maanantai 29. huhtikuuta 2013

Moi vauva!

Tässä nyt tällainen raskaushypetys: ihanaa kun nuo vauvan liikkeet jo tuntuu selvästi! Niin suloista möyrintää että alkaa väkisinkin hymyilyttää. 

Kunhan saan kahvin juotua lähden salille ennen keskipäivän neuvolaa ja iltapäivän uuteen kotiin vierailua. Googlailin, onko jotain huomioitavaa salitreenissä näin paksuna ollessa, mutten löytränyt mitään yleispätevää ohjetta. Ehkä menen sitten varhaisultran lääkärin neuvolla: niin kauan kun ei tunnu pahalta saa tehdä mitä vain. 

Olen alkanut pelkäämään, että istukka repeää salihommissa. Vaikka ei mun treeni mitään sellaista repivää/ räjähtävää ole, mutta teen kuitenkin isoilla painoilla. 

Moi vauva moi, mitä potkit siellä! <3

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

22

Ystäväiseltäni Kummitukselta nappasin tällaisen meemin:
Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
Eli, tässä 11 asiaa minusta:
1. Ihoni ei ole koskaan (paitsi ehkä vauvana) ollut mikään siloinen ja virheetön, vaan olen kärsinyt milloin rasvaisuudesta, milloin epäpuhtauksista, milloin kuivuudesta. Kesäisin palan. Kuitenkin nuo eivät ole mitään verrattuna ihottumaan, joka on viime vuosina puhjennut ihooni keväisin. Yhtenäkin aamuna naamani näytti siltä, että olisin polttanut sen jossain onnettomuudessa: paksu punainen läikkä poskipäällä ja kääpämäistä sieni-ihottumaa leuassa. Tiedän, inhottavaa.
2. En voi sietää neuvomista. Siitä tulee sellainen olo, että olisin neuvojan mielestä ihan umpidorka, joka ei itse osaa hankkia tietoa. Esim. ihottumaani olen saanut kysymyksen, käytänkö voidetta. No en kuule kun pyhällä hengellä yritän parantaa! Neuvoja asettaa itsensä toisen yläpuolelle ja vielä joskus voi koittaa se päivä, kun minä yksinkertaisesti pimahdan jonkun "hyvää tarkoittavan" neuvon saatuani. Toivon, että totutellessani elämään pienen vauvan uunituoreena äitinä ihmiset osaisivat kunnioittaa etsikkoaikaani eivätkä tulisi tarjoamaan ties mitä niksejä kuinka.minä.lapseni.hoidan.
3. Pidän itseäni ihan älykkäänä ihmisenä, mutta esimerkiksi tänään uutisia katsoessani en tiennyt yhdestäkään aiheesta mitään. Tynnyrissä säkki päässä, miten niin?
4. Sain vähän aikaa sitten palkankorotuksen!
5. Äitinä toivon olevani johdonmukainen, kärsivällinen, innostuva, inhimillinen ja hyväksyvä. En tahdo olla tukahduttava, ilkeä, epäjohdonmukainen, lyhytpinnainen, vähättelevä, kiireinen.
6. Olen taas koukussa täykkäreihin. Äsken katsoin kolmannen kauden loppuun ja kunhan saan kirjoitettua tämän teen vähän toimistohommia ja lösähdän sitten sohvalle neloskauden pariin.
7. Tykkäisin hyvistä, pitkistä keskusteluista mielenkiintoisista aiheista, mutta sellaisia syntyy harvoin. Joko keskustelua ei vain tule tai sitten ne luisivat henkilökohtaisuuksiin tai inttämiseen pikkujutuista.
8. Tilasin vähän aikaa sitten Stockalta sadallaviidelläkympillä vaatteita. Kevät, mikä ihana tekosyy.
9. Osaan olla melkoinen marttyyri. Esimerkiksi eilen ja nyt yöllä olen oikein mässäillyt sillä, miten joudun taas viettämään vapun yksin, miten minulla ei ole ystäviä ja miten olen yksin, yksin, yksin! Olen piirtänyt itsestäni kuvaa (mielessäni sentään) laahustamassa yksin pää painuksissa ja kyynel silmäkulmassa alakuloinen vappupallo toisessa kädessä, makkara toisessa, vapputorilla joka lisäkseni on täynnä onnellisia perheitä, ystäväporukoita ja rakastavaisia.
10. Ajattelin tänään vähän surullisena, etten ole enää ihan nuori. Tiedän, tiedän, niin.
11. Leivoin alkuyöstä täällä yövuossa sitruunamarenkitorttua. Siitä tuli ihanaa.
Sitten 11 Kummituksen kysymystä ja vastaukseni niihin:
1. Oletko hurahtanut vaihtoehtolääkintään? Mihin?
- En ehkä hurahtanut, mutta esim. flunssassa vannon inkiväärin nimeen. Se ihan oikeasti puskee taudin ulos! Seuraavaksi tahtoisin kokeilla tähän ihottumaiseen ihooni kookosöljyä.

