sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Esikoisen vaikutus parisuhteeseen

Sortsit väitöskirjamaisesta otsikosta, joka voi harhaanjohtavasti antaa olettaa, että nyt on ambralla jotain välkkyä fakapitoista sanottavaa. Ei ole, ihan näitä omia kokemuksiani mää vaan... Aihe eli se, miten ensimmäisen lapsen syntyminen parisuhteeseen vaikuttaa, on kyllä pyörinyt päässä kovasti viime aikoina. Tuntuu että nyt on sopiva aika kirjoittaa tämä teksti: en ole enää niin hormonihuuruinen höyrypää kuin Naken ensikuukausina, jolloin otsikon "esikoisen vaikutus parisuhteeseen" -alainen teksti olisi varmaan kutakuinkin "Lapsi pilaa parisuhteen. Miettikää hyvin tarkkaan. Kuitti, loppu.". Toisaalta muistan edelleen nuo alkuajat kipeän tarkasti, vaikka monet ajatukset ja kokemukset tuntuvatkin jo tapahtuneen kuin toiselle, joskin hyvin läheiselle, ihmiselle. Minä olen muuttunut paljon.

Raskausaikana koin parisuhteemme voivan ehkä paremmin kuin koskaan. Kesä oli hellä, kuuma ja läheinen ja koska olin ennen synnytystä yli kaksi kuukautta kotona ensin kesä- ja sitten äitiyslomalla, oli meillä Villen kanssa paljon aikaa toisillemme. Tuntuu että teimme kaiken yhdessä ja olin usein niin onnellinen ihanasta ukostani ja kasvavasta mahastani että tuntui että halkean!

Syyskuun ensimmäinen päivä sitten halkesinkin, ja niin syntyi Nakke. Rakas, ihana, kurttuinen, pikkuruista mummoa muistuttava tyttäremme, jolla oli mustelma poskessa ja toisessa jalassa vain kaksi varvasta. Maailman ihanin, suloisin, täydellisin, siis, ja heti ensi hetkistään asti hän onnistui varastamaan meidän molempien sydämen, ja niitä rippeitä nyt vähä kerrallaan ryövätään takaisin itsellemme. Ensimmäisenä yönä Ville otti itkevän vauvan kainaloon ja kun myöhemmin heräsin syöttämään vauvaa nosti Ville unessa nyrkin pystyyn, että minun lastani et vie. Minä siinä sitten vakuuttelin, että kaikki hyvin, syöttämään minä vain, ja olen by the way tuon tytön äiti.

Naken ensimmäiset kuukaudet, sanoisinko ehkä neljä ensimmäistä kuukautta, olivat minulle valtavan valtavan muutoksen aikaa. Imetyshormonit pistivät pään sekaisin ja elin joka solullani Nakkea varten. Mietin häntä koko ajan ja käydessäni omilla menoillani salilla tai kaupassa ei päähäni mahtunut kuin pieni lapseni. Tuntuu että olin rauhallinen vain ollessani Naken kanssa tiivisti, sylikkäin, rintarepussa, lähellä, lähellä, lähellä. Samalla tunsin katkerasti miten olen suljettu omaan kotiini hoitamaan ja ruokkimaan lasta ilman kontakteja ulkomaailmaan. Työ on ollut mulle aina todella tärkeä ihan minuutenikin osana, haluan tehdä työni hyvin, nautin siitä että olen "paras" ja saan siitä kiperästi kaipaamaani pönkitystä egolleni. Palkkakin on tärkeä, meillä on aina ollut Villen kanssa omat rahat ja olen ylpeä siitä, että olen itsenäinen muija joka pärjää omillaan ja saa vielä säästöönkin pahan päivän varalle; muija joka tiukempina kuukausina venyttää penniä soikeaksi ja omalla hartiapankillaan lihottaa lompakkoa ylimääräisillä sunnuntaivuoroilla ja yövuoroputkilla.

Ja siinä sitä sitten oltiin, vauvan kanssa kotona, joka helvetin päivä vauvan kanssa kotona. Pää sekaisin kuin seinäkello ja silti koko ajan mielessä häivähdys kipeää muistoa siitä, millaista oli ennen. Kadehdin Villeä sekä ääneen että kaunaisessa mielessäni, sitä miten hänellä on elämää kodin ulkopuolellakin, miten hän saa jäädä aamuisin nukkumaan kun minä pomppaan vauvan kanssa ylös, miten hänellä ei rinnat herahda painaviksi tiiliskiviksi kun televisiossa itkee vauva ja miten hän voi elää, olla ja hengittää ilman että joka hetki joka solullaan tuntee miten joku tarvitsee juuri häntä, juuri nyt, koko ajan. Luonnollisestikin sitten kärttyisyydelläni en tehnyt itsestäni kauhean haluttavaa seuraa vaan varmasti Ville oli monesti tyytyväinen iltavuoroihin ja muihin syihin olla pois kotoa äkäisen vaimon luota. Tiedostin itsekin, että vaadin Villeltä paljon kehuja, huomiota, sitä että hän antaa merkityksen olemiselleni ja arvostuksen teoilleni, tunteen etten ole vain koti-tyhjiöön imaistu epänainen joka on suljettu pois näkyvistä hyödyttömänä maitomeijerinä.* Samaan aikaan Ville varmaan tahtoi vähän huilahtaa raskaan työpäivän jälkeen ja mietti varmaan, mitä hullu nainen taas on vailla, kun kaikkihan on hyvin.

Samalla elämässä oli alusta asti paljon uudenlaista onnea, uudenlaista rakkautta. Olemme koko ajan arvostaneet toisiamme vanhempina ja se, miten saa seurata oman puolison syvää rakkautta lapseen, sitä miten hyvä vanhempi tämä on, tuo koko parisuhteeseen ja rakkauden käsitteeseen aivan uuden ulottuvuuden. Meidät on pelastanut varmasti myöskin se, miten hyvä ja tiivis suhde meillä ennestään oli: ei se mahdottomia kestä mutta pienen ravistelun ja jopa hyllyttämisen kyllä. Lisäksi, myös niinä päivinä kun olen ollut täynnä katkeraa, imetyshormonien maustamaa sappea Villeä kohtaan ja Ville on varmaan halunnut lähinnä pysyä kaukana happamasta, kaunaisesta eukosta, olemme kuitenkin tehneet asioita yhdessä, perheenä. Halaamme usein, olemme fyysisesti lähellä. Pystymme puhumaan avoimesti ja olemme jotenkin niin, niin tuttuja toisillemme tämän melkein kahdeksan yhteisen vuoden ansiosta. Olemme me, aina vain, kaikesta huolimatta.

