keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Miksi ei?

Eilen makasin jonkun kuusi tuntia sohvalla ja luin Jo Nesbon Harry Holea. Ville tuli töistä, päivä vaihtui illaksi, rappukäytävässä kolisi kotiintulon äänet ja minä vain makasin huopaani käpertyneenä ja luin. Söin välillä aiemmin päivällä tekemääni porkkanasosekeittoa, se näytti vauvan soseelta mutta maistui ihanalta, ja lämpö levisi vatsasta koko kehoon, sai potkia villasukat pois.

Kahdeksalta kysyin Villeltä Mikä on elämän tarkoitus, enkä voinut olla naurahtamatta kysymyksen pateettisuutta, vaikka oikeasti itkettikin. Ikävän karkoitus, Ville vastasi, ja minä tartuin siihen kaksin käsin kuin mihinkin evankeliumiin, onko, niin, voi hyvinkin olla. Lähdin ulos, sanoin mä meen katsomaan ihmisten ikkunoista onko ne onnellisia, ja sitten harhailin päämäärättömästi katsoen ihmisten ikkunoista (onko ne onnellisia). Alkumatkasta itkin, ajatukset kiersivät kehää ja muistuttivat joka askeleella, olet huono, tumps, tylsä, tumps, liian vakava, tumps, ei tuollaista kukaan jaksa, tumps. Sitten kävi niin kuin aina päämärättömillä kävelyillä, ajatukset saivat ilmaa, ahdistus helpotti veri virtasi kohisten tunsin miten happi täytti keuhkot... Ja minä: haaveilin. Eksyin myös, ja ihailin merta ja kaupunkia sen toisella puolella, nauroin itselleni kun aina eksyn. Jatkoin haaveilua. Löysin tutulle tielle ja palasin kotiin kirkassilmäisenä, päässä uusia ajatuksia.

Tänään on palkkapäivä. Maksoin kauhean pinon laskuja, kiittelin itseäni että olin ollut ahkerasti töissä viime kuussa, pitkiä vuoroja, viikonloppuja, iltaa. Siivoilin kotia ja laitoin itseäni, söin jotain, lähdin kaupungille. Ostin joulukorttitarpeita, pitsisen paidan, hiusvärin, ruokaa. Katsoin ihmisiä ja mietin heidän elämäänsä, minä hölmö, tuntemattomien.

Äsken laitoin uuniin sellaisen laatikon, johon ruskistin jauhelihaa, kaalia ja paprikaa. Ruskistin kaalit hunajassa niin kuin työkaverini opetti. Laitoin chiliä, valkosipulia, paprikamaustetta, ja lopuksi vielä isoja kimpaleita fetajuustoa ja päälle juustoraasteen loput. Tuolla se uunissa lämmittelee ja kohta otan sen pois. Leonard Cohen soi taustalla, se seksiääni, aurinko alkoi paistaa vaikka päivällä satoi, kynttilät palavat ja minä mietin, miksi en vain voisi olla onnellinen.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Ja mitenkäs se laihdutus sujuu?

Ruokaremonttia on nyt takana kaksi viikkoa ja hyvin on mennyt. Olen karsinut hiilihydraatteja reippaalla kädellä, esimerkiksi oikeaa leipää en ole syönyt ollenkaan. Löysin hyvän mantelijauhoista tehdyn leivän ohjeen, se menee näin:

kolme munaa
pikkupussillinen (muistaakseni 80g) mantelijauhoja
juustoraastetta muutama kourallinen
vähän suolaa
pari teelusikkaa leivinjauhetta
halutessa jotain öljyä

Kohoaa mukavasti 225 asteisessa uunissa ja maistuu aika lailla samalta kuin kaurapuikulat. Tuota syön jos on pikkunälkä eikä jaksa vääntää salaattia tms. Töissä syön ihan samaa sapuskaa kuin muutkin, jätän vain perunan/pastan/riisin väliin ja otan paljon salaattia tilalle. Salaatteja teen usein, laitan niihin tonnikalaa, juustoja, pähkinöitä, ihan mitä vain keksii että saa ruokaisamman. 