2. Inhokkiruoka? Miksi? Jos ei ole, miten olet sellaiselta säästynyt?
Hmmm. No ainakin kaikki läskiset ja rasvaiset lihajutut, pahimpana tietysti läskisoosi, jota en kyllä varmaan ole maistanut. Ylipäätään ruoat, joissa suutuntuma on jotenkin niljakas. Mämmi, vaikken ole sitäkään varmaan 20 vuoteen syönyt, mutta hei - mämmi?.

3. Lempivuodenaika? Miksi?
- Kesä, se illuusio huolettomuudesta ja vapaudesta on ihanaa vaihtelua tällaiselle huolehtijalle. Jollain tapaa myös syksy, ne pimeät illat, kynttilät, punaviini ja kirpeä ilma poskilla, vaikka viime vuosina olenkin ollut joka ikinen syksy jotenkin nuhjuinen ja vetämätön.

4. Onko mielipidettä eutanasiasta? Tahdotko perustella?
- Ei ole mielipidettä, monipiippuinen juttu. Periaatteessa kannatan, mutta mietin esim. lääkäreiden asemaa ja sitä, voitaisiinko eutanasia-oikeutta jotenkin väärinkäyttää.

5. Jos et bloggaisi, minne vuodattaisit?
- Päiväkirjaan ja ystäville.

6. Onko sinulla erityislahjaa? (Laulaminen, jonglööraus, piirtäminen, neulominen, muiden houkuttelu huonoille teille tms)
- No olen aika hyvä yhdistämään asioita kokonaisuuksiksi, ilman että yrittämällä yritän, aivoni tekevät sen itse. Siinä se, valitettavasti. Haluaisin osata esim. piirtää, kirjoittaa, laulaa, ratsastaa... Välillä tuntuu, että osaan kaikkea vähän enkä mitään kunnolla, mutta sitten putoan maan pinnalle ja muistan, että enhän minä osaa kuin jotain vähän.

7. Tahtoisitko jonkun erityisen lahjan? Minkä?
- Yllä vähän jo vastasinkin, joten sanotaan nyt vaikka että sata tonnia olisi kiva. :-D

8. Mihin baariin tahtoisit kanssani?
- Vaikka sinne Zetoriin ;-) Ja biljardia pelaamaan jonnekin! Kaikki lähiöbaarit on olleet tosi jees.

9. Mistä tahtoisit, että sinut muistetaan kuolemasi jälkeen? Vai tahdotko, että sinut muistetaan?
- Hmmm. Ehkä hyvistä teoista ja ystävällisistä sanoista, hyväksyvästä tatsista, lämmöstä, siitä että kanssani on hyvä. Ja todellakin yahdon, että muistetaan! :-D

10. Onko jonkin jäänyt elämässä kaihertamaan? Olisiko pitänyt tehdä toisin?
- En nyt keksi. Elämä on mennyt hyvin.

11. Onko kaveri/ ystäväpiirissäsi blind date kandidaattia kummitukselle?
- En keksi häntäkään, ja muutenkin arastelen amorin roolia.
Nyt pitäisi vielä keksiä 11 kysymystä ja kelle tämän haasteen heittää, mutta tehdäänkin niin, että jos tahdotte osallistua niin antakaa minun tietää, niin keksin sitten kysymykset. Tajusin nimittäin, että tässähän tulee kiire jos meinaan saada työt tehtyä ennen virkistävää jaksoa Täykkäreitä!

