Tarjous vain tänään: eukko entistä ehommaksi!

Poden pitkästä aikaa sunnuntaimasennusta. Tiedättehän, ollut ihanat vapaat ja nyt niistä viimeisin kääntymässä iltaan. Haluaisi kääntää aikaa taaksepäin ja elää jokaikisen vapaan hetken intensiivimisemmin, "paremmin". Haluaisi tehdä ne asiat, jotka nyt muistuttavat tekemättömyydestään, ulkoilu, ystävien sähköposteihin vastaaminen, kotihommat. Ihan kuin nyt olisi joku elämäni vihonviimeinen vapaapäivä ja tämän jälkeen ei enää ikinä. Hah. Nytkin on edessä vain kaksi iltavuoroa ja sitten taas vapaata. Ja sitten taas työtä ja sitten vapaata työtä vapaata työtä vapaata työtä, sitähän tämä elämä on.

Yleensä muuten tykkään palata pitkiltä vapailta töihin. Olen sen verran työhullu, että liika vapaa on liikaa, ja vapailla saan aina ladattua akut niin että oikein puhkun intoa palatessani sorvin ääreen (tiedän, kuulostan tosi ärsyttävältä).

Käytän tämän viimeisen vapaailtani - rästihommien sijaan - kotispan merkeissä. Pöydällä on tuore kimppu punaisia tulppaaneja ja "fresh laundry" - tuoksuinen kynttilä, varpaissa uusi kirsikanvärinen lakka, hiuksissa sävyttävä hoitoaine vaikuttamassa, kasvoilla kuorinnan jälkeen finnilaput. Rentouttavaan "eukko entistä ehommaksi" hoitoomme kuuluu myös sheivaus ja kasvonaamio. Ja hän on kuin uusi! Kauhea hommahan tässä on (oikeasti), ja välillä selväpäisinä hetkinäni mietin, että ihan tosissaan kaiken naisten ulkonäköön liittyvän hupatuksen taustalla on pakko olla salaliitto, jonka tarkoitus on pitää naiset puuhakkaina ettei jää aikaa - niin, mille?

Kuva

Kuva

Kyllä se on rankkaa olla nainen, kuten Ville aamulla (asiantuntevasti) sanoi.

Kyllä kannattaa!

Takaisin täällä, hei vaan!

Olen viettänyt jotain talviväsymyskautta, haahunnut ympäriinsä ja nukkunut ihan hirveitä määriä. Eilen jaksoin pitkästä aikaa lakata varpaankynnet, pitää kasvonaamiota ja värjätä kulmat, ja halusin tuota ilosanomaa tulla julistamaan tännekin. Että kyllä itsestään huolehtiminen kannattaa! Vaikka olisi miten kiire tai väsynyt niin se, että jaksaa vähän puunata itseään maksaa kyllä itsensä takaisin. Se kertoo itsearvostuksesta ja antaa virtaa. 

Kävin eilen myös pitkällä kävelylenkillä ja rakastuin taas Helsinkiin ja tähän talveen. Kiersin jäätyneen Hietsun ohi, hautausmaan takaa, Marian sairaalan ohi, pitkää pitkää Mechelininkatua täynnä viehättäviä pikkukauppoja ja ravintoloita. Töölöntorille ja ruokakauppaan, josta tulin bussilla. 

Olen tänä talvena yhä useammin ajatellut, että tammikuu on kaikkein paras kuukausi. Minä! On ihanaa tulla yövuorosta, kun taivas on jo sininen, ja päivät ovat niin kauniita ja raikkaita auringossa ja puhtaassa valkeudessa säkenöidessään.

Huh. En taida tunnistaa itseäni tästä tekstistä...

Sain toissapäivänä kipeän noidannuolen lapaani ja nyt se on siirtynyt jumiksi niskaan. Piikkimatto on taas kaverini. Olen aktiivinen sairastaja, yritän aina parantaa itseäni mitä moninaisimmin keinoin, menen herkästi lääkäriin ja tavallaan työskentelen paranemiseni eteen. Sen sijaan että antaisin keholleni sitä lepoa ja hellyyttä, joka sille usein olisi parasta.