Olen sallinut itselleni yhden herkkupäivän viikossa, silloin saa syödä ihan mitä vain. Vielä ei ole tullut sellaista fiilistä, että haluaisi ahtaa kaikkia maailman herkkuja itseensä, mutta jos tulee niin saa tulla.

En ole ollut mitenkään turhan tarkka enkä laskenut hiilareita, mutta aika pienillä valinnoilla sitä silti onnistuu. Laitan teehen hunajaa ja jos töissä ei ole muuta syömistä otan pari hapankorppua, ei tuollaiset haittaa. Kokonaisuus on tärkein.

Kun en sitä vaakaa omista niin en tiedä paljonko on lähtenyt vai onko yhtään. Veikkaisin pari kiloa. Olo on hyvä.



maanantai 29. lokakuuta 2012

Marraskuuta kohti

Kävin äsken rakkaan ystäväni luona paijaamassa vauvaa ja kilistelemässä skumppaa (miten nuo eivät oikein istu samaan virkkeeseen...). On kiehtovaa, miten me ihmiset olemme jo pieninä vauvoina niin erilaisia persoonia, omia itsejämme. Tuo kyseinen vauva haluaisi että jatkuvasti tapahtuu, paikoillaan oleminen on niin tuhottoman tylsää, pitää olla liikettä, värejä, kuvia, uusia maisemia, vielä liikettä. Sitten hän väläyttää palkaksi niin leveän hymyn että sitä kiipeäsi vaikka katolle sen nähdäkseen. Hurmaannuin siihen, miten hän suhtautui omaan peilikuvaansa: väläytti joka kerta ilahtuneen, leveän hymyn ja haroi käsiä kohti peiliä. Että wau mikä tyttö, mähän olen upea, ihana, kaunis! Voi kun voisi itsekin aina ilahtua yhtä paljon peiliin katsoessaan. Milloin tuo vilpitön ilo omasta itsestä häviää?

Kotimatkalla kävin Hakaniemen Kauppahallista kalakukkoa etsimässä, mutta ei ollut. Ville sanoi pari päivää sitten niin sydämeenkäyvällä kaiholla, että voi kun saisi kalakukkoa, laittaisin siihen paksusti voita, ja parasta olisi kun saisi leikata sen kuoren auki ja käydä käsiksi mehevään sisukseen... Minä tietysti kunnon lähimmäisenä yritin tuon rakkaani haaveen toteuttaa. 

Olen ollut väsynyt ja alavireinen, purskahtelen itkuun milloin mistäkin syystä. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt näin paljon; noh, ehkä viime syksynä. Mietin äsken, että pitäisikö lopettaa syksystä pitäminen kokonaan ja asennoitua siihen, että paskaahan se on, niin ei tulisi joka kerta niin yllätyksenä ja pettymyksenä. Onhan ne koti-illat kynttilän valossa, viltti, kirja, suklaa, punaviini ja sohvannurkka, mutta on myös pimeys joka oikeasti syö sielua, on sade jonka mukana valuu maahan kaikki se ilo ja olemisen helppous ja luonnollisuus, mitä minussa kuitenkin yleensä on (,onhan?). Väsymys, itseinho ja tolkuton, tolkuton pimeys. 

En muista hyviä puoliani, näen itseni matalamielisenä mörkönä joka aina ui niin syvissä vesissä etteihän sellaista kukaan jaksa, sitä pohjamutien tuoksua ja raskaita aiheita, loppuunpohdittuja painavia sanoja. Haluaisin olla kepeä ja iloinen, ottaa asiat kevyesti, ihmiset, tilanteet, kaiken. 

Vaikka ihan oikeasti haluaisin tietenkin vain antaa itselleni armon ja hyväksynnän, ihan tällaisena. Pitää yrittää ajatella kivoja asioita, kuukauden päässä odottavaa Lontoon matkaa ja yhtä siihen liittyvää ihanaa asiaa, pitää lukea hyviä kirjoja, tavata hyviä tyyppejä. Niin kuin tänään tein.