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Hei haista jo

Eilen kuntosalin pukkareilla kuuntelin kahden tytön/ nuoren naisen juttelua ja kiitin sydämessäni Luojaani siitä, ettei elämääni enää kuulu oikeastaan yhtään ärsyttäviä tai negatiivisesti latautuneita henkilöitä.

Tyttö1: - Mut siis onhan se ihan valinnoist kii et mitä sä haluut, et onks sulle se kunnon kasvatus sit tärkeetä vai ei.

Tyttö2: - Ymh, niin totta, mut mä vaan sitä että en varmaan just tuona päivänä tuu siihen jumppaan, kun mun vanhemmat on tosiaan tulossa ja ne käy mun luona about kaks kertaa vuodes.

T1: - Joo mut toi on siis just tota miten sä itelles selität. Et eihä sun vanhemmat voi estää jos sä haluut tunnin käydä pumpis. Et se on se valinta haluuksä olla hyväs kunnos vai et.

T2: - Niin kyllä, mut ne tosiaan käy niin harvoin niin mä vaan ajattelin...

T1: - Toi on just sitä miten sä itelles valehtelet.


Oli ihan vaikeuksia pitää pokkaa vieressä, kun olisi tehnyt mieli alkaa ripittää tyttö ykköstä. Ja tosiaan kiitos kiitos kiitos oman elämäni ihmiset, että olette niin hyviä.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Retken kannalta

Kotipaikkakunnalleni on täältä Helsingistä pikkuista vajaa 400 kilometrin matka. Tässä vuosien aikana olen matkustanut sen niin usein, että tuntuu välillä kuin osaisin jokaikisen mutkankin ulkoa. Puut ovat vanhoja tuttuja, ohi hujahtavat kylät ja kaupungit, kaikki se, nähty sataan kertaan. Aiemmin kuljin matkan bussilla, ja koska olen luonteeltani suorittajatyyppiä lähdin usein suoraan yövuorosta, jotten hukkaisi päivää nukkumiseen. Nukuin bussissa ja pölähdin kotikylälle harmaana ja meikit poskilla. 

Sitten tammikuussa ostimme auton ja nyt olemmekin voineet päräyttää kotiseutu-matkat reteästi omalla autolla. Toisin kuin olin luullut, siitä ei auennut taivas eikä edes vapaus vaan loputtomia kilometrejä hitaita rekkoja ja typeriä kanssa-autoilijoita, jotka matelevat alle nopeusrajoitusten tulppana edessä, kunnes tulee ohituskaista, urpot heräävät, eivät varmasti päästä ohi (kerran jouduin tällaisessa tilanteessa poliisin tutkaan, nopeus oli 120 km/h 80:n alueella, mutta vältyin sakot luultavasti pelästyneen olemukseni ansiosta). Taas olen se sama suorittaja ja haluan pitää tauot lyhyinä ja minimissä ja jossain vaiheessa matkaa pitää tietysti aina alkaa syytellä, kun oikea liittymä jäi taakse ja mikset sinä ikinä ja sinä aina jne.

Nyt olin taas vanhempieni luona pari päivää ja tällä kertaa noudatin esimieheni ohjetta pitkille automatkoille: retken kannalta. Retken kannalta. Matka ei pitene ajallisesti kuin tunnilla tai parilla, ja olo on huomattavasti mukavampi kun nauttii jo siitä itse matkustamisesta, ei vain perille pääsystä. Nyt sain ekstemporee siskoni mukaan ja niin lähdimme sunnuntaina töideni jälkeen ajamaan kohti Savoa.

Ensimmäinen pysähdys oli jo Lahdessa, jossa söimme hampurilaisateriat ja kiersimme matkamuistomyymälässä, josta ostin vauvan huoneeseen söpön naulakon ja sydänkoristeen ikkunaan. Mäntyharjulla pysähdyimme taas, Juvalla kahvittelimme ja ajoimme pari kertaa kirkonkylän läpi, Varkaudessa kävimme vielä kaupassa ja vaihdoimme viimeistä kertaa kuskia.