Ostimme Villen kanssa viikko sitten auton ja huomenna toteutamme haaveeni ja ajelemme Porvooseen! Kiertelemme kaunista vanhaa kaupunkia ja käymme syömässä. JIPPII!

Viikko sitten, auton oston yhteydessä, olimme käymässä kotipaikkakunnallamme. Äitini järjesti pienet päivälliset häidemme kunniaksi, Villen äitikin tuli paikalle, ja nuorin siskoni. Söimme iiiihaaaaaaanaaaaaaaaa ruokaa, kilistelimme ja Ville ja minä korkkasimme hääkakun. Oli ihanat pienet juhlat ja arvostan vanhempiani kauheasti, kun he tuosta noin vain järjestivät tuollaista.

Eilen siivosin ihan raivon vallassa monta tuntia. Vihaan pölyä ja sitä miten sitä on joka puolella, vihaan pinttynyttä likaa keittiössä ja vähän joka puolella. Nyt on taas hetken siistiä, ei tarvitse kyhjöttää verhot pimeinä kuin mikäkin mörkö.

Ensivaikutelma tehdään vain kerran ynnä muita kliseitä

Tiistaina pääsin kahdelta aamuvuorosta ja sain tänne kotiimme iltaa istumaan ystäväni ja työkaverini. Hän ei olekaan aiemmin käynyt meillä ja halusin tottakai esittää kotimme parhaimmillaan: siivosin, sytyttelin kynttilöitä, loin "vieraan ihmisen katseen" ja sen perusteella vielä oioin tyynyjä, maton reunoja, tasoitin verhojen vekit, pyyhkäisin viimeiset pölyt. Sitten ystäväni tuli ja koti täyttyi naurusta, juoruista, kaikesta minkä alle koti ja kodin siivous unohtui. Mutta silti, ensivaikutelma tehdään vain kerran. 

Jatkoimme iltaa vielä keskustaan ja seuraavan päivän olon perusteella sen reissun olisi voinut jättää tekemättä. Pitkästä aikaa kauhea krapula. Olin varannut itselleni ajan kahdeksitoista geelikynsien laittoon ja vain se, etten yksinkertaisesti jaksanut soittaa ja perua aikaa, sai minut - ehkä vähän nurinkurisesti - lähtemään. Ihan hyvä että menin, nyt on kauniit kynnet ja hemmottelun päälle kävin vielä kahvilla. Sitten tulinkin kotiin, oksensin ja nukuin illan. 

Kuudelta kun Ville tuli töistä olin yhä väsynyt ja tokkurainen, mutta ainakaan huono olo ei enää vaivannut. Innostuttiin ekstemporee lähtemään Tavastialle kuuntelemaan Mariskan ja Pahojen susien keikkaa. Sain kauheasti energiaa vain siitä ajatuksesta, että kerrankin tehtiin jotain hetken mielijohteesta ja että ylipäänsä pystyttiin aikataulullisesti siihen, me kaksi kolmivuorotyöläistä.

Ihastuin Mariskaan. Energinen, kaunisääninen ja vähän outo, hyvällä tavalla. Oli ihanaa nojailla Villeen, olla hänen halauksessaan, musiikki ympäröi meidät, olin vain. Mietiskelin siinä, että luultavasti näytin siltä kuin en olisi nauttinut yhtään, olin vain, ja sitten mietin että se on kyllä sisäisen maailmani aliarvioimista. Muistin, miten kerran ollessamme ystäväni (saman joka kävi meillä tiistaina) kanssa baarissa nuokuimme vähän väsyneinä pöydässä ja yhdet naiset viereisestä pöydästä kysyivät ivallisesti, No onko hauskaa?. Vastasin jotain, mutta nyt mietin, että voi ihmisellä olla hauskaa vaikka se ei näkyisi ulos. Tässä tällainen kivikasvon puolustuspuhe.

