perhekesä

Olen tässä hihitellyt, kun Ville sanoi Nakelle kauniita unia toivotellessaan, että "huomenna sitten reissataan taas" - kunnon karavaanariperhe! Aika paljon me kyllä reissataankin. Minä hormoneissani iloitsen melkein liikutukseen asti miten on takapenkki täynnä tyttöjä ja miten on ihana olla koko perhe yhteisellä lomalla.


Sovittiin että aletaan vuoroaamuina nukkua myöhään toisen hoitaessa aamurumban. Turhaanhan me molemmat törötetään silmät ristissä pystyssä kello 06, tai minkä armon ajan Nakke nyt ylösnousemuksellemme määrääkään. Tänään oli minun vuoroni nukkua ja olipa kyllä hemmetin mahtavaa pitkästä aikaa nousta levänneenä.


Tuntuu että vauvan myötä joudun kieltämään Nakkea enemmän kuin koskaan, mikä tuntuu ikävältä. Yritän aina ein sijaan "kieltää positiivisesti", toisin sanoen ohjata mielenkiinnon toisaalle tai muuten kiellon sijaan kehottaa. Esim. en sano "ei saa mennä sinne" vaan "sieltä voi pudota, tule mieluummin tänne". Nyt viljelen eitä kuin mitäkin turvasanaa. Mustasukkaisuutta en ole vielä havainnut, mutta Naken ronskit otteet vauvaa paijatessa ja horjahteleva kävely aivan vauvan pään vieressä kirvoittaa eeeeiiiin liian usein.


Olen yrittänyt järjestää Nakelle ja minulle kahdenkeskistä aikaa, esimerkiksi tänään käytiin yhdessä kaupassa ja kävelyllä ja illalla vielä saunassa. Ja ennen saunaa oltiin melkein pari tuntia pikkuruisella takapihallamme Villen, Naken ja Winston-kissan kanssa (käytiin päivällä ostamassa kisuille flexit!) vauvan vedellessä hirsiä sisällä. Voi että rakastan kesää ja ihanaa kun on Villen kanssa pitkä yhteinen loma!

Jotta muistaisin

Ajatella, vauva on jo yli viikon vanha! Aika menee samanaikaisesti hitaasti ja nopeasti; merkityksellisiä hetkiä on paljon, niissä aika pysähtyy, ja sitten taas samalla on tämä meidän vauhdikas perusarkemme jossa mennään ja tehdään ja tahtipuikkoa heiluttaa Nakke-esikoisemme. 

Viikko sitten olin vielä sairaalassa - maha oli iso ja löllö kasa pullataikinaa, alapäätä särki, lihaksia kolotti, tissit olivat kipeät ja halusin vain nukkua. Olin kolmen hengen huoneessa ja taisin olla huoneemme heikoin lenkki, kun vauva pärähti tunnin välein itkuun ja prostestoi äänekkäästi mm. vaipanvaihtoa ja imetysasennon vaihtamista. Toisella huonekaverilla oli vuorokauden vanhempi vauva joka tuntui sekin viihtyvän lähinnä rinnalla, mutta itkun sijaan kuului vain tyytyväistä mussutusta. Toisen huonekaverin vauva oli joutunut heti synnyttyään tehohoitoon ja tuoreella äidillä oli selvästi jonkin sortin stressireaktio päällä, kun hän touhusi ja viipotti menemään lähes maanisesti, ilman merkkiäkään saman aamuisesta synnytyksestä ja episotomia-haavasta. Kauhean mukava hän kyllä oli, juteltiin paljon verhon läpi. Keskustelut olivat sillä tavalla huvittavia kuin saman merkityksellisen asian kokeneiden keskustelut yleensäkin - kumpikin kuunteli vain siksi että tiesi pääsevänsä kohta itse puhumaan, ja oma kertomus tuntui niin paljon mielenkiintoisemmalta kuin toisen.

Kahden sairaalayön jälkeen pääsin kotiin ja päällimmäisenä fiiliksenä taisi silloinkin olla väsymys. Oltiin vasta viiden jälkeen illalla kotona ja täällä menikin tovi ihmetellesssä, ennen kuin arki astui esiin ja muistutti olemassaolostaan ja niin Ville lähti kylvettämään Nakkea ja minä purkamaan sairaalakamppeitani. Sitten iltapuurot ja Villelle passitus kauppaan, josta hän kotiutui jättiostosten lisäksi pizzojen kanssa. Mussutettiin ne ja katsottiin Netflixistä Orange Is The New Blackiä ja tuntui samanaikaisesti kotoisalta että ihmeelliseltä; meille oli muuttanut upouusi ihminen, perheenjäsen, ja kaikki oli silti niin samanlaista kuin yleensäkin.

Loppuviikkoon mahtui kirjastoreissu kaksin Naken kanssa, ruokakaupassa käyntiä ja siivousta, ulkoilua koko porukalla. Siskoni ja vanhempieni vierailu, Villen ja Naken shoppailureissu Jumboon, lukuisia päiväunia, imetystä imetystä imetystä, muksujen kylvettämistä liukuhihnameiningillä, Haltialan kotieläintilalla vierailu ja aamupiirrettyjä sohvannurkassa Nakke kainalossa. Valvottuja öitä ja onnellisia, väsyneitä päiviä.

Hattaramajassa

Vauva on aivan järjettömän ihana. Minun viimeinen vauvani. Hän syö tunnin, kahden välein, nukkuu, katselee, suipistaa suutaan, kurtistaa kulmia, nukkuu taas. Hän on alle viikon vanha - herranen aika miten on mahdollista olla noin tuore. Hän on silkkaa hyvyyttä ja kauneutta ja silti hänestä versoo jo oma persoonallisuus.


Olen rauhallinen ja onnellinen, ajattelen vaaleanpunaisten lasieni läpi miten en halua että tämä aika loppuu ikinä. Haluan olla aina kotona ja hoitaa pieniä tyttöjäni, haluan imettää aina, haluan että vauva on aina kolmekiloinen ja Nakke tuollainen taapero, jonka puheissa vilisee kisut, puput, vauvat ja hänelle rakkaiden ihmisten nimet.


Ystäväni, vauvan tuleva kummitäti, kirjoitti Naken vauvakirjaan että "kotisi on onnenpesä", mutta minusta tuntuu että nyt se vasta on.

Kesähuumassa

Poikki poikki poikki. Vedin äsken terveellisenä pikku iltapalana lämpimiä voileipiä ja tunnen joka solullani miten verensokerit hujahtivat pilviin. Todella tympeä vaiva tämä raskausdiabetes. Enkä edes silti malta olla herkuttelematta, vaikka tunnen seuraukset itsessäni ja tiedän miten oma mässäilyni voi vaikuttaa vauvaan (ja että minä olen se joka sen sokerivauvan pungertaa sisuksistaan ulos... Tänään ultrattiin ja vauva oli 3,3 kiloa, mutta jos hän nyt oikein innostuu mahassa viihtymään niin huonossa lykyssä tässä on vielä kuukausi aikaa kasvaa... Glunk...).


Tiistaina oltiin Villen kanssa kahdestaan Tallinnassa! Oli liioittelematta aivan ihana päivä. Hoen aina, ettei se parisuhdeaika nyt niin tärkeää ole, pääasia että on perheaikaa. Mutta hitto että oli mahtavaa nyt nimenomaan kahdestaan! En muistanutkaan että Ville on niin hyvää seuraa. Naurua riitti ja keskustelu kävi leppoisana eikä edes tullut kinan kinaa mistään (saavutus). Pötköteltiin hytissä halauksessa ja vietettiin koko kahdeksan tuntinen maissaoloaika kävellen ja kierrellen, Kalamajan kaupunginosaan tutustuen, vähän shoppaillen, kahvilla ja baarissa, kahdella eri piknikillä. Paluumatkalla matkan kruunauksena syötiin seisovassa pöydässä (nam se jälkkäripöytä!!). Pitkästä aikaa tuntui, ettei oltu arkiset ja kotinuhjuiset äiti ja isi vaan me, Ville ja minä.


Keskiviikkona olin tolkuttoman väsynyt fyysisesti mutta henkisesti akut olivat täyteen ladatut ja mieli kepeä. Heti Naken kajautettua herätyksensä lähdettiin - osa sata - verikokeisiin, paastolabrat tällä kertaa vuorossa. Oli vähän katastrofin ainekset kasassa, kun kesätyöntekijä tuli kymmenen minuutin, vapisevien käsien yhden hutipiston siihen tulokseen ettei hänen kokemuksensa riitä lapselta näytteen ottamiseen, ja kokenut kollega oli veemäinen sählätyyppi, joka puhui kesätyöntekijälle ikävään sävyyn ja sai itsekin käytettyä pistämiseen ainakin viisi minuuttia. Verta valui Naken pikkuista valkoista käsivartta pitkin kesätyöntekijän hanskattomaan käteen ja siitä isoiksi läikiksi tyynyyn, ja minä kiljuin mielessäni voi jumalautaaaaaaa. Eilen kuitenkin koitti palkinto koettelemuksesta lääkärin yhteydenoton muodossa: Hb noussut normaalitasolle, rautavarastot hyvät, lääkitys lopetetaan. Hurraa!


Labran jälkeen äkkiä kotiin aamupalalle ja siitä äkkiä neuvolaan, ja siitä taas äkkiä lounaalle ja pyykinpesuun ja Naken päikkäreille. Imuroinkin ja luuttusin ja olin oikea tehomuija. Kelpasikin siivota kun torstaina sain rakkaan pitkäaikaisen ystäväni meille kylään! Ajeltiin heti aamusta naapurikaupunkiin yhteisen ystävämme luo ja siellä kolme tuntia hujahti kuulumisia vaihdellessa. Olisi mennyt kauemminkin ellei Villen iltavuoro ja Nakke-vastuunvaihto olisi painanut päälle. Syötiin tekemääni kanasalaattia ja painuttiin nauttimaan kesäisestä Helsingistä: Jäätelöä Espalla, hampurilaiset ravintola Kiilassa ja vielä pikainen pyörähdys Ateneumissa. Nakke jaksoi ihmeen hyvin ottaen huomioon että päikkäreitä oli takana puoli tuntia ja päivä sisälsi paljon rattaissa istumista ja paikallaanoloa.