Ja näin ovat kuukaudet kuluneet ja koko ajan Nakke on kasvanut. Koko ajan tulee uusia virstanpylväitä, hän ei enää itke maailmanlopun itkua herätessään vaan omaa jo sen luottamuksen maailmaan että joku kyllä tulee nostamaan ylös, häntä ei enää tarvitse kantaa repussa ylös alas ylös alas portaita, hän ei enää saa rintaraivareita, häntä voi syöttää muutkin kuin minä ja kas, koittaa päivä kun ravintolassa kuulen viereisestä pöydästä vauvan itkua eikä se saa maitoa herahtamaan omiin rintoihini. Koittaa päivä kun jään salilta tultuani autoon kuuntelemaan hyvän kappaleen loppuun hyökkäämättä täyttä vauhtia sisään katsomaan miten ne pärjää, ja voi luoja, koittaa päivä, eilinen, kun lähden kaupoille ja poikkeankin ekstemporee vielä toiseen ja kolmanteen, ja kotiin tultuani Nakke on herännyt unilta ja saanut lounaan eikä siihen ole tarvittu millään lailla minua, se on niin sanoinkuvaamattoman ihanaa! Vaikka Naken syntymä jättikin mieleeni pienen täyttymättömän vauvakuumeen ja haaveilen nytkin pienen vastasyntyneen tuhinasta ja tuosta uuden elämän ihmeestä sylissäni, on se pikkuvauva-aika kuitenkin ihan helvetin sairasta, ja olen kyllä iloinen että pää alkaa taas toimia normaalimmin eikä mielessä koko ajan jatkuvasti jäydä tietoisuus siitä, miten minä olen tarvittu.

Kylläpäs juttu ryöpsähti. Pieni kiteytys: esikoinen todellakin vaikuttaa parisuhteeseen, tavalla tai toisella. Äidin elämä muuttuu ihan täysin, etenkin jos aiemmin on ollut aktiivinen ja itsenäinen nainen ja nyt areenana onkin sitten lähinnä koti. Imetyshormonit siihen päälle vielä niin ter-ve. Tuoreelle isälle antaisin neuvon, että huomioi puolisoasi aiempaa enemmän, yritä saada hänet tuntemaan itsensä ihanaksi, hemaisevaksi mussukaksi joka on edelleen nainen kaiken sen äitiyden ja äitiyteen opettelun alla. Sinunkin elämäsi tietysti muuttuu täysin, oi tuore isä, mutta sinulla on edelleen paljon palikoita myös ns. entisestä elämästäsi eli siinä mielessä katson, että olet vahvemmilla vesillä. Älä siis odota, että puolisosi osaa tai jaksaa tukea sinua matkallasi isyyteen vaan ole Mies isolla m:llä (kirjaimellisesti, jos niitä raskauskiloja on naisellesi jokunen jäänyt, heh heh) ja kanna vastuu perheesi ja etenkin puolisosi hyvinvoinnista. Muistakaa myös, sekä tuore äiti että tuore isä, että aika kuluu ihan hullun nopeasti ja jos vain jaksatte uskoa toisiinne silloinkin kun arki on vauvankakan väristä paskaa niin vielä koittaa päivä, kun taas nauratte yhdessä ja pystytte jo vitsailemaan kaaoittisista tunnemyrskyisistä vauvan alkukuukausista.


*Nyt en muuten enää tunne noin vaan Naken kasvaessa ja osoittaessa rakkauttaan ihan uusilla vuorovaikutustaidoilla olen päinvastoin tajunnut hätkähdyttävän tosiasian, miten minä olen tärkeä tuolle tytölle, tälle perheelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen oikein syvällisellä tasolla, miten elämälläni on merkitys. Huh.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Vanhoja ystäviä, uusia huonekaluja ja kevätvillitys

Tein tänään niin hyvää ruokaa että pitääpä laittaa ohje ylös, niin voin sitten myöhemminkin herkutella tällä:

- parin nyrkin kokoiset köntsät (sori mielikuvasta...) kukkakaalia
- puoli purkkia aurinkokuivattuja tomaatteja (öljyineen) silputtuna
- puoli purkkia valkosipuliöljyssä lilluneita oliiveja (öljyineen) silputtuna
- pari punasipulia silputtuna
- vähän paprikaa
- 500 g perunasipulisekoitusta
- pikkupurkki tomaattipyreetä
- 4 dl ruokakermaa
- n. dl juustoraastetta
- aurajuustoa murennettuna
- paprikamaustetta, ruususuolaa ja pippurisekoitusta

-> Kaikki sekaisin vuokaan ja 200-asteiseen uuniin tunniksi. Nam, nam, nam! Mulla on nyt joku kukkakaalivillitys, harva se ilta sitä dippailen ja olen myös alkanut tunkemaan ruokiin. Aiemmin en voinut sietää kypsennettyä kukkakaalia ja kyllä tänään kun sitä Nakelle keittelin sosetta varten meinasi laatta lentää siitä hajusta, mutta muiden ruoka-aineiden joukossa se on jollain oudolla tavalla ihan tosi hyvää.

Eilen oli paras päivä miesmuistiin. Alkoi taas tietysti tolkuttoman aikaisin ennen seitsemää kiekukaula-Naken toimesta, mutta - enpä olisi ikinä uskonut ajattelevani näin: -jotenkin olen alkanut pitämään näistä aikaisista herätyksistä. En siitä itse heräämishetkestä, mutta vähän kun saan silmiä auki ja aivoja järjestykseen ja näen tyttäreni onnelliset, levänneet kasvot ja kuulen kirkasäänisen jokeltelun, ja kun vielä on kevät ja aurinko paistaa. On kivaa istua Naken kanssa aamuaurinkoisessa keittiössä, kuunnella radiota ja lappaa puuroa reippaan pikku syömärin suuhun ja tietää, ettei ole mennyt puoltapäivää makoomiseen. Sitten yleensä Nakke jo kohta meneekin pihalle unille ja voi nukkua parikin tuntia ja minä saan rauhassa tehdä omat aamuhommani. Tänään olin niin hurja että temmoin juoksutrikoot jalkaan ja yhdeksältä oltiin jo lenkillä! Ei ole vaunujen kanssa juokseminen ihan mun juttu ja kipeän rakonkin onnistuin kantapäähäni saamaan, mutta arvatkaa vaan oliko itsetyytyväisen omahyväinen reipas olo tunnin aamureippailun jälkeen.

(Ville: jos luit tuon aamuylistykseni, niin edelleen tykkään välillä myös jäädä nukkumaan, että ei tässä nyt täysin aamun riemupettereiksi ole muututtu. Vink-vink.)
 
Mutta, takaisin eiliseen. Aamuhommat sujuivat melkein laulellen kun oli kivaa odotettavaa: lounastreffit kaupungilla ystäväni kanssa. Kaksi tuntia aivan hurahti ja juttu luisti niin kuin aina, vaikkei olla tämän vuoden puolella vielä nähtykään. Teki niin hyvää puhua, puhua ja puhua, oli oikein kevyt olo erotessamme. Ihan fyysisestikin tosin, kun ravintola Kiilassa syömämme kana-vuohenjuustosalaatit eivät kovin kummoisia olleet ja vähän jo nälkä kurni ennen kuin pääsimme edes pihalle asti. Voin silti suositella Kiilaa, mikäli etsitte kivaa, kohtuuhintaista ravintolaa Helsingin keskustasta. Ihanat näköalat Mannerheimintielle, kaunis, rento sisustus ja varmaan se ruokakin on ihan hyvää, vaikka meidän salaateissamme kanaa ei oltu maustettu oikein mitenkään eikä mitään salaattikastiketta/ öljyä ollut.
 