Ville innostui jossain vaiheessa vähän tanssaamaan, sen minkä ahdas väentungos antoi myöten. Hän näytti epilepsiakohtauksen saaneelta siinä nytkyessään ja huomasin lähellä olevien vilkuilevan meitä. Ajattelin ensin sanoa että Ville, älä tanssi noin, ihmiset katsovat, mutta sitten ajattelin että helvetti, ei ne mitkään tanssitaidon kilpailut ole ja on se kumma jos ei saa omalla tyylillään. Ja katsoin vilkuilijoita uhmakkaana silmiin, niin että he käänsivät katseensa pois.

Loppuillasta meille tuli typerää riitaa ja lähdimme pois. Onneksi oli jo viimeinen kappale menossa niin ei missattu paljon. Tänään olen kuunnellut Mariskaa, jonka levyn Ville minulle eilen osti, kirjoittanut kirjeen, vaihtanut lakanat ja pessyt pyykkiä, silittänyt, tiskannut, käynyt kaupassa... Eli perustouhupäivä. Ratikkapysäkillä vieras nainen huomasi kissanhiekkasäkkini ja kysyi, miten usein hiekka pitää vaihtaa. Sitten kävimme keskustelun kissanpissan ikävän pistävästä hajusta. 

Sain työkaveriltani lainaan Vuosaari-leffan, jonka lupasin palauttaa huomiseksi. Yritin katsoa sitä äsken samalla kun Ville teki meille ruokaa, mutta piti jättää kesken. Inhoan tuollaista suomalaista inhoreaalistisen ankeaa arjen kuvausta, jossa ei vahingossa näytetä mitään kaunista. Voihan elämä sellaistakin olla, mutta jokaisessa pilvessä on hopeareunansa. Kliseiden mestari on puhunut.

Koiranäyttely ja muita juhannuksen asioita

Juhannusvapaa, päivä 5/5. Keskiviikkona loppuivat yövuorot, hyppäsin junaan ja yritin nukkua, vaihto oli Tampereella ja uneni katkonaista ja olin niin, niin väsynyt. Ilta meni horroksessa ja sitten tuli vihdoin ilta ja pääsin nukkumaan, ja nukuin onnelliset 10 tuntia unia näkemättä. Ja niin oli taas yövuororytmi käännetty.

Torstaina oli ukin hautajaiset. Pukeuduin mustaan ja itkin, kun mahtipontinen surumusiikki pauhasi ja mustiin pukeutuneet vakavat miehet, ukin pojat, kantoivat arkkua. Mietin että siinä ne on, ukin pojat, ja ne kantavat oman isänsä haudan lepoon. Se on niin kuin sen pitääkin olla, mutta onhan se nyt hyvänen aika ihan valtavan surullistakin. Isän ääni murtui laskiessamme seppeleen ja silloin minäkin murruin. Jälkeenpäin olo oli kaunis ja puhdistunut, olin jollain syvällä tavalla levollinen kun sain olla mukana saattamassa ukkia viimeiselle matkalle. Vaikken ole varma mitä ajattelen sen matkan olevan, onko mitään kuolemanjälkeistä. Nyt tuntuu että pakko sitä on olla, jotain.

Oli mukavaa tavata pitkästä aikaa serkkuja ja päivittää kuulumiset. Ollaan suunnilleen saman ikäisiä mutta valitettavan vähän tekemisissä. Illalla kokoonnuimme vielä vanhempieni luokse, katsoimme vanhoja valokuvia ja nauroimme niille, söimme rääppiäisiä ja juttelimme, ja vietin ihanan parituntisen kummipoikani kanssa leikkien. Keksin meille sellaisen pelin, jossa muovilaatikon kapealle reunalle asetellaan pieniä lelukoiria yltympäriinsä. Sitten veikataan voittajaa, jonka jälkeen vanha barbien avoautoni perutetaan laatikon kylkeen ja sanotaan dramaattisella äänellä Kooiiraanäyttely!. Leikin nimi on koiranäyttely ja minun sydämeni suli, kun oltuamme sitä jo pitkään kysyin kummipojaltani haluaako hän vaihtaa peliä ja hän sanoi ei, tää on niin kiva. Alakertaan kuului nauruni ja kiljaisuni ja siellä kuulemma naurettiin, että kumpikohan on enemmän innoissaan.