Kävimme eilen Villen kanssa äänestämässä. En ollut yhtään ehtinyt/ jaksanut paneutua koko vaaliasiaan ja äänestin tyhjää. Ajattelin että onhan sekin kannanotto, se ettei koko ehdokkaiden kirjosta löytynyt yhtään mieluisaa. Äänestämisen jälkeen kävimme pikaisesti kotona ja jatkoimme elokuvateatteriin, Ville oli ostanut meille liput Puhdistukseen (joka siis pohjautuu Sofi Oksasen samannimiseen romaaniin). 

Elokuva oli hyvä, itse asiassa yksi parhaista koskaan näkemistäni, mutta se ei tarkoita että haluaisin nähdä sen koskaan uudestaan. Kaikkia kohtauksia en pystynyt katsomaan, ne olivat jo kirjassa niin ahdistavia ja sitten siinä isona valkokankaalla... Ainut asia mitä ihmettelin sekä kirjaa lukiessani että nyt elokuvaa katsoessani oli se, kuinka Aliide voi uhrata oman siskonsa rakkautensa vuoksi. Oman siskonsa! En pysty samaistumaan siihen millän tavalla. Olen ollut tolkuttomasti ja päistikkää rakastunut, "rakkaudesta sokea", mutta ei mikään, mikään voi mennä oman siskon edelle. Nytkin kun keskimmäinen siskoni on maailmalla saan välillä ihan yhtäkkiä melkein paniikkikohtausta muistuttavan tilan, henki salpautuu ja kyyneleet nousevat silmiin ja pienen kauhistuttavan hetken verran luulen, ettei siskoa enää ole. Ville kyllä sanoi, että olen vähän hullu kun mietin noin.

torstai 25. lokakuuta 2012

Pain in my ass

Tuntuu, että elämäni pyörii vain työn ympärillä, mikä tuntuu aika surkealta. Eilenkin unta odotellessani mietin työjuttuja, ihan kivoja sellaisia, mutta voisi kai sitä muutakin miettiä. Olen alkanut nyt kiinnittää tähän huomiota. Toisaalta, kun nämä työpäivät on sellaisia että nukun yhdeksään, ylikin, syön ja pyörin netissä/ katson telkkaria, käyn salilla ja menen töihin, jossa olen kymmeneen asti - niin mitä muuta minä miettisin? Kuntosalia, aamupalaa? 

Voisihan sitä haaveilla... Ei jaksa.

Olen tuntenut itseäni riittämättömäksi. Takki on tyhjä. Eilen sain odottamattomia kehuja, hykertelin mutta mietin myös, en minä ansaitse noita. Odotan kuukauden päässä häämöttävää lomaa, vaikka aamulla juuri luin yhdestä blogista miten stressiä hoidetaan arjessa, ei lomalla. Arkeahan tämä elämä on, arki on ihan hyvä, vaikka tuntuukin juuri nyt väsyneeltä, yksitoikkoisia rutiineja noudattavalta samanlaisten päivien pötköltä.



Otsikkoon liittyen: eilen töissä istuin niin vauhdikkaasti tuoliin, että kun olinkin arvioinut etäisyyden vähän väärin ja istuin päistikkaa pöydän kulmaan, saattoi päästä pieni kirosana ja nousta aika tiukka mustelma. Auu.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Tänä päivänä

Kävin tänään pitkästä pitkästä aikaa kampaajalla. Teki todella hyvää saada harottavat niskahiukset pois. Kampaajakin oli makuuni: ei turhia höpöttänyt, sain lukea lehtiä ja olla vain.

Kotona siivosin ja sain stressikohtauksen, kun joka paikka pursusi tavaraa, likaa ja pölyä. Haaveilen siitä, että olisi vähän tavaraa, kaikki harkittuja ja tarpeellisia, kaikki lemppareita. Ei niin kuin nyt, kun keittiössäkin löytyy pienen kaupan verran kapineita, vaikken edes tarvitsisi kuin kattilaa, pannua ja kapustaa. Huiveja on kymmenen ja käytän aina vain yhtä, samoin laukkuja, vaatteita... Ulkona oli mitä kaunein syyspäivä ja minä puhisin kiukkua sisällä, kun valo siivilöityi likaisten ikkunoiden läpi kuin ilkeilläkseen.