Kotiin päästyäni puhkuin rasittavaa tarmokkuutta ja himoitsin sinne, tänne ja tuonne. Ville himoitsi sohvanpohjaa mutta taipui vaimonsa tahtoon ja niin lähdettiin sohvakaupoille! LähtiessämmeVille löysi auton vierestä lompakon ja numerotiedustelun avulla selvitti kelle naapurille se kuului, ja niin oli päivän hyvä työ tehty. 
 
Ostaa päräytimme sohvan! Nykyinen sohvamme on hyvä istua ja varmaan n. kymmenen vuotta sitten oli myös hyvännäköinenkin, mutta nyt se on auttamattoman likainen ja nuhruinen. Olen yrittänyt poistaa likoja mm. marseilles-saippualla ja tahranpoistoaineella ja nyt ne kohdat, joissa ei ole tyyliin kahvia tai punkkua ovat valkoisten laikkujen koristamat, mikä ei varsinaisesti tee sohvasta ainakaan siistimmän näköistä. Nyt kun olen niin paljon kotona ja kevätaurinko armottomana paistaa niin tunnen välillä melkein fyysistä pahoinvointia suttaista sohvaamme katsoessani. 95% valveillaoloajastamme olemme olkkarissa eli siksikin se on huone johon on hyvä panostaa.
 
Olimme bonganneet netistä sohvatarjouksen hintaan 299, mutta paikan päällä juuri tuo sohva ei miellyttänytkään joten vaihdoimme lennosta suunnitelmaa. Myyjä oli hauska mutta omalaatuinen, sanoi esimerkiksi ettei olisi meille sitä halpaa myynytkään, kuulemma edellisenäkin päivänä oli joutunut iskemään nyrkkinsä käsinojan läpi kun piti demonstroida jollekin asiakkaalle miten heikkolaatuista tekoa sohva on... Ei myöskään ehditty edes harkita tinkaamista kun myyjä jo lakonisesti totesi, että saadaan kotiinkuljetus ja vanhan poisvienti samaan hintaan sohvan kanssa. 
 
Iiiiiiiiiiiiiiiiihaaaaaaaaaaaaaaaaaaanaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa, uusi sohva! Olen aamusta asti miettinyt sitä. Ensi viikolla hän on meidän!
 
Eilen hyvästeltiin vanhaa sohvaa pötköttämällä ja nuohoamalla siinä oikein urakalla. Nakke oli vähän ylikierroksilla kotiin palattuamme kun oli äänyt yhdet unet väliin, ja hän vain kikatti hervottomana melkein silmät kiinni. Ihana tyttö! Ja kivempaa tuollainen hepulikikatus kuin väsymysitkuraivarit... Keskiviikkona olimme Villen tädin luona ja sielläkin Nakke oli niin kivasti, mitä nyt tädin sylissä kahvipöydässä istuessaan heitti reteesti jalat pöydälle, heh heh. Saatiin tuolta tädiltä hänelle tarpeettomia kapineita, nimittäin kolme käsin kudottu villamattoa (jos en väärin muista niin Saudi-Arabiasta), kolme Italian matkalta tuotua keraamista maljakkoa joissa on kuvattuna naivistiseen tyyliin alastomia ihmiskehoja, kaksi isohkoa kehystettyä taulua, kaksi painavaa metallista kynttilänjalkaa, suuri punottu kori ja Alessin sitruspuristin... Eli siis ihan tuollaista vaatimatonta vintiltä tyhjennettyä peruskrääsää joka hyvin pitkin hampain tuotiin omaa kotiamme täyttämään. ;-)
 
Loppusöpöily vielä ennen heippoja: arvatkaa mikä on meidän Naken lempiherkkua? Kurkku. Awwww, kurkku! Sitä se jäystää tohkeissaan ja niin suurella keskittymisellä että siinä jäisi aivoleikkausta tekevä kirurgikin kakkoseksi. 
 

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kun mä kuolen vanhan kitarani saat

Kävin eilen piiitkästä aikaa salilla ja oli kyllä jälleennäkemisen riemua tihkuvat intiimit treffit vaa'an kanssa: paino oli pudonnut n. kuukaudessa kaksi ja puoli kiloa! Viimeksi 85,65 kiloa, nyt 83,15. Hurraa! Juhlistan sitä tässä kermakahvilla ja Lidlin paistopisteen suklaamuffinsilla, heh he. Silloin viimeksi salilla käydessäni päätinkin, että nyt pitää vähän ottaa itseä niskasta kiinni. Että kumma juttu mutta ei se paino näköjään itsestään tipu. Liikuntapuoli mulla on kyllä ollut mielestäni aika hyvin näpeissä mutta se ruoka, se ruoka... Nyt olen tietoisesti vaihtanut iltanapostelun leivästä, kekseistä ja leivoksista porkkanatikkuihin ja kevytdippiin sekä omppuihin. Ihan yhtä hyvää eikä tarvitse olla ilman iltapupelluksia, en siihen varmaan pystyisikään. Muutenkin olen vähän yrittänyt katsoa syömisteni perään, mutta kyllä silti edelleen herkkuhetki päivässä pitää hymyn iloisena eli ei musta mitään kovin terveellistä ole tulossa. Mutta painosuunta on oikea!

Naken kanssa on nykyään ihan helvetin rasittava * käydä missään, kun vaikka ajoittaisi reissun miten uniaikaan nukkuu hän puoli tuntia ja alkaa sitten kovaäänisesti vaatia pystympää asentoa. Rattaiden istuin odottaa kiltisti makuuhuoneen kaapissa vaihtoa vaunukoppaan, mutta ei olla vielä suoritettu vaihtoa, kun Nakke tykkää nukkua unensa takapihalla vaunuissa ja nukkuukin siellä paremmin kuin sisällä, plus saa päivän happiannokset samalla jos ei vaikka muuten tule ulkoiltua. Yritetäänkin nyt metsästellä jotain kämäisiä pihavaunuja, niin mun ei tarvitse joko lukkiutua kotiin tai sitten herättään pahennusta raivopäisen vauvan kanssa liikkuessa. Yleensä kyllä olen itsekin siinä vaiheessa niin kypsä, että jos joku tulisi avautumaan jotain tyyliin "anna tissiä sille kun huutaa" tai "nykyään ei kyllä osata pitää lapsia kurissa" tiuskaisisin varmaan jotain aika rumaa (keksin välillä itseäni viihdyttääkseni vaihtoehtoja, esim. "enemmän mua just nyt ärsyttää sinun typerä pällinaama kuin tän lapsen itku että mitäpä kuule jos antaisit olla" tai "pidä sinä vaan huoli omista tisseistäs", ynnä muuta kypsää). Tänään kaupassa yksi vanha mies lähestyi minua kärttyisän näköisenä ja odotin jo saavani lastenkasvatusvinkkejä, mutta hän sitten vain kommentoikin, miten ennen vanhaan vaunut olivat matalammalla. Ai jaa, vai niin, vastasin fiksuna, ja hän murahti, että nykyään ihmiset ovat varmaan pidempiä. Ja siinä oli sen iloisen keskustelun piste.

