Muutamia arkisia ajatuksia

Oletteko huomanneet, että elämässä asiat tapahtuvat rykäyksissä? Välillä sitä elää niin onnellisten tähtien alla että, ja sitten saa sen kaiken hyvän päälle vielä lottovoiton tai palkankorotuksen. Vaikka ilmankin olisi ollut hyvä. Ja sitten kun hommat niin sanotusti kusevat, on täysin esimerkin omaisesti vaikka työ- ja terveyshuolia taloudellisilla murheilla kuorrutettuna, niin sitten sitä vielä rikkoo miehensä upouuden tietokoneen kaatamalla kahvia päälle. Siis aivan esimerkinomaisesti tietenkin.


Illalla hanat aukesivat ja itkin varmaan kaksi tuntia. Mietin siinä yksin sohvannurkassa pää räästä turvonneena tyrskiessäni, että voisipa olla mukavaa itkeä turvallisessa, läsnäolevassa halauksessa. Tai ainakin se voisi olla vähän vähemmän kurjaa. Jossain vaiheessa luulin etten enää ikinä lopeta itkemistä, mutta lopetin kuitenkin ja nukuin ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen heräämättä kertaakaan koko yönä! Aamulla olikin sitten suloista herätä siihen, kun Nakke kumautti puisella tuttinauhallaan suoraan päähän.


Kävin eilen illalla metsässä kävelemässä. Olisi ollut ihana raikas sateenjälkeinen metsätuoksu, ellei viemäri olisi haissut pistävästi. Fiilistelin sitten metsää visusti suun kautta hengittäen.


Naapurin suloinen poika kävi äsken virpomassa. Pahoittelin ettei mulla ole herkkuja ja annoin kaksieurosen, ja poika kiljui niin että piha raikasi: "Äiti äiti mä sain rahaa!" Pienestä sitä jo tietää mikä tätä maailmaa liikuttaa.


Sijaistan ensi viikon töissä esimiestäni. Kolmen kotonaolopäivän jälkeen ajatus huomisesta työhön menosta tuntuu ihan hyvältä, vaikka eilen vasta Villelle julistin miten oikein odotan äitiyslomaa ja miten tällä kierroksella aion viihtyä kotona. Katsotaan... Huomenna mennään Villen kanssa treffeille Viikinkiravintolaan syömään ja jos jaksetaan niin vielä leffaan. Ihana saada vähän yhteistä kodin ulkopuolista aikaa!

Äitiydestä, lapsettomuudesta sekä eräs arkinen onnistuminen

Olin tänään ylpeä itsestäni. Heräsin kolmen jälkeen iltapäivällä yövuorolaisen unilta. Suorastaan humpsahdin lähes suoraan unesta härdelliin nimeltä koti-ilta ja äitiä ikävöinyt Nakke. Silloin kun hän on Villen kanssa ei mitään ongelmaa ole, samoin jos olemme koko porukka yhdessä. Mutta auta armias jos olen ollut osan päivää laumastani erossa: silloin saankin nauttia loppuillan lahkeessa roikkuvasta kärttyisällä äänellä narisevasta kylkiäisestä.

Yleensä tuollaisissa tilanteissa jaksan ymmärtää ja pusuttaa aikani, hermostun sitten (mielessäni), kannan Naken lelujensa pariin ja ehkä jo jupisen olis kiva juoda kahvi rauhassa..., Nakke tulee takaisin luokseni, kiipeää jalkaa pitkin ja kitisee, kannan taas lelujen pariin, tuo x kertaa, jossain vaiheessa jo tiuskaisen jotain Villelle, mielessäni olen niin kiukkuinen että kiehuu... Yleensä lopulta järjestän meidät puistoon tai lenkille ja saan itse päästellä höyryjä ja Nakke saa purkaa tarmoaan ulkona. Mutta aina se hermostuminen kuuluu kuvioon.

Mutta tänään! En hermostunut missään vaiheessa. Oikein itsekin ihmettelin itseäni, miten rauhallisena ja hyväntuulisena onnistuin pysymään. Olen siis yleensäkin ulospäin melko rauhallinen ja äitimäiseen tyyliin teennäisen reipas (tiedättehän tilanteen, kiljuvat sotkevat riiviölapset ja äiti jonka suusta hy-hy-hyp-hypähtelee huutomerkkilauseita, Kuule älä viitsi noin!, Mennäänkö u-los!, Nyt loppui se sot-ku!, Katopas mikä äitillä on tääl-lä!, jne, jne, jne.), mutta mielessäni riehuu pahatar, joka haaveilee siitä että huutaisi niin kovaa kuin ääntä lähtee NYT JUMALAUTA KAIKKI HILJAA ja pyyhkisi hyllyt tyhjiksi niin että rikkoutuvien ja putoavien esineiden ääni peittäisi kaiken muun. Tuollaisia ihan normaaleja pikku fantasioita, siis, jotka - onneksi - ovat ristiriidassa tasaisen olemukseni kanssa.

Mutta tänään siis en hermostunut. Kuuntelin kitinää kotona. Tarjosin syliä minkä huipputärkeiltä kahvinjuonti- yms. puuhiltani saatoin, mutten ottanut asiasta pulttia. Puhuin rauhallisella äänellä ilman tekoreippaita huutomerkkejä, joita sitä paitsi itsekin inhoan. Lähdettiin porukalla hakemaan Villen työpaikalta munia, koska kuten työkaveri puhelimessa veisteli, mies lähti isyyslomalle mutta munat jäi työpaikalle. Ne ovat Villen työkaverin tutun tilalta luomumunia ja saatiin niitä iso kennollinen pilkkahintaan. Nakke märisi ja kitisi ja narisi koko automatkan, viihdytin häntä kaiken kekseliäisyyteni käyttäen. Mieleni oli niin tasainen että sain siitä voimaa ja viritin Villen kanssa keskustelun* aiheesta "**yksi-vuotiaan keinot ilmaista mielipahansa, yksi-vuotiaan uhma ja oman tahdon heräileminen" (*eli minä pulputin kuin käymistilassa oleva viiniämpäri ja Ville murahteli ratin takaa vaimon pitämiin odottaviin taukoihin; **seminaarin aiheesta teille tarjoilee ambra...).

Jäi kyllä hyvä mieli. Ulkoisesti käytökseni ei varmaan eronnut aiempien vastaavien tilanteiden käytöksistä mutta mielen tasainen vakaus tuntui virkistävältä. Aion kokeilla toistekin.

Olen puhunut ystäväni kanssa paljon lapsettomuudesta, josta hän joutuu kärsimään. Lapseton on terminä vähän jännä, se aiheuttaa mielikuvan jonkin puuttumisesta ja tuo negatiivisia kaikuja, mikä ei päde niihin ihmisiin jotka omasta tahdostaan eivät toivo elämäänsä lasta. Minun mielestäni, jos ihmisellä ei ole mitään erityistä halua saada lapsi voi olla parempi olla ilman. Jos ei toivo lasta ei ole mistään vajaa vaan elämä on rikasta, mielenkiintoista, hankalaa, ihanaa, mutkikasta, täyttä elämää (jos siis on riittävästi hyviä ihmissuhteita elämässä. Mutta sama pätee vanhempienkin elämään - oma lapsi ei saa olla ainoa läheinen ihmissuhde). Lisäksi kun miettii tätä maailmaa ja maailmanaikaa viisikin sekuntia ymmärtää, ettei lasten saaminen ole varsinaisesti ainakaan järkevää.

