musiikkimuistoja ja vapaapäivien juttuja

Vapaapäivä. Koti on siisti ja hiljainen, olen yksin kotona. Zen Cafe soi ja täällä on tilaa hengittää. Zen Cafen musiikki tuo mieleen muistoja ajalta jolloin en ollut äiti, jolloin mietin pitkään ennen kuin puhuin, olin epävarma, olin onnellinen, olin levoton, olin onneton, join joka viikko punaviiniä, söin monta päivää voileipiä päivälliseksi, en sanonut mitä ajattelin, sanoin heti mitä ajattelin, olin muutaman vuoden nuorempi ja muutamaa kokemusta köyhempi. Ihanaa että on tuo sama musiikki nyt, tässä varsin eri tilanteessa.


On ikävä Nakkea, mikä on kyllä pöhköä. Ja virkistävää kaiken tukehdun läheisyyteesi -vaiheilun jälkeen.


Viime vapaat olivat juuri niin kivat kuin olin ajatellutkin! Sunnuntaina käytiin siskon kanssa kiinalaisessa syömässä ja mentiin siitä teatteriin. Ilta ilman velvotteita, ilta kepeää keskustelua ja vapautunutta naurua. Se maistui hyvältä.


Maanantaina istua napotettiin Naken kanssa jo aamuyhdeksältä autossa ja hurautettiin Jyväskylään toisen siskon luo. Mitä parhainta laatuaikaa! Käytiin syömässä ja tapasin siskon poikaystävän ensimmäistä kertaa, ja parituntinen hujahti herkutellessa ja tutustuessa. Illaksi olin varannut jättipussin karkkia ja vielä sipsejäkin, mutta nukahdin yhtaikaa Naken kanssa ennen kuin pääsin aarteisiini käsiksi. Vedin sitten sipsit seuraavana päivänä ajaessani ja sipsit illalla töistä tultuani. Röyh.

Äkkilähtö maalle, siskon seurassa ja vielä vähän perhejuttuja

Onpas paljon taas sattunut ja tapahtunut sitten viime kirjoittelun! Viikko sitten, torstaina, heräsin uuteen päivään normaalisti ja elin aamun aikeissa käydä päivällä lenkillä, siivota kodin ynnä muuta arkipäiväistä, kun ekstemporee äitin kanssa puhuttuani keksinkin lähteä heille kylään. Tuli vähän kiire, kun aikaa bussin lähtöön oli kaksi tuntia ja olin ihan seinästä repäistyn näköinen, tavarat tietysti pakkaamatta ja kaikki ihan hujan hajan, ja meiltä kuitenkin kestää parhaimmillaankin yli puoli tuntia siirtyä keskustaan. Vauva onneksi nukkui ja niin saatoin äkkiä laittaa itseni ja tavarat ja vasta vähän ennen lähtöä herättää pilttini syömään, ja sitten ei muuta kuin nokka kohti kaupunkia.

Matkustin ensimmäistä kertaa sellaisella Onnibussilla ja aion kyllä suosia sitä jatkossakin. Hinnaltaan kolmasosa siitä mitä Matkahuollon kyydit ja matka meni joutuisasti, kun puolivälissä matkaa oli 40 minuutin pysähdys. Silloin palkitsin itseni cappuccinolla ja saatoin hetkeksi ottaa Naken pois rintarepusta, ja tuo hetken hajurako teki varmasti hyvää meille molemmille.

Maalla aika meni nopeasti, vaikken mitään erityistä tehnyt. Pienimuotoisesti auttelin äitiä kotihommissa, kävin lenkillä ja valmiiseen pöytään, vierailin Villen vanhemmilla, skypettelin pitkät puhelut Lontoon siskon kanssa ja tapasin mummoa. Nukuin hyvin ja otin aamulla vauvan viereen. Nautin nähdessäni hänen nauttivan huomiosta ja hellyydestä ja kaiken kaikkiaan vietin ihanan pikku loman. Ville oli samaan aikaan risteilyllä kavereidensa kanssa ja oli kivaa myös se kun kummankaan ei nyt tarvinnut olla yksin kotona. Vaikka enhän minä tietysti enää ikinä ole yksin vaan vauvan kanssa, mutta eipähän se juurikaan pimeänpelkooni auta.

Tulimme takaisin kotiin maanantaina, Ville oli meitä vastassa. Haettiin pizza ja vietettiin koti-iltaa, jonka päätteeksi Ville nukahti sohvalle ja minä ajoin hänet siitä sänkyyn Lost-katsomoni tietä. Kolmas kausi jo menossa!