Olen viime päivinä miettinyt paljon kuolemaa (terv. Miss Sunshine). Tajuntaani on vihdoin jysähtänyt raskas totuus siitä, miten Nakke-tyttö tarvitsee minua ja miten mikään, mikään ei olisi hänen elämässään ennallaan ilman minua. Jos kuolisin vaikka nyt tällä hetkellä (jatkoi rouva hilpeä pirteää kahvipöytäjutusteluaan), vinksahtaisi Villen ja Naken arki heti pois raiteiltaan. En tarkoita vain surutyötä vaan ihan arjen haasteita, jotka iskisivät kasvoille heti. Minä olen ainoa, joka saa Naken yöunille. Hän ei suostu juomaan maitoa muusta kuin tissistä. Jaksaisiko Ville oman surunsa keskellä ja uuteen arkeen totutellessaan tarjota Nakelle kaiken sen rakkauden, ihailun ja läsnäolon, jonka hän ansaitsee ja jonka minä päivittäin hänelle annan? Samalla pitäisi alkaa etsiä kiireesti edullisempaa asuntoa. Arkemme on kertakaikkiaan rakennuttu meidän kahden toimintakykyisen vanhemman päivittäisen panostuksen varaan eikä tarvitsisi olla kovin suurikaan horjutus, että koko paska elämä romahtaa. 

Ilman lasta sitä voi olla niin huoleton. Hokea itselleen miten elämä kantaa eikä huomisesta nyt niin toinna huolehtia, tulee se huolehtimattakin. Vanhemmaksi tultua ei voi enää ikinä olla huoleton, se on vähän surullista. Vaikka sitä porskuttaisi hymyssä suin eteenpäin ja vaikuttaisi perustyhjäpäiseltä itseltään niin kuitenkin koko olemuksessa on uutta syvyyttä, huoli on muuttanut pysyvästi asumaan. On varmaan osa äidiksi kasvua oppia hyväksymää se muuttumatta hysteeriseksi huolehtijaksi, joka kaikissa tilanteissa miettii pahimmat skenaariot ensin.


* Sori sori. Yritän opetella muitakin sanoja kuin helvetti ja rasittava/ ärsyttävä, mitä nykyään näköjään joka tekstiin viljelen...

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Palosireenin äiti avautuu

Kivoja päiviä!

Ensinnäkin, parannuin vihdoin sekä flunssasta että vatsataudista. Huh huh, olipas olot. Mietin ennen äidiksi tuloani, miten kauheaa varmaan olisi sairastaa jos olisi vielä lapsi siinä hoidettavana - ja, no, se onkin juuri niin kauheaa kuin olin kuvitellutkin. Se kun pitää hoitaa ja viihdyttää toista vaikka oma olo on kuin jyrän alle jäänyt ja kropan joka solu huutaa, unta, unta, tarvitsen unta! Makuuasennon, levon, ei pitkin lattioita rymyämistä, ulkona nukuttelua, lohduttamista, paijaamista, hauskuuttamista, syöttämistä, vaipanvaihtoa, uudestaan, uudestaan, uudestaan kuin Teletappimaan kidutusversiossa. Äidinvaisto vei ihan kiperästi voiton sairaan kehon lepo-haaveilta. Tuollaista avutonta puoli-vuotiasta kun ei oikein pysty istuttamaan tv:n eteen itseään viihdyttämään tai kehottaa lämppäämään kaapista jotain syötävää.

Perjantaina Villekin oli vapaalla ja oltiin heti aamusta asti touhukkaina riehumassa ties mitä. Ville siivosi sisä- ja ulkovaraston, minä imuroin, haettiin Naken päiväkotipaikkaa, käytiin kaupassa, leivoin pizzaa. Sain vapautuksen Naken iltahommista ansioiduttuani pizzanpaistajana ja koska en viitsinyt toipilaana minnekään lähteä käytin aikani hyväksi puhumalla maratonpuhelun ystäväni kanssa. Sitten kelpasikin tuuditella vauva unille ja rojahtaa touhuntäyteisen päivän päälle sohvalle. Oluenkin otin ja se alkoi nukuttaa niin kamalasti, että mietin hetken pitääkö mennä jo ennen kahdeksaa nukkumaan. Villit perjantai-iltani, osa sata.

Eilen oli taas näitä kotiäidin draamantäyteisiä päiviä, kun olin edellisenä päivänä unohtanut juuston kaupan hihnalle ja käytiin Naken kanssa hakemassa se (Tuossa se draama siis oli, eli voitte lakata pidättämästä hengitystä. Tällaista vitsi-huumoria, nöf nöf). Nakella on uusi helvetin ärsyttävä kasvun kannalta varmaan tosi asiaankuuluva, ja silleen, tyyli havahtua kesken unien itkemään täyttä päätä. Hän ei kuitenkaan ole hereillä vaan syvässä unessa, vaikka ääntä lähtee kuin pienestä pitäjästä. Yleensä syynä on esim. tuloillaan oleva röyhtäisy ja siinä kun keinuttelen niin olo kyllä helpottaa ja uni voi jatkua vielä vaikka parilla tunnillakin. Tätä kirjoittaessanikin olen käynyt kolme kertaa pihalla heijaamassa.

Naapurin ukko tuli oikein pihalle katsomaan, että mitä sitä lasta siellä itketetään... Mua muuten aina vähän kuumottaa nähdä noita vastapäisiä naapureita, kun olen pitkin talvea sadat kerrat viuhahtanut heille imetys- ym. rintojenesittelytouhujen (!) merkeissä, ja nyt kun on näin valoisaa niin tuntuu että saan kantaa tekojeni seuraukset, kun aika esteetön näkyvyys tässä kyllä todella on, on juu, on. Nyt naapuripoloiset saavat sitten päivittäin todistaa "Näin nukutat lasta" -havaintoesitystä vaihteluna talven "Näin rauhoitat rintaraivaria huutavan lapsen"- ja "Näin kuljet rinnat steriileinä maitoa lypsääksesi" -havaintomateriaalien jälkeen.

Mutta niin, eilen siis Alepasta valitusreissulta tullessamme Nakke alkoi taas unissaan parkua täyttä kurkkua. Työnsin menemään ja lisäsin vähän ääntä kännykästä kuuntelemaani musiikkiin, mutta eihän se tuota puoli-vuotiaan sopraanoa voittanut.... Mietin, että jos joku ärsyttävä toisten asioihin puuttuja välittävä kanssaeläjä olisi nykäissyt minua hihasta että anteeks, sun vauva itkee, olisin vastannut kuin Anne Kumman kaa:n siinä jaksossa jossa Vesa soittaa Annen ja Ellun ollessa teinipoikien kanssa poliisia piilossa: "Juu-u, kiitos, mä olen vain tietoinen siitä informaatiosta mitä sieltä on tulossa". Lopulta se informaatio kuitenkin tunki tajuntaan niin vahvasti että otin Naken syliin ja ajattelin että hän olisi siitä pian taintunut, mutta ei, huuto sen kuin jatkui, ja jatkui, ja jatkuIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII. Paarustin eteenpäin palosireeninä huutava vauva kainalossa ja lykin toisella kädellä ostoskasseilla lastattuja vaunuja ajatellen suomalaisella optimismilla, onneks ei oo lunta. Jonkun viisi minuuttia jaksoin ja sitten oli pakko herättää Nakke, mikä ei sekään ollut ihan helppo tehtävä, niin syvässä unessa unessä hän oli. Herättyään räpytteli silmiä ihan ihmeissään ja mietti varmaan, mihin se vittumainen sireeniääni hävisi.

