Kuplassa

Pimeää kuin syvällä viidakossa, sanoin äsken. Olen katsonut nyt parissa päivässä Lostin ensimmäisen tuotantokauden melkein kokonaan ja olen nyt aika inessä skenessä noissa viidakkomeiningeissä... Olen joissain asioissa aika hitaasti lämpenevä ja tämä, että ihastun palavasti sarjaan, joka alkoi pyöriä jo melkein kymmenen vuotta sitten, on ihan tyypillistä minua.

Lostin katsomisen ohella viime päivät ovat menneet arkisen työn ja touhuamisen merkeissä. Tiistaina nukuimme koko perhe melkein puolille päivin, oli niin kamalan pimeää eikä aurinko noussutkaan sitten koko päivänä. Olin niin onnellinen tästä kotiäitiydestäni, siitä että sain laittaa kynttilät palamaan jo päivällä, nuhjuta hitaan aamun vauvan kanssa, tunkea hänet sitten reppuun ja itselle monta kerrosta lämmintä päälle, tallustaa kauppaan. Vauva katseli repusta ja minä puhelin sille harvakseltaan, ja kotona laitoin uunin päälle ja aloin leipomistalkoot. Tein jauhelihapizzaa, johon jauhelihan lisäksi tuli vihreää paprikaa, jalapenoa, punasipulia sekä aurajuustoa, parmesaania ja emmentalia, ja sitten vielä mokkapalamuffareita tällä hyvällä ohjeella. Siinä menikin ilta (sen Lostin lisäksi siis), koti oli lämmin leivonnaisten tuoksuinen pesä, vauva torkkui repussa.

Eilen sulloin niin ikään vauvan reppuun ja taapersimme Malmille. Meinasi jo puhti loppua loppumatkasta, kun oli molemmissa käsissä painava ostoskassi ja tosiaan lisänä tuo neljän kilon etureppu (eli vauva repussaan, ei tämä minun möhömahani ehkä sentään niin iso ole... Hih, jotkut vanhemmat muuten kuulemma kutsuvat häveliäisyyssyistä lastensa pimppiä/ pippeliä etupepuksi. Etupeppu!) ja kuitenkin jonkin verran matkaa jo takana ja kilometrejä vielä edessä. Sen verran nuuka kuitenkin olen, etten raaskinut investoida bussilippuun vaan sisulla vedin kotiin saakka.

Kotona sitten tein kinkkukiusausta ja porkkanasämpylöitä, pesin vessan, imuroin ja luuttusin, pesin pyykkiä... Poltin käteni ensin kuumaan uunivuokaan (en muistanut että se on kuuma ja tartuin vain reteästi sivuilta kiinni. Sain nostettua sen kymmenisen senttiä ennen kuin viesti kulki käsistä aivoihin ja rämähtäen pudotin vuoan) ja sitten jalkani vessaa pestessäni kuumaan vesisuihkuun. Vauva oli koko ajan repussa, niin kuin hän usein on, ja minusta on vain niin ihanaa kun hän on siinä lähellä, melkein kuin olisimme vieläkin yhtä. Olen saanut omituisia vinkkejä, miten silloin ja silloin kannattaa lopettaa imettäminen tai siirtää vauva yöksi omaan huoneeseen, minä hymistelen enkä sano oikein mitään mutta kotona laitan hänet taas reppuun eikä meillä kummallakaan ole kiire päästää irti. Hänhän on vasta muutaman kuukauden ikäinen, hyvänen aika sentään. 

Illalla Nakke-poloinen sai jotain vatsanväänteitä eikä löytänyt rauhaa oikein missään asennossa. Yöllä hän sai pitkästä aikaa oikein kunnon rintaraivarin, tai ei edes niinkään raivaria vaan sellaisen pelokkaan ja hätääntyneen kuuloisen itkukohtauksen. Kuljin pitkin hämärää alakertaa, pusutin ja heijasin, yritin välillä imettää, vauva pärähti taas kauhistuneeseen itkuun, heijasin ja kävelin lisää, vauvan ääni oli jo käheä. Lopulta hän sitten alkoi syödä ja söi itsensä uneen. Aamulla nukahdimme taas kesken syönnin ja heräsimme kymmenen jälkeen mahat vastakkain maitolätäköstä, minä käsi puutuneena ja niska jäykkänä, mutta kuitenkin: onnellisena.

 

Minusta tuntuu, että aika menee kamalan nopeasti ja Nakke kasvaa koko ajan, kohta hän heittää repun selkään ja kävelee kouluun, sitten omaan asuntoon ja koko ajan pois minusta, siis, ja nämä päivät kun vain kannan häntä repussa kuin pientä kengurunpoikastani menevät koko ajan kauemmaksi, kohta niitä ei enää ole. Välillä haluaisin vain pysäyttää ajan ja olla pienessä kuplassamme ikuisesti, ikuisesti.