lauantai 31. lokakuuta 2015

Vauvan yökamuna


Valvonpa tässä hämärässä huoneessa vauva sylissäni ja mietiskelen, että on tämä kyllä sieltä ja syvältä! :-D Viimeiset pari viikkoa vauva, joka ei ole missään vaiheessa ollut mikään hyvä nukkuja, on nyt oikein kunnostautunut ja herää tunnin, kahden välein itkuun ja nukahtaa vain syliin. Siis oikeasti, onko hirveämpää herätystä kuin vauvan itku! Onko kauheampaa kuin umpiväsyneenä kesken uniensa heijailla huutavaa kääröä? Olen joka herätyksessä pirun kiukkuinen ja nytkin, herättyäni 5.30 ei huvita enää mennä nukkumaan, kun rääkyherätys tulee kohta kuitenkin.


Onneksi vauvoilla on kaikkia h e l v e t i n vaiheita koko ajan, joten roikun kiinni toivossa, että kyllä näihin unihommiinkin jotain uutta twistiä saadaan. Olisi ihana olla sellainen lempeä äitihahmo joka alistuneesti hymyillen hoitaa yöheräämiset, eikä tällainen noita-akka. Mutta näillä mennään. Vauva venyttelee sylissäni onnellisena ja tuhisee niin levollisesti - lapset, nuo itsekkäät pikku pirulaiset. :-D Maailma pyörii heidän napansa ympärillä ja niinhän sen tietysti kuuluukin mennä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kahvia, röökiä ja onnellista lapsuutta


Yhden valtavan plussan eilisestä listauksestani unohdin: Eilen, kuten tänäänkin, tarjosin lapsilleni hyvän ja turvallisen päivän yhtenä lenkkinä lapsuutta, joka on kuin perusta myöhemmin rakentuvalle elämälle. Voi kun aina muistaisi nähdä nämä sinänsä pienet ja arkiset päivämme suuremmassa näkövinkkelissä.


Tänään talviaikaan siirtymisen myötä heräsimme 05.30. My ass ja voihan v... Olin niin kiukkuinen! Kaksi ulvovaa tyttöä kainalossa eli juuri sellainen sunnuntaiaamu kuin jokainen toivoisi. Sain kuitenkin kurssin korjattua aika nopeasti, kun aamuvuoroon lähtevä Ville otti Naken aamuhommat hoitaakseen, ja lopulta meillä olikin oikein kiva ja harvinainen perheen yhteinen aamuhetki. Vauva meni ekoille päikkäreilleen jo seitsemältä!


Nakke alkaa jättää päikkäreitään pois - harmillista, mutta kun nukkuu öisin kellon ympäri niin ei kai muuta voi odottaakaan kaksi-vuotiaalta. Hän myös jaksaa pötkötellä yksin huoneessaan tunnin verran ja vaikka kova höpötys aina kuuluu alakertaan asti niin selvästi tuo yksinäinen lepohetki virkistää häntä. Yleensä siis - tänään oli yhtä huutelua ja itkua koko "lepo". Sain vauvan nukkumaan ja hain Naken pötköttelemään ja lueskelemaan minun ja Villen sänkyyn peiton alle, ja olikin aivan ihana tuokio rakkaan esikoisen kanssa.


Illalla oltiin koko perhe Flamingon Naurusaaressa. N purki loputonta energiaansa ja vauva köllötteli sylissä, kerran maitoakin tankaten. Hänen imettämisensä on ilo, ainakin siinä mittakaavassa kuin imettäminen koskaan on (minulle siis). Kotona lasten nukahdettua tilattiinVillen kanssa pizzat ja katsottiin American Horror Storya - edelleen kakkoskausi menossa, en kestä jos sille toimittajanaiselle ei lopulta käy hyvin, ja muutenkin jos tuossa ei lopulta paha saa palkkaansa!! Saatanan riivaama nunna, natsilääkäri ja sarjamurhaaja, aion katsoa tyyni ilme kasvoillani jos osaksenne koituu julmuuksia! Toimittaja ja Walker, teille minä toivon kaikkea hyvää!


Näissä tunnelmissa ja hirveässä hiilaripöhnässä sänky kutsuu. Puhtaat rapsakat lakanat ja tuuletetut petivaatteet, täältä tullaan!