Tiistaina nukuttiin koko perhe myöhään ja käynnistettiin sitten suursiivous. Jokunen tunti siihen meni ja sitten meinasikin jo tulla kiire käydä kaupassa ennen ystäväni tuloa. Olemme tämän ystävän kanssa lapsuudenystäviä, mutta nyt vasta viime vuosina taas löytäneet toisemme uudestaan hänen muutettuaan länsirannikolta lähemmäs Helsinkiä. Oli ihanaa nähdä ja vaihtaa kuulumisia, pari tuntia meni kuin siivillä keittiön pöydän ääressä herkutellen ja jutellen. 

Eilen nukuimme taas myöhään, story of my life, ja lähdimme aamuhommien jälkeen Nakke-neidin kanssa kaupungille. Veronpalautukset jo taskussa polttelivat, eh he. Ostin joitakin joululahjoja ja itselleni puuterin ja The Body Shopin suihkugeelin, ja sitten olikin aika tavata siskoni vakkaripaikkamme Tang Dynastyn edessä. Tunti tehokasta lounasbuffet-aikaa, hyvin ehti vetää miljoona rullaa sushia ja minä vielä imettää vauvan invavessassa, tuossa viehättävien ruokailutilojen ykkösessä. Sitten vielä pyörittiin kaupoilla pari tuntia, saatiin älyttömiä naurukohtauksia ja kuuden maissa saavuttiin meille.

Meillä vähän huilattiin, minä lypsin maidot, laittauduin ja valmistuttiin iltaan: Tavastia ja The Sounds kutsuivat! Koin täysin järjetöntä eroahdistusta Nellistä jo ennen kuin pääsin ovesta ulos, mutta samalla teki hyvää olla pitkästä aikaa laittautunut ja kulkea ilman iänikuista rintareppua, joka vetää hartiani kieroon ja saa kivun pesimään selkärangan päälle.

Keikka oli hieno! The Soundsin musiikki soi mulla mp3-soittimesta koko kesän 2010, mutta sen jälkeen en ole sitä kuunnellut ja uusia biisejä oli tietysti ehtinyt tulla. Ihastuin laulajaan, hän oli ja varmaan on sellainen reteä muija joka kiroili paljon, pyöritteli mikrofonia kuin lassoa, veti röökiä kappaleiden välissä ja läiskytti itseään reiteen. Tykkään siitä, että naiset eivät ole vain kauniita ja etäisiä vaan tuollaisia hikisiä ja voimakkaita energiakimppuja, jotka katsovat silmiin ja seisovat suorassa. Olipas outo ja etäinen kuvaus naisista, tuosta vieraasta ihmisryhmästä...

Tänään vähän väsytti aamulla, kun piti herätä aikaisin neuvolaa varten. Villen pommiin nukkumisen takia meinattiin lopulta myöhästyä kokonaan ja kyllä savu nousi korvista kun kaasutettiin terveysaseman pihaan, mutta onneksi ei kumpikaan olla pitkävihaista sorttia... Nakke sai piikin kumpaankin reiteen ja kehuja terhakkuudestaan. Painokin ylittää kohta viiden kilon rajan vaikka hänen syntyessään pienenä untuvaselkäisenä linnunpoikasena ajattelin, ettei tuo maaginen puolet kympistä tule koskaan täyteen.

Neuvolan jälkeen käytiin megaostoksilla ruokakaupassa ja nyt on ihanaa, kun päivän velvollisuudet (pyykkivuoro, kauppa, neuvola) on takana, koti on siisti ja Ville tekee meille ruokaa. Täydellisessä maailmassa ehdin syödä sen ennen kuin vauva herää, mutta, no, niin.

Hyvää Suomesta

Ostin eilen Kerkko Koskinen Kollektiivin levyn ja se on nyt ensikuuntelussa. Ja aivan mahtavaa! En muista milloin mikään olisi kolahtanut näin lujaa. Tulee ihanalla ja kotoisalla tavalla vanha rakas Ultra Bra mieleen, ja silti tämä on aivan uutta ja tuoretta. Mahtipontista, tarinallista, aivan mahtavaa. Tätä ei raaski antaa soida vain taustalla vaan haluaa ihan ajatuksella kuunnella.

Rakastan tätä tunnetta kun innotuu jostain! Tämä on bensaa (mun liekkeihin, ehe :-D). Olen aina ollut sellainen, että innostun ihan kamalasti jostain, kulutan sen puhki - oli kyseessä sitten ruoka, vaate, musiikki, harrastus - ja kyllästyn. Tietysti niin tulee käymään Kerkko Koskinen Kollektiivillekin, mutta nyt, kun laitoin juuri levyn toista kertaa pyörimään, on kaikki hyvin ja kaikki suloisuus vielä edessä.