Tämän loistavan asiaan sopivan pohjustuksen kautta: äidin velvollisuudet kutsuvat joten gotta go, moi.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Puoli-vuotias

Haettiin päiväkotipaikkaa. Aikaahan tammikuulle vielä on vaikka sun kuinka, mutta onpahan nyt. Toivottavasti saadaan kiva paikka kivalla sijainnilla. Toivottavasti Nakella on päikyssä kivaa ja toivottavasti mun sydän ei ota ja halkea, kun pikkuiseni taapertaa reppu selässä päiväkotiin.

Nakke tuntuu kasvaneen lyhyessä ajassa valtavan valtavan harppauksen ja eilen sanoin Villelle, en yhtään muista millainen Nakke oli vauvana. Katson kuvia ja ihan jotain tosi hataria muistikuvia tulee mieleen, mutta päällimmäisenä muistan vain sen miten aina ja aina ja aina kannoin häntä repussa kuin pientä kengurunpoikasta ja miten siinä ne päivät menivätkin. Mutta millainen ääni, ilmeet, touhut, kaikki nuo olen unohtanut. Olisi pitänyt ottaa videoita. 

Puoli-vuotias on tietysti vauva myöskin, mutta vähän enemmän jo oma persoonansa. Nakella tuntuu olevan aina vähän pilkettä silmäkulmassa. Hän on touhukas ja rauhallinen saman aikaisesti ja viihtyisi mieluiten sylissä. Hän tykkää kirjoista ja on alkanut kiinnostua kissoista, ja isin tullessa töistä koko tyttö alkaa huitoa ja vatkata innoissaan. Hän inhoaa suun pyyhkimistä ja alkaa huutaa dramaattisesti, ja muutenkin omaa jo jonkinnäköistä draamantajua ja ottaa kyllä tilaisuudesta vaariin vetää pienet loukkaantuneet itkut jos vaikka vahingossa tökkään pukiessa sormella poskeen. 

Iltaisin on nykyään ihanaa katsella yhdessä kirjoja ja kivasti Nakke malttaa kuunnella pidempääkin tarinaa ilman että heti repisi kirjan hemmettiin. Eilenkin tunsin sellaista pakahduttavaa syvältä kumpuavaa onnea kun istuttiin sylikkäin sohvannurkassa ja luin kirjoja pikkuinen tyttöni suloisena painona sylissä.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Rytmissä

Aina yhtä houkutteleva aloitus, mutta tämä Naken tämän hetkistä rytmiä koskeva postaus tuskin ketään kiinnostaa, ellei sitten lukijaksi satu eksymään joku toinen puoli-vuotiaan vanhempi. Mutta itselleni muistoksi:

07 Nakke herää. Yleensä hän herää hiljaa höpötellen enkä tiedä kauanko hän on ehtinyt valvoa ennen kuin itse havahdun hereille. Tarjoan maitoa ja pötkötellään ja höpötellään jonkun aikaa ennen kuin huokaan mielessäni hyyyviiin syvään, että aamut kun nukuttiin yhteentoista ovat todella historiaa, ja könyän vaihtamaan Nakkea päivätamineisiin.
 
09 Nakke saa aamupuuronsa kera marjojen ja banaanin. Sitten maitoa, vaipanvaihtoa, lattialla touhuilua ym.

10-12 Naken päivän pitkät päikkärit ulkona vaunuissa. Hän on tuossa vaiheessa jo niin unentarpeessa että nukahtaa usein ennen kuin ehtii vaunuihin asti.

12 Lounaaksi peruna-bataatti-porkkana-jauheliha -sosetta

12-15 Touhuilua lattialla, kirjojen katselua, maitohuikkia ja paljon paijaamista. Tuohon väliin olisi tarkoitus myös ottaa puoli purkkkia - purkki hedelmäsosetta välipalaksi.

15-16 Päikkärit vaunuissa.

16 -19 Samat touhut kuin päivällä, jossain vaiheessa iltapuuro hedelmäsoseella höystettynä.

19 Unille.

19-07 Pääosin unta. Joka yö jossain vaiheessa Nakke siirtyy meidän viereen - en aina itsekään muista milloin. Yleensä tarjoan ihan koomassa joka ininään tissiä, mutta tuo tapa pitäisi muistaa lopettaa, koska ei hänellä taida enää nälkä olla öisin. Yksikin yö olin nukahtanut rinta paljaana ja Ville sen sitten siveellisesti peitti. :-D En oikein tiedä montako kertaa Nakke öisin heräilee, en herää itse niin herkästi kun hän on siinä vieressä (ja mulla tulpat korvissa). Välillä olen myös niin koomassa herätessäni ettei niistä hereilläoloista jää juurikaan muistikuvaa aamuun. Mutta sanoisinko että kaksi - viisi kertaa. Yleensä jossain vaiheessa yötä Nakke herää kokeilemaan äänensä eri ulottuvuuksia ja saattaa kiekua tunninkin. Sitten välillä on jotain vatsaongelmia jotka valvottavat ja välillä pitää pitää yöjumppaa. Ja välillä on ihan nälkä. 

Sellaista. Nuo kellonajat "päiväohjelmassa" saattavat heilahdella parikin tuntia, ja tietysti jos ollaan jossain menossa niin päikkäriajat siirtyy. Kotioloissakin voi välillä vaihdella iltapäivän päiväunet yksistä vähän pidemmistä kaksiin vähän lyhempiin, mutta tuo aamupäivän pitkä pätkä on aika vakio. Yritän aina pitää Nakkea mahdollisimman paljon lattialla, mutta hän ei juurikaan viihdy matolla ilman intensiivistä viihdytystä, eli käytännössä aika paljon tulee nyhjättyä sylikkäinkin. Voisi kai sitä suurempiakin heitteillejättöjä olla. ;-)


Ryöpsähtänyt ruokapostaus

Lueskelin täältä ajatuksia ruoan merkityksestä eri ihmisille, eri asioiden painottamisesta, toisten valintojen paheksunnasta (ja paheksunnan ihmettelystä). En jaksanut lukea alkuperäistä tekstiä johon tuossa Puutalobaby-blogin postauksessa viitataan, se oli kommenttien perusteella vähän mustavalkoinen ja epäselvä enkä jaksanut kiinnostua enää Puutalobabyn kommenttiboksin jälkeen, jossa sen sijaan oli oikein mielenkiintoista ja monipuolista keskustelua.