P.S. Hirveä kahvinhimo. Olisipa jo aamu! Välillä - en nyt, mutta silloin tällöin - himoitsen myös ihan hirveästi röökiä. En uskalla enää ikinä edes humalassa polttaa (jos nyt tulen enää ikinä olemaan humalassa), nyyh!

lauantai 24. lokakuuta 2015

Plussat ja miinukset

+ En ollut tolkuttoman väsynyt aamulla.
+ Nakke halusi aamulla halia ja kiehnätä kainalossa ennen kuin meni Villen kanssa aamupalalle.
+ Sain olla vauvan kanssa kahdestaan puolitoista rauhallista tuntia, kun Ville oli Naken kanssa kirjastolla katsomassa taikuria.
+ Tein hyvää, edullista ja nopeaa kasvisruokaa (jonka ohjeen bongasin jostain blogista): 250g spagettia keitetään, valmistuttua laitetaan siivilään odottamaan. Kattilaan iso luraus oliiviöljyä ja pussillinen pakastepinaattia sekä maun mukaan pilkottua valkosipulia öljyyn, sitten spagetit joukkoon ja vielä 200g fetaa isoina kuutioina. Valmis! Maistui koko perheelle.
+ Sain myytyä rintapumppuni viestiteltyäni n. viikon sen ostaneen naisen kanssa. Osasin tsempata imetyksessä olematta painostava hiillostaja, ja hän laittoi vielä kauppojen teon jälkeen viestiä.
+ Vauva on ollut syötävän suloinen. Hän on minun kuopukseni, meille muuttanut pieni ihme.
+ Sain siivottua ja sisustettua eteisen!
+ Imuroin.
+ Leikin Naken kanssa.
+ Olin molemmille lapsille läsnä.
+ Sain viettää kivan ja leppoisan päivän.


- Pienimuotoisesti loukkasin selkäni yöllä, kun ei tuo reilun kuuden kilon punnuksen nostelu makuuasennossa monta kertaa yössä aivan pöhnässä ole maailman ergonomisinta hommaa. Onneksi burana laukaisi pahimman jumin!
- Vedin herneen nenään kun lähdettiin ulos ja vauva huusi ja Nakke, noh, ei tehnyt mitään, mutta tiuskaisin hänelle hanskasta kadonneen peukalon takia. Kaduin kyllä heti jad melkein heti pyysin anteeksi ja pussasin posken märäksi, ja hän hymyili niin nätisti että sydäntäni vihlaisi.
- Muistelin vanhoja asioita ja olin apeana.
- Muistin taas miten inhoan liikakilojani, etenkin mahamakkaroita ja jenkkiksiä.
- Maksoin laskuja ja tilille ei jäänyt yhtään rahaa.
- Suupielessä on kipeä herppes tms.
- En jaksaisi käydä suihkussa. Ainakaan en pese hiuksia! (t. Kapinallinen...rasvatukka. No mutta perunajauho pelastaa!)

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Riittämätön, riittävä


Täytettiin eilen Villen kanssa sellaista neuvolan voimavarakyselyä (Villen suureksi riemuksi, haha) tämän aamuista nelikuukautis-neuvolakäyntiä varten. Kyselyssä oli yhtenä kohtana jotenkin että "koetko olevasi riittävän hyvä äiti" johon spontaani vastaukseni oli: Osittain eri mieltä. Ville tätä kovasti ihmetteli, mikä helli riittämättömyyden tunteiden täyteistä mieltäni.


Tahtoisin ehtiä ihastella vauvan huimaa kehitystä - minun pikkuiseni rakkaani kuopukseni on jo lähes tuplannut syntymäpainonsa, liikkuu lattialla akselinsa ympäri ja kääntyy ympäri sekä vatsaltaan että selältään. Hän on oppinut huutelemaan vaativasti kaivatessaan seuraa eikä enää hyväksy ohimennen laitettua tuttia ja poskelle nakattua pusua. Hän ansaitsisi niin paljon enemmän, ihastusta, syliä, halia, pusua, haltioituneen ja lääpällään olevan äidin jolla on a i k a a .