Huomenna kaverin prinsessan kolme-vee synttäreille. Mahtavaa tämä kesä!

Raskausvaivoja, shoppailua, terapiakeskustelua ja reippaan tytön ihastelua

Hui kun pelästyin äsken! Kumarruin nostamaan lattialta roskan ja yhtäkkiä vasemmalla alavatsalla tuntui kamala terävä vihlaisu. Pudottauduin hitaasti polvilleni ja vaikersin ja varmaan ihan parissa sekunnissa kipu oli ohi, jättäen jälkeensä huimaavan olon ja pelästyksen. Olisiko ollut liitoskipua, etenkin aamuisin sukkien pukeminenkin vihloo ikävästi kun paino on toisella jalalla. 

Note to self: Älä poimi roskia lattialta.

Muuten tänään on ollut mitä mukavin päivä. Lähdettiin heti aamutoimien jälkeen Naken kanssa Jumboon ja siellä menikin melkein kolme tuntia kauppoja kiertäen, leikkipaikalla touhuten ja lounastaen. Nakke oli mitä parhainta shoppailuseuraa, mitä nyt kerran meinasi pudota rattaista pää edellä. Jäi onneksi jotenkin jalastaan kiinni ja ehdin syöksyä pelastamaan. Myyjää antoi viisi euroa alennusta ostamastani verkkatakista; sääli varmaan maha pystyssää ja siilmäpussit polvissa säätävää pienen taaperon äitiä. Verkkatakin lisäksi ostin Nakelle lippalakin ja hänen itse bongaamansa Pupu! -t-paidan, ja hetken mielijohteesta nukkevauvan. Nakke, joka on ollut pääsiäisestä asti ilman tuttia, nappasi tottuneesti vauvan tutin suuhunsa heti kun sai nuken käsiinsä... Itselleni ostiin kosteusvoiteen ja suihkugeelin ja sitten lompakko huutelikin että nyt painapas jarrua!

Päiväunien jälkeen lähdettiin Naken kanssa kirjastoon. Luettiin kirjoja lastennurkkauksessa ja lainattiin kummallekin uusia, ja oli kyllä todellinen ilo olla Naken kanssa. Hänestä on tullut niin reipas iso pieni tyttö - kirjaston jälkeen käytiin vielä apteekissa ja kaupassa eikä Nakkea kertaakaan tarvinnut kantaa. Hienosti hän totteli ja pysytteli lähellä, mikä oli kivaa vaihtelua niille kauppareissuille kun hän sääntäilee ympäriinsä ja komennettaessa kellahtaa ketarat ojossa maahan ja aloittaa kitinän.

Kotiin tultua Ville oli tehnyt ruoan ja sen jälkeen sainkin käyttää koko tunnin saunavuoromme yksin, kun Ville ei flunssansa takia halunnut tulla ja en viitsinyt Nakkeakaan ottaa. Saunoin oikein pitkän kaavan kautta ja saunomisen jälkeen hemmottelin ihoani ja kynnetkin lakkasin. Oikein oli lellitty olo saunomisen jälkeen!

Kävin eilen keskustelemassa neuvolassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jännitti kamalasti mutta siitä keskustelu lähti soljumaan, ja teki kyllä jo tuo yksikin kerta hyvää. Oli - noh - terapeuttista puhua vieraalle hyväksyvälle ihmiselle ilman pelkoa tuomitsemisesta, pitkästymisestä tai vähättelevän tuntuisista vinkkivitosista. Mikään jees jees -lässyttäjä hän ei ollut vaan teki suoria, asiaan meneviä kysymyksiä, mutta jokainen vastaukseni sai aikaan joko lempeän hiljaisuuden, joka kannusti puhumaan lisää tai tarkentavan kysymyksen joka myöskin rohkaisi puhumaan. Kerroin suureksi osaksi muusta kuin Naken tämän hetkisistä terveysasioista. Suurin oivallukseni oli se, että tällekään tilanteelle en voi mitäään, mutta olennaista on miksi koen näin voimakasta ahdistusta ja tietysti miten voisin entisestään olla hetkessä, olla olematta niin tukahduttavasti huolissaan tulevasta. Menen vielä ainakin pari kertaa.

Kuulumismaraton: Anopista äitienpäiväään ja äidin ylpeydestä huolen kautta kotitöihin (ja se mahassa kasvava vauva..!)

Nukuin tänään päikkärit ja olen ollut niistä asti ihan pöhnässä. Elämän suuria kysymyksiä: miksi unien jälkeen nukuttaa enemmän kuin ennen unta? Yksi teoriani on se, että sitten siinä pääsee vähän univelkojen maksun makuun ja kroppa tajuaa miten väsynyt onkaan, mutta nyt ei pitäisi ainakaan pahempia univelkoja olla. Peruskatkonaiset yöt ja perusaikaiset herätykset, mutta aina jokunen hyvä unipätkä per yö. Näillä mennään, ja kohtahan sitä voikin rueta taas nukkumaan. (t. Murmeli)

Viikonloppuna saimme anoppini meille yökylään. En pysty yhtään samaistumaan kaiken maailman miniä-anoppi -vitseihin ja anoppi-kauhutarinoihin, sillä meillä on anoppini kanssa hyvät ja läheiset välit ja varmasti molemminpuolisesti viihdymme toistemme seurassa. Juttua riittää ja esimerkiksi lauantaina kävimme kahdestaan Jumbossa pyörimässä, tai luuhaamassa niin kuin Naken kanssa kotimieheksi jääneelle Villelle reissun perustelimme. Ainoat tilanteet jolloin saan vähän kiristellä hampaitani ovat anopin ikuiset huolehdinnat siitä miten Ville missäkin tilanteessa pärjää. Jumankauta, kun on itse hoitanut koko päivän kotia ja lasta ei hirveästi sympatiaa heru huolelle siitä, osaako aikuinen mies pestä pyykkiä. Tai maistuuko aikuiselle miehelle illaksi suunnittelemamme ruoka - jumankauta part two, jos mua varten käytäisiin kaupassa ja tehtäisiin ruoka söisin onnellisena vaikka höyrytettyjä pikkukiviä ja havunneulasia. Samalla olen kuitenkin jollain tapaa liikuttunut että Villellä on noin suloinen, huolehtiva äiti.

Sunnuntainen äitienpäivä oli kaikin puolin mukavamapi kuin ensin vaikuttikaan. Anopin lähdettyä siivosin tappi otsasta kasvaen ja paapoin samalla kipeää, kiukkuista Nakkea. Heitin lisää vettä kiukkumyllyyni miettimällä, miten en varmasti saa mitäään äitienpäivämuistamisia (vaikka olin jo saanut upean kukkakimpun Villeltä, himoitsemani kukkapinnit anopilta Jumbo-reissullamme, postikortin ystävältäni jaa vielä muutamia tekstiviestejä...) ja on tämäkin elämää, yhtä kotitöiden tekemistä ja toisten palvelemista. Hah hah hah, osaan kyllä olla dramaattinen päänsisäisissä monologeissani... Kotiiin tultuaan Ville sitten ohjasi halauksessa käteni takataskulleen ja sieltä löytyi jalokiviarpa ja suklaata, ja vähän ajan päästä sitä jo istuttiinkin autossa matkalla äitienpäiväsapuskoille. Ruoan jälkeen käytiin vielä ajelemassa ja kun vielä iltapalaksi paistoin vohveleita, niin kyllä kelpasi kiitollisna mielin kääydä unille. 

Huoleni Nakkea kohtaan aaltoilee. On niin helppo olla hänestä onnellinen ja ylpeä: hän osaa niin paljon, hän oppii koko ajan! Tänään esimerkiksii päikkäreiltä herättyämme hän liukui pois parisängystä, toi unien ajaksi riisumani sukkani ja sanoi "sukka", ja meni sitten portille ja sanoi "avaa". Hän on innostunut käsienpesusta ja kurottelee monta kertaa päivässä lavuaariin sanoen "käi". Nostan hänet usein pesulle vaikkei ole tarvettakaan, toisaalta koska haluan vahvistaa hänen ymmärretyksi tulemisen kokemustaan, toisaalta koska naama messingillä ah niin tyytyväisenä käsiään pesevä pikkutaapero on liikuttava. Toisaalta huoli on koko ajan olemassa, mietin milloin kehitys hidastuu, alkaako hän taantua, unohtaako jo opitun. Oppiiko puhumaan, oppiiko pois vaipoista, unohtaako kävelytaidon. Saan itseni kiinni tarkkailemasta häntä, kaatuileeko hän enemmän kuin muut lapset, ymmärtääkö hän mitä sanon, pitäisikö hänen ymmärtää enemmän. Hidastuuko kasvu koko ajan - voi hyvä luoja, millainen pikkukirppu hänestä tulee? Onko mahassa kasvavalla vauvalla edessään samat asiat?

Maanantaina olimme porukalla Naken puheterapiassa nyt jo tutuksi käyneessä Lastenlinnassa. Terapeutti arvioi Naken suun motoriikkaa ja oli sitä mieltä, että jonkin verran viivettä suun motorisissa taidoissa on. Samoin suu on kuulemma herkkä ja että olemme tehneet juuri oikein, kun olemme antaneet Naken syödä pääosin sormiruokaa ja asettaneet etusijalle ruokailujen leppoisuuden ja mutkattomuuden, ei esimerkiksi sen paljonko Nakke syö tai miten hän syö. Ihana oli kuulla tuo! Puolen vuoden päästä on seuraava käynti. Nakke oli taas hurjan reipas, syödä mussutti lounaansa terapeutin katsoessa ja bongasi sitten lelukorin pöyydän alta ja viipotti tutkimaan sitä. Yritän muistuttaa itselleni, että vaikka itseäni vituttaa ja huolettaa (tasainen coctail molempia tunteita!) jatkuvat tutkimukset, niin Nakelle ne ovat hänen aivan tavallista elämää eikä hän suhtaudu niihin muutoin kuin hyväntuulisella uteliaisuudella. Tai vähemmän hyväntuulisella esim. verikokeisiin mutta kukapa ei (t. henkilö joka tulevassa synnytyksessä jännittää eniten sitä, joudutaanko käteen laittamaan kanyyli tippaa varten).