Sama juttu paluumatkalla. Ajoimme Mikkeliin, jätimme auton toriparkkiin. Pyörimme kaupoissa ja söimme pitkän kaavan kautta ravintolassa. Seuraavaksi Heinola, jonne ajoimme moottoritien viereistä pikkutietä. Sitten vielä Lahdessa kauppaan ja kahville ja sitten, vihdoin Helsinkiin. Matkaan jonka taittaisi neljässä tunnissa saimme käytettyä yhdeksän... Retken kannalta! Vaikka tuo yhdeksän tuntia olikin kieltämättä liikaa, niin kyllä tällainen matkustaminen vaan on mukavampaa kuin aiempi "nyt vittu äkkiä" - tyyli. Aion ottaa tavaksi!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Pieni fiilistely

Rv 3+6

Rv 20+3

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Pieni syyllisyydentuntoinen puuskahdus

Tuntuu välillä, että maailma on yhtä salaliittoa naisia kohtaan, tai sitten se on vain tämä länsimainen pirstaleinen ihmiskäsitys mikä mättää. Hammaslääkäri moittii, kun en puhdista hammasvälejä, ja kyllähän sen kahvinjuonninkin hampaanväristä huomaa..., vaikka hampaani ovat tasaiset ja reiättömät. Kosmetologi kauhistelee mustapäitä, vaikka ne saa aika nätisti meikillä peitettyä eikä mitään sen suurempia ihosairauksia ole. Neuvolan terkkari huomauttaa ylipainosta ja kehottaa syömää salaattia, vaikka olen fyysisesti hyvässä kunnossa ja terveen, sopusuhtaisen näköinen. Lääkäri käskee voimistamaan lantionpohjanlihaksia ja kampaaja käyttämään keratiinia sisältävää hoitoainetta. Ja kaiken keskellä minä, ihminen, jolla kaikki toimii. Ei priimasti yhden asian näkövinkkelistä katsottuna, mutta kokonaisuutena.

Tuntuu, että ei ihminen tarvitse niin kauheasti puunausta juuri tuosta kokonaisuuden vinkkelistä katsottuna. Viisi minuuttia hampaiden hoitoa per päivä, tunti tai puoli kroppaan, paljon vettä, enemmän terveellistä kuin epäterveellistä ruokaa, vähän meikkiä, kivat vaatteet, jotain hiuksille. Hikeä ja sauna, salaattia ja makkaraa, omenaa ja irttareita. Kyllä ihminen pärjää, ei ihminen tarvitse.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Ne muut, ne kultaiset muut

Olin tänään työryhmäpäivässä. Päivästä jäi taas ilo, niin kuin noista yleensäkin: työryhmämme on lämmin ja salliva, olemme eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa ja vaikka välillä kesken työpäivän tekisi mieli ampua itseään päähän, kun erilaiset luonteet pistävät niin ärsyttämään, niin aina sitten kun saadaan olla rauhassa pois työkuvioista on taas hyvää yhteistä aikaa, hyviä keskusteluita.

Kuulumiskierroksella kerroin, miten kaikki on hyvin, mutta aika isoja asioita nyt tänä kevänä kyllä tapahtuu. Päivisin pystyn olemaan melko rauhallisesti, mutta joka yö näen värikkäitä, eläviä unia. Lähinnä töistä, pari kertaa vauvasta. Sanoin että minulla on nykyään hyvin vilkas unielämä ja työkaverit nauroivat, vaikka oikeastaan se ei ollut kyllä vitsi. 

Niin kiva päivä kuin olikin, tunsin taas niin kuin aina ulkopuolisuutta. Vaikka olin siinä mukana ja nauroin, vitsailin ja otin puheenvuoroja, olin kuitenkin jotenkin henkisesti reunassa. Niin kuin aina. Ei pidä soimata siitä itseäni vaan ennemmin hyväksyä se osaksi luontoani, mietin, ja sitten, pitää kyllä enemmän nähdä ihmisiä vaaa-ajallakin, ettei vallan lukkiudu omii ajatuksiinsa. 