Mä olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuuden tilanteessa, jossa mietin ruokaa ennen kaikkea, noh, ruokana, en sitä kautta että miten se vaikuttaa kroppaani ja ulkonäkööni. Hurraa, terve suuntaus! Olen hurahdellut vaikka mihin ruokajuttuihin ja etsinyt oikotietä kivaan kroppaan kuumeisesti kuin mikäkin valoa tunnelinpäästä hamuava loukkoon jäänyt kaivosukkeli, olen kokeillut tuota ja tätä ja tuota, ja tietysti paino on siinä sivussa jojoillut villisti. Kaikki on liittynyt kroppaan tai sitten nuppiin, olen hemmotellut suklaalla, tukahduttanut suklaalla, syöttänyt itseäni ähkyyn suklaalla itseinho korvista ulos tiristen. 

Nykyään suhteeni ruokaan ja syömiseen on neutraalimpi. Tällä hetkellä rahatilanteen sanelemana ruoka on oikeastaan ainut juttu, mitä laskujen ja vuokran jälkeen ostan. On myös aikaa enemmän kuin koskaan eli ihan ruokakauppaankin saan nykyään menemään aikaa, kun haluan parasta vastinetta pennosilleni. Uudenvuoden liha luomuna -lupaus on käytännön elämässä kiteytynyt siihen, että ostamme nykyään noin joka toinen viikko paketillisen luomujauhelijaa. Paistelen siitä Nakelle pakkaseen liha-annoksia viikoksi tai pariksi ja lopusta teen Villelle ja minulle lihapullia, jauhelipizzaa tai muuta sinänsä perushuttua, mikä kyllä maistuu nyt aivan juhlaruoalta kun on sen verran harvinaista herkkua. 

Muuten syömme nykyään aika kasvisvoittoisesti, kerran pari viikossa kalaa (lähinnä tonnikalaa tai jotain kirjolohimarinadi-juttuja, mutta ei liikaa muutoksia yhdellä kertaa öhm...), välillä soijaa ja muuten eri kasvissäpellyksiä. Peruskotiruokaa, usein puolivalmisteita, tai esim. valmiita kasvispihvejä pakkasesta ja siihen joku itsetehty höystö. Kasvissosekeittoa aina kun keitän Naken soseita pakkaseen, vähintään kerran kahdessa viikossa.

Ruokavaliossa en siis huomaa sen suurempia muutoksia, ihan sitä samaa peruskotiruokaa, mutta se kiva juttu mikä lihattomuudesta on poikinut on se, että siitä tavallaan vapautuu rahaa. Kasvisvoittoinen ruoka on juustoineen ja kermoineenkin melko edullinen lihajuttuihin verrattuna ja niinpä olen pikkuhiljaa laajentanut luomutuotteiden ostamista, ensin kananmuniin ja sitten muuhunkin, öljyyn, jauhoihin, leipään... Seuraavaksi meillä muuttuu luomuksi maito, en tajua miten olen unohtanut sen.

En suhtaudu ruokaan erityisen intohimoisesti tai kiihkeästi enkä osaa ajatella, että luomuruoka tekisi jotain ratkaisevasti parempaa keholleni tehotuotettuun verrattuna, mutta kieltämättä omatunto on nyt pikkuisen kirkkaampi. Oksettaa ajatuskin teurastamoista, oksettaa elollisten otusten riistäminen Otetaan tuosta kaikki irti niin että siihen pitää investoida mahdollisimman vähän -periaatteella. Samalla tavalla inhottaa ajatella jotain malesialaista maanviljelijää joka sormet verillä raataa pellolla 15-tuntista työpäivää, että minä saisin nauttia mehuni tai hedelmäni edullisesti ja tuoreena, vaikkei sen täällä pohjolan talvessa edes pitäisi olla mahdollista. Olisikohan kausiruoka-ajattelu seuraava askeleeni näissä ruokahommeleissa?

Meillä ruoat teen 98 % minä, mikä on ainakin nyt kotonaollessani ihan ok. Ville on kiitollinen ruokittava ja tykkää yleensä kaikista pöperöistäni ja sellaiselle on tietysti kiva kokata. En ole mitenkään intohimoinen ruoanlaittaja enkä jaksaisi käyttää vaikka kahta tuntia edes juhla-ateriaa varten, mutta sellaisesta suht nopeasta ja simppelistä arkokokkailusta tykkään. 
 
Tykkäisin myös useammin syödä koko perhe yhdessä ja vaihtaa samalla kuulumiset, ei niin että se ruoka vedetään yksin ja ne kuulumiset vaihdetaan facebook-tuttujen kanssa, niin kuin nyt surullisen usein käy. Yhdessä syöminen on mun mielestä myös eräänlainen kunniansoitus ruoalle ja tietysti sille joka ruoan laittoi - siihen on käytetty aikaa, sen syömisestä tehdään mukava pikkuruinen juhla. Olen lapsuudenkodin perintönä saanut hyvät pöytätavat ja haluaisin siirtää ne Nakellekin: syödään yhdessä, kiitetään ruoasta, noustaan yhtaikaa, tullaan pöytään kun kutsutaan. Pitää vähän alkaa tsempata tai muuten Nakke ihmettelee vuoden päästä, mikä on ruokapöytä ja miten voi alkaa syödä kun tablettia ei näy missään... Ja tabletilla en nyt tarkoita alustaa

Kylläpä ryöpsähti tekstiä. Olen tässä naputellut sillä ajatuksella, että kohta Nakke varmaan herää ja pitää lopettaa, mutta siellä se pikkuinen vaan pihalla vetelee unia. Kohta varmaan perushöperönä kotiäitinä käyn itse herättämässä sen kun en malta odottaa milloin se herää, heh.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Epänainen ristiriidassa

Pari viikkoa blogittomuutta on mennyt kuin huomaamatta. Ensin vanhempani olivat meillä viikonlopun, sitten menimme Naken kanssa heille viikoksi, Ville tuli meitä hakemaan. Vierailin kahden eri serkun luona ja ihastelin heidän pieniä tyttöjään, sain ehkä vähän vauvakuumeen kun pääsin nuuskuttelemaan kaksikuista pikkuista. Ei siitä ole pitkä aika kun Nakkekin oli sellainen, hauras, pieni, kädet nyrkissä, vaikka muistikuvat ovat jo nyt haaleita. Viikko sitten heräsin kurkku kipeänä ja nyt olen vieläkin nuhainen ja yskäinen, ja mikä inhottavinta, perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin  k a m a l a a n  vatsatautiin. Vielä viime yönäkin oli vatsa sekaisin, vaikkei onneksi oksentaa enää tarvitse. Ville oli koko eilisillan nuupallaan ja niin sitten yöllä tauti otti hänestäkin vallan. Toivon sydämestäni, että pikku-Nakkeen ei tauti tartu - pitää vain luottaa rintamaidon tarjoamaan hyvään vastustuskykyyn.