Eiilisaamuna herättiin kaikki taas varhain ja kuten Ville totesi, pitkästä aikaa edessä oli yhteistä aikaa ilman että on mitään lääkärikäyntejä. Nakke oli edelleen nuhakuumeessa mutta mietittiin ettei autossa istuminen hallaa tee, ja käytiin porukalla kirjastossa ja sellaisessa ruokailun apuvälineitä myyvässsä paikassa, josta Ville osti Nakelle puheterapeutin suositteleman mukin. Sitten Nakke nukahti ja päästiin Villen kanssa viettämään suorastaan parisuhdeaikaa ajelemalla kauniissa maalaismaisemissa ja juttelemalla niitä näitä. 

Tänään on ollut minun vuoroni olla Naken kanssa kotona Villen mentyä liepuskaistaan tienaamaan. On siivottu ja leivottu hyviä kaura-ruis-juusto-sämpylöitä, tehty ruokaa ja pyykätty. Halittu ja katsottu piirrettyjä, rakennettu tornia ja hoidettu koiria ja nukkeja. Luettu miljoona kirjaa. Villen tultua hain postista Nakelle reippauslahjaksi tilaamani kolme kirjaa ja ah!, lastenkirjat ovat ihania! Onneksi Nakke tykkää myös ja jaksaa jo paremmin keskittyä - tässä jossain välissä oli vaihe jolloin yhden kirjan lukemiseen käytettävä aika sai olla noin kolme sekuntia. Huomenna sitten minä vuorostani töihin ja jos ei sada ja Naken kuume pysyy poissa niin mennään Roihuvuoreen Hanamani-juhlaan! Ja huomisen jälkeenpä mulla on enää, noin niin kuin about, 33,5 tuntia töitä ja sit ei kun vetämään lonkkaa mahan viereen ainakin seuraavaksi vuuodeksi! Eilen tuli ensimmäinen kipeä supistus joka jo vähän muistutti mitäs herkkua siinä synnytyksessä sitten onkaan edessä kun kohdunuu aukeaa kuin sahattaisiin tulikuumalla sahalla kahtia... Huomenna on raskausviikko 33+0 ja mulla on parikiloinen vauva mahassani.

kesähaaveita

Nukahdin illalla blogipostauksen jälkeen sohvalle ja nukuin kolme tuntia. Ville tuli töistä, varmaan puhuimme jotain (varmaan tosi fiksuja). Siirryin sänkyyn (en varsinaisesti muista tapahtumaa, mutta veikkaan ettei Ville luolamiehen ottein raahannut valtavaa vaimoaan toisen kerroksen makuuhuoneeseen). Nukuin sikeästi aamuun ja Naken aloittaessa jutustelunsa kello kuusi olin ihan vilpittömän hämmästynyt että kello on niin vähän.


Tämä aurinko on ihan hemmetin mahtavaa! Äsken huomasin ajattelevani innoissani tulevaa kesää ja minun ja tyttöjen retkiä puistoihin ja jätskikioskille. Tuntuu hyvältä tuntea toiveikkuutta, kun viime ajat ovat menneet enemmänkin alavireisellä päivä kerrallaan -meiningillä. Tiistaisella neuvolakäynnillä sain masennustestistä vähän kohonneet pisteet ja terkkari ehti jo kysyä mikä mättää, kun ilokseen tajusikin ettei masennuspisteiden raja ylity eikä tarvitsekaan kysellä ikäviä ja, herra paratkoon, kuunnella ilman omien vinkkivitosten tuputtamista.


Aurinkoinen aamu saa muistelemaan viime kesää: Nuorin siskoni asui meillä ja oli niiiiiin korvaamattoman suureksi avuksi hoitaessaan Naken Villen ja minun ollessa töissä. Oli ihanaa päästä pois vauvavuoden koti-marinadista, olla aktiivinen ja elossa, järjestää asioita töissä ja viilettää matkat polkupyörällä. Vapaa-ajalla oltiin tosi paljon ulkona, grillattiin ja käveltiin lähialueilla, tehtiin retkiä Suomenlinnaan ja lähialueille. Mentiin siskoni kanssa pussikaljapiknikille Tokoinrantaan ja kahden tunnin istumisen jälkeen tulimme kuin huomaamatta humalaan, ja seisomaan noustessani remahdin niin kovaan nauruun että meinasi tulla pissat housuun.


Tulevalle kesälle ei ole tiedossa pussikaljapiknikkejä ja illuusioita vapaudesta, mutta kyllä siitä vaan hyvä kesä tulee! Olemme paljon ulkona, Nakke viipottaa omiaan ja minä imetän vauvaa puun alla varjossa. Syömme eväitä ja olemme ilman aikatauluja, ja minun mieleni on kepeä, seesteinen, niin mahdottoman onnellinen kahdesta pienestä tytöstäni, joille minä olen maailma.

Kokemuksia

Pikaiset kuulumiset ennen tv-sarjaa, jolle alkuun halveksuen pyhähtelin ja johon nyt olen koukussa: Suomen huutokauppakeisari.


Onpa ollut vaiherikkaat kaksi päivää! Sunnuntaina, viikonlopun supistelujen jälkeen, hiffasin säikähdyksekseni veritippoja vessassa käydessäni. Aamulla verta oli tullut pikkuisen lisää ja niin aloin soittorumban neuvolaan, omalle terveysasemalle ja töihin. Terveysasemalla lääkäri kirjoitti viikon sairauslomaa ja passitti mut taksilla naistenklinikalle, jossa menikin pitkälle iltapäivään käyrillä pötkötellen, jonottaessa, näytteenotossa, jonottaessa lisää ja ultrattavana. Todettiin joku alkava kohtutulehdus, johon antibioottikuurin pitäisi purra. Pääsin myös kurkkaamaan vauvaa ja siellä se murunen oli varpaat pään vieressä pienellä jumppahetkellä. On kuulemna hieman keskimääräistä isompi vauva, apua!! Nakke on syntymästään asti ollut pikkukirppu niin nyt alkoi vähän jännittää ison vauvan ulos puskeminen.


Naikkarilta päästyäni menin vanhoille kulmillemme kiinalaiseen, jossa oli meidän siellä vielä asuessamme nepalilainen. Kyllä oli nälkä kun olin viimeksi syönyt aamupalan ennen seitsemää! Kotona en sitten enää jaksanutkaan oikein mitään, melkein Naken kanssa samoihin aikoihin simahdin nukkumaan.


Tänään touhuilin aamupäivän Naken kanssa ja vein hänet sitten päiväkotiin. Kotiin tultuani lähdettiin pian Villen kanssa äänestämään sekä autoasioille: Pesuun ja vahaukseen, tankille ja vielä renkaidenvaihtoon. Paluumatkalla käytiin pizzalla ja siellä kävi vähän ikävä juttu: Mun kännykkä varastettiin! Ja sitten palautettiin varkaan toimesta. Oli kyllä ihme juttu... Näpistäjä oli ilmeisesti yhden pizzerian työntekijän poika. Jäi kyllä vähän epämiellyttävä fiilis koko jutusta...


Illalla koitti päivän paras hetki, kun hakiessamme Villen kanssa Nakkea hoidosta tämä ei huomannut meitä, vaan superiloisena ja touhukkaana möyrysi hiekkalaatikolla, höpötys vaan raikasi. Meidän reipas tyttö! Hoitaja sanoi että N on ns. kehittynyt tosi paljon, on tosi reipas ja juttelee taukoamatta, tykkää toisista lapsista. Syli on kuulemma edelleen tärkeä ja osaa ilmaista kun siihen haluaa, useita kertoja päivässä. Että voi omasta lapsestaan olla ylpeä!

Vapaapäivien kuulumiset

Tänään on ollut ihanan leppoisa sunnuntaipävä kahdestaan tyttöseni kanssa. Nukuttiin myöhään (=8.30). Olin kirjoittamassa että kiireetön aamupala, mutta niin meillä kyllä aina on. Päiväkotiaamuina N ei syö ollenkaan aamupalaa kotona ja muutoin sitä aikaa kyllä on. Onneksi, koska meillä harrastetaan monen ruokalajin aamiaisia puuroineen ja marjoineen, leipineen, hedelmineen. 

Aamupalan jälkeen leikittiin. Huomasin, että huolimatta melkoisesta juonettomuudesta taaperonkin kanssa on oikeasti kivaa leikkiä, kun on vain aikaa siihen. Usein arjen askareet painavat päälle ja leikin puolihuolimattomasti samalla toisella kädellä siivoten/ meikaten/ laittaen wazup-viestiä/ kokaten, mikä tyydyttää Naken seurankaipuun vain välttävästi ja tekee itselle ärtyneen olon, kun mihinkään ei voi kunnolla keskittyä. Nyt sen sijaan keskityin ja oikeasti varmaan kaksi tuntia napotin lattialla ja niin me leikittiin. Suureksi osaksi ihan hiljaa vieläpä, ihan kuin jonkun flow-tilan vallassa kumpikin. Oli yllättävän rentouttavaa antaa käsien touhuta legojen, palikoiden ja keittiövälineiden  parissa, mielen liihotellessa omia latujaan... Nakke tykkäsi kun äiti oli läsnä, sain välillä spontaaneja halauksia ja muuten hänestä välittyi ihana tasapainoinen rauha ja tyytyväisyys.