Ja entäs Nakke sitten! Hän on niin mahtavassa iässä, niin hurjan aktiivinen, niin ääriään täynnä elämisen riemua ja kuplivaa täysillä tekemisen meininkiä. On surullista, että juuri kun hän on iässä jossa hänen kanssaan oikeasti voisi tehdä jotain mistä molemmat nauttivat (sori vauva! Vahvuuteni ei ole vauvanhoidossa) ei minulla ole siihen aikaa. Teen koko ajan jotain enkä saa mitään valmiiksi; teen fyysisesti ja henkisesti usein voimieni rajoilla ja saan silti niin surkean harvoin kokemuksen siitä, että olisin tehnyt hyvää.


Tänään puhuin näistä ajatuksista neuvolassa ja pienen hetken pelkäsin pillahtavani itkuun. Kotona mietin että ei jumalauta, tämä on minun elämäni, ei voi olla että jatkuvasti koen olevani jotenkin huono kun en todellakaan ole. Aivan hetken mielijohteesta passitin Villen ostamaan korviketta vauvalle, jolla alkoikin olla sopivasti nälkä. Ville palasi kaupasta ja niin minun vauvani söi ensimmäisen kerran tuttipullosta ahnaasti ja hyvällä ruokahalulla, aivan kuin kyseessä olisi maailman luonnollisin asia.


Oli niin helpottunut olo! Nappasin Naken avecikseni ja ajettiin kahdestaan Jumboon. Käytiin kahvilla ja olin niin onnellinen ja rauhallinen, jotenkin perin juurin ja sieluani myöten rauhallinen. Katseltiin ohi kulkevia ihmisiä ja juteltiin harvakseltaan ("Mees." "Niin, siellä kävelee mies." "Poika!" "Niin, siinä meni poika ohi" jne jne ym. syvällistä naisten välistä dialogia). Ravittuamme itseämme kahvilla (minä) ja keksillä (Nakke) jatkoimme kaupoille, joissa pyörimme reilun tunnin reippaissa shoppailutunnelmissa. Nakke kirmaili kuin villi pupujussi ja hänen huolettomuutensa tarttui minuun - ostin kahdet housut!


Illalla lähdin vielä hölkälleni. Vaatii minulta paljon lähteä omien juttujeni takia kotoa, etenkin jos huomaan että Ville on väsynyt, lapset kärttyisiä tai tilanne muuten huono. Mutta nyt olen luvannut itselleni että helvetti menen, otan omaa aikaa. En ole niin tärkeä ettei perheeni pärjäisi puolta tuntia ilman minua (tietenkään en), vaikka niin usein ahdistuneena/ stressaantuneena siltä tuntuukin.


Kuten jo kirjoitinkin niin tämä on minunkin elämääni. Eikä minun elämäni saa olla huonommuuden ja jatkuvan riittämättömyyden värittämää toisten tarpeiden täyttämistä. Välillä aamuisin, kun Ville on töissä ja olen saanut meidät kolme pukeisiin ja alas ja Naken syötettyä ja potalle ja kun sitten istahdan oman aamupalani ääreen ja edessäni on mielenkiintoinen aikakauslehti ja toisella puolella vauva tuijottamassa herkeämättä vaanien katsekontaktia, tunnen kuin koko kodista hitaasti tyhjenisi ilma ja tahtoisin haukkoa henkeäni, happea, happea, äiti tarvitsee happea!


Suurin osa päivistä on hyvää, se pitää taas mainita. Nämä hemmetin mahtavat lapset, Nakke joka on niin hauska ja niin uskomattoman upea oma pieni persoonansa, pieni vauvani jonka kanssa nukumme yöt nenät vastakkain ja joka hymyilee niin ilahtuneena ettei kukaan. Ville jonka kanssa olemme vahva tiimi vaikkemme i k i n ä pääse kahdestaan minnekään. Tietynlainen kiireettömyys (vaikka juuri valitinkin kiireestä, heh), vapaus määrittää itse päiväohjelmansa. Se miltä maailma näyttää kaksi-vuotiaan silmin, se miten minä olen hänen suurin esikuvansa (miettikää!!). Kaikki on niin raskasta, kaikki on niin hyvin, kaikki on niin sekavaa, tämä kaikki on maailman selkeintä. Että tällaista!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Iso hali MINULLE

Jotenkin todella raskas viikko takana. Olen herännyt kello neljältä, paitsi tänään, jolloin heräsin 03.30. Olen ollut tyttöjen kanssa kolmestaan Villen työvuorojen takia. Olen ollut yksinäinen, olen hoitanut parisuhdettani, olen itkenyt aivan älyttömästi. Tällä viikolla olen tuntenut niin paljon tunteita että nyt, sunnuntai-iltana lasten nukkuessa ja Villen ollessa töissä, kodin ollessa hiljainen, tunnen minä itseni tyhjiin puristetuksi rätiksi. Tyhjä epätoivosta, toivosta, päättäväisyydestä, surusta, hyväksymisestä, huolesta, ikävästä, ulkopuolisuudesta. 

