karkkia ja polttaa tupakkaa yhtaikaa?
- Ei mielisairaalassa voi olla sellaista yhteisöllistä ja sellaista hullut vetävät yhtä köyttä ja kun jonkun hoitojakso päättyy halataan ja ollaan ikuisia ystäviä -meininkiä!!!

Omat ärtymyksen tunteethan antavat hyvää tietoa omasta itsestä, joten minä tietenkin tein itselleni pienen tarkastelun jälkeen seuraavan analyysin:

- On ihan ymmärrettävää, että tuo oli 15-vuotiaan minäni lempielokuva, kaikessa naiiviudessaan ja kömpelyydessään. Olin niin huomionkipeä, että olisin antanut mitä tahansa (!) että olisin vaikka päässyt tunniksi kainaloon tai saanut jakamattoman huomion ja painoarvoa ihan mille tahansa sanoilleni ja ajatuksilleni. Onneksi kukaan ei tajunnut käyttää tuota "mitä tahansa" hyväkseen... Varmaankin olisin saanut sen mitä kaipasin, huomion ja keskittymisen ja läheisyyden ja kaiken sen, mutta siinä kamalassa epävarmuudessani ajattelin, että ei sitä minulle normaalissa keskiluokkaisessa maailmassa ole. Tykkäsin tuolloin jostain Sairaan kauniista maailmastakin (sellainen höperö huumeleffa myöskin 2000-luvun paikkeilta), koska siinä oli niin hyvä yhteishenki. Huh, olisin kyllä ollut niin kypsää kauraa vaikka mihin porukoihin, vaikka ulos varmaan olinkin sellainen näkymätön kunnon tyttö, ja sehän se koko jutun juju taitaa ollakin.

Ja miksi ärsytti niin? No, kupla puhkesi, hetken olin se 15-vuotias ja tajusin että ei hitto, ei mielisairaalat tai elokuvien toverilliset huumeporukat ole totta. Se oli tyhjä ja säälittävä nuoren tytön haave. Se että HUOMATKAA MINUT.


Noin olin siis tulossa kirjoittamaan. Sitten katsoin leffan päälle dokumentin Britannian köyhistä lapsiperheistä, itkin ja ristin mielessäni kädet siitä, miten hyvä ja turvattu lapsuus ja nuoruus minulla on ollut. Näkymätön tyttö niiaa ja poistuu, kiitos.

Omassa nuoruudessa on muuten se jännä juttu, että vaikka se yleensä tuntuukin niin kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle, jollekin niin läheisellä että tietää kaikki yksityiskohdat mutta kuitenkin se tunnekokemus jää laimeaksi, niin silti - se olen minä, tai sinä. Se joka tuntuu ihan eri ihmiseltä, oudolta ja vieraalta ja kuitenkin tutulta, niin että sen ajatukset ja ratkaisut ymmärtää vaikka tuntuukin minä en tekisi niin. Nuoruus menee nuorilta hukkaan ja mitäköhän hittoa sekin sitten tarkoittaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs mietit?