Vapaat ovat menneet nopeasti mutta aivan harvinaisen kivojen juttujen parissa. Perjantaina kävin elokuvissa katsomassa Viikossa aikuiseksi, ja vaikkei ollutkaan niin hyvä kuin olin odottanut (rima oli melkoisen korkealla) niin oikein suositeltava  kuitenkin (siis jos tykkää kotimaisesta hömpästä). Kontista tultiin hakemaan muutamia huonekalujamme ja tuotiin tilalle klahvikirjoituspötä ja vitriinikaappi ja ne on iiiihaanaat, ja kuten eilen Villelle sanoin mulla oikein sielu lepää kun täällä on nyt niin siistiä ja avaraa. Sieluni hiljentyy usein lepäämään kivojen asioiden äärelle, se on siitä kiitollista sorttia.

Eilen käytiin Naken kanssa aamupäivästä Lidlissä. Jonottaessamme joku mies ohitti meidät niin, että otti ensin tukea rattaistamme ja sitten NAKEN PÄÄSTÄ! Mulla oikein raivo leimahti sisälläni ja riuhtaisin vaunut pois, ja ennen kuin edes tajusin yritin huitaista miestä! En osunut (onneksi?), mutta kyllä jäi pitkäksi aikaa jotenkin järkyttynyt ja pöyristynyt olo. Kotona kävin vessassa ja noustessani pöntöltä jäin taas haukkomaan henkeäni epäuskosta: olin pissannut kenkään! Siinä vaiheessa oli kylllä pakko jo nauraa, samalla kun kuurasin kenkää puhtaaksi. Nakke oli löytänyt hyvän jemman jalkineelleen. 

Loppupäivä sujuikin kommelluksitta. Villen täti tuli kylään, söimme aamulla leipomiani juustosämpylöitä ja salaattia ja vaihdoimme kuulumisia pitkälle iltaan. Nakke oli onnellinen kun oli tupa täynnä ihailevia aikuisia (hoidossakaan hän ei kuulemma tykkää toisista lapsista, aikuisista vain, öhm) ja tepasteli touhukkaana ikiliikkujana koko kolmituntisen vierailun ajan. Perjantaina meillä kävi Naken kummisetä ja toi upeita Kiinan tuliaisia, mm. leopardikuvioiset converset ja suloisen pöllölaukun. Nakke taisi kuitenkin olla eniten innoissaan kummin kanssa leikkimisestä. Leikkikeittiön hellassa paistui apinapaisti ja erilaisia liemiä ja keitoksia maisteltiin ahkerasti.

Torstaina oli rakenneultra ja arvatkaa mitä: tyttö siellä mahassani majailee! Täytyy myöntää että olin ehkä vuorokauden jotenkin pettyneellä, surullisella mielellä, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Olin ollut niin sataprosenttisen varma että saadaan poika, että tuntui jotenkin tyhjältä ja huomasin miettiväni, minne se X X X (pojan nimi) on kadonnut? Missä minun poikani... Sitten kuitenkin mieli tottui ja nyt on tietysti aivan ihanaa saada pikkuinen tyttö, Nakelle sisko. Ja ultran tärkein anti eli vauvan rakenteet olivat juuri niin kuin tässä vaiheessa kuuluukin. Pikkuisella on nyt painoa 380 grammaa ja hän on edelleen kovin rauhallinen, vaikka liikkuukin paljon (kuulostiko ristiriitaiselta? Hän siis liikkuessaan potkii pitkän aikaa samaan kohtaan, ei myllää ja melskaa niin kuin vertailukohteensa Nakke, josta ei koskaan tiennyt minne hän seuraavaksi potkii ja miten päin hän milloinkin sattui olemaan).

Kunhan Ville tulee töistä hyppään autonrattiin ja hurautan siskoni luokse. Käymme syömässä tai vietämme muuten aikaa ja menemme illalla teatteriin! Huomenna sitten pakkaan itseni, Naken, rattaat ja satamiljoonaa nyssäkkää ja lähdemme toisen siskoni luokse yökylään. Tiistaina onkin sitten hyvä mennä vähän töihin hengähtämään.

Onnen hetkiä

uni korjaa hetkellä millä hyvänsä. Aamulla heräsin kuudelta, VAPAAPÄIVÄNÄNI, en vain saanut enää unta kun Ville lähti töihin. Vietin sitten mukavan tunnin peittojen alla lehtiä lukien ennen kuin Nakke omassa huoneessaan heräsi ja menimme yhdessä aamupalalle.


Tänään on ollut ihan sellainen peruspäivä. Pitkä kävelylenkki, ruokakaupassa käynti. Ruoan laittoa, kahvittelua, herkuttelua. Naken kanssa tornin rakenttamista, Naken kanssa piirrettyjä, Naken kanssa keinumista. Hän nauraa rätkätti niin että vaikkei varsinaisesti kuulu mukavuusalueelleni (eikä varmaan mukana olleen Villenkään mukavuusalueelle) tönöttää marraskuun pimeydessä tihkusateessa autiolla leikkikentällä, niin kyllä se ihana naurunrätkätys vaan lämmitti.


Viime päivinä olen monta kertaa ottanut kiinni hetkestä ja ollut pakahtua onneen. Olen niin onnellinen ja kiitollinen omasta pikkuisesta perheestäni että sanat eivät riitä kuvaamaan. Onnellinen, onnellinen oon. Yhteisissä touhuissamme, rakkaimmat lähellä,kaunis kotimme,se miten Nakke on tyytyväinen ja luottavainen lapsi, se miten Villen kanssa kahdeksan yhteisen vuoden jälkeenkin nauramme yhdessä, olemme helliä. Juuri nyt kaikki on tosi hyvin.

Vuoden vanha äiti

Olen viime päivinä ajatellut usein, että on ihanaa olla äiti. Olla äiti, ei vain juuri nimenomaan Nakelle vaan ylipäänsä. Vuosi tähän kasvuuni meni. Vuoden aikana olen vaihtanut tuhansia vaippoja, vastaanottanut tuhat itkua ja ainakin tuplasti hymyjä, olen lohduttanut, silittänyt, imettänyt tissit pilalle, kulkenut keskellä yötä rintaraivariaan huutava vauva sylissä pimeässä asunnossa ja vihannut Villeä joka saa jäädä nukkumaan, olen halunnut pudottaa vauvan maahan ja olen halunnut huutaa, huutaa, huutaa niin etten kuulisi kuin oman huutoni, olen halunnut Villen alimpaan helvettiin, olen itkenyt liikutuksesta kun Ville on niin hyvä isä, olen itkenyt kun olen miettinyt jos Nakkea kiusataan koulussa, olen itkenyt kun olen miettinyt miten minulla ei ole enää mitään omaa, olen herännyt joka yö vauvan kähinöihin, olen tuijottanut lukuisia hetkiä nukkuvaa tytärtäni ja ihmetellyt miten kaunis hän on, olen miettinyt omaa kuolemaani enemmän kuin koskaan, olen mennyt märälle hiekkalaatikolle kun olisi tehnyt mieli jäädä sohvalle, olen tiuskinut, hyi olkoon kun olenkin tiuskinut, olen kadonnut hetkeen jossa on vain tyttäreni hymy, nauru, meidän suloiset leikkimme ja hänen odottava ilmeensä kun heitän pallon, olen tehnyt pakkasen täyteen ruokia jotka syljetään lattialle - olen koko ajan ollut ihanan varma siitä miten minä olen paras äiti Nakelle. 

Vuosi on mennyt että olen kasvanut ajatukseen, ettei mikään, oikeasti mikään, tekemiseni ole tärkeämpi Naken sen hetkisen tarpeen rinnalla. Marttyyri kuihtuu koko ajan pienemmäksi, tilalle tulee rauhallinen varmuus siitä miten nyt on näin, ja että luojalle kiitos nyt on näin. Nakke kasvaa koko ajan, tämä hetki katoaa - olen tajunnut sen kirkkaasti ja muistutan itselleni usein, mitä pienempi lapsi sen pienemmät murheet. Enpä olisi uskonut itsestäni mutta rakastan jopa perhepetiämme, sitä miten minulla ei ole hitto vieköön edes omaa tyynyäni ja miten Nakke välillä unessa kaivaa päänsä leukani ja solisluuni väliin, siinä on kuin hänelle tehty kolo. En tule kokemaan tällaista läheisyyttä enää koskaan, tämä on täydellisempää kuin imetysikäisen ja äidin läheisyys jossa vauva imee äidin energian ja sekoittaa hormonit pöllämystyneeksi huolikimpuksi, ja tämä on täydellisempää kuin mitä puolisoiden välillä voi koskaan olla, vaikka rakkauden alun hullaantunut sokea symbioosi ehkä vähän tätä lähenteleekin. Mutta nyt erona on se, että pää on selvä, hormoneista ja kaikesta mikä tekee hupsuksi, olen varpaita myöten minä kaikessa tässä ihanassa, luottavaisessa läheisyydessäkin. 

Kesä, annan sun mennä

Ihanat, ihanat vapaat! Tänään piti olla vuorossa Hangon reissu, mutta epävakaisen säätiedotuksen vuoksi vaihdoimmekin määränpään Porvooseen. Siellä paistoi aurinko niin että hiki tuli kävellessämme vanhan kaupungin kauniita ja tunnelmallisia katuja. Aivan tuli Tallinnan ja Tukholman vanhat kaupungit mieleen. Olen käynyt Porvoossa kahdesti aiemmin, kerran syksyllä kummipoikani ja hänen äitinsä, ystäväni, kanssa ja kerran talvella Villen kanssa (elin silloin alkuraskauden ihanuutta ja syötyämme ravintolassa kolmen ruokalajin illallisen sain kiireesti sännätä oksentamaan sen - money well spent...), mutta kuten Suomessa nyt yleensäkin on Porvookin tietysti kauneimmillaan kesällä.