Päivään on mahtunut myös vakavamielinen parisuhdekeskustelu joka päättyi kyyneliin, mutta oli ihan puhdistavaa pitkästä aikaa itkeä. Illalla kävimme kirjastossa ja kaupassa ja kotiin oli hyvä tulla, hernekeiton keittelyyn. Oli hyvää rokkaa. 

Olen lukenut isältä lainaamaani Ilkka Remeksen kirjaa, mutta nyt saa Remes jäädä kesken Jo Nesbon tieltä. Voin tavallaan ymmärtää, miksi Remes on niin suosittu: tarina etenee hyvin, kieli on helppoa ja selkeää ja juoni on mielenkiintoinen. Mutta siinä vaiheessa kun huomasin, etten välitä vaikka päähenkilö ja hänen poikansa kuolisivat siihen paikkaan, oli aika jättää kirja kesken. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja joita en koskaan elämässäni ehdi lukea, että turha hassata aikaa huonon parissa.

Eli nyt takaisin Harry Holen matkaan. Anna anteeksi syrjähyppyni, Hole.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Teetä ja pekonia ynnä muuta menoa ja meininkiä* :-D

Olen ollut hereillä viidestä asti! Kello olisi soinut 6:10, mutta siihen mennessä olin jo odottanut turhaan unta, laittanut itseni, juonut kupin inkivääriteetä ja tiuskinut Ville poloiselle. Kun sen kerran kun minä herään aikaisin niin eikö kohta Villekin könynnyt perässä ja kehtasi vielä väittää, ettei nukuta - vapaapäiväläinen! Minä kehtasin väittää, että hän pilasi oman yksityisen aamuhetkeni, kun koko Helsinki nukkuu ja minä ainoana olen hereillä. :-D Kello 06:00 saa olla vähän kohtuuton.

Onneksi hyvä ruoka parempi mieli, kuten mainoskin jo sanoo, ja äsken pupelletut munat ja pekonit piristivät. Kahvikin jo maittaisi, mutta juon sitten töissä, kohta pitääkin mennä.

Torstaina oli viikon ainoa vapaa ja sain siskoni Turuust kylään. Pyörittiin koko päivä kaupungilla, kaupoissa, syömässä, biljardia pelaamassa, leffassa, taas syömässä. Leffa oli sellainen kuin Magic Mike, kertoo strippari-Mikesta jolla on unelma kierrätyshuonekalujen valmistajana ja joka unelmansa toteuttaakseen tanssii himokkaille naisille. Sitten se Mike, joka on pohjimmiltaan "a good guy", tutustuu nuoreen poikaan Kidiin, jonka opettaa strippaamaan, ja heille sattuu monenmoisia kommelluksia. Kuulostipa hyvältä tuon kerronnan mukaan, mutta itse asiassa oli ihan suositeltava. Ei niin hömppä kuin voisi. Ja ne tanssikohtaukset oli aika, uuuuuuuuh, hot.

Huomenna on pitkä päivä töitä, 7:30-21, ja sitten vihdoin maanantaina minä ja lattiamoppi aka tukkani päästään kampaajalle. Viime kerrasta onkin vähän turhan monta kuukautta. Mutta nyt moi vaan, pitää rientää ansaitsemaan leipä pöytään.


* Paras otsikko ikinä?

tiistai 16. lokakuuta 2012

Liimanäppi

Olen viimeisen vuorokauden aikana pudottanut ja rikkonut kauheasti kamaa:


- Posliinisen lääkekipon

- Pyörätuolin polvitapin

- (pudottanut) kaksi kertaa peräkkäin voisen veitsen lattialle

- Kännykän juuri kun se soi. Akku levisi.

- Nektariinin kissojen vesikippoon

- Sipulin kissojen vesikippoon


Jees jees, miss sählä on täällä taas.