On kiitollisuus, näistä lapsista tietenkin, Villestäni joka on minun rakas Villeni,  yksinäisyydestäni huolimatta maailman parhaista läheisistäni, siitä että kaikki on hyvin. Kiitollisuus myös itsestäni, vaihteeksi ja kerrankin, siitä että olen rohkea ja jaksava, pidän kaiken "läjässä" (niin kuin hauska ystäväni sanoo) niin monta kertaa itseni ylittäen, rohkeuteni, jaksamiseni, hermoni, kaiken sen.

Niin ja olenpa ollut nyt seitsemän päivää herkkulakossa! Skål på den saken!

maanantai 12. lokakuuta 2015

Peruskivaa

Tänään on ollut oikein sellainen tavallisen kiva päivä. Vastapainona viimeksi kirjoittamalleni - sellaistakin ajattelen, välillä usein, mutta ehkä 80% kaikesta on tämän päivän kaltaista. Tasainen mieli, tasaista arkea. Pieniä arkisia iloja.


Aamulla Ville sai jäädä nukkumaan ja minä nousin lasten kanssa. Korvia oikein vihloo kun Ville esittää nukkumistoiveen väsymykseen vedoten - jumalauta, imetän x määrän per joka yö ja herään "aamuisin" neljältä sirkeäsilmäisen vauvan kanssa, joten kovin kovaa empatiaa en osaa muiden kuin omaani väsymystä kohtaan tuntea. Välillä tuntuu, että koko tämä pikkulapsiaika on yhtä mittelöintiä siitä, kummalla vanhemmalla on rankempaa ja kummanko ne pikku mussukat on ajaneet ahtaammalle. En vaihtaisi tätä aikaa mihinkään, oikeasti, mutta pidätän itselleni oikeuden valittaa. ;-)


Aamuhommien jälkeen lähdettiin puisto-kauppa- ja kirjastorundille. N rrrrrakastaa puistoja ja intti koko parin kilometrin kävelyn miten "käiä (kävellä), puikku (puistoon)", uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ja kun "puikku" vihdoin siinti edessämme kuin virkistävä keidas aavikolla ei tyttöä pidätellyt enää mikään, vaan ihmeen ketteränä toppavaatteissaan hän sinkosi rattaista ja lähti pinkomaan kohti ah!, puikkua, itsekseen onnesta hihkuen.


Kotona tein kiireellä ruokaa ja sain kriitikoltani arvion "naaam!" sekä pyynnön ottaa lisää. Wuhhuu, nyt taas jaksaa seuraavat kymmenen nyrpistelyä ja ruokalakkoa... Lapset sattuivat kerrankin nukkumaan yhtaikaa päikkärit ja minä satuin kerrankin ottamaan oikein rennosti; istuin vain nojatuolissa ja join kahvia, katsoin telkkaria ja annoin ajatusten tulla ja mennä.


Naken herättyä kyyläsimme ikkunasta kun huoltomies vaihtoi pihalla lamppua. "Meees! Lamppu! No!", Nakke kommentoi tilannetta topakkana. Syötiin välipalaa ja vauva söi tissiä ja kelli matolla (hän on oikeasti niin tyytyväinen vauva että viihtyy yksin lattialla k e l l i e n, niin mahtavaa!) ja vastaanotti kevyttä perheväkivaltaa eli innokkaan siskonsa hellyydenosoituksia...


Lähdettiin bussilla kauppaan. Vauva nukkui ja Naken kanssa höpöteltiin niitä näitä hyvissä tunnelmissa. Ei siis ihanaa julkisten tilojen uhmadraamaa tällä kertaa! Hilasin meidät vahingossa väärään bussiin ja jouduttiin kävelemään pari kilometriä, mutta eipä se haitannut. Kaupassa N avuliaana muistutteli mulle mitä pitää ostaa - Omppu! Pava! (banaani) Nakki! (ei ostettu) Makka! (makkara - ei sitäkään) Maia! (maito - sitä aina) Kalkki! (ei nyt karkkia) - ja vauva nukkui, nukkui vaan.