Mitään kovin kummoisia suunnitelmia meillä ei päivällemme ollut ja lopulta se sisälsi paljon kuljeskelua kauniilla kaduilla, paljon herkkuja ja paluumatkasta paljon päämääräätöntä ajelua Sipoon maalaismaisemissa. Tein pieniä ostoksia yhdestä suloisesta vanhan kaupungin putiikista, kahvia joka jauhettiin silmieni edessä, lakritsaa ja vaniljatoffeeta, ja sitten haettiin ruokakaupasta eväitä ja pidettiin piknik puistossa. Nakke konttaili ja örisi kuin mikäkin hevibändin laulaja ja nousi vuoroin minua ja vuoroin Villeä vasten seisomaan niin että vähän väliä sai varoa lähmäisiä pikkunäppejä, mutta muuten oli oikein idyllinen tunnelma. Ville haki meille vielä kahvit torilta (ja mulle munkkirinkilän - varmistettuaan ensin ärsyttävästi, jaksanko varmasti vetää vielä munkin äsken nauttimani pullan päälle... Haloo, tottakai!) ja kylläpä kelpasi sitten mahat täynnä jatkaa matkaa.

Kotona oltiin vasta kuuden maissa eli koko päivä meni reissatessa. Pysähdyttiin jonkun järven luona ja Nakke pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa huljuttelemaan varpaitaan luonnonvedessä ja ilmiselvästi nautti siitä, ja väsähti sitten niin että nukahti heti autoon päästyään ja nukkui kaksi tuntia. Me juteltiin Villen kanssa harvakseltaan, Ville ajoi, ihailimme maisemia, torkuin takapenkillä, söin matkakarkkia. Ennen kotiin menoa pyörähdettiin vielä kotimme lähellä yhdellä kirpparilla, josta Ville osti tytölle pari kirjaa ja farkkuleggingsit, sekä Biltemassa työkaluja hakemassa. Nyt koko muu porukka kissoja myöten nukkuu, oli selvästi hiton rankka päivä.

Mulla lihaksia kolottelee, kun kävin eilen taas viikon tauon jälkeen salilla. Aina istahdettuani ja taas noustessani löytyy uusia, kipeitä lihaksia. Salilla irvistin vaa'alle ja suunnittelin ryhtiliikettä, kotona kiljaisin KYLLÄ Villen ehdotukselle tilata pizzat... Pizzojen jälkeen köpöteltiin mahat polvissa läheiselle leikkikentälle, missä Nakke pääsi keinumaan ja leikkimään ensimmäistä kertaa hiekkalaatikolle. Ensin vähän ihmetteli ja nökötti vain paikoillaan, mutta sitten alkoi touhuta ympäriinsä. Mikä olikin ihan hyvä, koska alkuasetelma oli se että Ville ja Nakke istuivat tylyn näköisinä laatikon reunalla ja minä napotin keskellä möyhien hiekkaa onnessani, kato Nakke kato!, näin leikitään hiekalla, kato! Vietiin äiti leikkimään, kuten Ville sarkastisesti kommentoi.

Ihanaa, ulkona taitaa sataa! Kesänrakastajana en olisi uskonut tätä sanovani, mutta olen todella iloinen jos helteet nyt alkavat väistyä raikkaampien tuulien tieltä. On väsyttävää, kun ei saa öisinkään nukuttua kuumuuden takia. Luulen kärsiväni pienestä nestehukasta, koska vaikka yritänkin päivisin juoda ahkerasti niin johan sen maalaisjärkikin sanoo, että kun hikoilee joka yö juomatta niin kyllä siinä kroppa kuivuu, etenkin kun päivätkin ovat touhua ja kuumuutta täynnä. Ja jos nyt vielä jatkan aiheesta niin tänäänkään en ole käynyt montaakaan kertaa vessassa vaikka varsinkin nyt illalla olen juonut varmaan kaksi litraa eli kroppa vain imee kaiken nesteen minkä saa. Joten viileät yöt, minä toivotan teidät mitä lämpimimmin tervetulleeksi.

Sämpyläpäivä

Vapaapäivä, AH. Tuntuu ansaitulta ja tuli tarpeeseen. Pitkästä aikaa olen ottanut ihan rennosti. Pieniä kotihommia, ruoanlaittoa ajan kanssa. Porkkanasämpylöitäkin leivoin. Sämpylöiden leipominen on mulla joku kiireettömyyden symboli. Aika harvoin niitä tulee tehtyä.

Saatiin Villen äiti meille kylään, haettiin hänet koko perheen voimin läheisestä hotellista. Meillä syötiin tekemiäni uuniperunoita lohi-kermaviili-sipuli-valkosipulimajoneesi täytteellä, kahviteltiin ja tietysti Nakke sai kauheasti ihailua ja suitsutusta osakseen. Hän olikin sangen hurmaava, ei vierastanut yhtään ja yritti monta kertaa kavuta mummin jalkaa pitkin ylös. Liikunnallinen kehitys on nyt nopeaa, hän konttaa, karhukävelee, nousee tukea vasten seisomaan (ja välillä jopa onnistuu laskeutumaan hallitusti alas), könyää esteiden yli/ läpi ja istuu tukevasti kuin tatti.

Viikolla saatiin serkkuni perheineen meille kylään. Heidän kolme-vuotias tyttärensä leikki Naken kanssa koko ajan ja Nakke oli niin onnellinen tästä huomiosta että se oikein säteili hänestä. Eskari-ikäinen kysyi "Äiti, mihin tuolta Nakke-vauvalta on pudonnut varpaita", ja hänen äitinsä selitti etteivät ne ole minnekään pudonneet, ja minä selitin lisää ja ajattelin mielessäni, ei se lapsille olekaan niin iso juttu.

Serkku-vierailun jälkeen pitikin lähteä melkein samalla oven avauksella, tapamme mukaan hirveällä kiireellä ja säätämisellä, kun minulla oli työterveyslääkäri. Vasemmassa jalkapöydässäni on ollut jo vuosikausia patti, joka on nyt pikkuhiljaa kasvanut miehen peukalonpään kokoiseksi mollukaksi. Lääkäri yritti imeä sitä ruiskulla tyhjäksi mutta saldona oli vain vähän verta. Sain lähetteen julkiseen terveydenhuoltoon kirurgin tykö. Onkin paljon pieniä kirurgisia operaatioita nyt tiedossa, patin lisäksi kahden alaviisaudenhampaan leikkaus. Taas elämässä jotain mitä odottaa.

Työstä, arjesta ja vähän juhlastakin

Hauska tappa vanha tuttu, eli oma unhoon jäänyt blogipoloiseni. En voi sanoa olevani kiireinen, ehdin katsoa televisiotakin (=pätevä kiiremittari kenelle tahansa), mutta toki työn myötä päivät ovat aivan uudella tavalla täynnä. Herään 05:30, tulen töistä 15:30, olen tytön kanssa tämän nukkumaanmenoon asti. Alkaa oma aikani, jolloin siivoan pahimmat paskat piiloon ja, ah, katson sitä televisiota. Tällä viikolla olen myös pitkästä pitkästä pitkästä aikaa puhallellut liekkiä rakkauteeni lukemista kohtaan ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu tarjoaakin tähän aika roihakkaa bensiiniä.

Päiväni, arkeni, elämäni, kuulostaa niin surkean tylsältä noin luetteloituna, vaikka oikeasti se on täynnä Hetkiä isolla h:lla ja elämä tuntuu taas siltä miltä pitääkin, minä siltä miltä pitääkin. Ensinnäkin, rakastan nykyään aamuja - noh, en sitä hetkeä kun kello soi, sentään, mutta kun saan itseni ylös ja edessä on iki-iki-ikioma tunti, jolloin juon vaniljanmakuista kahvia, meikkaan rauhassa, syön aamupalaa ja selaan nettiä. Töihin ajellessani kuuntelen YleX:ä ja nauran ääneen Ilen ja Matin jutuille.

Töissä taas... Olen tehokas, olen täynnä tarmoa, olen läsnä, teen virheitä, opin virheistä, kohtaan joka päivä tilanteita joissa en tiedä mitä tehdä. Selvitän ja hoidan tilanteet, tyhjässä toimistossa tuuletan itselleni. Soitan miljoona puhelua. Nostan vuoteesta, annan aamupalaa, silitän hiuksia, kuuntelen huolia. Juttelen työkavereiden kanssa, nauru pulppuaa kepeänä; käyn valmiiseen pöytään, työkaveri pyöräyttää keiton kaveriksi tuoreita sämpylöitä. Vertaan itseäni vuoden takaiseen työminääni: olen nyt rauhallisempi, varmempi itsestäni työntekijänä ja työkaverina, olen enemmän läsnä. Vuoden tauko teki hyvää, sittenkin, äitiys on juurruttanut minuun vakautta ja piirtänyt asiat selkeään perspektiiviin.

Koska kotini ei enää ole linnani en myöskään suhtaudu siihen kuin neuroottinen kuningatar. Uskotteko, meillä on jopa sotkuista! En todellakaan jaksa enää imuroida kahta kertaa viikossa eikä elämäni merkittävyyden mittarina ole se kuinka vessanhanat kiiltävät niin että silmiä särkee, ja pölyyn voi välillä piirtää nimmarinkin. Koska... Jos olen noin viisi Naken hereilläolotuntia kotona, en todellakaan halua käyttää aikaa siivoamiseen. Minun arkeni on tyttäreni lapsuus.

Juhannus oli ihana, perinteikäs sukujuhannus. Lapsia ja aikuisia, Nakke-pieni siinä katraan nuorimpana kierimässä maton laidalta laitaan ja kiekumassa käheällä äänellään. Join yhden vaivaisen lasin punaviiniä ja jouduin jättämään saunan ja kokon väliin Naken unipäivystyksen vuoksi, mutten vaivautunut kaivelemaan marttyyrinkruunua esiin pölyn alta, koska näin tämä elämä vain nykyään menee. Arvostan kovasti sukuani, sitä miten ihmiset haluavat kokoontua yhteen, miten on aidosti hauskaa ja miten siihen hauskaan ei tarvita kännäämistä.