Lapsettomuus sen sijaan - syvä riipaiseva halu, tarve olla äiti, jatkuva nakertava ahdistus siitä miten tuo tarve ei toteudu, miten kaikkia jo olemassa olevia äidin tunteita ja tarpeita ei pääse toteuttamaan. Puhun tässä äideistä, koska luulen, että yleisemmin nainen voi kokea itsensä äidiksi vaikkei lasta olisikaan, elää vahvasti ns. äidin tunteita, mutta miehet kasvavat isyyteen lapsen synnyttyä. Siis huom: yleisemmin, useimmat, minun mielipiteeni/ ajatukseni - pidäthän nuo termit mielessä kun luet näitä mietteitäni. En todellakaan halua julistaa mitään enkä halua että kukaan joutuu vetämään hernettä nokkaansa tästä usein moniulotteisesta ja kipeästä lapsettomuus-aiheesta minun pohdintojeni takia. 

Toivon kaikesta sydämestäni ystävälleni omaa pikkuista, jonka kanssa saa kokea kaikki ne tunteet joiden idut sielua jo kiusaavat, vaikka eihän minun toiveellani tietenkään ole juurikaan vaikutusta asioihin. Juurikaan, koska ei lämpimistä, myötämielisistä ajatuksista ainakaan haitaksi ole.

Minulle äitiys sopii. Tarkoitan minun mielelleni, sille joka nimenomaan äitiydyttyään niin usein kuohuu ja kiehuu mutta joka samalla ei ole enää aikoihin kysellyt elämän tarkoitusta, niin kuin ennen Nakkea usein tein. Tunnen itseni jollain tapaa ehyemmäksi, täydemmäksi, ja tuntuu hyvältä olla miettimättä ensin omia halujaan ja tarpeitaan. Elämä on vahvasti tässä ja nyt. Äitiys on minun elämäntehtäväni, vaikka samalla aristan sanoa noin, koska se vetää ajatukset kotona viihtyvään epäitsekkääseen ja lapsilleen elävään supermutsiin ja minä tarvitsen oman työni ja omat juttuni, olen heikkohermoinen ja usein itsekäs, olen kaukana "täydellisestä" äidistä. Mutta opin koko ajan, opettelen, olen tämän matkan alussa ja saan kulkea tätä lopun elämääni.

Viimeisenä vanhempainvapaapäivänä

Sadepäivä, joten retkisuunnitelmat siirtyivät. Hypin seinille. Nykyään, kun olen niin paljon kotona tuntuu suoranaiselta vääryydeltä, jos jokin valmisteltu meno peruuntuu. Sadepäivä, jolloin voisi käpertyä sohvannurkkaan tai oikein ajan kanssa leikkiä lattialla vauvan kanssa; voisi lukea hyvää kirjaa ja voisi nauttia siitä, että saa vain olla. Ja meitsillä sekoaa kohta pää. ;-)

Nakke tuossa vieressä natustaa päärynää välipalaksi ihailtavalla intensiteetillä. Hänelle tässä hetkessä on kaikki, päärynä parasta ikinä, syöminen suurta keskittymistä vaativa toimenpide johon paneudutaan joka ikisellä solulla.

Tänään on viimeinen vanhempainvapaapäivä, ylihuomenna menen töihin. Kaikki ne turhautuneet kuukaudet kotona... Nämä aurinkoiset, ihanat päivät... Alati kasvava varmuuteni äitinä - alati kasvava tyttäreni, joka ei ole enää ikinä avuton pieni vastasyntynyt joka ääni väpättäen itkee kuulostaen rikkoontuneelta työkoneelta, joka nukkuu 20 tuntia päivässä, joka on omassa vastasyntyneen autistisessa kuplassaan, jonka painoa punnitsen sairaalassa, 2875 grammaa, kirjaan luvun ylös ja itken, rakas pieni vauvani älä katoa. Rakas pieni vauvani oletko sinä totta... Nyt: syvä helpotus, syvä syvä haikeus... Aika menee eteenpäin, kaikki on katoavaista.

Kuulumisia herkkyydestä kissoihin ja sisaruudesta ensimmäiseen äitienpäivään

Rauhallinen kahvihetki: vain minä, kupillinen espressoa, blogi ja kaivinkoneen ääni. Toisin kuin voisi ajatella on tuo ääni minulle suorastaan musiikkia korville, koska se saa kaupunkilaistyttö-Naken vetämään ihania kolmen tunnin päiväunia. Mitä kovempi meteli sitä syvempi uni! Toivon ettei naapureiden piha tule koskaan valmiiksi.

Katsoin eilen Duudsonit tuli taloon -ohjelman, ja siinä lopussa vilautettiin seuraavaa jaksoa jonka päähenkilönä on pahasti koulukiusattu Eemeli-poika. Olen nyt sitten miettinyt suunnilleen vain sitä poikaa ja tuntenut suurta myötätuntoa ja sääliä. Miksi pitää olla kiusaajia, miksi, miksi! Verkkokalvoilleni on tatuoitunut kuva kyynelsilmäisestä, sieluaan myöten säikähtäneen näköisestä Eemeli-pojasta.

Olen aina ollut herkkä, mutta tämä äitiys on vahvistanut sitä piirrettäni potenssiin sata. Ei oikeasti mene päivääkään, ettenkö joutuisi ajattelemaan "kaikkia maailman sorrettuja, poljettuja ja heikkoja", niin kuin äskettäin itselleni puuskahdin. Tyyliin jos radiossa sanotaan että siellä ja siellä nälänhätä voimistuu, kuvittelen mielessäni nälästä sairaan lapsen niin elävästi että omaan sydämeen sattuu ja nälkä miltei korventaa omaa vatsaa. Tuntuu että aivan tuloillaan on sata miljoonaa kyyneltä mutten itke niitä, mietin vain, koko ajan mietin vain.

Välillä olen miettinyt, pitäisikö mennä juttelemaan vaikka neuvolapsykologille, jos hänellä olisi jotain vinkkejä miten saisin vähän kovetettua itseäni. Mutta en taida kuitenkaan viitsiä, kun varmaan ajatukset normalisoituvat kunhan hormonitkin palautuvat taas imetyksen loppumisen myötä normitasolle, ja tietysti varmaan töiden aloituksellakin on positiivinen vaikutus, kun ei vain päivät pääskytysten mieti omia juttujaan. Ja siis herkkyys on mun mielestä tosi jees ominaisuus, siitä en edes haluaisi eroon, vaikka nyt meneekin vähän yli. 

Kissat muuttivat eilen kesäkotiinsa Naken kummisedän äidin luokse. Tämä oli kuulemma jo oikein ihastunut kesäkämppiksiinsä ja olen varma, että kissoilla on siellä hyvä olla. Varmaan myös saavat toisistaan turvaa näin alkuun uutta paikkaa ihmetellessään. Minusta tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta täällä kotona, vaikken varsinainen kissalover olekaan aikoihin ollut. Ovathan ne silti perheenjäseniä, kaikkine rasittavine yökolisteluineen, sohvanrepimisineen ja tappeluineen.

