Elämää perheenä on ihanaa ja välillä taas aivan kamalaa. Ne hetket kun kaikki neljä ovat yhtaikaa hyvällä mielellä - wow! Kaikki se rakkaus, hillitön ylpeys omista lapsista, ihmetys että meidänkö nuo on. Niin ppaljon naurua, iloa, jotka luontevasti tuntuvat kuuluvan lapsiin. Samalla jotenkin jatkuvasti väijymä väsymys, joka on fyysistä mutta uhkaa keikahtaa henkiseksi. Miten ahtaalla sitä onkaan, äiti etenkin, jatkuvasti perheensä "palveluksessa". Miten usein laittaakaan omat toiveet ja tarpeet sivuun että toisilla olisi hyvä. Tottakai, niinhän perhe toimii, mutta on se tällaiselle perusitsekkäälle peruspulliaiselle vaan rankkaa.
Ja sitten taas usein sitä "uhraa" itsensä edes miettimättä - huomaa että on kuitenkin kasvanut melkoisen matkan äitinä. Vaimona mennyt ehkä taaksepäin - kun antaa niin paljon lapsillle on vaikea nyhtää itsestä vielä miehelle. Samalla sitä janoaa aivan tolkuttomasti ihailua, kehua, kiitosta, ihastusta, rakastuneen miehen hullaannusta siitä että on saanut tällaisen vaimon - tällaisen vaimon joka on nukkavieru, usein väsynyt, moitiskeleva, itsesäälivä, nuhruinen!?!
Itsetuntoni on pohjalukemissa, tuntuu että puhun niin typeriä juttuja että kuulijat pyörtyvät sisäisesti silkasta pitkästymisestä. Eilen kuitenkin ajattelin: jutut voivat olla typeriä, en osaa sanoa niin kuin haluaisin, mutta minä niiden juttujen alla en ole typerä. Tässä vain on niin paljon kaikkea.
Sain aamulla nukkua. Nyt kuuntelen vauvan väsymyskitinää ja soittorasian pimputusta, Ville on Naken kanssa puistossa. Haluaisin uuden pään, uudet jutut, nätimmät hiukset, säteilevät silmät, intomielen joka tulee ja ottaa ja tekee arjesta pikkuisen juhlaa.
No voi, onpas ikävä kuulla, että noin on näreet. Arki kuulostaakin aika uuvuttavalta ja en yhtään ihmettele, jos se myös usein tuntuu siltä. Oikeastaan monet ilmituomasi ajatukset on just niitä, joita olen yhdistänyt lapsiarkeen omassa päässäni kuitenkin niin, että olen toivonut, että ne on vain omia mielikuviani, eikä koskaan tosia: äiti/vanhempi perheensä palveluksessa, itsensä "uhraaminen", muiden jatkuva asettaminen itsensä edelle... Kyllähän se järjellä mietittynä menee just noin, että aikuinen ihminen osaa tehdä ruokaa, lapset ja vauvat ei --> siispä aikuinen tekee sen ruuan/siivoaa/pitää huolta aikataulusta ja menoista/keksii tekemistä/ huolehtii jne. Mutta ei se silti kivalta kuulosta.
VastaaPoistaEn usko hetkeäkään, että juttus olisivat typeriä tai tylsiä. Mutta jos jonkun mielestä on, se olkoon hänen mielipiteensä. Sun ei tarvitse oikeastaan välittää siitä: muiden ihmisten mielipiteet sinusta ei ole sinun asia. Totta kai on ikävää, jos ihmiset käyttäytyy tökerösti eikä jaksa keskittyä siihen, mitä sulla on sanottavana. Tavallaan mietin, että ehkä tuollaisille ihmisille ei kannata enää olla mitään asiaa kuin pakon edessä. Heh, en nyt kannusta heti heivaamaan kavereita, mutta kyllä musta ainakin on ollut tosi hyvä joskus kuulla ja sanoa itse muille, että "hei, musta tuntuu, että sä et oikein keskity siihen mitä minä sanon". Hankalaa kuulla ja sanoa, mutta erittäin tarpeellista.
Paljon tsemppiä! Lohdullista on (toivottavasti), että arki ja elämä menee eteenpäin ja fiilikset vaihtelee, niin kuin alussa sanoitkin. Kyllä ne hyvät ja kevyemmät hetket tulee taas.
K
Toivottavasti et mitenkään huolestunu vaikka tuo teksti oli noin karu - tuollasia ajatuksia tulee ja menee, pääosin elämä on tasaista ja hyvää :) Tää aika on vaan niin intensiivistä ja välillä vaan on niin ahtaalla henkisesti et se yhdistettynä univelkaan ja ehkä etenkin siihen ettei "loppua näy" tuntuu raskaalta (siis et ei voi tsempata itseään esim. et jaksa vielä iltaan, kun se ei välttämättä tuo mitään helpotusta :D ). Nyt kun oikein mietin niin harvoin sitä kyllä siitäahdistuu et tekee kaikkensa lasten eteen, kun eihän ne muuten osaa mitään <3 :D
VastaaPoistaEn tiiä mistä nää itsetunnon notkahdukset nyt on, kun mullahan on vaan pieni joukko kannustavia ja rakastavia ihmisiä elämässäni. Jotenkin vaan tunnen välillä itteni hirveeks SÖSSÖTTÄJÄKS :D
Joo ja tosiaan lauantaina oli jo hyvä fiilis, ja nyt on ollut. Mut vielä tää kaikki tulee ahdistaa, ja sitten taas ei, niin tää vaan näköjään mulla menee :D
Joo en mä huolestunut enemmän kuin normaalisti (paitsi visioin jo, että pitäiskö ottaa opintolainaa ja ruveta keväällä hoitaa teidän lapsia koulun ohessa, että saisitte vähän vapaa-aikaa =D. Sori, en kuitenkaan teet tuota. Voin kyllä luvata tulla useemmin käymään). Toi putkimainen vaihe on kyllä paha: niin kuin sanoit, on pakko olla realisti eikä voi tuudittautua siihen, että huomenna kaikki on helpompaa, kun eihän se tosiaan välttämättä ole. Päivät on kuitenkin edes pikkuisen erilaisia kaikki, onneksi.
VastaaPoistaVoi ei, et varmasti oo sössöttäjä =D.
K
Hahaha, tuo oliskin melkoinen avuntarjous! :D mut oikeesti, meillä on luullakseni melko perus pikkulapsiarkea tää. Välillä ihanaa, välillä kamalaa. En oo kuitenkaan varmaan ikinä ollu kokonaista päivää pahalla tuulella, lapset on kaikessa väsyttävyydessään aivan ihanaa seuraa <3 vaikka päivät on rutiineineen hyvin samankaltaisia niin ikinä ei tiiä mitä päivä tulee tullessaan kun on niin paljon muuttujia. ;) Kaikesta vitutuksesta ja väsymyksestä huolimatta koen eläväni nyt elämäni parasta aikaa, tää on niin täynnä merkityksellisyyttä. Eikä tarvii miettiä mitä tekis ;)
VastaaPoista