Jonossa vartija tuli kurkkimaan vaunuihimme. Mietin jo epäluuloisena että vaikutankohan röyhkeältä myymälävarkaalta jonka rattaat on lasten sijaan salakavalasti tungettu täyteen ruokaa voi hyvänen aika mikä minussa saa luulemaan niin (!!), kun vartija ystävällisesti kertoikin että on kiva katsoa muiden lapsia, kun hänellä on itsellään kahdeksan-viikkoinen tyttö kotona. Oli kiva jutella, kielsin itseäni ajattelemasta itseäni tyhmänä (koska en todellakaan ole tyhmä) ja siinä kaksi ihmistä aidosti kohtasi toisensa lapsista jutellen. Ei mitän maailman cooleinta smalltalkia vaan aitoa, lämmintä jutustelua josta jäi hyvä mieli.


Paluumatkalla bussissa joku ystävällinen nainen alkoi jutella Nakelle, mikä luultavasti pelasti matkan uhmaraivareilta. Sain hengähtää helpotuksesta kun matka meni kivasti ja kovasti kehuinkin reipasta tyttöäni ja palkitsin hänet puistoreissulla, vaikka kassi painoikin kuin olisi ollut kivillä täytetty ja nälkäkin vähän vaivasi. Naken iloa ja energisyyttä oli kuitenkin kiva seurata ja tietysti pääsinhän kotona helpommalla kun neiti Minulla Sitä Energiaa Piisaa sai purkaa enimmät energiat pellolle.


Kotona purettiin ostokset samalla tyylillä kuin tyhjennämme tiskikoneen: Nakke ojentaa minulle tavaran kerralla, sanoo sen nimen, minä toistan nimen ja laitan paikalleen. Hidasta, mutra niin mieluisaa hänelle olla äitille apuna (sydän!). Syötiin ja Naken istuessa potalla Pikku Kakkosen lumoamana sain imuroitua ja luututtua alakerran. Iltaan ei sitten enää ihmeitä mahtunutkaan: Vauva kelli jälleen matolla ja väläytteli maailman suloisimpia pikku hymyjään, Naken kanssa riehuttiin ja pelattiin futista (-> hän keikahti sohvalla ja iski silmäkulmansa käsinojaan. Oi parkua!), kylvetin molemmat tytöt, annoin iltapalat. Luettiin Naken kansa kirjaa ja hän meni nukkumaan, ja sitten nukutin vauvan syliin ja tuossa hän nyt on sohvannurkassa nukkunut, mitä nyt kerran herännyt syömään.


Well hello there, oma aika. Kahvakuulatreeni ja suihku. Viime viikolla aloittamani Sinkkuelämää -leffa loppuun. Nuudeleita ja marjarahkaa. Hiljainen koti, rauhallinen mieli. Juuri nyt kaikki hyvin.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kaiken kauheudesta

Elämää perheenä on ihanaa ja välillä taas aivan kamalaa. Ne hetket kun kaikki neljä ovat yhtaikaa hyvällä mielellä - wow! Kaikki se rakkaus, hillitön ylpeys omista lapsista, ihmetys että meidänkö nuo on. Niin ppaljon naurua, iloa, jotka luontevasti tuntuvat kuuluvan lapsiin. Samalla jotenkin jatkuvasti väijymä väsymys, joka on fyysistä mutta uhkaa keikahtaa henkiseksi. Miten ahtaalla sitä onkaan, äiti etenkin,  jatkuvasti perheensä "palveluksessa". Miten usein laittaakaan omat toiveet ja tarpeet sivuun että toisilla olisi hyvä. Tottakai, niinhän perhe toimii, mutta on se tällaiselle perusitsekkäälle peruspulliaiselle vaan rankkaa. 

Ja sitten taas usein sitä "uhraa" itsensä edes miettimättä - huomaa että on kuitenkin kasvanut melkoisen matkan äitinä. Vaimona mennyt ehkä taaksepäin - kun antaa niin paljon lapsillle on vaikea nyhtää itsestä vielä miehelle. Samalla sitä janoaa aivan tolkuttomasti ihailua, kehua, kiitosta, ihastusta, rakastuneen miehen hullaannusta siitä että on saanut tällaisen vaimon - tällaisen vaimon joka on nukkavieru, usein väsynyt, moitiskeleva, itsesäälivä, nuhruinen!?! 