Pupupariskunta kuntosalilla sekä eräs ryhtiliike

Kävin eilen aamuvuoron jälkeen kuntosalilla. Tein elämäni tiukimman käsitreenin: kaikki laitteet 25-30 kilon painoilla (aiemmin 20-27,5) ja niin, että tein pelkkiä käsiä ja selkää. Ensin kaksi käsilaitetta kolmenkymmenen kilon painoilla, sitten selkä kolmenkymmen ja kaksi käsilaitetta 25 kilon painoilla. Tein jokaisen sarjan 3 x 15. Sitten kävin vielä alusta läpi tehden 1 x 15 jokaista. Kyllä tuntui! Hyvä että jaksoin pestä tukkani kun kädet olivat niin maitohapoilla. Nytkin on lihaksissa aika mukavat tuntemukset.. Ilmeisesti oli myös hyvä idea tehdä osa juoksumattolämmittelystä maton kaltevuutta nostaen, sain kaupan päälle reidet kipeiksi.

Siellä salilla oli sellainen ällösöpö nuori pariskunta, jonka nimesin (mielessäni toki) pupupariskunnaksi. Joka ikisen laitteen jälkeen he halailivat! Välillä toinen sai sarjansa toista aiemmin valmiiksi ja meni sitten katsomaan vierestä, että mussukkakin suoriutuu omastaan ja voidaan yhdessä mennä seuraavaan. Yhteinen vesipullokin heillä oli tottakai, ja kun treenini jälkeen menin pukkareille oli pupupariskunta pukkareiden ovilla juttelemassa kylki kyljessä, ilmeisesti pohtimassa olisiko mitään keinoa, että he voisivat jakaa yhteisen suihkun ja saunan. Ajattelin myrkyllisesti, että he varmaan menevät höyrysaunassakin istumaan miesten ja naisten puoliskon erottavan seinän viereen niin, että saattavat ajatella vain ohuen seinän heidät erottavan... Ehkä seinämän alta voisi myös pitää kädestä, tai ainakin asettaa jalkapöydät turvallisesti päällekkäin.

Brr.


Olen tässä viime päivinä ajatellut, että pitäisi vähän pudottaa painoa. En voi enää elää itsepetoksessa (no olipa dramaattisesti ilmaistu:-D), että olen vähän turvonnut tai housut ovat kutistuneet pesussa. Olen lihonut. En paljoa, ehkä kolme kiloa, viisi maksimissaan, mutta kyllähän sen jo tuntee ja ainakin itse huomaa. Havahduin yksi päivä täällä töissä (olen siis yövuorossa nyt), kun olin puuhaamassa lattiatasossa jotain ja ylösnoustessani minun oli mentävä polvilleni, tuettava molemmat kädet maahan ja siitä ponnistettava ruhoni pystyyn. Toinen ahaa-elämys oli Changen sovituskopissa, kun näin mahani työntyvän sekä eteen että sivulle... Ja ei, en ole raskaana.

Piti aloittaa dieetti sunnuntaina, mutta kuten kaikki laiharit, tämäkin alkoi sitten huomenna. Ville oli tilaamassa pizzaa ja mietittyäni (noin kaksi sekuntia) ottaisinko salaatin tai edes falafelit salaatilla päädyin tottakai itsekin pizzaan. Mutta eilen siis aloitin. Ajattelin mennä hyväksi kokemallani vähähiilarisella ruokavaliolla eli siis karpaten. Siinä sentään saa syödä niin paljon kuin haluaa ja paino tippuu alussa nopeasti, mikä on tosi tärkeää motivaationi kannalta. Viimeksihän karppasin noin vuosi sitten ja virallisesti olin kokonaan lipsunut siitä ehkä vuodenvaihteessa.

Yritän nyt hyödyntää aiempaa kokemustani ja välttää sudenkuopat. En ajattele, etten saisi syödä enää ikinä pizzaa, karkkia, hampurilaisia, leipää, riisiä jne vaan otan vaikka kerran viikossa herkkupäivän, jolloin saan syödä ihan mitä vain. Luulen että tuo on pidemmän päälle fiksumpaa kuin aiempi jatkuva himoitseminen ja lopulta päivittäinen lipsuminen huonon omatunnon kera.