Siskoni on ollut meillä kuukauden ja hänen kanssaan meillään on ollut hauskaa, hyvää, leppoisaa, luontevaa, hyvää yhteistä aikaa. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, miten hän tuli meille kesäksi hoitamaan Nakkea, mutta kiitollisuuteni ei ole vääristänyt suhdettamme. Olen kiitollinen, koska olen, mutta välimme ovat entisenlaiset. Se on sisaruudessa ehkä parasta - suhde ei oikein voi syventyä eikä uskoakseni väljentyäkään, koska se on jo aikojen alussa taottu niin läheiseksi yhteisten leikkien, riitojen ja ylipäänsä jatkuvan yhdessäolon myötä.

Tiistaina heräsin hampaat kalisten ja maha ikävästi krampaten. Luulin jo olevani raskaana, mutta kramppien jatkuessa ikävinä eiliseen ja lämmönkin pysyessä koholla kävin eilen Villen patistelemana ja kuskaamana työterveyslääkärissä ja minulla onkin joku suolistobakteeri. Tai näin lääkäri arveli vatsakivun ja kohollaan olevien tulehdusarvojen perusteella. Kerran kesässä vatsavaivailu taitaa olla meikän uusi perinne; viime kesänähän vietin viisi päivää Haartmanin sairaalassa osastolla ruokamyrkytyksen vuoksi... Olen nyt antibioottikuurilla ja sairauslomalla ja lääkäri vielä lähtiessäni korosti, ei töitä, ei suursiivousta, ei kukkapenkin kitkemistä. Lepoa, hyvä nainen, lepoa. Tuntui hölmöltä jäädä kotiin kun olin jo kaksi päivää kramppeineni töissä nuohonnut, mutta hyvähän se on tietysti levätä. Otettiinkin Naken kanssa päiväunet yhteisen peiton alla.

Viimeisenä vanhempainvapaapäivänä

Sadepäivä, joten retkisuunnitelmat siirtyivät. Hypin seinille. Nykyään, kun olen niin paljon kotona tuntuu suoranaiselta vääryydeltä, jos jokin valmisteltu meno peruuntuu. Sadepäivä, jolloin voisi käpertyä sohvannurkkaan tai oikein ajan kanssa leikkiä lattialla vauvan kanssa; voisi lukea hyvää kirjaa ja voisi nauttia siitä, että saa vain olla. Ja meitsillä sekoaa kohta pää. ;-)

Nakke tuossa vieressä natustaa päärynää välipalaksi ihailtavalla intensiteetillä. Hänelle tässä hetkessä on kaikki, päärynä parasta ikinä, syöminen suurta keskittymistä vaativa toimenpide johon paneudutaan joka ikisellä solulla.

Tänään on viimeinen vanhempainvapaapäivä, ylihuomenna menen töihin. Kaikki ne turhautuneet kuukaudet kotona... Nämä aurinkoiset, ihanat päivät... Alati kasvava varmuuteni äitinä - alati kasvava tyttäreni, joka ei ole enää ikinä avuton pieni vastasyntynyt joka ääni väpättäen itkee kuulostaen rikkoontuneelta työkoneelta, joka nukkuu 20 tuntia päivässä, joka on omassa vastasyntyneen autistisessa kuplassaan, jonka painoa punnitsen sairaalassa, 2875 grammaa, kirjaan luvun ylös ja itken, rakas pieni vauvani älä katoa. Rakas pieni vauvani oletko sinä totta... Nyt: syvä helpotus, syvä syvä haikeus... Aika menee eteenpäin, kaikki on katoavaista.

Kynnyksellä

Kahden viikon blogitauko. Sen aikana olen...

... ollut viikon Savossa vanhempieni luona. Joka päivälle kyläilyjä, mummoni, molemmat kummipojat, ystävä, serkku ja sitten vielä toisen serkun lakkiaiset. Tulin viikon loppua kohden flunssaan ja se yhdistettynä sosiaaliseen ähkyyn ja Naken vain äiti kelpaa -eroahdistukseen nukkumaanmenotaisteluineen saivat oloni tuntumaan "loman" päätyttyä aika nääntyneeltä.

... parantunut flunssasti ja tänään, tänään menen kahden viikon tauon jälkeen salille kunhan Ville tulee töistä.

... viettänyt ihanan viikon täällä kotona Helsingissä! Kesä palasi takaisin ja on tehty joka päivä siskoni (joka jo saapui meille auttamaan Naken hoidossa ja on kesän yli) ja Naken kanssa pitkiä, hikisiä, päämäärättömiä kuljeskeluita. On naurettu paljon ja Nakke relasi kotiin päästyään niin, ettei esim. vessaan menoni aiheuta välitöntä narinaa/ maailmanlopunitkua. Eilen hän valvoi melkein yhdeksään, kun käytiin illalla perheen kesken ystäväni pojan kolme-vee partyissa ja löyhä päivärytmimme vähän siirtyi myöhemmäksi, ja kikatteli sylissäni kuin viimeistä päivää. Ihana ihana ihana ihana ihana ihana tyttö!

... ollut haikea maanantaina alkavien töiden johdosta. Nyt, kun on kesä ja kaikki niin ihanaa, kepeää, aurinkoista, tuntuu että voisin jatkaa tätä kotonaoloa vaikka maailman tappiin. Köllötelyä aamulla vauva kainalossa, kuljeskelua ympäriinsä kuumilla kesäkaduilla, huoletonta, onnellista, hyvää. Mutta, no, tottakai minusta tuntuu tältä kun tämä on loppumassa, tätä siirtymät meikälle teettää. 

... suunnitellut tälle illalla baarireissua siskoni kanssa mutta luopunut kuitenkin suunnitelmasta. Vielä ehtii, kesä on alussa, nuoruus, kaikki. Sen sijaan menemme huomenna Villen vapaapäivänä perheen kanssa Vantaan Kuusijärvelle retkelle.

... täyttänyt 28 vuotta ja viettänyt ihanan synttäripäivän. Paljon ulkona auringossa olemista, paljon naurua, paljon rakkautta. Muutamia mieltä lämmittäviä lahjoja siskoilta ja Villeltä sekä Villen antamat 20 ruusua ja sanat "Tän verranhan sä täytitkin". (Siskoni pyrskähdys tihkui pilkallista huvittuneisuutta mutta minuun ukkokullan siirappisuus upposi kuin veitsi voihin ja tiedän, että tulen vaalimaan noita sanoja ja koko tuota ihanaa päivää mielessäni vielä pitkään.)

... miettinyt, mistä aloittaisin lukemisen. Uusimmasta Trendi-lehdestä jonka tilasin ja joka kopsahti tällä viikolla postilaatikkoon, jommasta kummasta synttärilahjakirjastas (Kjell Westö: Kangastus 38 vaiu Leena Lehtolainen: Jonakin onnellisena päivänä) vai kirjastoon saapuneesta varauksestani (Pauliina Rauhala: Taivaslaulu). Mietintä jatkuu!

... Maalannut pirtinpöytäkalustomme valmiiksi. Nyt on raikkaan valkoista ja lopputuloksesta tuli jopa tasaisempi kuin tekovaiheessa ajattelin (odotukset eivät tosin olleet kovin korkealla).

... ollut sydämeni jokaista sopukkaa myöten kiitollinen siitä, miten hyvin asiat ovat ja että saan elää juuri tätä elämääni.

Onnellisia päiviä, ohikiitäviä, niin kauniita että itkettää

Olen niin väsynyt että melkein päässä surisee, mutta pikaiset kuulumiset nyt kuitenkin niin ei vallan venähdä tämä kirjoitustauko. Eilisen pohjustuksen myötä luvassa onnellisia päiviä, onnellista arkea, onnellinen perhe. ;-)

Viikonloppu oli mahtava! Sain perjantaina luoksemme yökylään ystäväni, hänet jolle olin kaasona helmikuussa. Tavattiin illalla kaupungilla - ensimmäinen kerta kun jätin Naken iltapuuron ja nukutuksen Villelle. Oli samanaikaisesti haikea ja ihanan vapaa fiilis. Minne imetys on jäänyt, minne puolillepäivin nukutut aamut kuukauden ikäinen kolmekiloinen nyytti kainalossa, minne ensimmäinen hymy ja nauru, minne minun pikkuinen vauvani - minne meidän kahden läkähdyttävän tukahduttavan tiivis symbioosimme, joka sai minut hakkaamaan päätä seinään ja miltei kuristumaan kotiin mutta joka nyt tuntuu jollain katkerankauniilla tavalla ihanalta, kuin edellisöinen uni joka koko ajan hapartuu kauemmaksi.

Käytiin Hard Rock Cafe Helsingissä syömässä ja jatkettiin vielä siitä Baker'siin olusille ja viineille. Ja jos kotoa lähtiessäni olinkin tuntenut erinäisiä haikeuden ja ikävän tunteita, oli tuossa ekstemporee toteutetussa "yksillä" olossa päällimmäisenä tunteena vapauden riemu. Ihan oikeasti en olisi siinä pikkupikkuvauva-symbioosissa uskonut, että ikinä saan kokea tuollaista ja nyt sitten jo koin. Oli ihanaa jutella töistä ja ihmissuhteista, perheistä ja lastenkasvatuksesta, itsetunnosta ja epävarmuudesta, jutella kaikesta tutun, rakkaan, luotettavan ihmisen kanssa. Olin suloisesti hiprakassa ja kun yhden maissa kuukahdin sänkyyn uni tuli heti.

Toisin kuin voisi luulla, en ollut aamulla väsynyt kiekukaulan toimittaessa aamuherätyksensä seitsemän maissa, vaan edellisillan tuulettuminen oli ladannut akut tehokkaasti. Lähdettiin Naken nukahdettua Vantaalle vanhinkotavarakeskukseen ja pari tuntia vierähtikin reissuun kauniista kesäpäivästä nauttien ja hyviä löytöjä tehden. Kotona pidettiin pieni ruoka- ja levähdystauko ja taas sitä mentiin, tällä kertaa Hyvinkäälle yhteisen ystävämme luokse. Siellä vierähtikin iltaan asti kuulumisia vaihtaen ja ystävämme kolme-vuotiaan touhuja ihastellen. Nakke-murunen torkkui sylissäni ja oli täydellisen ihana kultakimpale, t. höperö äiti.