Vietin melkein koko maanantaipäivän siskoni seurassa. Tuntuu että pitkästä aikaa meillä oli aikaa toisillemme, ihanaa! Tavattiin kaupungilla ja pienen kaupoissa pyörimisen jälkeen käytiin Töölössä Tokio 55 -ravintolassa lounaalla. Taivaallisen hyvää sushia! Melkein kuola valuu kun mietin. Aaaah mmm! Kivaa oli myös jutella ja varmaan pari tuntia meillä siellä vierähtikin. Sitten koitti parin tunnin hajurako toisistamme, kun sisko pakkasi seuraavan päivän matkustuskamojaan matkatavaroitaan kotonaan ja minä kävin pyörähtämässä omassani, ennen kuin lähdin hakemaan häntä ja tultiin Prisman kautta meille. Illalla käytiin vielä Mäkkärissä, olipas hyvää mättöä pitkästä aikaa ja kaiken kaikkiaan vitsit miten kiva päivä!

Seuraavana aamuna kello herätti 04:30. 04:45 oltiin jo autossa matkalla kohti lentokenttää. Siskoni muutti kesäksi ulkomaille, mikä on hänelle hieno tilaisuus mutta aiheuttaa varmasti monia orpoja oloja minulle täällä. Mutta niinhän se menee, että jokaisen on seurattava omia polkujaan ja tehtävä mitä on tehtävä, ja perhe on ja rakastaa vaikkei nähtäisi sataan vuoteen. 

Lentokentältä tultuani pääsin vähän nolaamaan itseäni, kun olin epähuomiossa räppässyt hätävilkut päälle eikä aavistustakaan mistä ne saa pois! Ihmettelin aikani pihassa ja ajoin sitten läheisen huoltoaseman pihaan, ajattelin että kyllä varmaan kohta joku tulee tankille ja osaa auttaa minua. Luin auton ohjekirjaa ja hihittelin välillä hysteerisenä ja lopulta saapui pelastajani valkoisella autollaan. Vuolaasti kiittelin häntä ja tunsin itseni aika tyhmäksi, mutta ajattelin sitten että voin joko nolostua tai sitten en, häpeäkinhän on vain tunne ja minä hallitsen omia tunteitani en ole niiden vietävissä, enkä sitten nolostunut. Aikamoista psykologisointia kello viideltä aamulla eikö!

Tänään, kunhan Ville tulee töistä, lähdetään porukalla äänestämään. En ole yhtään kiinnostunut koko vaaleista enkä niistä juurikaan ymmärräkään (eikä mun ehdokas sitä paitsi ikinä pääse missään vaaleissa läpi), mutta koska demokratia on IHAN JEES HOMMA niin pitäähän sitä käydä kansalaisvelvollisuutensa -oikeutensa täyttämässä. Siitä voisin jatkaa salille nyt kun Ville ja Nakke eivät enää tarvitse minua mihinkään iltahommiin, yhhyy, yhhyy, yhhyy.

Vielä pari sanaa äitienpäivästä! Ensinnäkin oli ihanaa pyöriä rakkaan ystäväni ja hänen maailman suloisimman tyttärensä kanssa kaupungilla. Käytiin hakemassa ruusukimppumme, ihailtiin kaunista kesäistä Helsinkiä ja mentiin sitten kahville. Tyttösemme pitivät huolen, ettei kovin syvällisiin keskuteluihin tullut juututtua, kun Nakke keikkui polvellani ja oli vailla milloin maissinaksua, milloin sosetta, ja ystäväni melkein kaksi-vee tutkaili kiinnostuneena ja sirkeänä mitä ympärillä tapahtuu. Perus lasten meininkejä, siis, ja mielelläni lähden toistekin tuolla kokoonpanolla kahvittelemaan ja kartsalle pörräämään.

Kotiin tultuani Ville kattoi meille kahvit ja itse leipomansa kakun, joka oli koristeltu "äitiyden alkulähteen mukaisesti ja myös eilen päättyneen imetyksen kunniaksi" tissiksi. Otin tietysti heti ison palan nänniä, hoh hoh. Illalla käytiin vielä läheisessä metsässä kävelyllä koko porukka ja Naken mentyä nukkumaan katsottiin Villen kanssa Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelua ja juotiin kaljaa. Ei siis mansikoita, shampanjaa eikä korulahjoja vaan juuri minun näköinen äitienpäivä. ;-)

Heippa imetys, well hello there vaatekaapin täydennys...

Nyt se imetys on sitten päättynyt! Nyyh, nyyh, nyyh. Eilen iltapalalla Nakke kiskoi korviketta nokkamukista siihen malliin, että ajattelin, ettei hän enää ainakaan maidon takia tissiä tarvitse. Iltapalan jälkeen laskin hänet omaan sänkyyn, kietaisin kapaloon ja huokaisin hyyyviin syvään: tässä sitä ny tassutellaan seuraavat tunnit ja kuunnellaan tissinikävä-itkua... Ja sitten Nakke katsoi pari kertaa hämmentyneen näköisenä ympärilleen, kaivautui syvemmälle kapaloon ja antoi silmien lupsua kiinni. Seisoin hölmönä sängyn vieressä joitakin minuutteja ja lähdin pois, Nakke jäi näpertämään harsoa ja odottamaan unta.

Siunattu, siunattu tyttäreni. Pieni sunnuntailapseni.

Minä itkin tikahtumaisillani, ja nauroin, ja taisin käyttäytyä kuin sekopää. En voi uskoa että imetys on loppunut! Ihan oikeasti, vastahan se alkoi. Nämä viimeiset neljä kuukautta, kun imetys on oikeasti sujunut, on se ollut suorastaan voimaannuttavaa minulle. Olen imettänyt kavereiden luona sohvannurkassa, Sanomatalon aulassa ja ravintoloissa, mitä en todellakaan olisi voinut syksyllä kuvitella voivani koskaan tehdä. Olen omalla kehollani ruokkinut lapseni ja se on ihan maailman siistein juttu!

Aika siistiä on myös se, että nyt saan taas ottaa koko vaatekaappini käyttöön. Täytyy myöntää, että aika nopeasti mun kyyneleet kuivui kun Ville ohimennen lausahti, nyt et sit joudu enää käyttää imetysrintsikoita. Viivana olin yläkerrassa vaatekaapilla ja hallelujaa!, sen lisäksi että yksiä lukuunottamatta kaikki aiemmat rintaliivini sopivat (Well hello there, pitsi, satiini, kauniita värit ja kaarituet!) laajentui vaatevarastoni ainakin kymmenellä vaatekappaleella. Tiedättekös, helpottaa aika hemmetin paljon pukemista kun ei tarvitse ottaa lähtökohdaksi sitä, miten saa pullautettua rinnat esiin mahdollisimman nopeasti ja näppärästi. Kumma juttu, mutta näin se on. ;-)

Kohta Naken kummitädin ja hänen pienen tyttönsä kanssa kaupungille. Käydään hakemassa ruusukimput näin äitienpäivän kunniaksi. Moderni äiti hoitaa kukka-asiansa itse!

