Olin tänään työryhmäpäivässä. Päivästä jäi taas ilo, niin kuin noista yleensäkin: työryhmämme on lämmin ja salliva, olemme eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa ja vaikka välillä kesken työpäivän tekisi mieli ampua itseään päähän, kun erilaiset luonteet pistävät niin ärsyttämään, niin aina sitten kun saadaan olla rauhassa pois työkuvioista on taas hyvää yhteistä aikaa, hyviä keskusteluita.
Kuulumiskierroksella kerroin, miten kaikki on hyvin, mutta aika isoja asioita nyt tänä kevänä kyllä tapahtuu. Päivisin pystyn olemaan melko rauhallisesti, mutta joka yö näen värikkäitä, eläviä unia. Lähinnä töistä, pari kertaa vauvasta. Sanoin että minulla on nykyään hyvin vilkas unielämä ja työkaverit nauroivat, vaikka oikeastaan se ei ollut kyllä vitsi.
Niin kiva päivä kuin olikin, tunsin taas niin kuin aina ulkopuolisuutta. Vaikka olin siinä mukana ja nauroin, vitsailin ja otin puheenvuoroja, olin kuitenkin jotenkin henkisesti reunassa. Niin kuin aina. Ei pidä soimata siitä itseäni vaan ennemmin hyväksyä se osaksi luontoani, mietin, ja sitten, pitää kyllä enemmän nähdä ihmisiä vaaa-ajallakin, ettei vallan lukkiudu omii ajatuksiinsa.
Vaikka välillä tuntuukin, että uin vähän turhan syvissä vesissä, niin toisaalta olen ihan ylpeä luontaisesta tavastani yhdistää asioita kokonaisuuksiksi, kategorisoida niitä mielessäni, nähdä olennaisuudet (<-omakehu x kolme). Mietin, etteivät kaikki ole tällaisia, kun tänään keskusteltaessamme esimerkiksi vammaisen ihmisen itsemääräämisoikeudesta asuinpaikan valinnassa ja toisaalta sen suhteesta iänikuisiin budjetointeihin ja kilpailutuksiin, ryöpsähti vapaa keskustelu... vuodesuojiin ja uusiin saippua-annostelijoihin! Välillä tuntuu, että ne muut on niin hoitsuja ja minä olen niin joku filosofi, jolla ei ole maallisista asioista tuon taivaallista käryä.
Voi olla vähän eri juttu, mutta mäkin usein ihmettelen, minne vapaa keskustelu voi suuntautua: ihan annetun aihepiirin laitamille, hyvä, että enää hätinä puhutaan koko aiheesta. Tuollaisessa tilanteessa on todella hankala osallistua ellei halua vaan "röyhkeästi" viedä juttua taas omasta mielestä keskeisiin kysymyksiin. Hyi, että inhoan ryhmäkeskusteluja, missä kaikilla on ihan hirveästi sanottavaa: kun saa oman vuoron, juttu on jo jossain ihan muualla.
VastaaPoistaK
Joo, raivostuttavaa sellainen ei-aiheessa pysyminen! Tuntuu että jotkut rakastaa omaa ääntään niin, että se vaan pitää saada kuuluville, vaikkei mitään oikeaa asiaa olis. Tekis aina mieli tiuskaista että Onko oma ääni ihana?? :D Meillä on töissä esim. rapsalla välillä niin kova pälinä, että vaikka itellä ois aiheeseen liittyvä (huom.) ihan hyvä pointti tai kysymys, niin sen mieluummin jättää sanomatta, kun pelkää mihin keskustelu siitä sitten ryöstäytyy... Musta on myös outoa, että jos ite puhuu vaikka kymmenen kertaa enemmän kuin muut, niin eikö tule mieleen että sillä omalla räpätyksellä ehkä vie muilta sitä puhetilaa??
VastaaPoistaTotta. Tuntuu, että jotkut ei vaan tajua, mikä on tärkeää ja mikä ei (siis tietyssä tilanteessa). Mulla on täällä koulussa usein se tilanne, että olen kuullut samat argumentit jo niin tuhat kertaa aiemmin, että tiedän, miten joku niihin kohta vastaa ja joku taas siihen ja niin edelleen. Mun tekis aina mieli pompata pöydälle ja papattaa äkkiä profeetio keskustelun tulevasta suunnasta, sanoa loppupäätelmät, kumartaa ja laskeutua takas tuolille. Sen sijaan kuitenkin vaan viittaan ja en sano vaan yhtä argumenttia vaan vasta-argumentoin myös omaan argumenttiini ja yritän siten viedä keskustelua/väittelyä edes vähän nopeammin eteenpäin.
VastaaPoistaHeh, mutta onhan niitä tilanteitakin, missä ite junnaan vaan paikallaan argumentteineni ja toiset haluisi keskustella "syvemmistä"/oleellisemmista asioista.. Ihan avartavaa olla välillä itse se, joka jarruttaa keskustelua: osaa suhtautua rakentavammin jarruttajiin sitten, kun itse on taas kartalla, miten asia tulisi hoitaa.
Ei voi muuta sanoa kuin että tsemppiä meille..
K
Hyvä ois tuollanen keskustelun nopeuttaminen! :D
VastaaPoistaSe on kyllä opettavaista, kun näkee ne omat "sokeat pisteensä". Oon viime vuosina kypsyny yhä enemmä ajattelemaan, että hyvä välillä mokailla, säilyy inhimillisyys. Muutenhan sitä vois vaikka ylpistyä 8)