Guilty

Olen hullun uupunut. Viikonloppuna saan olla yksin kotona ja kuten aina kun tiedossa on joku hengähdystauko, väsymys vyöryy päälle kaikkien niiden viikkojen ja kuukausien edestä kun on vain pitänyt tsempata, olla koko ajan läsnä. Jos pysähdyn miettimään niin jokainen päivä tuntuu raskaalta, on sellainen että annan itsestäni enemmän kuin jaksaisin. Töissä pitää olla koko ajan läsnä, kotona pitää olla koko ajan läsnä. Kärsin niin paljon siitä etten juurikaan saa olla yksin etten kestä edes ajatella koko asiaa; nyt kun yksinolo on harvassa nautin siitä kyllä, mutta ei se riitä satunnaisuudellaan purkamaan väsymystäni.

Ja samalla - lapset ovat ihania, heidän kanssaan on (usein) kivaa. Olen heistä ylpeä, nauran heidän kanssaan. Villen kanssa hommat sujuu; arki pyörii ja jaksamme (välillä) hoivata parisuhdettammekin. Meillä on paljon ystäviä ja kivaa tekemistä.

Itse olen niin armoton itselleni. Mietin äsken mistä kaikesta olen tuntenut tänään syyllisyyttä. Mm:

- Suutuin aamulla lapsille ja paiskasin lelun lavuaariin.
- Järjestin kotia vaikka kuopus halusi syliin.
- En ottanut kuopukselle hanskoja kun ulkoilimme.
- En jaksanut leikkiä esikoisen kanssa kuin jonkun vartin.
- Nukahdin kun katsoimme esikoisen kanssa leffaa.
- En lähtenyt Villen ja lasten kanssa kirjastoon.
- Lapset katsoivat yli tunnin netistä videoita.
- En jaksanut avautua ajatuksistani Villelle.
- Näen siskojani liian harvoin. Samoin erästä lapsetonta ystävääni - lapsellisiakin kyllä, mutta heillä on omat härdellinsä ja esteensä näkemisille.
- En ole lähettänyt yksiä valokuvia vaikka lupasin tehdä sen "kunhan arki rauhoittuu", ja siitä on jo pari viikkoa.
- En ole juurikaan nauttinut lasteni vauvavuosista.
- En millään aina jaksa lasten itkua ym. tunteenpurkauksia, vaikka tiedän niiden merkityksen kasvulle ja kehitykselle.

Tavallaan tiedän, että teen parhaani ja ei sitä enempää voi. Pitää varmaan jossain vaiheessa etsiä vaikka MLL:stä lastenhoitaja ja järjestää vaikka kerran kuussa treffi-ilta Villen kanssa. Luulen että kaikki helpottaisi kun olisi voima-ajatuksena sellainen "kaksi viikkoa ja sitten huilia". Oh, jo tuon kirjoittaminen rentouttaa! Tietysti pääsen töihin ja ihan tosi kivasti omille menoilleni, mutta kun tiedän Villenkin olevan väsynyt ja kuitenkin omat kuntosalikäyntini ja hölkkälenkkini jo lohkaisevat yhteisestä ajastamme punnitsen tarkkaan muita. Liikunta onneksi on tullut elämäntavaksi, rapakunnossa ei kyllä jaksaisi.