Vaikka välillä tuntuukin, että uin vähän turhan syvissä vesissä, niin toisaalta olen ihan ylpeä luontaisesta tavastani yhdistää asioita kokonaisuuksiksi, kategorisoida niitä mielessäni, nähdä olennaisuudet (<-omakehu x kolme). Mietin, etteivät kaikki ole tällaisia, kun tänään keskusteltaessamme esimerkiksi vammaisen ihmisen itsemääräämisoikeudesta asuinpaikan valinnassa ja toisaalta sen suhteesta iänikuisiin budjetointeihin ja kilpailutuksiin, ryöpsähti vapaa keskustelu... vuodesuojiin ja uusiin saippua-annostelijoihin! Välillä tuntuu, että ne muut on niin hoitsuja ja minä olen niin joku filosofi, jolla ei ole maallisista asioista tuon taivaallista käryä.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Miltä se tuntuu?

Eilen oli rakenneultra. Olin valmistautunut siihen lukemalla netistä eri keskustelupalstoilta ihmisten kokemuksia siitä, mikä kaikki voi vauvalla olla pielessä vielä tuossa vaiheessa raskautta. Sain siis lietsottua itseni ihan hyvään hysteriaan ja kun kätilö ennen ultraa lyhyesti jututti meitä sain tosissani skarpata vastatakseni, kun päässä pyörivät vain sydänviat, raskaudenkeskeytykset, liian lyhyet luut ja puuttuvat aivot.

Meidän vauvallamme oli ja on kaikki niin kuin pitää ja minä tein itselleni vakavamielisen lupauksen, etten enää ikinä etsi netistä mitään raskausjuttuja. Jos tulee jotain kysyttävää, voin kääntyä neuvolan puoleen, tai vaikka oman äitini. Ja jos myöhemmin tässä raskaudessa ilmenee ongelmia, saan varmasti niihinkin asiallisempaa apua jostain muualta kuin keskustelupalstoilta.

Saimme taas kuulla, miten on liikkuvainen ja vilkas vauva, "mainio tyyppi", kuten kätilö sanoi. Vauva viihdytti meitä tekemällä kuperkeikkoja ja sitä olisi voinut katsoa maailman tappiin, sitä viuhtomista ja jaloilla kodunseinämästä vauhdin ponnistamista, ylösalaisin kiepsahtamista. 

Ystäväni kysyi joku aika sitten, miltä siellä ultrassa tuntuu. Vaikea sanoa. Toisaalta sitä on niin latautunut kuulemaan huonoja uutisia, että on alkuun vähän niin kuin koko tilanteesta irrallaan. Sitten kätilö sanoo "ja siellä sykkii hienosti sydän" ja sitä putoaa takaisin maanpinnalle, keuhkot täyttyvät ilmasta ja syvä huojennus täyttää mielen. Sitten aletaan käydä pientä kroppaa läpi ja huoli palaa taas. Samalla naurattaa sitä viuhtomista katsoessa, ja tuntuu että sitä jaksaisi katsoa ikuisuuden! Kätilö kehuu vauvaa, "sievä profiili", "mainio tyyppi", "hän on hyvin vilkas... Se on tietysti muuten erinomainen asia, mutta hankaloittaa tätä mittojen ottamista", ja olo on ylpeä ja pollea. Minun ainutkertaisen hieno vauvani! Ei kukaan toinen vauva tee noin hienoja kuperkeikkoja... Samalla jonkinlainen ulkokohtaisuus vaivaa koko ajan, sitä on vaikea sisäistää että tuo ruudulla viuhtova tyyppi on oikeasti minun sisälläni.

Siltä minusta ultrassa tuntuu, rakas ystävä.

Kätilö kysyi, haluammeko tietää vauvan sukupuolen, ja halusimmehan me. Vauva leuhotti jalat levällään ja kätilö kysyi, no kummaltakos se näyttää. Tytöltä..?, sanoin hyvin epävarmana, sain vahvistuksen, teille olisi tulossa tuollainen vilkas pikkuneiti. Oi...!