Epänainen ristiriidassa

Pari viikkoa blogittomuutta on mennyt kuin huomaamatta. Ensin vanhempani olivat meillä viikonlopun, sitten menimme Naken kanssa heille viikoksi, Ville tuli meitä hakemaan. Vierailin kahden eri serkun luona ja ihastelin heidän pieniä tyttöjään, sain ehkä vähän vauvakuumeen kun pääsin nuuskuttelemaan kaksikuista pikkuista. Ei siitä ole pitkä aika kun Nakkekin oli sellainen, hauras, pieni, kädet nyrkissä, vaikka muistikuvat ovat jo nyt haaleita. Viikko sitten heräsin kurkku kipeänä ja nyt olen vieläkin nuhainen ja yskäinen, ja mikä inhottavinta, perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin  k a m a l a a n  vatsatautiin. Vielä viime yönäkin oli vatsa sekaisin, vaikkei onneksi oksentaa enää tarvitse. Ville oli koko eilisillan nuupallaan ja niin sitten yöllä tauti otti hänestäkin vallan. Toivon sydämestäni, että pikku-Nakkeen ei tauti tartu - pitää vain luottaa rintamaidon tarjoamaan hyvään vastustuskykyyn.

Välillä tuntuu, että olen korviani myöten täynnä tätä kotiäitiyttä, tätä miten kuviot ovat pienet, ylimääräistä rahaa ei ole, siivoan sataan kertaan samoja nurkkia ja kierrän samoja reittejä ruokakauppaan, lillun ajassa kuin mikäkin aikatyhjiöön marinoitu kotiin säilötty epänainen. Takerrun töistä tulevaan Villeen kuin verenhimoinen vamppyyri vaikka oikeasti haluaisin olla vapaa, riippumaton, voimakas, upea. Kuningatar joka pyörittää tätä koko paskaa, ei pelastusta odottava prinsessa, niin kuin facebookista jonkun kiertokuvan bongasin. Ja silti, täytyy sanoa: hyvin mä vedän. Siihen nähden, että tämä kotonaolo oikeasti hajottaa, olen mielestäni melko hyvällä mielellä ja asenteella. Kaipaan niin paljon kaikkea että olen näivettyä, mutten näivety vaan porskutan eteenpäin, menen, teen, hymyilen, joka helvetin päivä yritän. Pienen henkisen olalle taputuksen sain lauantaina, kun kärsiessäni vatsatautiani ja Villen hoitaessa vauvaa hän totesi, on tämä kyllä aika raskasta hommaa. Että nii-in, ja sitä mä teen joka päivä, ja samalla yritän olla hyvä vaimo ja hyvä kodinhengetär. 

 

Yritän, yritän, yritän.

Katkeria, rumia ajatuksia, katkeria, rumia ajatuksia.

Samalla inhoan aivan sydämeni pohjasta tätä uutta katkeraa, ruikuttavaa puolta itsessäni. Kun katsoo toiselta kantilta niin helppoahan tämä kotielämä on, helppoa kuin heinänteko, vauva on helppo ja ihana, koti kaunis, päivissä vapaus. Kohtahan se työhön paluu koittaa ja sitten voi itkettää se. Välillä vaan tuntuu että olen näkymätön epänainen joka hoitaa kaiken koska on niin tyhmä, vaikkei miksi voisi olla: koska on niin hyvä. Koska osaa, voi, saa. Ehkä tarvitsisin jotain irtiottoa, pääsisi vaikka päiväksi nuuhkimaan uusia tuulia, olen ollut kuusi kuukautta kotona. Mietin mummoani jolla oli yhtaikaa viisi alle kolme-vuotiasta ja isommat muksut päälle, navetta ja iänikuinen pihapiiri, josta poistuttiin kylälle vain lapsilisäpäivinä neljä kertaa vuodessa. Huh hu huh, minä hemmoteltu kermaperse...

Ja koko ajan taustalla: voi miten tuo lapsi kasvaa, missä mun vauva on, rakas pieni, pysäytetään aika ja ollaan tässä, anna äiti pussaa ja paijaa. Nukutaan sylikkäin sohvalla keskellä päivää, ei meidän tarvitse mennä minnekään. Rakas pieni linnunpoikani, älä kasva niin nopeasti, ole äitin sylissä, ole siinä vain, niin. Tässä hetkessä on kaikki maailman onni ja ihanuus, sinä pikkuiseni olet kaikki maailman onni ja ihanuus. Kaikki on toisarvoista sinun rinnallasi - ja silti.

Ylämäki alamäki ylämäki alamäki...

Jotenkin erikoinen päivä. Surua ja iloa, mielentyyneyttä ja myrskyajatuksia. Oikeasti välillä tuntuu että sekoan tähän kotonaoloon ja omiin kehää kiertäviin ajatuksiini, ja silti samalla haluaisin vain pysäyttää ajan tähän: kun kaikki on hyvin, Nakke ihanan pieni, äidin tai isin syli riittää aina lohduttamaan ja koko perheen on hyvä olla kotona. Kai sitä vain on sellainen, että aina ja aina se ruoho on siellä aidan takana vihreämpää. Vaikken kyllä yhtään haluaisi olla sellainen ihminen.

Aamulla nukuttiin koko perhe puoli kymmeneen, ah. Yö menikin vähän niin ja näin, Nakke heräsi usein höpöttelemään ja oli lopulta meidän vieressä enemmän kuin omassa sängyssään. Niin on ollut usein viime aikoina ja jotenkin on niin ihana nuuskutella vauvan tuoksua koko yö, ja kohdata heti herättyään ne loistavat tähtisilmät ja hymyilevä suu. Tiedän, lällyä. Mutta Nakke vain on jotain niin ihanaa että vieläkin melkein päivittäin pysähdyn ihmettelemään, olenko oikeasti tuon pienen tytön äiti ja miten minulla ja Villellä on käynyt näin valtava onni.

Päivällä touhusin kotihommia ja lähdin sitten salille, pitkästä aikaa. Ville ja Nakke tulivat saatille, mikä oli kiva. Paino oli nyt treenin jälkeen 85,65 kiloa eli pikkuisen mennyt alaspäin. En voi todellakaan kehua syömisillä olevan osuutta asiaan (t.miss herkkuperse) mutta varmaan lähes jokaisen aamuni aloittaut kahvakuulatreeni on vähän vaikuttanut. Neljä kiloa vielä raskauden alun painoon, pitäisi nyt taas vähän ottaa itseäni niskasta kiinni. Tosin äskenkin leivoin porkkanakakkua ja salin jälkeen tehtiin pizzaa, mulle kasvis- ja Villelle tonnikala, että niin, tämäkin dieetti alkaa sitten vissiin maanantaina.

Kuntoilujutuista puheenollen, olen satuttanut kahvakuulaillessa vasemman polveni. Se on muuten ihan normaali, mutta portaita kävellessä ja muita vastaavia liikkeitä tehdessä vihlaisee ikävästi sivulta. Ei olekaan tainnut ikinä olla polvi kipeänä ja täytyy sanoa että aika häijy kipu. Ja erikoinen, kun salillakin juoksin 20 minuuttia ihan rivakkaa intervallia ja sitten en pystynyt tekemään sellaista takareisiliikettä edes kevyillä painoilla, kun vihlaisi niin ilkeästi.

Olen tänään TAAS liikuttunut kyyneliin, kun Ville on niin ihana isä Nakelle. Jotenkin heillä toimii yhteispeli koko ajan enemmän ja enemmän niin että tuntuu välillä, että äiti jää siitä paletista ulkopuolelle. Sanoinkin eilen itsesääli äänestä tihkuen, miten Villen elämän ykkönen on Nakke, kakkonen Kirppu, kolmonen tietokone jne, sitten pitkän listan hännän huippuna: vaimo. Itsesääli rocks... Ja ei, en vaihtaisi mihinkään Villen ja Naken suhdetta, se on niin kaunis että nytkin meinaa itkettää. Tuntuu, että Nakke on onnekas ipana kun on näin rakastavat vanhemmat - ja aika onnelliselta tuo onnekas vaikuttaakin, onnelliselta, luottavaiselta, rauhalliselta pieneltä mussukalta.

