Imetyshaikeus

Neljäs päivä imetyksen vähentämistä ja Nakelle tyypilliseen tapaan kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Ensinnäkin, hallelujaa, hän nukkuu paremmin! Kun aiemmin aamut alkoivat usein ennen kuutta, saa Nakke nykyään vielä uudestaan unenpäästä kiinni ja ollaan nyt joka aamu herätty puoli kahdeksan aikoihin. Voi miten ihanaa on nukkua tuhiseva unenlämmin vauva kainalossa! Jos olisin ymmärtänyt että Naken aiemmat tappoaikaiset aamut johtuivat nälkää kurnivasta vatsasta, olisin tietysti alkanut keittelemään iltapuuron korvikemaitoon jo aiemmin. No parempi myöhään kuin jne.

Nokkamukista hän ei edelleenkään kovinkaan mainittavia määriä juo, enimmilläänkin ehkä jonkun 25 senttilitraa per ateria ja senkin tuputtamisen kautta. On tuo kuitenkin maanantaihin verrattuna edistystä eli tästä se lähtee. Iltaisin toisten päiväunien ja iltapuuron välisenä aikana hän meinaa olla vähän kärttyinen ja lyhythermoinen ja siinä olisi selvästikin "tissin paikka", mutta olen pitänyt meidät puuhakkaina niin on saatu nuo illat menemään kivasti. Eilen käytiin porukalla Jumbossa, tiistaina kävelyllä ja muuten vain ajelulla. Maanantaina kävin itse salilla ja jätin Villen ja Naken kotiin, heh. 

Nyt kun näyttää siltä, että imetys todella loppuu tämän kuun aikana, olen ollut vähän surullinen. Eilenkin kun makoiltiin viltillä leluja tutkimassa näin miten Nakke oli jotenkin hiljainen ja ihmettelevä ja katseli pitkään rintamustani. Olisi tehnyt ihan kauheasti mieli koppasta hänet liki ja antaa maitoa, ja pillahdin melkein itkuun kun tajusin miten en enää koskaan kesken päivän touhujen saa imettää häntä. Nytkin vähän itkettää, vaikka tietysti kaiken kaikkiaan on aivan supermahtavaa, jos tämä näin helposti sujuu. Pitää vain pitää oma pää kylmänä. Niisk.

Eilen tein ihan sellaisen perusraskaan duunipäivän ihan vain näitä kotihommia tehdessäni. Pesin neljä koneellista pyykkiä, vaihdoin meidän kaikkien kolmen petivaatteet, imuroin ylä- ja alakerran, luuttusin alakerran, pesin vessat, lakkasin pihakalusteet ja -laatat, tein lasagnen, puhdistin uunin (kun juustokastike peevelssoni tirisi vuoan yli), laitoin pyykit, vein roskat... Puuuh! Illalla Jumboreissun jälkeen antaessani Nakelle puuroa sanoin Villelle, miten huolimatta turhautumiskohtauksista ja seinien päälle kaatumisista, on kuitenkin helppo uskoa todeksi useampien äitien sanoma: se aika, kun on pienten lastensa kanssa kotona, on elämän parasta aikaa.

 

Mitä pienempi lapsi sitä pienemmät murheet, ei tarvitse pelätä saako oma lapsi ystäviä, joutuuko hän kiusatuksi, alkaako käyttää huumeita tai pyöriikö vaarallisissa porukoissa, ei, ei tarvitse edes pelätä missäköhän hän mahtaa olla kun hän on siinä, siinä niin, koko ajan siinä niin. Syksy ja pikkupikkuvauva-aika tuntuu jotenkin epämääräiseltä ja sumuiselta, se on liian lähellä että osaisin ammentaa niistä muistoista; liian lähellä harmaat päivät ja syvä hyödyttömyyden kokemus, mutta kun aika kuluu näen nuokin päivät etäältä, saan niistä otteen, hion käsissäni vielä vähän, pyöristän kulmat ja rakkaudella tarkastelen niitä kalleimpina aarteinani. Mutten ihan vielä. Nyt kaikki on tässä, muistojen aika on myöhemmin.