Perjantaina ajelimme naapurikaupunkiin Villen kummipoikaa moikkaamaan. Söimme hyvin, juttelimme, kahvittelimme, ja jälkeenpäin olin iloinen että kävimme. Ajoimme mitä kauniimpia pikkuteitä ja minä sanoin taas sadannen kerran ääni väristen, miten Suomi on maailman kaunein ja paras maa ja miten mikään ei vedä sille vertoja, ja Ville sanoi niinhän se on. Sitten alkoikin juhannushulinat, miehet kasasivat kokon, valmistelimme grillattavat, katoimme pöydän, nostimme lipun, grillasimme, lämmitimme saunan, istuimme pitkään lempeässä illassa ulkona syöden, juoden, jutellen, nauraen. Puhuimme haaveistamme ja matkustamisesta ja sitten ihan vain pieniä hiprakkaisia juttuja, joita kukaan ei muista jälkeenpäin.

Uimme, saunoimme siskojen kanssa rantasaunassa. Ajattelin että muistan sen tilanteen aina, käpertymisen lauteelle, koivun tuoksun, siskon iskemässä selkääni vastalla, vesien laiton, kaiken sen. Yöllä sytytimme kokon ja ihmettelin tulen voimaa, ja sitten kello olikin jo niin paljon että ihmettelin vain unia.

Lauantaina väsytti ja vesi maistui hyvältä. Pakkauduimme taas autoon ja ajelimme mummolaan, jossa opin uuden sanonnan: Noustaanko jo vai vieläkö lihotetaan emäntää. Sen voi sanoa kahvipöydästä noustessa ja minä aion ottaa sen käyttöön. Mummolasta jatkoimme Villen vanhemmille, jossa taas grillasimme, kunnes pakkauduimme taas autoon ja ajoimme toiseen naapurikaupunkiin. Hurautimme hissillä vesitornin huipulle, siellä oli lasiset kaiteet ja näköalat kymmenien kilometrien päähän. Joimme kahvit ja juttelimme ja pällistelimme hiljaista kaupunkia ympärillä.

Poistulomatkalla kävimme vielä Villen kanssa kummieni uunituoretta kissanpentua katsomassa. Se oli pieni, pörröinen ja suloinen eikä helpottanut kissavauvakuumettamme yhtään. Sitten olikin jo ilta ja vietimme sen siskoni kanssa. Grillasimme taas ja pelasimme pelejä, kävimme pitkiä polveilevia keskusteluja ja nauroimme niin että talo raikasi, ja kömmimme nukkumaan vasta yhden jälkeen.

Eilen tulimme kotiin ja täällä oli vastassa kaksi kehräävää, maailman ihaninta kissaa. Tilasimme pizzat ja kävin pizzan päälle sateessa juoksemassa ja maha painoi sata kiloa, mutta ihanaa oli silti liikkua neljän päivän ruokajuhlan päälle. Tänään kello soi 8:30 ja heräsin yhdeltätoista, uuden kännykkäni herätysääni on niin lempeä että se oikeastaan vain ehdottaa, nyt voisi herätä, mutta nuku hyvä ihminen jos vielä nukuttaa. Meinasimme mennä Cafe Regattaan aamupalalle, ollaan jo pitkään haluttu käydä siellä mutta se haave ei vieläkään toteutunut. Oli niin kylmä ja sateista että vaihdettiin lennosta suuntaan ja mentiin tuohon lähelle yhteen toiseen kahvilaan, jossa kyllä myös olen halunnut käydä. Se oli ihanan 80-lukuinen puolipaneeleineen ja edullisine hintoineen. Siellä ei ollut mitään trendikästä eikä edes musiikkia ja se oli kaikin puolin kiva paikka.

Nyt Ville lähti ajotunnille ja minä odotan ystäväämme kylään. Teemme ruokaa, toisin sanoen hän tekee, ja voin aika varmuudella sanoa että tähänkin iltaan tulee sisältymään naurua ja niitä ihania pitkiä, polveilevia keskusteluja.