Illalla tuo kultakimpale ei meinannut millään nukahtaa. Hillui vain sängyssään kuin pikkuinen apina seilaten sängyn laidalta toiselle kuin mikäkin aallokossa kieppuva villi ja vapaa pikku paatti. Lopulta otin hänet takaisin alakertaan ja hän venkoili sylissäni melkein pari tuntia välillä kikatellen, välillä muuten vain läheisyydestä nautiskellen. Muru, hän on muru! Teki oman henkilökohtaisen valvomisenkkansakin, aina kello 21 asti... Hänen vihdoin simahdettuaan vietettiin ystäväni kanssa iltaa viinin ja herkkujen parissa ja Villekin saapui pian töistä liittyen joukkoon iloiseen.

Sunnuntaina piti pitkästä aikaa herätä kelloon, että ehdin aamuvuoroon töihin. Kyllä oli taas kiva käydä! Kivempi vielä kuin viimeksi, kun ei ollut niin tolkuton hoppu eikä raivoavia työkavereita... Mieltä lämmitti miten porukat jotenkin ilahtuivat minut nähdessään, yksi oikein halasi. On ne vaan kivoja naisia. Töiden jälkeen suoritettiin Villen kanssa miltei kirjaimellisesti läpsystä vaihto, ja siitä melkein samantien lähdettiin Naken kanssa kauppaan. Oli tarkoitus ihan vain pikaisesti käydä lähikaupassa ja tulla sitten pyykkivuorolle takaisin, mutta ihana kesäpäivä vei mennessään ja käveltiinkin kaikessa rauhassa kauempaan kauppaan, ostettiin ostosten lisäksi vähän evästä ja kuljettiin vielä pidempää reittiä eväitä mussuttaen.

Eilen, voi ihanuutta, kesäinen sää sen kun jatkui! Aaaah, kesä! Rakastan, rakastan, rakastan. Villen lähdettyä töihin iltavuoroon pakkasin taas Naken rattaisiin ja lähdettiin useaksi tunniksi ulos. Kierreltiin puistoja, ostettiin evästä, pidettiin piknikkiä seurakunnan pihalla nurmikolla. Syötiin ihania tuoreita hedelmiä ja oltiin illalla auringon punertamia, lähmäisiä, multaisia, ruohotahraisia, väsyneitä, onnellisia. Pikkuvauva-aika-kaihostani huolimatta - aivan mahtavaa kun Nakke kasvaa! Hänestä alkaa kuoriutua esiin oma hurmaava persoonansa, hän on hassu, kujeileva, läheisyydenkipeä tähtisilmä ja minä rakastan häntä aivan kauheasti.

Tänään jatkoin eilen aloittamaani projektia: pirtinpöytä-kalustomme maalaamista. Nyt on ensimmäinen penkki hiottu kahdella eri karkeusasteisella hiomapaperilla, pohjamaalattu ja vielä sudittu ensimmäinen kerros päällysmaalia. Huomenna saa laittaa toisen kerroksen ja sitten ei kun toisen penkin ja, ugh, pöydän kimppuun. Sanoin Villelle, etten tajua miten ihmiset jaksavat remontoida tai, herranen aika, rakentaa kokonaisia taloja ja siinä ohella mahdollisesti vielä käydä töissä, hoitaa lapset ja kirjoittaa väitöskirjan, ja minä olen ihan poikki jo yhdestä penkistä. Liikaa happea varmaan näin äkkiseltään. Tänäänkin ollaan oltu Nakkeseni kanssa varmaan joku kuusi tuntia pihalla.

Huomenna piti lähteä perheen kanssa Suomenlinnaan, olin odottanut sitä jotenkin ihan kauheasti, mutta valitettavasti se peruuntui kun Villellä onkin huomenna autokoulun arvioiva ajo. Harmittaa jotenkin ihan kauheasti, vaikka hyvähän se ajo on tietysti saada alta pois. Ja voidaanpa sitten tehdä tuota kalusteprojektia ihan urakalla. Lohdutteli pettynyt nainen itseään.

Näitä ihania, kuumia, onnellisia päiviä on leimannut monellakin tapaa niiden hetkellisyys, joka saa ne tuntumaan monin verroin kauniimmilta. Hetkellisyys aurinkoisen sään johdosta (Suomen suvi on lyhyt!), vapaiden kuljeskelulle omistettujen päivien johdosta (tämä on viimeinen vanhempainvapaaviikkoni kotona Helsingissä!) ja tietysti hetkellisyys joka on aina läsnä suhteessa tyttäreeni, joka kasvaa, koko ajan kasvaa, opettelee konttausasentoa ja on maailman onnellisin kun herätessä huomaa, että molemmat vanhemmat on kotona, siinä niin, vieressä. Koko ajan kasvaa meistä poispäin (ja niin sen kuuluu mennä), mutta on vielä siinä.

Noh jopas olikin pikaiset kuulumiset... Olen tässä kirjoittelun ohella herkutellut graavilohileivillä, katsonut Sooloilua-leffaa ja jutellut Villen kanssa. Nyt kuitenkin uni kutsuu niin painokkaasti etten saata häntä enää vastustaa joten mentävä mun on. Hyvää yötä! Kauniita unia. <3

Imetyshaikeus

Neljäs päivä imetyksen vähentämistä ja Nakelle tyypilliseen tapaan kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Ensinnäkin, hallelujaa, hän nukkuu paremmin! Kun aiemmin aamut alkoivat usein ennen kuutta, saa Nakke nykyään vielä uudestaan unenpäästä kiinni ja ollaan nyt joka aamu herätty puoli kahdeksan aikoihin. Voi miten ihanaa on nukkua tuhiseva unenlämmin vauva kainalossa! Jos olisin ymmärtänyt että Naken aiemmat tappoaikaiset aamut johtuivat nälkää kurnivasta vatsasta, olisin tietysti alkanut keittelemään iltapuuron korvikemaitoon jo aiemmin. No parempi myöhään kuin jne.

Nokkamukista hän ei edelleenkään kovinkaan mainittavia määriä juo, enimmilläänkin ehkä jonkun 25 senttilitraa per ateria ja senkin tuputtamisen kautta. On tuo kuitenkin maanantaihin verrattuna edistystä eli tästä se lähtee. Iltaisin toisten päiväunien ja iltapuuron välisenä aikana hän meinaa olla vähän kärttyinen ja lyhythermoinen ja siinä olisi selvästikin "tissin paikka", mutta olen pitänyt meidät puuhakkaina niin on saatu nuo illat menemään kivasti. Eilen käytiin porukalla Jumbossa, tiistaina kävelyllä ja muuten vain ajelulla. Maanantaina kävin itse salilla ja jätin Villen ja Naken kotiin, heh. 

Nyt kun näyttää siltä, että imetys todella loppuu tämän kuun aikana, olen ollut vähän surullinen. Eilenkin kun makoiltiin viltillä leluja tutkimassa näin miten Nakke oli jotenkin hiljainen ja ihmettelevä ja katseli pitkään rintamustani. Olisi tehnyt ihan kauheasti mieli koppasta hänet liki ja antaa maitoa, ja pillahdin melkein itkuun kun tajusin miten en enää koskaan kesken päivän touhujen saa imettää häntä. Nytkin vähän itkettää, vaikka tietysti kaiken kaikkiaan on aivan supermahtavaa, jos tämä näin helposti sujuu. Pitää vain pitää oma pää kylmänä. Niisk.

Eilen tein ihan sellaisen perusraskaan duunipäivän ihan vain näitä kotihommia tehdessäni. Pesin neljä koneellista pyykkiä, vaihdoin meidän kaikkien kolmen petivaatteet, imuroin ylä- ja alakerran, luuttusin alakerran, pesin vessat, lakkasin pihakalusteet ja -laatat, tein lasagnen, puhdistin uunin (kun juustokastike peevelssoni tirisi vuoan yli), laitoin pyykit, vein roskat... Puuuh! Illalla Jumboreissun jälkeen antaessani Nakelle puuroa sanoin Villelle, miten huolimatta turhautumiskohtauksista ja seinien päälle kaatumisista, on kuitenkin helppo uskoa todeksi useampien äitien sanoma: se aika, kun on pienten lastensa kanssa kotona, on elämän parasta aikaa.

 

Mitä pienempi lapsi sitä pienemmät murheet, ei tarvitse pelätä saako oma lapsi ystäviä, joutuuko hän kiusatuksi, alkaako käyttää huumeita tai pyöriikö vaarallisissa porukoissa, ei, ei tarvitse edes pelätä missäköhän hän mahtaa olla kun hän on siinä, siinä niin, koko ajan siinä niin. Syksy ja pikkupikkuvauva-aika tuntuu jotenkin epämääräiseltä ja sumuiselta, se on liian lähellä että osaisin ammentaa niistä muistoista; liian lähellä harmaat päivät ja syvä hyödyttömyyden kokemus, mutta kun aika kuluu näen nuokin päivät etäältä, saan niistä otteen, hion käsissäni vielä vähän, pyöristän kulmat ja rakkaudella tarkastelen niitä kalleimpina aarteinani. Mutten ihan vielä. Nyt kaikki on tässä, muistojen aika on myöhemmin.

Hajanaiset kuulumiset eli juttuja liikutuksesta oman kehon arvostukseen ja ystävistä, ah, ystäviin

Mulla on nyt meneillään ystäväviikko. Meillä on ollut melkein joka päivä kaveri kylässä ja olen puhunut pitkiä ihania puheluita rakkaiden naisteni kanssa. Olen siunattu, todella olen.

Naken mielipide muihin kuin äitiin ja isiin: Apuaaaa..! Miksei maailmassa voisi olla vain äitiä ja isiä, ketä nuo vieraat tyypit on, pohtii Nakke kulmat kurtussa ja tirauttaa pienen hätääntyneen itkun. Lapsen avuttomuus on niin liikuttavaa että sydän meinaa särkyä.