Välillä tuntuu, että olen korviani myöten täynnä tätä kotiäitiyttä, tätä miten kuviot ovat pienet, ylimääräistä rahaa ei ole, siivoan sataan kertaan samoja nurkkia ja kierrän samoja reittejä ruokakauppaan, lillun ajassa kuin mikäkin aikatyhjiöön marinoitu kotiin säilötty epänainen. Takerrun töistä tulevaan Villeen kuin verenhimoinen vamppyyri vaikka oikeasti haluaisin olla vapaa, riippumaton, voimakas, upea. Kuningatar joka pyörittää tätä koko paskaa, ei pelastusta odottava prinsessa, niin kuin facebookista jonkun kiertokuvan bongasin. Ja silti, täytyy sanoa: hyvin mä vedän. Siihen nähden, että tämä kotonaolo oikeasti hajottaa, olen mielestäni melko hyvällä mielellä ja asenteella. Kaipaan niin paljon kaikkea että olen näivettyä, mutten näivety vaan porskutan eteenpäin, menen, teen, hymyilen, joka helvetin päivä yritän. Pienen henkisen olalle taputuksen sain lauantaina, kun kärsiessäni vatsatautiani ja Villen hoitaessa vauvaa hän totesi, on tämä kyllä aika raskasta hommaa. Että nii-in, ja sitä mä teen joka päivä, ja samalla yritän olla hyvä vaimo ja hyvä kodinhengetär. 
 
Yritän, yritän, yritän.

Katkeria, rumia ajatuksia, katkeria, rumia ajatuksia.

Samalla inhoan aivan sydämeni pohjasta tätä uutta katkeraa, ruikuttavaa puolta itsessäni. Kun katsoo toiselta kantilta niin helppoahan tämä kotielämä on, helppoa kuin heinänteko, vauva on helppo ja ihana, koti kaunis, päivissä vapaus. Kohtahan se työhön paluu koittaa ja sitten voi itkettää se. Välillä vaan tuntuu että olen näkymätön epänainen joka hoitaa kaiken koska on niin tyhmä, vaikkei miksi voisi olla: koska on niin hyvä. Koska osaa, voi, saa. Ehkä tarvitsisin jotain irtiottoa, pääsisi vaikka päiväksi nuuhkimaan uusia tuulia, olen ollut kuusi kuukautta kotona. Mietin mummoani jolla oli yhtaikaa viisi alle kolme-vuotiasta ja isommat muksut päälle, navetta ja iänikuinen pihapiiri, josta poistuttiin kylälle vain lapsilisäpäivinä neljä kertaa vuodessa. Huh hu huh, minä hemmoteltu kermaperse...

Ja koko ajan taustalla: voi miten tuo lapsi kasvaa, missä mun vauva on, rakas pieni, pysäytetään aika ja ollaan tässä, anna äiti pussaa ja paijaa. Nukutaan sylikkäin sohvalla keskellä päivää, ei meidän tarvitse mennä minnekään. Rakas pieni linnunpoikani, älä kasva niin nopeasti, ole äitin sylissä, ole siinä vain, niin. Tässä hetkessä on kaikki maailman onni ja ihanuus, sinä pikkuiseni olet kaikki maailman onni ja ihanuus. Kaikki on toisarvoista sinun rinnallasi - ja silti.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Aidan toisella puolella

Ville hörähti tuolle edelliselle kirjoitukselleni, että jonkun koliikista kärsivän lapsen äiti varmaan vihaa mua tuon edellisen kirjoituksen johdosta. Että siinä sillä muidulla vaan aamu kuin aamu alkaa levänneenä ja niin on elo auvoista että ihan oksettaa. Voin hyvin ymmärtää, että jos niin haluaa niin mun blogista kyllä löytyy aineksia sellaiseen ällöidyllille pyhähtämiseen, vaikka todellisuudessa ei ehkä aihetta olisikaan. 
 
Tietysti, onhan mulla ja meillä perheenä asiat hyvin, kyllä kyllä, mutta kyllä se on myös tämän blogini luonne että tänne säilötään vain ne hyvät jutut, eikä niistäkään kaikkein henkilökohtaisimpia. Negatiiviset jutut pureskelen pitkään aika pieneksi ennen tänne sylkäisyä ja esimerkiksi parisuhteeni tai muiden ihmissuhteiden kipupisteitä en täällä juurikaan käsittele. Lisäksi: kliseehän tämä, mutta asioista löytyy niiiiiin monta puolta ja kyllä edelleen uskon, että aika monessa tilanteessa voi itse valita sen asennoitumisensa (ja että aika monessa tilanteessa se asennoituminen on oikeastaan ainut joka ylipäänsä on valittavissa). 

Toisten elämää olisi niin helppo kadehtia. Minulla on yksi ystävä, kaunis kuin mikä, älykäs, ammatissa jota ihailen. Ihana koti, hoikka kiva kroppa, mies joka ostaa lahjoja ja järjestää viikonlopuksi yllätysmatkoja. Aaaaaaaaah. Jos en tuntisi häntä ja tietäisi eräitä suuria kipukohtia, jotka poistaakseen hän varmasti koska tahansa luopuisi kaikesta alussa luettelemastani ihanasta, niin miten olisikaan helppo kadehtia häntä. Täydellinen, kaikki onnistuu, ei tiedä mitä vaikeudet ovat.

Itselläni on tämän asenne ratkaisee! -himopirteyden kääntöpuolena todella ikävä tapa haihatella usein sitä, mitä ei ole tai mitä en voi saada. Töihin ollessani vauvan kanssa kotona, vauvaa ollessani lapsettomana töissä, Villen ollessa vapaalla sitä että saisin omaa aikaa eikä vain möllötettäisi perheenä, Villen ollessa töissä sitä että hän olisi meidän kanssa kotona, Villen laittaessa ruokaa sitä ettei hän jättäisi keittiötä niin sotkuun, Villen istuessa sohvalla sitä että laittaisi nyt edes ruokaa... Jne, jne, jne, saitte varmaan juonesta kiinni. Ja bloggaamiseen palatakseni, ei tulisi mieleenkään kirjoittaa vielä tänne ylös noita haihattelevia väninöitä, kun muutenkin haluan koko tavasta eroon. Tuskin tänään enää muistan mitä eilen olen vinkunut mielessäni joten miksi oikein väen vägällä yrittäisin muistaa kirjoittamalla ylös...

Nyt kun huonoista puolistani aloitin, niin olen huomannut, että olen aika huomionkipeä. Janoan kehua ja kiitosta, tunnustusta, lemmensanoja, ihastelua taidoistani, mitä vain mikä pönkittää minua, minua, ah! minua. Hyi, rumaa... Tavallaan tämä blogi on itse itseni huomiomista: päivälläsi oli merkitys, siitä syntyi tällainen teksti ja tälläinen teksti pitää sisällään päiväni. Katso nyt, olet ollut, elänyt, sinulla on ollut merkitys.

Mietin myös - ensimmäiseen kappaleeseen palatakseni - sitä, mitä yksi tuttava kerran sanoi: helppokaan lapsi ei ole helppo. Se tarkoittaa, että vaikka olisi miten hyväuninen, hyväruokainen, hyvärytminen, hyvä-kaikkea ipana, niin aina löytyy meille vanhemmille jokin huolen ja murheen aihe. Tällä hetkellä se on itselleni Naken varpaat - eivät ne varpaattoman jalan muutamat varpaat vaan ne, joita löytyy kaikki viisi. Nyt kun Nakke on alkanut ponkaista seisaalleen käsistä tartuttaessa olen tarkastellut hänen varpaitaan, ja tuntuu että ne kääntyvät väärässä kulmassa lattiaa kohden. En osaa oikein selittää eikä varmaan kannatakaan, kun on vain tällaista omaa huoltani. Kysyn seuraavan kerran neuvolalääkäriltä ja sitten olen viisaampi.