Kun vihreänaamainen tyttö pyytää kielometsään

Sain synttärilahjaksi sykemittarin, josta olen kamalan innoissani. Koko ajan tekisi mieli olla lenkillä. Ja lenkillä ollessani tapitan vain sykkeitä. Eilen kävin rakkaan siskoni kanssa hölköttelemässä keskuspuistossa. Näimme kieloja ja halusin niitä.

Sisko: No poimi siitä kimppu ja kato tuurilla jos ne säilyy kotiin asti.

Minä: Ei kun, en mä... Mä tulen huomenna poiminaan märän tupon kanssa.

Sisko (sarkastisesti) : Kiva että sulla on tuota aikaa.

Kotiin tultuani iskin punaisen sävytehoitoaineen päähän, näytin Muumien Tiuhtilta tai Viuhtilta. 

Kuva

Laitoin naamaani savinaamion. Hississä saunaan mennessä kysyin Villeltä,

- Tuletko mun kanssa huomenna poimimaan kieloja?

- No eihän siihen voi sanoa ei, jos vihreänaamainen tyttö pyytää kielometsään, Ville sanoi, ja sillä oli hellä hymy. Niin että rakastuin taas ihan pikkuisen enemmän.

On ollut ihana loma ja onnittelen itseäni siitä, että olen osannut ottaa kaiken irti. En ole tehnyt juuri mitään, ja silti asioita on tapahtunut, se on hyvä muistutus kaltaiselleni minä hoidan - tyypille. Olen elänyt hetkessä niin että eilenkin meinasi nilkka nyrjähtää, kun jäin tapittamaan voikukan haituvapalloja. Olen iloinnut ihan pelkästä olemassaolosta niin että Villekin sanoi tänään, sinä se jaksat innostua noista samoista asioista joka päivä uudestaan. Minä se. 

Kotona tuoksuu kielo, lempikukkani, ja minä pääsen puhtaisiin lakanoihin Kathryn Stockettin Piikojen kanssa. En tiedä miksi elämä on niin hyvä minulle, voin vain ihmetellä, kiittää.

Diamonds are a Girl's Best Friend

Aurinkolasit päähän, ystävät, seuraavien kuvien jalokivien, kullan, timanttien, makeanveden helmien ja kristallin kimmellys voi helposti sokaista. Tuon korurasian sain synttärilahjaksi saavuttaessani maanantaina kunnioitettavan ja vakaan 26 vuoden iän. Tuo hempeänhärski taulu on Barcelonasta Picasso-museosta ja killuu korujeni viereisellä seinällä. Viimeinen kuva on vähän aiheen ulkopuolelta, siinä on rakas mieheni jonka kanssa vietimme eilen kuusi-vuotispäivää, sekä makuuhuoneemme aina niin kaunis valo. Ja tietysti yksi söpö kisu.

Pienet kesäfiilistelyt

Raitisilmamyrkytys

Olen ollut kolme päivää vapaalla. Maanantaina piknik siskoni kanssa Ruttopuistossa. Naurua, siskon opintoja, vielä vähän naurua.

Tapasin Villen kaupungilla, istuimme terassilla ja söimme pizzan puoliksi, olin jotenkin valtavan riemuissani siitä, että kahden ihmisen ruoka ja juomat maksoivat vain 7,50 Helsingin keskustassa.

Kävimme katsomassa minulle yhtä huivia, johon olin jo aiemmin iskenyt silmäni, mutta se oli jo loppunut. Katsoimme Tennispalatsissa leffan Dark Shadows, Johnny Depp on siinä vampyyri ja elokuva sijoittuu ihanaan 70-lukuun, ne vaatteet, musiikki, kaikki. 

Tiistaina heräsin tosiaan aikaisin ja olin siitä salaa (enkä kai kovin salaakaan) ylpeä koko päivän. Kävin kuntosalilla ja saunoin, oi aamusauna...

Tapasin ystäväni Rikhardinkadun kirjastossa, jatkoimme Iso Roobertinkadulle yhteen thai-paikkaan syömään, söimme mahat täyteen, juttelimme, nauroimme, keskustelut olivat pitkiä ja polveilevia niin kuin ne yleensä ovat. 

Tulimme meille ja nautimme kahvit parvekkeella, kahvinkeiton onnistuttua toisella yrittämällä; ensimmäisellä heitin purut veden sekaan ja päästin pienen spontaanin perkeleen.