Tervetuloa, rakas pieni tyttö!

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Tehotiimi ja hieman hulluutta

Olemme tänään hoidelleet koko päivän muuttoon liittyviä asioita. Monen monta puhelua ja nettiklikkausta, joiden myötä yhteys uuden kaupunginosan neuvolaan on luotu, uusi sähkösopimus tehty, muuttopalvelusta pyydetty tarjous, tämän kodin vuokrasopimus irtisanottu, kotivakuutus siirretty uuteen osoitteeseen. 
 
Sitten veimme kolme painavaa muovikassia Pelastusarmeijan kirpputorille, lääh. Kävin läpi kaappini ja niistä löytyi kymmenen (kymmenen!) muovikassillista vaatteita, takkeja, pipoja, huiveja ja laukkuja, joita en ole käyttänyt vuosiin. Kymmenen kassillista... Satojen eurojen arvosta kamaa, ja sinne ne Uffin säiliöön hulahtivat. Samalla Uff-reissulla vietiin myös vanhan tietokoneen näyttö sekä vanha telkkari keräysautoon, joka partioi Munkkivuoren ostarilla puolen tunnin ajan. Ja tuota tapausta varten oltiin siis haettu oma automme Villen työpaikan pihasta, lastattu se kotipihassa täyteen roinaa ja aloitettu rundi. Jonka päätteeksi viety auto takaisin työpaikalle ja tultu julkisilla kotiin...
 
Teki hyvää päästä kaikesta roinasta eroon, vaikka vähän murehdinkin sitä, miten niihin vaatteisiin on tosiaan ihan isot summat uponneet, ja sitten ne vain päätyvät johonkin ankeisiin laatikoihin ostarin pihalla. Vaikka, lohdutan itseäni, esimerkiksi osa takeista oli kymmenenkin vuotta vanhoja, hyväkuntoisia yhä mutta auttamattoman nähty, eli ehkä ihan ok pistää sellaisia menemään. Telkkaria emme ehtineet heittää keräysauton lavalle, kun joku mies kävi pyytämässä sen itselleen. I-i-i-t's broken, änkytin mutta kun ei haitannut niin toki sen hänelle annoimme. 
 
Nyt puuttuu enää vain se itse muutto.
 
Kummini on nyt Saksasta Suomessa, poden vähän huonoa omatuntoa kun en pääse häntä tapaamaan. Tänään ja huomenna on tämän kuun ainoat (!) kahden päivän vapaat, muuten vain yhden päivän. Olisinhan periaatteessa voinut lähteä eilen yövuoron jälkeen, mutta ei sitten huvittanut, olin aika väsynyt kun viime viikolla ei ollut yhtään vapaapäivää. Ja turhapa tätä on enää jossitella. Jos muuten saisin vaihtaa yhden ominaisuuteni johonkin toiseen niin vaihtaisin kyllä tämän iänikuisen syyllistymisen ja murehtimisen ties mistä asioista. Voisin vaihtaa sen vaikka hurmaavaan kauneuteen tai hersyvään, helposti lähestyttävään luonteeseen, heh.
 
Luin eilen loppuun Siri Hustvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin ja on se vain näin toisellakin lukukerralla mahtava kirja. Ihanaa verkkaista kerrontaa, pieniä inhimillisiä asioita, henkilöitä ja tilanteita joita ei siitä laveasta kerronnasta huolimatta selitetä puhki, avoimeksi jääviä kysymyksiä, koska niitähän elämässä on. Ja Mark-poika kirjan loppupuoliskolla kylmää edelleen selkäpiitäni... Itseasiassa niin paljon, että pitkästä aikaa yövuorossakin pelotti, kun muistelin kirjan juttuja. Piti vain kyhjöttää toimistossa kuin mikäkin vanki ja pälyillä vauhkona ympäriinsä. Hulluudessa on jotain sanoin kuvailemattoman karmivaa, siinä miten normaalielämän normit eivät enää ole.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Mut entä jos?