Toiseksi en enää uskottele itselleni, etteihän se yksi leipäpala tai riisikippo mihinkään vaikuta. Karppaamisessa, jossa juju on vähät hiilarit, se nimenomaan vaikuttaa. Karppiruokahan ei itsessään ole mitään vähäkalorista vaan laihtumisen ja painon hallinnan jippo on hiilareiden jättäminen minimiin. Hiilarit + rasvainen/ proteiinipitoinen ruoka = turvotus ja lihominen. Mutta jos pitää yhden rehellisen herkkupäivän jaksaakin paremmin olla skarppina, ja olen varma että aineenvaihdunta handlaa tuon yhden mättöpäivän. Kyläillessäni aion myös syödä ihan sitä mitä on tarjolla, niin vältyn selittelemästä/ tuntemasta turhaa vaivaantuneisuutta.

Eilen raahasin kädet väärinä kaupasta uuden ruokavalioni mukaista ruokaa. Tein iltaruoaksi pekoni-sipuli-herkkusieni - kastikkeen, jota itse vedin ihan sellaisenaan ja Ville spagetin kanssa. Aamupalaksi söin ison kupillisen turkkilaista jogurttia banaanin kanssa, kaksi keitettyä kananmunaa ja nektariinin. Oli niin tuhti setti ettei vielä seitsemän tunninkaan päästä ollut nälkä, mutta söin kuitenkin, ja voi että oli hyvää ja suolaista soosia.

Haluaisin tietenkin tästä - taas - elämäntavan, mutta ennen kaikkea haluan saada painoa pudotettua joulukuista Lontoon matkaamme varten. Siihen on sopiva aika, että tuloksia ehtii tulla. Eli ei muuta kuin onnea ja menestystä minulle!










lauantai 13. lokakuuta 2012

Älä ärsytä!

Ystäväni Kummitus kirjoitti, mikä on katollaan maailmassa. Minäpä vähän matkin ja listaan, mikä minua ärsyttää. Kaikki ärsytykset taitavat liittyä toisiin ihmisiin, MUTTA juuri nyt ei ärsytä mikään.

- Ylipuheliaisuus. Etenkin työtilanteissa, vapaa-ajallahan pystyn rajaamaan kenen kanssa olen. En kestä jos on joku oikea asia käsiteltävänä ja joku jaarittelee puoli tuntia takertuen jokaiseen lillukanvarteen, eksyen viiden vuoden takaisiin juttuihin ja jauhaen pahimmassa tapauksessa omista henkilökohtaisista asiostaan yhteistä aikaa hassaten. 

- Pikkumaisuus ja loukkaantuvaisuus. Se että jokainen asia halutaan käsittää jonain henkilökohtaisena piikkinä, vaikka useimmat asiat nyt ovat aika neutraaleja ja piikitkin voi halutessaan kuitata olankohautuksella.

- Pikkuasioista mesoaminen ärsyttää. Ja valittaminen! Älkää valittako, saatana. Asioilla on monta puolta.

- Ilkeily, ylimielisyys, ongelmien näkeminen siellä missä on ihan yhtä lailla mahdollisuuksia.

- Karkeus ärsyttää. En ole mikää mahdoton hienoperse mutta en välttämättä halua kuulla vieraiden ihmisten vatsan toiminnoista, seksielämästä tai perhe-elämän tabuista.

- Velttous on super ärsyttävää. Sellainen nääh emmää tiiä ja en minää ja mitä väliä - asenne.

- Vastuunpakoilu. Liittyy tuohon velttouteen. ARGGGHHH.

Siinäpä niitä. Alkoi muuten vähän ärsyttää kun tätä kirjoitin.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Myötätuulta

Virkistävä matka kotikonnuille takana. Hyvää aikaa siskon kanssa, maailman tyhmimpiä juttujamme ja se ihana yhteinen nauru, paljon Yatzy-noppapeliä, kävelyitä pitkin metsää, saunomista, vierekkäin nukahtaminen. Ja sitten: sisko lähti ja minä jäin kolmestaan vanhempieni kanssa, ja tajusin, etten ole ollut ikinä koko elämässäni noin paljon yksin äitin ja isän kanssa. Joitain lyhyitä automatkoja, nuorempana ehkä satunnaisesti yön yli jos molemmat siskot sattuivat olemaan yökylässä, pieniä hetkiä. En tuolla tavalla, monta päivää. 