Jatkoimme aurinkoiseen kaupunkiin, ajoimme kolmosen ratikalla kauniin puolikkaan ympyräisen, Alppilasta ja Linnanmäen ohi Kallioon, voi Kallio keväällä!, Hakaniemi, sillan yli, Kaisaniemi, keskustaa, aina Eiraan. Kaunis, kaunis, Helsinki, taas pitkästä aikaa rakastuin tähän kaupunkiin, muistin miten hullun rakastuneen hupakon lailla rakastin silloin kun tämä tuntui vielä vieraalta ja kauniilta.

Vessareissu Cafe Caruselliin, nauroimme, tännehän voisi ihan tulla vaikka syömäänkin joskus.

Kevään ensimmäiset jäätelöpallot, ne olivat valtavat ja sulivat käsiin. Maistuivat niin hyviltä - noh, kesän, ensimmäisiltä. Istuimme kalliolla ja puhuimme ja puhuimme ja puhuimme ja sitten tulimme taas meille; tein meille ruokaa ja söimme ja väsähdimme, ja se oli sellainen päivä se. Kiva päivä.

Tänään heräsin jo 04:45, ystäväni lähti lomamatkalle ulkomailla ja saatoin hänet bussiin, eikä sitten enää kotona väsyttänyt. Kävin salilla ja söin toisen aamupalan ja nukuin, soitin mummolle, menin kallioille lehtipinon kanssa. Meri kimmelsi kauniisti ja kaikki oli niin sinistä ja vihreää ja kaunista, ja minä poltin itseni pahasti. Ette voi kuvitella sitä itseinhoa mitä nyt tunnen - että pitikin taas, miksen ikinä opi...

Kotona tein ruoan, oikein sisäfilettä ja sitten kasviksia. Itketin ensin pannulla kesäkurpitsaa, sitten lisäsin voita, porkkanaa, halloumjuustoa ja paprikaa, ruskistelin ja valutin nesteet pois, suljin lihan seuralaiseksi uuniin. Oli hyvää ruokaa ja tämä on ollut kiva päivä nämä vapaat ovat olleet kivat vapaat, ja minulla on sellainen olo kuin olisin maailman onnellisen onneton. Itkettäisi, muttei ole syytä, kaikki on hyvin ja sekö se sitten onkin.

Sinä tarjosit salmiakkia...

Sipsirasvaa sormissa ja pikkumusta haaveissa

Yksin valvon mä yössä. Tykkään.

Katsoin äsken leffan Coco Chanelista. Olin jostain syystä odottanut tuon leffan katsomista ihan kamalasti ja valitettavasti jouduin pettymään. Ehkä osasyy sille, miksi leffasta jäi vähän laimea maku on se, että touhusin samalla kaikkea muuta ja painoin pausea vähän väliä: laitoin pyykkejä, kävin kurkkimassa nuoria, siivosin keittiötä, keitin kahvia, söin soppaa. Jäi vähän pirstaleinen kuva koko ellusta tuolla katselutaktiikalla. Kuitenkin olisin toivonut enemmän keskittymistä Cocon eli Gabriellen muotivuosiin ja vähemmän köyhyyden, kurjuuden ja nöyryytyksen vuosiin ennen kuin bisnekset lähtivät rullaamaan. Ymmärrän kyllä, että tuossa haluttiin esittää henkilökuvaa, mutta minulle olisivat ihan vain kelvanneet pukuloistot, laukut ja pitkät helminauhat. Olin varautunut ihastuttavaan muotiilotulitukseen ja estetiikan voittokulkuun ja sainkin jotain ankeampaa ja elämänmakuisempaa. Byää.

Mietin tuosta Cocosta, että ehkä hän oli niin rohkea ja itsevarma siksi, ettei hänellä ollut juurikaan menetettävää: ei perhettä eikä omaisuutta. Oikeastaan vain istekunnioituksensa ja lahjakkuutensa (vain, sanoinko?), ja itsekunnioitustaankin hän joutui myymään heilastelemalla yrjöttävän irstailevan kartanonherran kämpillä asuinpaikan saadakseen.