No niin, lässytys seis... 

Ville on nyt yövuorossa töissä. Huvitti huomata, miten usein ärryn Villen tietynlaiseen leväperäisyyteen, siihen miten leikkuulauta jää täyteen muruja, matto täyttyy ulkoa tultua hiekalla ja kesällä ostettu pesukone odottaa vieläkin loppuasennustaan. Kiroilen varmaan joka päivä mielessäni, miten on se helvetti kun ei voida tehdä kerralla kunnolla ja miten miksi ihmeessä pitää ryhtymällä ryhtyä asioihin kun monet on niin pieniä että ne hoituisivat ihan minuutissa tai parissa, kun vain kävisi toimeen. Mutta, auta armias kun olen yksin: ihan olen se sama mustankiiltävä pata joka kattilaa tämän tummista kyljistä solvaa... Äskenkin sitä porkkanakakkua leipoessani oli kyllä sellaista sotkua että huh, ja sellaista hälläväliä meininkiä että hu hu huh... Kännykkä on rikki ja senkin parissa suoritin erinäisiä lyhytnäköisiä ratkaisuja, aivan kuin kotikonstein muka saisin huollon kierrettyä.

Sain illalla kuulla ystäväni appiukon poismenosta. En tietysti tunne koko ihmistä, mutta tuli silti surullinen mieli miettiessäni ystävääni ja tämän miestä, heidän lastaan joka menetti ukkinsa, leskeksi jäänyttä vaimoparkaa... Niin kovin lyhyt on tämä elämä, lyhyt ja rajallinen. Se on nyt, tässä ja ennen kuin minäkään huomaan olen jo vanha ja katson aikaa taaksepäin, muistelen tätäkin vuotta, teen tiliä ja ihmettelen, näinkö lyhyt tämä elämä olikin.

Jonkinlainen lopputulema

Olen miettinyt miettimästä päästyäni tätä vauvan kanssa kotona oloa, sen merkitystä ja mielekkyyttä. Ja tiedän, kuulostan siltä kuin olisin ollut jonkun viisi vuotta kotiäitinä, en tätä seitsemää viikkoa. Ja tällä hetkellä kaikki pohdintani kaartavatkin tuon seitsemän puoleen: minun Nakkeni on jo seitsemän viikkoa! Aika menee niin nopeasti! Kohta se alkaa kävellä ja menee kouluun yms. äitihöpinää, mutta ihan totta ja oikeasti tuntuu: KOHTA SE ALKAA KÄVELLÄ JA MENEE KOULUUN! Nytkään minulla ei ole enää ikinä elämässäni ihanaa pientä viikon ikäistä Nakkeani, joka itki alaleuka väpättäen ja joka piti päivin ja öin herättää syömään. Voi hyvä Luoja että itkettää kun mietin... Ei enää ikinä tässä elämässä pientä vauvaa jonka 50 senttiset vaatteet lököttää ja jolle pitää antaa pullosta lisämaitoa, ja joka on niin kertakaikkisen avuton ja säälittävän suloinen pieni rääpäle. Eihän hän varsinaisesti nyt vielä kävele, mutta kannattelee jo päätään, hymyilee, ei viihdy makuuasennossa eikä yksin, komentaa nopeasti jos joku asia ei ole mieleinen ja pitää todellakin huolen että saa maitonsa... Mitenkähän seuraavan seitsemän viikon kuluttua?
 

Tyrskin täällä liikutukseeni tikahtumaisillani. Äitiydessä on vähän sama juttu kuin rakastumisessa: miljoonat ja miljoonat ovat kokeneet sen aiemmin ja silti se on niin ainutkertaista ja ihmeellistä itselle, ja kun sitä yrittää kuvailla sotkeutuu niihin samoihin iän ikuisiin kliseisiin joihin jo tuhannet ennen...  Muistan kun kokiessani ensirakkauden 19-vuotiaana löysin vanhoja japanilaisia haikuja, ja se miten niissä kuvattiin rakastumisen raastavaa tuskaa oli kuin suoraan läpättävästä teinitytön sydämestäni, ja olin kuin lekalla päähän lyöty että mitä helvettiä, joku muukin on kokenut tämän ja jo tuhat vuotta sitten?! Nytkin katson äitejä bussissa, kaupassa ja siinäpä se tämän hetken arkinen elämänpiirini olikin, ja ihmettelin miten tuo ja tuokin on synnyttänyt pää punaisena ja pullauttanut sitten palkintona kaikesta kärsimyksestä verisen vauvan ulos sisuksistaan, ja miten tuokin on hyökännyt yöllä pinnasängyn luo koittamaan hengittääkö se varmasti, ja miten tuokin on nukuttanut pientään tunti tolkulla otsasuoni tykyttäen ja rääkypetterin lopulta nukahdettua jäänyt vain haltioituneena tuijottamaan, miten ihana, kaunis ja pieni se on...

Imetyshormonit pistävät päätäni sekaisin ja itken melkein joka päivä. Joko liikutus lyö yli positiivisissa tunteissa tai sitten maailmantuska on niin väkevää, ettei voi olla tirauttamatta pientä itkua. Tuntuu niin väärältä, miten maailmassa on kaltoinkohdeltuja lapsia, miten, miksi, MIKSI! Tahtoisin pelastaa heidät kaikki enkä pysty yhtäkään, ja se on melkein enemmän kuin voin kestää. Lukiossa masennuin kuin mietin päivät pääskytysten kaikkea pahaa mitä on ja itkin joka päivä tunteja päiväpeittoni märäksi, ja tuntuu että nyt voi käydä samoin ellen saa päätäni järjestykseen. Tai en tiedä masennuksesta, aika vahva sana vahva tila, mutta ainakaan tässä jatkuvassa miettimisessä ei ole mitään mieltä. 

Eli, kaikesta tästä rakkaudesta maailmantuskaan poukkoilevasta selostuksesta siirtymä siihen, mitä nyt ajattelen tästä kotona olosta. Ensinnäkin: tympii. Vaikka Nakke osoittaakin jo enemmän luonnetta ja tahtoa (muistelen lämmöllä muutaman viikon takaista, kun hän viihtyi parikin tuntia sitterissään käsiään heilutellen ja valppaana ja tyytyväisenä ympärilleen katsellen) ja vie näin ollen enemmän aikaani, on päivissäni kuitenkin paljon tyhjiä tunteja. Sitten käy niin, että siivoan kuin hullu ja vittuunnun siitä, ettei puurtamistani huomata. Oikeasti olen nyt miettinyt, että vähempikin siivous riittäisi ja että pääasia kun pitää tavaramäärän aika vähäisänä, niin ei muodostu sellaisia hirveitä läjiä sinne sun tänne. Muuten siivoan minkä siivoan ja olen odottamatta kiitoksen sanoja (vaikka, rehellisyyden nimissä: niitäkin joskus saan, ainakin jos itse vähän vaadin), koska ei kai herranen aika sentään päivieni merkityksellisyys voi riippua siitä, lausuuko mies kiitoksen vai ei!! Oikeasti ihan oksettaa kun kirjoitin tuon.