Olin tottakai silmäterä ja kullannuppu, heh he. Oli kivaa muistaa taas, miten omien vanhempien kanssa voi jutella niin kuin kenen tahansa aikuisen, ja samalla kuitenkin tietää, että he ovat puskeneet minut sisuksistaan 26 vuotta sitten, ruokkineet ja hoivanneet ja nähneet kun otin ensimmäiset askeleeni. Ja sama pikkuvauva taidan olla vieläkin, hemmoteltava; äiti teki lemppariani kermaista sienikeittoa ja osti vielä lähtiessä ihania tuoksukynttilöitä ja ihanan pehmoisenharmaan kerraston, isä antoi rahaa. 

Mummoa oli ollut ikävä ja ehkä hänelläkin minua; halasimme pitkään. Mummon tyttö. Pieni kummipoikani oli oppinut valtavasti hienoja uusia sanoja ja lauseita ja kun hän pyysi "Anna mulle limppaa" minun sydämeni ihan totta vähän suli, ja olisin antanut hänelle vaikka kuun taivaalta. 
 
Kävin elämäni ensimmäistä kertaa verenluovutuksessa. Olin jännittänyt sitä kauheasti, mutta sitten kokemus olikin  ihan hyvä ja aion kyllä mennä uudestaankin. Ainut epämiellyttävä asia sattui jo itse luovutuksen jälkeen, kun makasin vielä laverillani ja yhtäkkiä iski kamala huimaus, päässä heitti ja huone pyöri ja ajattelin että voi vittu, nyt mä pyörryn. Onneksi se meni kuitenkin aika nopeasti ohi.

Töissä on ollut nyt niin mielenkiintoista, etten tajua miten vuosi sitten pidin tuota kaikkea tylsänä. Yhteistyötä eri tahojen kanssa: fysioterapia, apuvälineyksiköt, tilaukset eri paikkoihin, taksifirmat. Uusi vastuualueeni työvuorot, johon olen vasta perehtymässä. Sitten se, miten jokaisessa vuorossa näkee konkreettisesti kättensä jäljen, kaiken sen hyvän mitä ei ilman minun tekemistäni olisi. Oi kyllä, pidän työstäni, ja olen kiitollinen että näin on.

Tänään kävin aamuvuoron jälkeen kaupungilla. Ostin Changesta suloiset alusvaatesetit ja ajattelin sovituskopissa sekä itseironisesti että ihan vilpittömästi, kyllä suomalainen nainen on hieno... Pitkästä aikaa kävin GinaTricotissakin ja niiden huonolaatuisten teinimallistojen välistä löysin kivat ja napakan oloiset topin ja leggingsit. Accessorizesta vielä meikkipussukka mukaan ja sitten ei kun ruokakaupan kautta kotiin. Ville kulta mussukka oli täällä siivonnut koko kodin ja kun ehdotin että alan sitten tehdä ruokaa, tarttuikin hän kauhan varteen. Lihapullat tuoksuvat ja spagetti kiehuu, illalla on sauna ja mun fiilis: 

lauantai 6. lokakuuta 2012

Vihille

Lähdemme kohta ystäväni häihin, saman ystävän jonka polttareita viikko sitten juhlittiin. Ville sanoi äsken, olet niin kaunis että voisin viedä sinut vaikka heti vihille, ja minä melkein punastuin ilosta. Olen tyytyväinen asuuni ja etenkin siihen, ettei tarvinnut ostaa uutta (koska siihen ei olisikaan ollut rahaa). Mekko Barcelonasta tammialeista 6 €, bolero Varkauden kirpputorilta 1 €, koru työkaverilta, leggingsit kesältä, kengät toissakesäiset herrainkengät joissa on ihana kopiseva pikkukorko.