Tiedetään, tiedetään - pientähän tällaiset varvashuolet kaiken sen rinnalla, mitä voisi olla. Vanhemman huoli vain on niin syvää, niin viiltävää, siihen ei voi suhtautua samalla kepeydellä kuin kenties muihin elämän huoliin, koska, noh - oma lapsi! Ja silti pitää vain yrittää, tai muuten se huoli muuttuu niin isoksi että se tukahduttaa kaiken ja kohta sitä varmaan alkaa jo odottaa, että kyllä varmasti kohta jotain tapahtuu, vähän että tapahtuisipa niin pääsen tästä odottamisesta.

Mutta nyt juttu venyy jo aivan uusille urille joten tämä tältä päivää. Huomenna ystävääni ja Naken kummitätiä moikkaa, jee!

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Kun silmäni mä auki saan

Viime aikoina kotona on ollut ihanaa - tietysti, kun tiedän, että kohta tämä lysti loppuu. Niin se mieli vain toimii. Tuntuu etten haluaisi töihin - ja jos työt eivät olisi odottamassa, voitte uskoa että kyllä totisesti hajoilisin täällä kotona enkä muuta haluaisi kuin sorvin ääreen. Nyt pitää vain nauttia, ja nyt minä vain nautin. 
 
Ihaninta ovat ehkä aamut, kun herään hetken ennen Nakkea, katselen hänen rauhallista untaan ja kauniita sileitä vauvankasvoja, ja sitten: hän avaa silmät, herää, silmät syttyvät tuikkimaan ja hän hymyilee niin leveästi, ihan vain koska näkee minut siinä.

Aamumme ovat kiireettömiä, ja vaikka yhä harvemmin nukumme puolille päivin saan kuitenkin edelleen herätä levänneenä ja rauhassa, ihanaa. Yleensä teen sängyn lämpimästä pesästä ylös kömmittyämme kahvakuulatreenin ja syön sitten rauhassa puuron, laitan itseni, seurustelen hyväntuulisen vauvan kanssa. 
 
Niin onnellisia, hyviä hitaita aamuja, että tuntuu uskomattomalta miten joskus koittaa aika kun saan itseni ja vauvan päiväkuntoon hyvinkin ennen seitsemää, meidät ovesta ulos, seisomaan pökertyneenä tuulessa tai juoksemassa autolle, kiire kiire kiire. 

Mutta se on sitten. Nyt Luojalle kiitos olen nauttinut jokaikisestä aamustamme - silloinkin kun päivät ovat olleet perseestä ja olen kaivannut töihin kuin mikäkin pöpi, aamut ovat olleet ihania.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Miss Itseinho

Olen puolivälissä Virpi Hämeen-Anttilan romaania Tapetinvärinen. Ihana kirja! Tykkään kovasti näistä Hämeen-Anttilan romaaneista, ne ovat jotenkin mukavalla tavalla arkisia, millä tarkoitan varmaan samaistuttavia. Tulee vähän Laura Honkasalon tarinat mieleen, kumpikin kirjailija osaa kuvata tavallisia ihmisiä ja tavallisten ihmisten ehkä vähän epätavallisiakin tilanteita aidosti, uskottavasti. Ei ehkä mitään maailmanluokan kirjallisuutta, mutta ihanan varmana ja tyylipuhtaana loppuaan kohti eteneviä; ei missään kohdassa omituisia rönsyjä tai floppeja, jotka muuttaisivat lukukokemusta. Tasaisen varmaa tarinointia, ar-vos-tan.

Täsä parhaillaan lukemassani romaanissa Hämeen-Anttila kuvaa erään henkilöhahmon nuoruuden epävarmuuden kokemuksia ja piti nyt tulla kesken lukemisen kirjoittamaan, kun tuli niin omat jutut mieleen. Tuntuu ihan hullulta nyt edes uskoa todeksi, mutta olin niin epävarma, että esimerkiksi kampaajalla missä piti päästää toinen ihminen lähelle, toivoin aina ennen aikaa koko sydämestäni, että kampaaja olisi jollain tapaa ruma, lihava tai sitten henkisesti jollain tapaa vajaa. Ja sama juttu lääkärillä. Sitten jos sattuikin viehättävä ja vielä mukavakin niin olin ihan hajota omaan alemmuudentuntooni ja siihen, kun lihakset piukeina jännititn itseäni etten tekisi tai sanoisi mitään kovin tyhmää. Ihmisen arvostukseni ja arvostukseni on ollut niin vinoutunutta että jollain tapaa epäviehättävän tai standardeista poikkeavan ihmisen lähellä osasin paremmin olla, mielessäni omaan kuvitelluun paremmuuteni tukeutuen. Paremmuus ihmisarvomittelöissä, voi apua...

Olen myös ollut kova juoruilemaan ja oikein janonnut kurkata ihmisten kulissien taakse. Jotenkin on ollut helpompi olla, kun olen tiennyt, että hänellä siinä on juoppo veli ja hänenpä vaimo sairastaa parantumatonta sairautta. Olen halunnut löytää heikot kohdat, että olen voinut kokea olevani samalla viivalla - voi miten surullista ja säälittävää! Enkä edes ole tuolloinkaan kokenut itseäni samanarvoiseksi, vaan aina kulloisenkin juttukumppanin mukaan on myös oma persoonani muuttunut toista jäljittelemään. Olen ollut keskusteluissa askeleen jäljessä, olen myödännyt ja mukaillut ja nöyränä tarttunut annettuihin aiheisiin, miettinyt sanat jotka toinen varmaan haluaisi kuulla. Ja sitten ihmetellyt, miksi olen mieluummin yksin - kuka nyt tuollaisesta tuttavuudesta mitään saisi, muuta kuin väsymyksen! 

Olen tuntenut inhoa, halveksuntaa tai selittämätöntä kiukkua niin monia ihmisiä kohtaan jo pinnallisen tuttavuuden jälkeen, vaikka todellisuudessa nuo tunteet ovat tietenkin koskeneet minua itseäni. Olen himoinnut huomiota, katsetta ja kosketusta ja samalla ollut tikahtumaisillani kauhuun, jos toiveeni toteutuu, ja olen yrittänyt piilottaa itseni milloin mitenkin samalla kuitenkin itkien, miksen tule nähdyksi. Olen halunnut että minusta pidetään, mutta en ole näyttänyt omaa itseäni, sitä minua jonka pitämisellä nyt ehkä voisi ylipäänsä olla jokin merkitys. 

Tulipas vähän surullinen olo tästä avautumisesta. Onneksi aika ja hyvät tyypit ovat voidetta näihin epävarmuuden haavoihin, onneksi nykyään on hyvä olla omissa nahoissani. Onneksi kokemuksista oppii ja varmaan näidenkin kipuilujen käsittely on tuonut minuun vähän jotain syvyyttä. Armoa, lempeyttä ja hyväksyntää kovuuden, inhon ja vertailun rinnalle eli ei pöllömmät vaihtarit ollenkaan, ei.