Yötyöstä hei vaan. Pitkästä aikaa viikonloppuyöt, ja tämähän tietää tietysti vähän kivempiä lisiä. Mikä tietää vähän levempää palkkaa ja iloisempaa meitsiä sitten palkkapäivänä.
 
Työkaveri sanoi tänään, että jos hän mitään mistään tietää niin odotan tyttöä. Mahanmallista kai sen näkee. Uskotteko te tuollaiseen? Minä kyllä uskon; kyllä vanhakansa tietää. Itse toivoin ihan alkuraskaudessa tyttöä, sitten tuli sellainen olo että ihan sama, sitten aloin ajatella poikaa. Olenkin ostanut jo jonkin verran harmaita, mustia ja sinisiä minivaatteita. Nyt en ole pariin viikkoon ostanut, kun on alkanut tuntua, että saan sittenkin ostaa niitä vaaleanpunaisia nuttuja...
 
Tällä tavalla vaatteista ja vauvan sukupuolesta kirjoittaessa tuudittuu hetkeksi siihen, että odottaminen on suloista ja leppoisaa ja suurin jännitys on se mitä jalkojen välistä löytyy. Todellisuudessa kaltaiselleni kontrollifanille raskaus ja odotus ovat aikamoisen jännää aikaa - eivätkä aina niin mukavan kutkuttavalla tavalla.
 
Päivittäin mietin kohtukuolemia, veristä keskenmenoa, kätkykuolemaa, sitä että rakenneultrassa paljastuu miten vauva ei liiku. Tunnustelen pienenpieniä potkuja ja mietin, ovatko ne viimeiset. Toisaalta en silti näe noitakaan todellisina uhkina, ja esimerkiksi tiistaina kun sydänäänet eivät tahtoneet löytyä en huolestunut yhtään, vaikka samalla en voi uskoa että elokuussa minä ihan oikeasti saan oman pienen nyytin syliini.
 
En ole juurikaan pelännyt lapsen vammaisuutta, vaikka tietysti se tulee olemaan kova pala jos kohdalle osuu. Silti, kun tiedän että tulen rakastamaan vammaista lasta siinä missä tervettäkin, ei huolellani ole pohjaa. Pelkään nimenomaan kuolemaa, sitä että pieni täydellinen vauva kuolee ja vaikka miten rakastan ei se muuta häntä eläväksi.
 
Päivittäin muistutan itselleni, että nauti nyt hyvä ihminen, et tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Äiti myös neuvoi viisaasti, että jos jotain ikävää tapahtuu niin yhtä pahalta se tuntuu vaikka sitä olisi miten miettinyt etukäteen - turha siis miettiä. Ei tulevaa mahdollista surua voi pehmentää käymällä sitä etukäteen läpi; päinvastoin nykyistä onneaan voi myrkyttää miettimällä mikä kaikki voi mennä pieleen. Koska kun on kyse elämästä niin ihan kaikkihan voi - ja silti on todennäköisempää, että kaikki tulee menemään hyvin.
 
Tämän tekstin perusteella kuulostan masentuneelta ja pessimistiseltä odottajalta, mutta uskokaa pois, suurimmaksi osaksi olen onnellinen. Pidän pyöristyvästä vatsastani ja hellin ajatuksia, joissa vauva on syntynyt ja saan tuudittaa häntä sylissäni. En voi olla hypistelemättä ostamiani pikkuruisia vaatteita ja käyn mielikuvissani vaunulenkeillä ja neuvolassa. Unelmieni synnytyksenkin olen jo kokenut, sitä ennen kesän uudessa kodissa  maha pystyssä.
 
Ja silti: on vain tämä hetki, keskiyö, minä yksi valvomassa noiden kuuden unta, raskausviikko 19 + 3 (kun se vasta eilen oli 4 + 3!), omassa tutussa työpaikassa, ihana pieni vauva minussa. Kaikki asiat aika hyvin, nyt. 

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Villi-ihminen

Tänään oli taas esimieskoulutusta. Koulutus saa minut tuntemaan itseni sekä innostuneeksi että luuseriksi, mitkä ovat jokseenkin ristiriitaisia tunteita yhtaikaa tuntea. Tänään ajattelin, että minussa on kaikki potentia, mutta käytännössä en ole oikein mitään. Siellä on n. 40 tyyppiä ja olen nuorin, sekä iältäni että työhistorialtani. Näen mitä hyvään johtajuuteen kuuluisi, mutten saa niitä itsestäni. Vaikka joku siemen onkin. 