Toinen hieno suomalainen asia on Kaappari-elokuva, joka käytiin eilen siskoni kanssa katsomassa. Se on sekä hauska että surullinen ja vielä totta, kertoo 1970-luvulla tapahtuneesta Finnairin lentokoneen kaappauksesta. Ajankuvaus on ihailtavan taidokasta tällaisen 80-luvun lapsenkin mielestä, ja luulen että tuolla ajalla eläneet saavat elokuva-elämyksen ohella nostalgiatripin.

Voi voi voi, olen niin onnellinen tässä kauniissa, hullussa, villissä maailmassa!

Kerro kerro kuvastin

Tänään kuuntelin Youtubesta kaikkia minulle rakkaita lauluja, itkin ja tanssin. Tunsin itseni vähän hulluksi naiseksi, tyyliin "hullu Amalia kamalia tanssejaan tanssii", mutta ihan hyvällä tavalla hulluksi. Silleen sielukkaalla tavalla, heh. Näin itseni olkkarin isosta peilistä vetämässä Akselin ja Elinan häävalssia kyyneleet poskilla kuvitteellisen partnerin kanssa, se oli niin surkea näky että parahdin isompaan itkuun, ja sitten ei voinut kuin nauraa.

Töiden jälkeen kävin kuntosalilla. Juoksin juoksumatolla ja katsoin edessäni matolla jotain reisiliikettä tekevän miehen pakaroita hyyyviin intensiivisesti, kunnes tajusin että mies näkee minut ja katseeni peilin kautta. Käänsin äkkiä katseen jalkohini ja jatkoin juoksemista.

Työhullun tunnustukset

Koen työn ja vapaan erottamisen hankalaksi. Töitäni ei onneksi voi tuoda kotiin, mutta kyllä ne työpäivien jutut ajatuksissa pyörivät. Takana on melkein kolme viikkoa töitä vain yhden päivän vapailla. Tavallaanhan se töiden liikapaiskominen on helppoa elämää: aikaa ja energiaa ei jää miettiä muuta. On selvät sävelet mitä pitää tehdä eikä tarvitse edes kaupassa käydä, kun kotona ei ehdi olla. Samalla se on kuitenkin aika henkisesti köyhää elämää... Nyt oli kolme päivää vapaata ja ne tekivät hyvää, vaikka olinkin vähän pallo hukassa että mitä tällä kaikella ajalla oikein tekisi. Eilen aloin jo saada elämäni juonesta kiinni, sen elämän siis jossa minä esitän pääosaa ja miljöönä on koti ja kaupunki, ei työ... Eilen oli siis oikein kiva päivä. Luin paljon, taas, ja sitten hörpin miljoona kuppia glögiä ja pienessä pöhnässä tein joulukortit. Tänään olen hoidellut yhtä asiaa puhelimitse ja käynyt juoksemassa. Syke oli melkein koko lenkin 177 pinnassa. :-D Syytän kovaa ja kylmää merituulta, jota vasten sain puskea... Päiväkirjaakin ehdin kirjoittaa,  Leonard Cohenia taas kuunnella, Take this waltz, take this waltz... Kohta sitten sinne paikkaan nimeltä työ.

(Kuva)

Ensivaikutelma tehdään vain kerran ynnä muita kliseitä

Tiistaina pääsin kahdelta aamuvuorosta ja sain tänne kotiimme iltaa istumaan ystäväni ja työkaverini. Hän ei olekaan aiemmin käynyt meillä ja halusin tottakai esittää kotimme parhaimmillaan: siivosin, sytyttelin kynttilöitä, loin "vieraan ihmisen katseen" ja sen perusteella vielä oioin tyynyjä, maton reunoja, tasoitin verhojen vekit, pyyhkäisin viimeiset pölyt. Sitten ystäväni tuli ja koti täyttyi naurusta, juoruista, kaikesta minkä alle koti ja kodin siivous unohtui. Mutta silti, ensivaikutelma tehdään vain kerran. 

Jatkoimme iltaa vielä keskustaan ja seuraavan päivän olon perusteella sen reissun olisi voinut jättää tekemättä. Pitkästä aikaa kauhea krapula. Olin varannut itselleni ajan kahdeksitoista geelikynsien laittoon ja vain se, etten yksinkertaisesti jaksanut soittaa ja perua aikaa, sai minut - ehkä vähän nurinkurisesti - lähtemään. Ihan hyvä että menin, nyt on kauniit kynnet ja hemmottelun päälle kävin vielä kahvilla. Sitten tulinkin kotiin, oksensin ja nukuin illan. 

