Ajatuksia vastuusta, ihmisen arvosta, ymmärryksestä

Elämä tuntuu siltä kun pitääkin. Minulla on monta rautaa tulessa, olen kiireinen, tehokas, läsnä, täynnä suunnitelmia, täynnä energiaa. Tänään heräsin ennen Nakkea ja, hurraa, hän oli ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan nukkunut omassa sängyssään koko yön. Viime viikot ovat menneet niin, että hän heräilee jossain vaiheessa aamuyöt ja koppaan hänet viereemme, ja vaikka onkin ihana nuuhkutella omaa pientä unipullaa ja nukkua koko perhe lähekkäin, on siinä kääntöpuolena jumiutuneet niskat ja kevyempi uni. Noustiin jo seitsemän jälkeen aamupuurolle ja olen tässä aamun mittaan riehunut kahvakuulatreenin, vaihtanut lakanat, laittanut itseni. Oikein paplaritkin päähän koska iltapäivällä mennään Naken kanssa juhlimaan ystäväni valmistumista ja hänen pienen tyttärensä syntymäpäiviä.

Tunnen muutoksen itsessäni. Vuosi vuodelta olen yhä vähemmän tuulessa heiluva rikka, vähemmän vesi joka muotoutuu astian reunojen mukaan, vähemmän sinulle yhtä ja sinullepa taas toista. Enemmän minä, minä minuna, minä minuna itsenäni riittävänä. En virheeni, saavutukseni, en se miten seurassani viihdytään, en se miten valitsen oikeat sanat. Olen minä ja jatkuvasti tiedostan enemmän ja syvemmin miten se riittää, miten olen yhtä arvokas kuin jokainen, miten arvoni on minussa, ihmisyydessä, ei teoissa. Tietysti vieläkin ajattelen  usein, kuinka noloa, tai: voi ei, mokasin, sanoinpa tyhmästi, mutta nyt jo automaattisesti perään tulee toinen ajatus: mokasit kenen silmissä, mokasit vai opit, ja: et voi valita tilannetta, voit valita suhtautumisesi siihen. 

En ole vastuussa kuin itsestäni ja tyttärestäni, enkä hänenkään minuudestaan: turvasta, hoidosta, kasvatuksesta, niistä sen sellaisista vain. Aiemmin olin vastuussa kaikesta, olin hirveässä tukahduttavassa vastuussa siitä etten vahingossakaan loukkaa ketään sanoillani, ettei kukaan ymmärrä minua väärin, että kaikilla on hyvä olla, että kaikki jaksavat, kaikilla on kaikki hyvin. Kun ei ollut, töissä vaikkapa, huhkin kahta kauheammin tasoittaakseni tilanteen, vaikka oikeasti tein jo yhden naisen tarpeiksi ja ylikin jo ennestään. "Kristillinen jako" ei ole tasan puoliksi laittamista, sen olen ymmärtänyt, mutta kun on joku joka venyy ja joustaa vaikka maailman tappiin ja jonka sisäinen epämiellyttävyydensietokapasiteetti (!) on venyvä ja vanuva kuin pullataikina, on johonkin vain vedettävä raja. Nykyään ajattelen usein: voin joko ymmärtää ja venyä, tehdä vielä tuon puolesta, tai sitten teen rajan tähän.

Olen miettinyt yhä enemmän, miten kaikella on kaksi puolta. Olen lapsesta asti ollut heikon puolella niin että usein oikein sydämeen sattuu mutta eilen oikein konkreettisesti huomasin muutoksen ajattelussani. Katsottiin Villen kanssa Orange is the new blackia, johon sivumennen sanoen ollaan molemmat koukussa, ja siinä miehensä pahoinpitelemä nainen joutui vankilaan rahojen kavalluksen vuoksi. Voin niin hyvin muistaa, miten aiemmin olisin tihkunut myötätuntoa naisparkaa kohtaan, tuntenut syvää epäoikeudenmukaisuutta. Nyt ajattelin: ikävä tilanne, kamalaa joutua eroon lapsistaan, kamala elämä väkivaltaisen miehen kanssa, mutta kyllä, nainenhan teki väärin. En ole tullut kovaksi enkä aio tulla kovaksi, mutta oman pääkoppani jaksamisen kannalta on hyvä olla vähän vähemmän pehmeä.

 

Tällaisia ajatuksia.