Hain äsken kotihoidon tukea. Näin ei tietenkään saisi sanoa, ei, pitäisi tuntea kollektiivista ja yhdistävää vihaa paska-Kelaa kohtaan, mutta sanonpa silti: olen todella positiivisesti yllättynyt, miten hyvin lapsiperheitä tässä maassa tuetaan. Tiedän tiedän, että on valtavasti köyhiä lapsiperheitä ja se on surullista, ja tietysti se Kela-kieli on sellaista hepreaa että näin sosiaalialan ammattilaisenakin on aina ihan huuli pyöreänä, ja todellakin olen erinäiset kerrat itsekin joutunut postittamaan Kelaan selvitysten lisäselvityksiä ja maksellut ihan komeita summia opintotukea takaisin, mutta silti: se on ilmaista rahaa. Ja lapsiperheille esimerkiksi suhteessa opiskelijoihin ihan kohtalaisesti. Tuntuu ihmeelliseltä, että siitä, että hoidan oman lapseni, maksetaan minulle.

Kävin aamupäivällä hölkkäämässä. Oli aika reipas olo, kun oli sunnuntai ennen kello yhtätoista, satoi vettä ja siellä minä vain puskin eteenpäin. Parin muun hullun sekä muutamien suloisten sadeasuisten koirien muassa.

Kummipoikani täyttää ensi viikolla neljä vuotta. Huh huh, mihin tämä aika menee! Katsoimme viimeksi heillä hänen vauvakirjaansa. Osoitin kuvaa ihanasta kurttuisesta vastasyntyneestä ja sanoin, tuossa oot sinä vauvana. Eikä oo kuin äiti, väitti poika kivenkovaa eikä ottanut "mut sillähän on pippeli.."-ulinoitani kuuleviin korviinsakaan.

Millähän tuon ikäiset leikkivät? Viimeksi leikimme mm. autoilla, eläimillä sekä mielikuvituksessa ampiaista, rakettia ja lääkäriä. Hmmm. 

Pesin tänään miljoona koneellista pyykkiä. Jälkihuoltoon meni tunti viikkauksineen, vaippojen narulle ripustamisineen ja silittämisineen. Nakke leikki sen ajan tyytyväisenä matolla itseään ympäri potkutellen. Hän on kyllä niin ihana ipana että alkaa vieläkin melkein joka päivä itkettää silkasta mielenliikutuksesta, vaikka noin yleisesti olenkin sitä mieltä että kuuppa alkaa selvitä imetyshormoneista.

Tänään tirautin itkut sairaalamuistolle. Oli Naken elämän ehkä toinen tai kolmas vuorokausi meneillään ja kätilön toimesta kokeilin imettäessäni aiemmin käyttämääni verrattuna eri kokoista rintakumia. Ja siinä oli Nakke, tissi suussa ja silmät pyöreinä edes takaisin liikkuen, hyvin hämmentyneenä. Kätilö nauroi, minä nauroin, Ville nauroi, ja Nakke vaan pälyili hämmentyneenä tissi suussa eikä vain suostunut syömän, vaikka imuote oli jo aiemmin hyvin opittu. Sä taidatkin olla sellainen harkitseva tyyppi, kiva kätilö sanoi, ja nyt tämän seitsemän kuukauden tuntemisen perusteella voin sanoa, että niin kyllä taitaa olla.

Mulla on ristiriitainen suhde kroppaani. Toisaalta olen niin ylpeä ja kiitollinen siitä: se on puskenut sisuksistaan oikean elävän ihmisen, on tosi harvoin kipeänä ja se kantaa minua päivästä ja askareesta toiseen väsymättä ja valittamatta. Melkein 20 kiloa siitä on lähtenytkin raskauden ajan huippupainoon verrattua. Tuossa on siis toinen puoli. Toinen on valitettavasti se, että en ole varma kehtaanko mennä kesällä rannalla uimapuvussa. :-( Häpeän vararengasta vyötäröllä ja olen skeptinen sen suhteen, että se sulaisi kesään mennessä pois. Inhottavaa olla tällainen, kamalaa hävetä omaa ulkonäköä. Enkä häpeäkään, muuten kuin ajatellessani bikinejä ja uimarantaa. Kaksi kuukautta aikaa aivopestä mieli. Tai sulattaa se rengas. Ugh.

Tekstailemme ystäväni T:n kanssa useita viestejä lähes päivittäin. Se on ehdottomasti yksi ihana arkeani sulostuttava asia! Ei oikeastaan ole sellaista juttua, mitä en viitsisi hänelle kertoa.

Ylämäki alamäki ylämäki alamäki...

Jotenkin erikoinen päivä. Surua ja iloa, mielentyyneyttä ja myrskyajatuksia. Oikeasti välillä tuntuu että sekoan tähän kotonaoloon ja omiin kehää kiertäviin ajatuksiini, ja silti samalla haluaisin vain pysäyttää ajan tähän: kun kaikki on hyvin, Nakke ihanan pieni, äidin tai isin syli riittää aina lohduttamaan ja koko perheen on hyvä olla kotona. Kai sitä vain on sellainen, että aina ja aina se ruoho on siellä aidan takana vihreämpää. Vaikken kyllä yhtään haluaisi olla sellainen ihminen.

Aamulla nukuttiin koko perhe puoli kymmeneen, ah. Yö menikin vähän niin ja näin, Nakke heräsi usein höpöttelemään ja oli lopulta meidän vieressä enemmän kuin omassa sängyssään. Niin on ollut usein viime aikoina ja jotenkin on niin ihana nuuskutella vauvan tuoksua koko yö, ja kohdata heti herättyään ne loistavat tähtisilmät ja hymyilevä suu. Tiedän, lällyä. Mutta Nakke vain on jotain niin ihanaa että vieläkin melkein päivittäin pysähdyn ihmettelemään, olenko oikeasti tuon pienen tytön äiti ja miten minulla ja Villellä on käynyt näin valtava onni.

Päivällä touhusin kotihommia ja lähdin sitten salille, pitkästä aikaa. Ville ja Nakke tulivat saatille, mikä oli kiva. Paino oli nyt treenin jälkeen 85,65 kiloa eli pikkuisen mennyt alaspäin. En voi todellakaan kehua syömisillä olevan osuutta asiaan (t.miss herkkuperse) mutta varmaan lähes jokaisen aamuni aloittaut kahvakuulatreeni on vähän vaikuttanut. Neljä kiloa vielä raskauden alun painoon, pitäisi nyt taas vähän ottaa itseäni niskasta kiinni. Tosin äskenkin leivoin porkkanakakkua ja salin jälkeen tehtiin pizzaa, mulle kasvis- ja Villelle tonnikala, että niin, tämäkin dieetti alkaa sitten vissiin maanantaina.

Kuntoilujutuista puheenollen, olen satuttanut kahvakuulaillessa vasemman polveni. Se on muuten ihan normaali, mutta portaita kävellessä ja muita vastaavia liikkeitä tehdessä vihlaisee ikävästi sivulta. Ei olekaan tainnut ikinä olla polvi kipeänä ja täytyy sanoa että aika häijy kipu. Ja erikoinen, kun salillakin juoksin 20 minuuttia ihan rivakkaa intervallia ja sitten en pystynyt tekemään sellaista takareisiliikettä edes kevyillä painoilla, kun vihlaisi niin ilkeästi.

Olen tänään TAAS liikuttunut kyyneliin, kun Ville on niin ihana isä Nakelle. Jotenkin heillä toimii yhteispeli koko ajan enemmän ja enemmän niin että tuntuu välillä, että äiti jää siitä paletista ulkopuolelle. Sanoinkin eilen itsesääli äänestä tihkuen, miten Villen elämän ykkönen on Nakke, kakkonen Kirppu, kolmonen tietokone jne, sitten pitkän listan hännän huippuna: vaimo. Itsesääli rocks... Ja ei, en vaihtaisi mihinkään Villen ja Naken suhdetta, se on niin kaunis että nytkin meinaa itkettää. Tuntuu, että Nakke on onnekas ipana kun on näin rakastavat vanhemmat - ja aika onnelliselta tuo onnekas vaikuttaakin, onnelliselta, luottavaiselta, rauhalliselta pieneltä mussukalta.

No niin, lässytys seis... 

Ville on nyt yövuorossa töissä. Huvitti huomata, miten usein ärryn Villen tietynlaiseen leväperäisyyteen, siihen miten leikkuulauta jää täyteen muruja, matto täyttyy ulkoa tultua hiekalla ja kesällä ostettu pesukone odottaa vieläkin loppuasennustaan. Kiroilen varmaan joka päivä mielessäni, miten on se helvetti kun ei voida tehdä kerralla kunnolla ja miten miksi ihmeessä pitää ryhtymällä ryhtyä asioihin kun monet on niin pieniä että ne hoituisivat ihan minuutissa tai parissa, kun vain kävisi toimeen. Mutta, auta armias kun olen yksin: ihan olen se sama mustankiiltävä pata joka kattilaa tämän tummista kyljistä solvaa... Äskenkin sitä porkkanakakkua leipoessani oli kyllä sellaista sotkua että huh, ja sellaista hälläväliä meininkiä että hu hu huh... Kännykkä on rikki ja senkin parissa suoritin erinäisiä lyhytnäköisiä ratkaisuja, aivan kuin kotikonstein muka saisin huollon kierrettyä.

Sain illalla kuulla ystäväni appiukon poismenosta. En tietysti tunne koko ihmistä, mutta tuli silti surullinen mieli miettiessäni ystävääni ja tämän miestä, heidän lastaan joka menetti ukkinsa, leskeksi jäänyttä vaimoparkaa... Niin kovin lyhyt on tämä elämä, lyhyt ja rajallinen. Se on nyt, tässä ja ennen kuin minäkään huomaan olen jo vanha ja katson aikaa taaksepäin, muistelen tätäkin vuotta, teen tiliä ja ihmettelen, näinkö lyhyt tämä elämä olikin.