Toiseksi: tympimisestä huolimatta, tämä on ainutkertaista aikaa. Monessakin mielessä, esimerkiksi enää ikinä minulla ei tule olemaan tätä pientä vauva-Nakkea jonka kasvua ja kehitystä seurata eikä toisaalta enää ikinä tällaista breikkiä työelämästä. Vaikka saisimme vielä toisen lapsen on minua silloin työllistämässä tuo jo olemassaoleva bebe ja tällaiset päivät, kun nukun vauva kainalossa aina kello kymmeneen, käyn ennen Villen töitä salilla, saan kotiin tultuani vauvan unille ja edessä aukeaa tuntisotalla luppoaikaa, on ainutlaatuista... Hullu on ihminen jos ei tällaisesta nauti! Lisäksi, kun eihän tämä kotonaolo ikuisesti kestä vaan jo vuoden päästä olen todennäköisesti kädet kyynärpäitä myöten sorvin ääressä, on parasta ottaa tästä kaikki irti nyt. Vähän karsia projektejani, vähän enemmän ottaa päikkäreitä vauva vatsan päällä, vähän useammin hiljentyä tuon hartaasti toivomani elämän ihmeen ääreen.

Itkijänaiset kahdessa polvessa

Lenkkeilyä, kotitöitä, herkuttelua, siitä on viime päivät tehty. Olen tehnyt hyviä ruokia, lauantaina sellaista riisi-kana-pekoni -juttua, tänään pasta carbonaraa. Tähän pitäisi varmaan sanoa, että hyvää laihdutusruokaa ja onko se ihmekään kun ei paino tipu ja heh heh heh, mutta en ole nyt sillä tuulella. Sitä paitsi paino tippuu, hitaasti mutta kuitenkin, viime viikolla puoli kiloa.

Nakke itki eilen ensimmäistä kertaa kotona. Kyllähän hän tietenkin itkee esimerkiksi herätessään tai kun tutti tippuu tai mahaa kipristää, mutta se on erilaista itkua, enemmän sellaista hei huomaathan minut autathan minua, ja lakkaa heti kun otetaan syliin/ nostetaan tutti/ saa liiat ilmat vatsasta pihalle. Eilen hän itki selkä kaarella niin että oli tikahtua, yritti syödä, ei pystynyt siinä itkultaan, itki aivan hysteerisesti. Ville keksi että käyn lypsämässä vähän maitoa pulloon ja se onneksi auttoikin, ja saatuaan pullomaidon Nakke malttoi keskittyä imemiseen ja nukahti sitten siihen. 

Emme hoitaneet tilannetta kovin tyylikkäästi: minä purskahdin itkuun ja Ville tiuskaisi vauvalle. Jälkeenpäin mietin, että siunattua että meillä on tuo helppo ja rauhallinen lapsi, mutta näinköhän me muunlaisen kanssa osaisimme ollakaan. Että on annettu jaksamisen ja osaamisen mukaan... Saamme olla kiitollisia.

Tänään olemme varmistaneet pienelle enemmän unta. Ensin puolentoista tunnin vaunulenkillä, sitten syömisen jälkeen takapihalla vaunuissa ja nyt taas syömisen jälkeen Villen sylissä. Eilen unet jäivät vähäisiksi, meillä oli vieraita eikä Nakke malttanut nukkua, torkahteli vain sitterissään. Yöllä unta riittikin sitten ennätysmäärä. Väsynyt pieni, ja väsyneen pienen iso poru.

Äsken lakkasin kynnet ja kun lakka kuivuu käyn pyykkituvasta hakemassa pyykit. Sitten ehkä vielä iltalenkille ennen tv- ja pastailtaa. Kivaa alkanutta viikkoa!

Myrskyn jälkeen

Vuosisadan riita maanantaina, se vain jatkui ja jatkui ja itkin niin että pää oli kipeä vielä seuraavana päivänäkin. Tuntuu että kaikki likapyykki tuli käännettyä ja tuuletettua, moneen kertaan... Jälkeenpäin takerruin Villeen kuin hukkuva, itkin lisää, käperryin häneen unessakin, vihasin koko riitaa vaikka tiesin että sen piti tulla, että se auttoi asioita eteenpäin.

Eilen kävelimme Seurasaaressa lintuja ja oravia syöttäen, mikä onkin sopivan pehmoista riidanjälkeistä puuhaa... Koko päivän yllä leijui jotenkin alakulo, vaikka kaikki olikin hyvin, asiat selvitetty ja kevään ensimmäiset jäätelötötteröt... Väritkin tuntuivat kirkkaammilta, kaikki aistini olivat terävämmät, niin että illalla videovuokraamossa olin kiljahtaa ääneen, "eikö olekin huumaava karkintuoksu!". Katsoimme elokuvan Piin elämä, oli hyvä päivä, kiva päivä, surullinen päivä.

Tänään piti lähteä aamusta aikaisin viemään autoa huoltoon. Korjaaja puhui meille englantia ja puhelimeen espanjaa ja kuuntelin mahaani silitellen Villen ja hänen keskusteluaan, ja äkkiä minuun iski kuin lekalla lyötynä rakkaus Helsinkiä kohtaan. Että aamulla yhdeksältä voi päätyä puhumaan englantia espanjalaisen miehen kanssa! Se olikin ainoa anti sillä reissulla, sillä huollon ajankohtaa jouduttiin siirtämään laitevikojen vuoksi. 

Ajelimme Kannelmäen Prismaan ja toteutimme fantasiani autoilevasta perheestä marketissa (...), ja kassalla meinasin pyörtyä kun ostokset tekivät 90 euroa. Kyyläsin kuitin läpi moneen kertaan varmaan kamalan epäluuloisen näköisenä, mutta niin vain parista meikkituotteesta, hiusväristä, suuvedestä, kissanruoasta ynnä muista vähän kalliimmista kapistuksista tuli tuo törkeä loppusumma. 

Päivällä olin kynsihuollossa ja sen päälle kävin kaupoilla ja ostin farkut. Naurattaa itseni, kun olen käyttänyt viimeisen vuoden trikooleggingsejä ja julistanut farmarit pannaan, ja sitten suunnilleen yhtenä aamuna vain heräsin ja ajattelin että leggingsit on kamalia, täytyy saada farkut. Ja farkut myös sain. Pitkien paitojen ja tunikoiden aikakauden jälkeen on vaihteeksi kiva näyttää persettä.

Koiranäyttely ja muita juhannuksen asioita

Juhannusvapaa, päivä 5/5. Keskiviikkona loppuivat yövuorot, hyppäsin junaan ja yritin nukkua, vaihto oli Tampereella ja uneni katkonaista ja olin niin, niin väsynyt. Ilta meni horroksessa ja sitten tuli vihdoin ilta ja pääsin nukkumaan, ja nukuin onnelliset 10 tuntia unia näkemättä. Ja niin oli taas yövuororytmi käännetty.

Torstaina oli ukin hautajaiset. Pukeuduin mustaan ja itkin, kun mahtipontinen surumusiikki pauhasi ja mustiin pukeutuneet vakavat miehet, ukin pojat, kantoivat arkkua. Mietin että siinä ne on, ukin pojat, ja ne kantavat oman isänsä haudan lepoon. Se on niin kuin sen pitääkin olla, mutta onhan se nyt hyvänen aika ihan valtavan surullistakin. Isän ääni murtui laskiessamme seppeleen ja silloin minäkin murruin. Jälkeenpäin olo oli kaunis ja puhdistunut, olin jollain syvällä tavalla levollinen kun sain olla mukana saattamassa ukkia viimeiselle matkalle. Vaikken ole varma mitä ajattelen sen matkan olevan, onko mitään kuolemanjälkeistä. Nyt tuntuu että pakko sitä on olla, jotain.