Itsetuntoni on pohjalukemissa, tuntuu että puhun niin typeriä juttuja että kuulijat pyörtyvät sisäisesti silkasta pitkästymisestä. Eilen kuitenkin ajattelin: jutut voivat olla typeriä, en osaa sanoa niin kuin haluaisin, mutta minä niiden juttujen alla en ole typerä. Tässä vain on niin paljon kaikkea.

Sain aamulla nukkua. Nyt kuuntelen vauvan väsymyskitinää ja soittorasian pimputusta, Ville on Naken kanssa puistossa. Haluaisin uuden pään, uudet jutut, nätimmät hiukset, säteilevät silmät, intomielen joka tulee ja ottaa ja tekee arjesta pikkuisen juhlaa.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Kiva viikonloppu

Onpas ollut rento ja mukava viikonloppu. Tai no tänäänhän taitaa olla maanantai, mutta koska Villellä on ollut vielä tänäänkin vapaata niin menköön viikonlopun piikkiin tämäkin päivä. Sain nukkua sekä tänään että lauantaina mikä jo lähtökohtaisesti takaa päivälle hyvät vibat. Viimeksi mun nukkumisvuoro oli - helvetti vieköön - heinäkuussa! Olen liian tottunut aikaisiin herätyksiin ja tunnen liikaa sympatiaa nähdessäni miten kamalan tahmeita aamut Villelle on, mutta nyt oikein kovetin itseni että en kyllä varmasti nouse, jumankauta!, enkä noussut. Suloista oli nukkua ja kaikkein suloisinta oli lauantaina hyviltä unilta heränneenä hipsutella tyhjään alakertaan aamukahville. Tuo on aivan mun nuupahtaneen kotiäidin fantasiaosaston villeimmästä päästä ja nyt sen todeksi koin.


Tein eilen puistossa 4 x 20 kyykkyä ja olen tänään kävellyt niin sanotusti köntsät housussa. Tai siis kuin köntsät housussa tietenkin. En muista milloin olisi olleet näin kipeät lihakset. Olen alkanut pitämään iänikuisista puistoiluistamme keksittyäni itsellenikin ohjelmaa niihin. Sen sijaan että palelisin hiekkalaatikon reunalla jauhamassa paskaa kaksi-vuotiaan kanssa ("joo-o, siellä on koira. Joo-o, koira sanoo hau. Joo-o, koira on lenkillä. Joo-, täti kävelee koiran kanssa." Jne jne, kuin rikkinäinen äänilevy Jaarinjaarinlandian levykokoelmasta.) jumppaan tai venyttelen. Nakkekin on oppinut "umppaamaan" ja matkii minua huitoen aitaa vasten sekapäisen näköisenä kovaäänisesti läähättäen, eli miltä ilmeisesti näytän pystypunnerruksia tehdessäni.


Lauantaina oli myöhäännukkumisen lisäksi muutakin luksusta, kun kävin vauvan kanssa kahdestaan ystäväni luona. Herkuteltiin ja juoruttiin ja niillä eväillä jaksaa taas (hetken, ollakseni realistinen) tätä arkea. Kotiuduttuani lähdettiin porukalla autolla vähän kauemmas puistoon ja huolestuin kovasti kun sinne tuli pikkupoika yksin ilman ulkovaatteita. Varmaan puoli tuntia jututin häntä ja olin jo soittamassa hätänumeroon, kun hän sitten lähtikin yhtaikaa kanssamme ja ainakin sanoi menevänsä kotiin. Sydämestäni toivon hänelle hyvää kotia mihin mennä, missä olla.


Lauantai-iltana pelattiin vielä sanapeliä ja katsottiin American Horror Storya muksujen mentyä nukkumaan. Ah olen innoissani tuosta sarjasta! Tänään aloitettiin kakkoskauden parissa ja en ole ekan jakson jälkeen vakuuttunut: Rehellinen kauhu ja verenvuodattaminen ei haittaa (tv:ssä siis), mutta kaikki alistaminen on ihan no-no, ja sitähän tuolla mielisairaalamiljöössä piisaa.


