Kävin tänään kampaajalla. Siitä jäi hyvä mieli. Kampaaja oli suorapuheinen tyyppi, ehdotti heti alkuun täysin uutta mallia, "tää nykyinen on vähän - blaah. Tällanen kolmio.". Uuden mallin saatuani hän kehui sitä, sanoi että hyvä että pääsit siitä väsynyt kotiäiti - lookista. Minä kehuin kilpaa hänen kanssaan, itseäni ja hänen kättensä jälkeä, uusi tukkani on suloinen ja pörröinen ja kiiltävä ja leiskuu punaisena, ja niin lyhyt. Kampaaja sanoi, että minulla on kauniit kasvot, joita aiempi malli ei imarrellut yhtään. Ihan totta minä näinkin itseni kauniina sieltä kampaajan peilistä: lapsellisen nenäni, kirkkaat silmäni, pyöreät posket ja poskipäät joita uusi tukka imartelee, pienen suppusuun. Töissä työkaveri sanoi, kukas kaunis nuori nainen sieltä tulee.
Minun omankuvan kauneuteni tulee siitä, että kun olen puolet elämästäni inhonnut kaikkea naamassani, opetellut sitten "näillä mennään", opetellut rakastamaan ja arvostamaan, oppinut sen lopulta vähän sellaisella uhmakkaalla tavalla, "taidan olla ruma, niin, kyllä, mutta jumalauta että minä silti olen kaunis siinä missä muutkin". Silloin harvoin kun saan muilta kehuja ulkonäöstäni ovat ne balsamia ja hunajaa, makeinta siirappia jolla sokeroin omakuvani tahmeaksi ja, niin, kauniiksi.
Kampaaja kysyi myös, olenko muualta kuin Helsingistä. Kerroin ja sanoin, naurahdin, ei se murre taida ikinä minnekään hävitä, vaikkei sitä itse omassa puheessaan huomaa. Hän sanoi ettei se ole murre vaan sellainen positiivisuus ja rehtiys mikä loistaa. Balsamia sielulle!, -kin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?