Kuudelta kun Ville tuli töistä olin yhä väsynyt ja tokkurainen, mutta ainakaan huono olo ei enää vaivannut. Innostuttiin ekstemporee lähtemään Tavastialle kuuntelemaan Mariskan ja Pahojen susien keikkaa. Sain kauheasti energiaa vain siitä ajatuksesta, että kerrankin tehtiin jotain hetken mielijohteesta ja että ylipäänsä pystyttiin aikataulullisesti siihen, me kaksi kolmivuorotyöläistä.

Ihastuin Mariskaan. Energinen, kaunisääninen ja vähän outo, hyvällä tavalla. Oli ihanaa nojailla Villeen, olla hänen halauksessaan, musiikki ympäröi meidät, olin vain. Mietiskelin siinä, että luultavasti näytin siltä kuin en olisi nauttinut yhtään, olin vain, ja sitten mietin että se on kyllä sisäisen maailmani aliarvioimista. Muistin, miten kerran ollessamme ystäväni (saman joka kävi meillä tiistaina) kanssa baarissa nuokuimme vähän väsyneinä pöydässä ja yhdet naiset viereisestä pöydästä kysyivät ivallisesti, No onko hauskaa?. Vastasin jotain, mutta nyt mietin, että voi ihmisellä olla hauskaa vaikka se ei näkyisi ulos. Tässä tällainen kivikasvon puolustuspuhe.

Ville innostui jossain vaiheessa vähän tanssaamaan, sen minkä ahdas väentungos antoi myöten. Hän näytti epilepsiakohtauksen saaneelta siinä nytkyessään ja huomasin lähellä olevien vilkuilevan meitä. Ajattelin ensin sanoa että Ville, älä tanssi noin, ihmiset katsovat, mutta sitten ajattelin että helvetti, ei ne mitkään tanssitaidon kilpailut ole ja on se kumma jos ei saa omalla tyylillään. Ja katsoin vilkuilijoita uhmakkaana silmiin, niin että he käänsivät katseensa pois.

Loppuillasta meille tuli typerää riitaa ja lähdimme pois. Onneksi oli jo viimeinen kappale menossa niin ei missattu paljon. Tänään olen kuunnellut Mariskaa, jonka levyn Ville minulle eilen osti, kirjoittanut kirjeen, vaihtanut lakanat ja pessyt pyykkiä, silittänyt, tiskannut, käynyt kaupassa... Eli perustouhupäivä. Ratikkapysäkillä vieras nainen huomasi kissanhiekkasäkkini ja kysyi, miten usein hiekka pitää vaihtaa. Sitten kävimme keskustelun kissanpissan ikävän pistävästä hajusta. 

Sain työkaveriltani lainaan Vuosaari-leffan, jonka lupasin palauttaa huomiseksi. Yritin katsoa sitä äsken samalla kun Ville teki meille ruokaa, mutta piti jättää kesken. Inhoan tuollaista suomalaista inhoreaalistisen ankeaa arjen kuvausta, jossa ei vahingossa näytetä mitään kaunista. Voihan elämä sellaistakin olla, mutta jokaisessa pilvessä on hopeareunansa. Kliseiden mestari on puhunut.

I'm happy... Ja heti alkoi päässä soimaan tämä:

Pitipä ihan laittaa tähän kirjoittelun taustalle soimaan. Tämä oli teininä ihan mun yksi lempikappale, ja nyt huomaan, että se on sitä vieläkin. :-D Hymy huulilla kirjoittelen, ja miksi en muutenkin hymyäsi, olenhan happy! Tänään kävin yövuoron päälle hakemassa postista tilaamani juoksu- ja salikengät. Ihanat, molemmat! Niin kevyet ja nätit musta-pinkit. Nyt tekee hirveästi mieli mennä lenkille ja salille. Kyllä tällaisen "liikunta ei ole minulle rakas elämäntapa mutta haluasin kyllä että se olisi" ja "aivot narikkaan ja lenkille, ei se koskaan huvita jos sitä alkaa miettiä" -tyypin on hyvä välillä vähän palkita itseään, se kyllä maksaa itsensä takaisin (minun vaatimattoman pankkitilini kautta, mutta maksaapa kuitenkin). Huomenna haen postista tilaamani juoksu- ja salipökät, joista joku postaus taaksepäin kerroinkin. Ensi kuussa ostan urheiluliivit ja paidan ja sitten on kyllä kelpo varasto urheiluvaatteita. I'm happy...!