Sunnuntaina ulkoistettiin päivällinen kulinaristisesti Hesburgerille. Herkuttelun päälle tehtiin puoli tuntia ikkunaostoksia, joiden aikana Nakke kirmaili kuin päätön kana aivan hyperinnokkaana. Energiaa riitti vielä Naurusaareen, joka on Flamingossa sijaitseva lasten sisäleikkipuisto. Vauva tyytyi hengailemaan maitobaarissa ja keräämään ihastuneita katseita. Illalla kotona hän kääntyi ensimmäistä kertaa vatsalta selälleen! Sen jälkeen ei ollakaan kääntymisiä nähty, mutta akselinsa ympäri hän potkuttelee nopeasti, harvoin on siinä mihin hänet laitan. Ihana pieni vauvani joka kasvaa, kasvaa vaan, vaikka niin usein joutuu vauhdikkaan isosiskonsa varjoon.


Tänään oli ihanan rento ilta täällä kotona! Ei mitään uhmadraamaa eikä hermojenkiristelyä, vaan tyytyväisenä Villen sylissä nukkuva vauva sekä Nakke, joka halaili ja pussaili äitiä ja kiipeili kikattaen päälläni kun yritin venyttää kipeitä reisiäni jumppamaton päällä. Mulla on luonteenomainen tapa suorittaa arkeanikin ja tiettyyn pisteeseen asti saan kiksit siitä kun "hommat skulaa" (kirjoitinko juuri samaan lauseeseen kiksit ja hommien skulaaminen...), mutta välillä uhkaa mennä överiksi ja siihen tällaiset löysät päivät on mitä parhainta lääkettä.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Iltahöpinät

Ihan pari ajatusta vain tässä päivän päälle. Päivän, joka on ollut rento ja onnellinen. Olen osannut olla rauhallinen ja hetkessä, luottavaisella mielellä. Mikä on mahtavaa parin stressiajatusten kiusaaman päivän jälkeen.

Tänään olen ollut erityisen kiitollinen lapsuudenystävästäni, jonka kanssa olemme toistemme lasten kummeja. Mietin pitkään, pyydänkö häntä kummiksi, koska ajattelin että olisi jotenkin hölmöä olla meidän molempien kummeina lapsillemme - tuleehan ystävyytemme kestämään ilman molemminpuolista kummisidettäkin ja näin ollen tuleehan hän olemaan lastenikin elämässä. Tänään yhtäkkiä tunsin kuitenkin äärettömän syvää kiitollisuutta kummivalintaani ja aivan koko ystävyyttämme kohtaan. Ystäväni on rohkea, lämminsydäminen, ihanan tasapainoinen ja tervejärkinen ihminen jonka seurassa on helppo olla. Ja se miten hän puhuu lämmöllä lapsistani ja kuuntelee juttujani heistä tietysti hellii äidinsydäntäni. Terkkuja vaan jos luet tämän, M!

Olen onnistunut olemaan koko viikon tosi rauhallinen Naken raivareiden aikana. Oma rauhallisuuteni tuntuu itsestänikin hyvältä ja turvalliselta ja huomaan, miten Nakkekaan ei jaksa uhmata niin kauan tullessaan kohdatuksi vakavasti mutta lempeästi. Ollaan käyty joka ilta lähikaupungissa viemässä facebook-kirpputori -myyntejäni ostajille ja käyty samalla reissulla puistossa, ja taitaa tehdä meille molemmille hyvää olla ihan kahdestaan. 

Vauva, jonka etunimi voisi olla Tyyneys ja toinen Rauhallisuus (ja sukunimi Tyytyväisyys), on ollut parina päivänä itkuinen. Itseasiassa tuntuu, että hän on itkenyt enemmän kuin tähänastisen elämänsä aikana yhteensä. Viime yönäkin heräsi 04.30 alkaen tunnin välein parkumaan. Ärsyttävää ja  säälittävää - kyyneleitäkin pienellä raukalla.

En enää inhoa meidän kissoja! Se omituinen raskaudesta alkanut syvä inho hävisi yhtä yllättäen kuin tulikin ja olen taas - tai pitkästä aikaa - istuskellut iltojani kissan kehrätessä vieressä. 

Telkkarissa puhutaan myrskystä - pitää käydä ottamassa rattaat sisälle ja sitten ei muuta kuin vällyjen väliin Villen (ja vauvan, jottei totuus unohtuisi)  viereen.