Oli mukavaa tavata pitkästä aikaa serkkuja ja päivittää kuulumiset. Ollaan suunnilleen saman ikäisiä mutta valitettavan vähän tekemisissä. Illalla kokoonnuimme vielä vanhempieni luokse, katsoimme vanhoja valokuvia ja nauroimme niille, söimme rääppiäisiä ja juttelimme, ja vietin ihanan parituntisen kummipoikani kanssa leikkien. Keksin meille sellaisen pelin, jossa muovilaatikon kapealle reunalle asetellaan pieniä lelukoiria yltympäriinsä. Sitten veikataan voittajaa, jonka jälkeen vanha barbien avoautoni perutetaan laatikon kylkeen ja sanotaan dramaattisella äänellä Kooiiraanäyttely!. Leikin nimi on koiranäyttely ja minun sydämeni suli, kun oltuamme sitä jo pitkään kysyin kummipojaltani haluaako hän vaihtaa peliä ja hän sanoi ei, tää on niin kiva. Alakertaan kuului nauruni ja kiljaisuni ja siellä kuulemma naurettiin, että kumpikohan on enemmän innoissaan.

Perjantaina ajelimme naapurikaupunkiin Villen kummipoikaa moikkaamaan. Söimme hyvin, juttelimme, kahvittelimme, ja jälkeenpäin olin iloinen että kävimme. Ajoimme mitä kauniimpia pikkuteitä ja minä sanoin taas sadannen kerran ääni väristen, miten Suomi on maailman kaunein ja paras maa ja miten mikään ei vedä sille vertoja, ja Ville sanoi niinhän se on. Sitten alkoikin juhannushulinat, miehet kasasivat kokon, valmistelimme grillattavat, katoimme pöydän, nostimme lipun, grillasimme, lämmitimme saunan, istuimme pitkään lempeässä illassa ulkona syöden, juoden, jutellen, nauraen. Puhuimme haaveistamme ja matkustamisesta ja sitten ihan vain pieniä hiprakkaisia juttuja, joita kukaan ei muista jälkeenpäin.

Uimme, saunoimme siskojen kanssa rantasaunassa. Ajattelin että muistan sen tilanteen aina, käpertymisen lauteelle, koivun tuoksun, siskon iskemässä selkääni vastalla, vesien laiton, kaiken sen. Yöllä sytytimme kokon ja ihmettelin tulen voimaa, ja sitten kello olikin jo niin paljon että ihmettelin vain unia.

Lauantaina väsytti ja vesi maistui hyvältä. Pakkauduimme taas autoon ja ajelimme mummolaan, jossa opin uuden sanonnan: Noustaanko jo vai vieläkö lihotetaan emäntää. Sen voi sanoa kahvipöydästä noustessa ja minä aion ottaa sen käyttöön. Mummolasta jatkoimme Villen vanhemmille, jossa taas grillasimme, kunnes pakkauduimme taas autoon ja ajoimme toiseen naapurikaupunkiin. Hurautimme hissillä vesitornin huipulle, siellä oli lasiset kaiteet ja näköalat kymmenien kilometrien päähän. Joimme kahvit ja juttelimme ja pällistelimme hiljaista kaupunkia ympärillä.

Poistulomatkalla kävimme vielä Villen kanssa kummieni uunituoretta kissanpentua katsomassa. Se oli pieni, pörröinen ja suloinen eikä helpottanut kissavauvakuumettamme yhtään. Sitten olikin jo ilta ja vietimme sen siskoni kanssa. Grillasimme taas ja pelasimme pelejä, kävimme pitkiä polveilevia keskusteluja ja nauroimme niin että talo raikasi, ja kömmimme nukkumaan vasta yhden jälkeen.

Eilen tulimme kotiin ja täällä oli vastassa kaksi kehräävää, maailman ihaninta kissaa. Tilasimme pizzat ja kävin pizzan päälle sateessa juoksemassa ja maha painoi sata kiloa, mutta ihanaa oli silti liikkua neljän päivän ruokajuhlan päälle. Tänään kello soi 8:30 ja heräsin yhdeltätoista, uuden kännykkäni herätysääni on niin lempeä että se oikeastaan vain ehdottaa, nyt voisi herätä, mutta nuku hyvä ihminen jos vielä nukuttaa. Meinasimme mennä Cafe Regattaan aamupalalle, ollaan jo pitkään haluttu käydä siellä mutta se haave ei vieläkään toteutunut. Oli niin kylmä ja sateista että vaihdettiin lennosta suuntaan ja mentiin tuohon lähelle yhteen toiseen kahvilaan, jossa kyllä myös olen halunnut käydä. Se oli ihanan 80-lukuinen puolipaneeleineen ja edullisine hintoineen. Siellä ei ollut mitään trendikästä eikä edes musiikkia ja se oli kaikin puolin kiva paikka.

Nyt Ville lähti ajotunnille ja minä odotan ystäväämme kylään. Teemme ruokaa, toisin sanoen hän tekee, ja voin aika varmuudella sanoa että tähänkin iltaan tulee sisältymään naurua ja niitä ihania pitkiä, polveilevia keskusteluja.

Aikajanalla

Tämä on ollut kummallinen päivä. Aamulla ajauduin riitaan työkaverini kanssa. Tiuskimme parit tiuskaisut ja sitten minä halusin selvittää asian, hän sanoi että se on jo selvä ja itki. Minä itkin kotona niin että silmät turposivat päästä enkä saanut nukuttua kuin kolme tuntia. Sitten päätin, että jos hän sanoo että asia on nyt selvä, niin silloin se on ja jatkossa kuin näemme hän on minua kohtaan aivan samanlainen kuin aina ennen, hänellä ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja jos hän tarkoitti mitä sanoi, ja jos ei - se ei ole minun vastuuni. Ja aikaa myöten koko asian päälle valuu aikaa niin että se unohtuu ja menettää särmänsä, ja tuon kirjoittaessani näen mielessäni lasinsirun jonka päälle hiljalleen ropisee multaa ja siellä se siru on, mutta ei se enää viillä, kaikki on hyvin kaikki tulee olemaan hyvin, ei se enää viillä. Riidaksi paisunut asia ei ollut iso, mutta tapa jolla puimme sitä oli lapsellinen ja ilkeä. Sanoin sata kertaa, että voidaanko selvittää tämä, hän sulki minut pois ja minä olen ollut niin väsynyt kaikesta tästä univelasta, että olen kuin vilttiin kääritty, pääkin pumpulia. Vähän niin kuin kova humala päällä koko ajan. Odotan sitä kikatusvaihetta. Huuleeni puhkesi tykyttävä iso herpes ja ajattelin, välillä romantiikkaa ei ole pussailu vaan se, että puoliso tuo apteekista zoviraxia.