6. Minun päiväni

Valmistujaispäivänä ajattelin, tämä on minun päiväni. Tulevaisuus loisti niin että häikäisi. Äkkiähän se siitä sitten himmeni työttömän kesän myötä, mutta sen päivän, sen hetken: ah! Vanhojen tanssit olivat myös minun päiväni, vaikka pukuni oli ruma ja liian iso ja parini henki haisi ja hän hönkäili päin minua kuin turhautunut työhevonen, ja vaikka mietin liikaa, mitä yleisö minusta ajattelee.

Minun päiviini näköjään sisältyy vaikka...

Tänään minun päiväni on ollut sellainen, että nukuin myöhään, kävin vesijuoksemassa, puuhailin kotona, pusuttelin Villeä, tapasin siskon ja serkun Nepalilaisessa ravintolassa, nauroin ja juttelin ja keskustelu oli luontevaa ja ihanaa virtaa, ja silti nielin välillä itkua ja kateutta, ja illalla hiljennyin itseeni ja mietin miten voi rakkauteenkin sekoittua kateus ja vertailu ja epävarmuus, miten toivoo toiselle parasta niin että sattuu ja silti ilkeä piikki kutittaa, onko se itseltä pois... Shoppailin kaksi neuletakkia ja urheiluteepparin ja pienen tuliaisen kummipojalle ja piikkimaton, ja illalla asetuin matolle ja Ville alkoi neuvoa miten kannattaa matto olla alempana ja housutkin pois, ja karjuin voi vittu ja riivin vaatteet pois ja hyppäsin takaisin matolle niin että piikit vain jurskahtivat ihoon, ja kielsin neuvomasta ja pomppasin taas ylös ja kiskoin housut jalkaan ja menin takaisin matolle, ja kihisin kiukkuani ja sitten alkoi tuntua hyvältä, lämpö levisi selästä koko kehoon ja alkoi nukuttaa ja hyvä olo hyökyi ja hukutti, ja Spotifysta kuului tämän hetken lempikappaleeni joka on

, ja kuunneltiin sitä ainakin neljä kertaa.

"Leipää, ruusuja, aurinkoa, vapautta"

Vietän vapaapäivää ja kuuntelen Ultra Brata. Ah, rakastan sitä orkesteria! Harmi kun olin niin nuori kun he jo erosivat/ hajosivat, että löysin ultriksen vasta myöhemmin. Olisi ollut kivaa käydä keikoilla.

Eilen ja tänään olen huvittanut itseäni kuvaamalla hirv viehkoa olemustani tämän pikkuläppärini web-cameralla. Videot ovat sinänsä hupaisia (tai sitten mun ihan totta pitäisi hankkia elämä), mutta voi hyvä ihme miten mä häslään! Silmät pyörii päässä, pää tutisee, kädet viuhtovat, suu mutruilee ja naama vääntyilee. Saman levottomuuden olen kyllä huomannut itsestäni esim. bussipysäkillä, jossa vaihdan asentoa koko ajan, kuikuilen eteen ja taakse ja pidän pientä liikettä. Samoin töissä viikkopalavereissa. Eihän se nyt sinänsä haittaa, mutta tekee ehkä ulkoisen esiintymiseni epävarmaksi (mitä toki olenkin). Tai sitten eloisaksi. Ehkä jostakusta tärisevä pää ja pyörivät silmät ovat jopa hurmaavaa?

Kirppu hyppäsi äsken syliin kehräämään. Olen niin onnellinen tuosta pikkukissasta, se on ihmisrakas sylikissa ja loputtoman hellyydenkipeä, kiltti ja utelias ja leikkisä. Ja ehkä vähän vilukissakin, koska yöllä se nukkuu monesti meidän välissä peittojen alla. Yhtenä yönä Ville oli todistanut tragediaa, joka koostui elementeistä unissaan kääntyvä raskasrakenteinen nainen (meitsi) ja selän alle ikävästi jäävä kissaparka. En ollut herännyt tapon yritykseeni, ja kohta Kirppu mönki vaivalloisesti selkäni alta ja asettui viereen nukkumaan. Superkissa! Sanoinko jo, että olen mahdottoman onnellinen siitä.

Maanantaina menen laitattamaan itselleni rakennekynnet! En millään malttaisi odottaa. Tänään näen parin tunnin päästä siskokultani, ja mennään ensin Mäkelänrinteen uimahalliin uimaan ja vesijuoksemaan ja siitä hänen luokseen laittamaan ruokaa ja katsomaan matkakuvia. Ja kuten Ultra Bra juuri laulaa, "illalla, sytytämme tulet, ja kaikki on hetken tässä".  <3