Häiden jälkeen lähden vanhempieni luokse, nuorin siskoni on siellä kanssa. Tulee ihmisten ja kyläilyjen täyteiset pari päivää, mutta toivottavasti myös kirpeitä kävelyitä syksyisessä metsässä, hyvät unet, rentoutuminen pitkästä työputkesta.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Tilannekatsaus

Mietiskelin yhtenä päivänä, miten paljon ollaankaan saatu Villen kanssa taloudellista apua köyhinä männä vuosina (opiskelijoina). Molempien vanhemmilta rahaa, rahaa, rahaa. Myös ruokakasseja, imuri, televisio, kahvinkeitin... Kummeiltani astioita, ystäviltä sohva. Toisilta ystäviltä televisio, kolmannelta vhs-nauhuri. Ihan pyyteetöntä tuo apu ei kai ole ollut (paitsi vanhemmilta, siihen kai sekoittuu joku velvollisuudenmakuinen vanhemmanrakkaus;)). Tavara on ollut vanhaa, se on vienyt kaapeissa tilaa ja toisaalta taas: se ilo minkä saa auttaessaan toista. Ihan konkreettisesti auttaessa. 

Tajusin tuon valtavan avun määrän, kun mietin, että viime vuosina emme ole saaneet mitään. Lahjoja tietysti, mutta emme toisten kaapeissa turhana pyörinyttä. Koska se olisi meillekin turhaa. Tuli ihan voitonriemuinen olo - emme jääneetkään siihen avun varaan (niin kuin välillä tuntui; muistan miten itkin että  kun saisi kerran käydä kaupassa laskematta) vaan se oli yksi elämänvaihe, johon onneksi kuului ystävällisiä ihmisiä. 

Nyt olemme pikkuhiljaa alkaneet suunnitella muuttoa. Etsimme asuntoa yhdestä Helsingin lähikunnasta. Työmatka pitenisi noin puolella tunnilla, mikä ei ole paha. Kunta jota tsiigailemme on rauhallinen, kaunis ja Helsinkiä edullisempi. Nythän asumme naurettavan halvassa työsuhdekaksiossa, mutta muuten Helsingin hinnoilla meillä olisi varaa ehkä johonkin itä-Helsingin lähiöön. Haluamme kolmion, mieluiten rivitalosta, emmekä halua maksaa itseämme kipeiksi. Olen vielä tässä vaiheessa optimisti ja uskon, että vuoden aikana voi löytyä vaikka mikä. Tarvitaan vain vähän valppautta ja paljon onnea. (Pliis, älkää heittäkö noita sanoja naamalleni jos asumme vuoden päästä jossain perähikiän yksiössä, josta maksamme 900 euroa kuussa.)

Villellä on kova autokuume ja pitkän väsytystaistelun myötä olen päätynyt siihen, että mikäpä minä olen seisomaan mieheni unelman tiellä. Joten kun saamme uuden asunnon ostamme auton. Vaikka yksityisautoilu on tyhmää ja vaikka se on pirun kallista... Mutta on se myös vapaus. Helpotus. Ei aina ja aina iänikuisia aikatauluja ja kyydin pyytämisiä ja kädet vääränä ja selkä katki tavaran raahaamista kuin mikäkin muuli.

Minusta tuntuu, että Villen ja minun suhde on syventynyt viime aikoina. (Tai sitten on vain tyyntä myrskyn edellä, no heh he.) Olemme hyvä tiimi, erilaisia, mutta aika samanlaisia, ennen kaikkea: erillisiä. Luulen että olen ymmärtänyt vasta ihan äsken sen, kuinka me todella olemme kaksi erillistä ihmistä erillisine tarpeinemme, haluinemme ja ajatuksinemme, MUTTA että se ei haittaa. Se ei ole railo välillämme vaan se vain on niin, parisuhteessa niin kuin kaikissa ihmissuhteissa. Siitä erilaisuudesta ja erillisyydestä huolimatta syvä luottamus, turvallisuus, yhteiset pienet vitsit, himo jota arkikaan ei jaksa väsyttää, monen vuoden yhteinen kulkeminen ja siitä tullut ihmeellinen, ihana - tuttuus.