Kaikesta tästä huolimatta ja kaiken tämän takia olen onnellinen. Maalasin äsken kynnet mintunvihreällä, ostin lakan Lontoosta kesälomallani ja olen koko syksyn miettinyt, onko mitään järkeä maalata kyntensä homeen värisiksi. Tänään niksahdin ja väri näyttää ihanalta: se on minttujäätelöä, vauvojen vaatteita, kesä, meri. Sain rakkaalta kipeältä ystävältäni viestin ja sydämessäni läikähti, hän kirjoittaa minulle sairaalasta, hän kirjoittaa minulle sairaalasta.

Tärkeimpänä asiana tänään ja toivottavasti aina on ollut se, että miettiessäni riitaamme ja kaikkea muutenkin pystyin kirkkain silmin katsomaan peiliin ja nyökkäämään: olen suoraselkäinen, pystyn, haluan ja uskallan seisoa tekojeni ja sanojeni takana. Tekisin samoin uudestaan. Se on ihanaa huomata, kun välillä olen pelännyt että kasvan kieroon, olen vinossa ja ihan siellä marginaalin laidassa rumana suttuna. En minä ole.

Joulun kynnyksellä

Joulu. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat olleet haipakkaa. Olen ollut väsynyt, alavireinen ja tympeä varjo itsestäni. Tänä maanantaina tajusin, tällä viikolla on joulu. Ehkä se johtui auringosta, joka pilkahti, tai uudesta kampauksesta jonka mukana lähti jotain vanhaa, tai sitten aika oli vain kypsä. Joka tapauksessa tunnen itsessäni sellaista ihanaa rauhaa ja iloa, että. Olo on haikea ja kiitollinen ja kaunis - olo joka kuuluu jouluun. Näihin hiljaisiin yksinäisiin iltoihin, joihin kiteytyy koko vuosi, sen kauneus, ilo, haikeus, onnellisuus, suru, kipu, myötätunto, kaikki suloisena haikeana sekametelisoppana. 

On ihanaa, että kaikki on valmista jouluun. Lahjat, koti, kissojen hoitajat, kortit, pitkä työputki takana, matkaliput, kynttilöiden loiste, ihana muisto näistä joulunajan työpäivistä: nuortemme joulun odotus, kuusi ja pehmeät valot, joka pöytä  täynnä suklaata, nauru ja pienet vitsimme työkavereiden kanssa, hyvänjoulun toivotukset, voi kyllä, nuo rakkaat, rakkaat ihmiset, ja sitten vielä, yöllä satoi lunta.

Ihanaa, levollista, sielukasta, onnellista, haikeaa, kaunista joulua kaikille. Toivon sydämestäni, ettei kenenkään tarvitsisi olla jouluna yksin, ja haluan lähettää rakkautta ja voimaa heille, jotka kuitenkin joutuvat. Haluan muistaa olla kiitollinen, että minulla on perhe, suku ja ystävät.

Ilon kautta

Voi kurjuus kun Villen pitää olla yövuorossa juuri nyt, kun sain vihdoin uuden kamerani käsiini enkä - liikuttavista pyrkimyksistäni huolimatta - saa siirrettyä kuvia kamerasta koneelle. Olisin halunnut laittaa tänne yhden huipputasokkaan videon kotikissa Kirpusta... Vähän kurjaa on myös se, ettei kamera ihan ehtinyt mukaan Tampereen reissulleni, jolla olin sunnuntaista tähän päivään rakkaan ystäväni luona. Voin kuitenkin vähän kertoa ilman kuvia. Vaikka jos olisi kuvia niin välttyisin tuhannelta sanalta - no joo, heh hee. :-D

Lähdin siis sunnuntaina töideni jälkeen hikisestä, helteisestä Helsingistä viileään Tampereeseen (ja olen ihan hukassa noiden adjektiivi + paikannimi - taivutusten kanssa. Viileään Tampereeseen? Viileälle Tampereelle? No pointti nyt varmaan kuitenkin tuli selväksi, viileää oli.). Mentiin heti syömään ja söin elämäni parhaan vuohenjuustosalaatin. Se oli mukavan ruokaisa, ehkä siksi että joukossa oli pestoa. Ja juustoa sellainen hillitön könttä. Tuosta alkoi koko vierailuni kestäneet kahteen pekkaan vietetyt ruokafestivaalit, jotka alkoivat aamuisin pekonilla ja munilla, joita ystäväni paistoi minulle kuin huolehtiva rakastaja ja sai minut tuntemaan itseni jotenkin aivan erityiseksi... Enkä kerrankin vaivautunut tuosta huomionosoittamisesta, nautin siitä ja tiesin ystäväni tietävän ettei olisi pakko; ruokafestivaaleihin jatkuen kivassa meksikolaistyyppisessä ravintolassa syömääni pekonilla, cheddar-juustolla ja jalapenoilla täytettyyn pihviin ja huipentuen kauppahallista ostamiini kuivahedelmiin, kiiviä, mansikkaa, melonipaloja, nam. Sorruimme shoppailun turmiotielle ja ostin neuleen, joka on iso ja muodoton beige möhkäle ja päällä kuin rakkaan ihmisen turvallinen syli, ja kävimme vakoojamuseossa, jossa töytäilimme hysteerisesti hihittäen seiniin ja toisiimme. Kiipesimme Pyynikinharjulle ja hortoilimme kaunista metsäpolkua takaisin. Kävimme lukemattomia pitkiä keskusteluja, kirjoista tietenkin, ja sitten kaikesta muustakin... 

Kotimatkalla junassa ajattelin, että olen taas ladattu täyteen lämpöä ja iloa ja nämä varastot eivät ihan hetkessä tyhjene. Hetkellisesti ne tyhjenivät kyllä jo saman junamatkan aikana, kun lähelleni istahti kaksi toisilleen tuntematonta miestä. He alkoivat jostain syystä jutella, toinen kertoi miten hän on nyt puolen vuoden ajan taittanut tuon saman matkan Helsinkiin, yleensä autollaan mutta nyt se pahus hajosi, pitää mennä junalla ja se on kallista kun joka päivä, mutta pitäähän tietysti mennä; vaimo on Meilahdessa sairaalassa, hän sairasti tammikuussa erään virustaudin ja sitten se ei ottanutkaan parantuakseen ja nyt hän on ollut sairaalassa jo seitsemän kuukautta, sisuskalut alkavat pettää lääkkeistä ja kaikesta, ja ovathan ne lääkkeet kalliitakin, yksikin purkki josta riittää kuukaudeksi maksaa 3000 euroa, ja maksaahan Kela siitä osan mutta jää siitä itsellekin..., ja vaimo on 46-vuotias ja hän sai uudet keuhkot keväällä, kallista se sairastaminen, on pitänyt myydä työkoneita ja huonekaluja mutta materiaahan nuo tietysti. Syksyllä kuulemma tietää että jaksaako vaimo enää elää, syksyllä tapahtuu käänne ja syksyyn on vielä aikaa, ja siksi mies käy joka päivä, koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Mutta aina kun on elämää on toivoa ja siksi pitää vaan jatkaa, mies sanoi eikä hänen äänensä ollut yhtään katkera, se oli hyväksyvä, toteava, ja samalla niin lohduttoman surullinen. Rakas vaimo, ikävä, teen mitä tahansa, että... Toisen miehen asema tuli ja yllättäen hän kätteli, pitkään, ja sanoi niin kuin itsekin olisin halunnut osata sanoa, sinulla on oikea asenne, paljon paljon voimia nyt.

Ja silloin minä käänsin pääni ikkunaan ja purskahdin itkuun.