Kokeilenpa bloggaamista junassa kännykällä, nyt kun se tällä huollosta kotiutuneella kännykkäiselläni onnistuu. Niin - tekniikan puolesta onnistuu, mutta liian lyhyt näyttö ja kosketusnäyttö tekevät tästä outoa. Mutta jokunen sana ainakin.
Olen nyt tosiaan kotimatkalla Vaasasta, jossa vietin lyhyen, tekemisen täyteisen, naurun, juttujen ja herkkujen täyteisen kaksikymmentäneljätuntisen. Juna lähti eilen 6:30 - kauhea aikainen herätys, pieni muistutus lomalaiselle aamuvuoroista... Oli tunnelmallista kävellä juna-asemalle kuunsirpin valaistessa kulkijan tietä,vaikka kengät puristivatkin jo alkumatkasta aivan pirusti ja solvasin itseäni, miksi piti hienostella kapoisilla herrainkengillä kun vieressä kenkätelineessä hymyilivät lempeästi pehmoiset tennarinrähjäni lupaillen pehmoisia askeleita ja väsymättömiä jalkoja.
Matka meni mukavasti ja nopeasti omia ajatuksia seuraillen. Minulle on aina yhtä suuri ilo huomata, miten hyvin viihdyn omassa seurassani. Haluaisin taas joskus ihan yksin matkalle, kohteeseen jossa en tunne ketään, jossa istun tuntisotalla kuumalla hiekalla ja annan merituulen tuivertaa ajatukset järjestykseen. Järvikin kävisi, tai metsä, miksei parveke kaupungin yllä. En ole ronkeli kunhan minulla on itseni, heh heh.
Ystäväni luokse saapui lisäkseni hänen opiskeluaikainen ystävänsä, jonka itsekin olen kesäisissä polttareissa tavannut. Mahdottoman kiva nainen, mutta niin kova puhumaan itsestään että jossain vaiheessa iltaa päässäni surisi katkeamattomana pikku parvena vieraita nimiä, paikkoja ja tapahtumia, joihin en osannut mitenkään tarttua ja joita ei kyllä mitenkään avattukaaan. Toki viinillä ja väsyneillä jaloillakin oli osuutta tyhjä pää -kokemukseeni.
Yöllä heräsin pari kertaa kauhuissani etsimään Nakkea. Säikähdys yhdistettynä päivällä kiertämäämme mielisairaalanäyttelyyn meinasivat aiheuttaa raskaita ajatuksia, mutta onneksi aina uni korjasi väsyneen reissulaisen parempaan talteen. Oli ihanaa käydä vähän lomalla ja aika meni aivan liian nopeasti - miten se sama aika voikin nyt mataa, kun en malttaisi odottaa että saan koppasta tyttöni syliin ja nuuuuuhkuttaa ihanaa poskea, hänen tuoksuaan, häntä. Lapsettomien perheiden elämä tuntuu kaukaiselta, romantisoin siihen pitkiä kahdenkeskisiä aterioita kaikessa rauhassa, ekstemporee päiväunia, siistiä kotia, hetken mielijohteesta toteutettuja asioita - mutten vaihtaisi tätä omaa elämääni mihinkään. Tätä omaa sotkun, melun, itkun, kaaoksen, rutiinien - rakkauden, naurun, ilon, onnen,syvän merkityksen kokemuksen täyteistä vahvasti tässä hetkessä olevaa elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?