Siemenestä puheenollen (apua mikä aasinsilta!), oltiin eilen neuvolassa. Kuunneltiin vauvan sydänääniä, niiltä osin kuin se onnistui. Vauva molskahteli koko ajan karkuun ja terkkarikin kommentoi, että harvoin on noin vaikeaa, sain maata varmaan kymmenen minuuttia siinä istukan ja suoliston huminaa kuunnellen. Hän sanoi, että jo tässä vaiheessa vauvan temperamentti yleensä mukailee sitä, millainen hän on sitten synnyttyäänkin, ja ihmetteli kovasti miten meillä rauhallisilla vanhemmilla voi olla niin vilkas lapsi. 

Äitiys on jännä asia, nytkin olen pakahtua ylpeyteen että minun kaksikymmentäviikkoinen vauvani on niin vilkas - samoin kuin olisin pakahtua ylpeyteen, jos vauva olisi vaikka poikkeuksellisen hyvin aloillaan, tai mitä tahansa. Ville on kuulemma ollut vatsassa ihan samanlainen hilluja ja tuntuu hyvältä tietää, että tämä pikkuinen on niin isänsä poika tai tyttö.

Eilen kirjoitettiin myös uuden kodin vuokrasopimus. Toimistosta poistuttuamme en voinut olla suorittamatta paria riehakasta hyppyä - meidän uusi koti! Ensi viikolla pitää irtisanoa tämän asunnon sopimus, tilata muuttofirma, hoitaa netti- ja sähköjutut. Mitähän vielä? Paitsi kuumeista odotusta seuraavat pari kuukautta!

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Olemme olleet onnellisia

Toissapäivänä, pääsiäissunnuntaina, jätettiin Villen kanssa munat ja pashat väliin ja könyttiin kellaria siivoamaan. Olin nähnyt lähes painajaisia roinaa täynnä olevasta kopperostamme, ja täynnähän se olikin, mutta aika vähän oli roskiskamaa. Puoli jätesäkillistä lumppua ja risa Ikean tietokonepöytä saavat lentää mäkeen, kolme muovikassilista vaatetta lähti Uffille ja muut tulevat seuraamaan meitä muutossa sitten ensimmäinen kesäkuuta.

Samalla muuttobuumilla siivottiin myös keittiön kaapit. Miten niin innoissaan uudesta kämpästä? ;-) Kolme muovikassilista rumia astioita odottaa vientiä lasinkeräykseen, tai ehkä sittenkin pelastusarmeijan kirppikselle.
 
Vaikka onkin iiiiihaaaaaaaanaaaaaa muuttaa, on samalla vähän haikea olo. Ollaan tykätty kamalasti asua tuolla Meilahdessa, joka on sopivasti syrjässä ja kuitenkin esimerkiksi kävelymatkan päässä keskustasta. Lisäksi tuolla asuminen on ollut hyvä ajanjakso meidän kummankin elämässä, ollaan saatu mieluisia töitä, parisuhteemme on lujittunut, elämä on ollut melko tasaista ja onnellista. Opiskeluaikana kiusanneet rahahuolet ovat pysyneet poissa. Elämä on ollut hyvää.
 
Tänään kävin moikkaamassa vanhempiani lentokentällä, he lentävät siskoni luokse lomalle. Samalla sain toisen siskoni seurakseni. Ajelimme vähän hysteerisinä bussilla keskustaan, söimme pitkän kaavan kautta ravintolassa ja juttelimme niin, että ruoat jäähtyivät lautaselle. Kävimme Chaplinissa pelaamassa biljardia, hävisin kaksi-yksi mutta siinäpä hävisin. Halasimme rautatieasemalla ja sitten tulikin vähän kiire ehtiä kodin kautta tänne yövuoroon. Ja täällä sitä nyt ollaan, vielä kolme tuntia.