En tiedä. Miksi niin odotinkaan.

Audrey Tautou oli kyllä hurmaava, kuten hän aina on. Olen tänä viikonloppuna katsonut kaksi Tautou-leffaa: tämän Coco Chanelin ja viime yönä Kimpassa. Olen nähnyt sen ennenkin, se perustuu Anna Gavaldan samannimiseen romaaniin. Taitaa olla yksi lempielokuvista. Tällä viikolla olen katsonut myös Kill Bill 2:n, kun tuli niin sopivasti telkkarista toissa yönä, ja sitten sen Marilyn-leffan keskiviikkona.

Perjantaina menin rakasta siskoani hänen yliopistolleen vastaan. Kävelin ja oli ihanaa kulkea aamupäiväkuhinaisen Kallion läpi. Minä vaan rakastan sitä kaupunginosaa. Siitäkin huolimatta ja juuri siksi, että kaikessa rauhassa kävellessäni vastaantuleva humalainen sihahti mulle, Eiks sua palele, perkele. Palelikin kyllä vähän, olinhan hameessa ja ilman pipoa ja ympärillä paukkui tammikuun pakkanen. Muita legendaarisia Kallio-lausahduksia on mm. vuosia sitten sattunut seuraava: tarvoin tuulta päin ympyrätalon edessä tukka pystyssä ja minulle huudettiin kadun toiselta puolelta, Varo ettei peruukki lennä. Kallio = sydän. En kuitenkaan haluaisi asua siellä enää, mutta aina siellä on kiva käydä.

Siskoni kanssa käytiin syömässä yhdessä thaikku-paikassa ja sitten vain luuhattiin vaatekaupoissa. Tuntui niin hyvältä viettää kiirettömästi aikaa yhdessä ja puhua tietäen, että silti jäi vielä paljon asioita joita ei ehditty käsitellä. Ennen eron hetkeä kävimme vielä Kampin Kaakaopuu-kahvilassa cappucinoilla (minä) ja valkosuklaakaakaolla (sisar).

Tulppaanit jotka ostin tiistaina ovat vieläkin kauniita ja saan niistä iloa joka päivä. Tänään siivosimme pienimuotoisesti, minä vessan ja Ville tiskit. Sitä ennen kävimme kaupassa, leffavuokraamossa ja kahvilla. Sitten minun pitkin lähteä tänne töihin.

Haaveilen täydellisestä meikkipussista, tai oikeammin sen sisällöstä. Poskipunaani olen tyytyväinen, se on sellainen voidemainen ja ollut luottotuoteeni iät ja ajat (se sama merkki ja sävy siis. Kyllä se aina välillä kuluu ja vaihtuu uuteen.). Ripsivärissäkin olen aina käyttänyt yhtä ja samaa, mutta nyt ostin Barcelonasta uuden Sephoran ripsarin ja se on  i h a n a. Kunhan siskoni menee keväällä Lontooseen teen hänelle pienen Sephora-tilauksen... Jonka on paree olla jäämättä rajalle. Kulmakynäni on hyvä, siinä on toisessa päässä harja jolla sudin jouheni ruotuun. Luomivärejä en juurikaan käytä, mutta kun käytän on toissajouluinen smoky eyes - palettini siihen tarkoitukseen omiaan. Värit ovat laadukkaita ja mukana tullut sivellin niin hyvä, että jopa minä saan sillä varjostukset tehtyä (ainakin jonkinmoiset).

Ongelmana on siis lähinnä meikkipohja. Nykyään käytän yhtä meikkivoidetta, olisikohan Lorealin, johon en kyllä ole yhtään tyytyväinen. Sen luvataan olevan kevyt, peittävä ja kestävän iholla siistinä 20 tuntia (?), mutta minun ihollani se on enemmänkin samea, paakkuuntuva ja koko meikin naamioksi tekevä pakkeli. Haluaisin hyvän mineraalimeikkivoiteen mutta en ole oikein perehtynyt niihin, plus vähän hirvittää laittaa sellaista summaa menemään. Vaikka ovathan ne sitten pitkäkestoisia, ja jos oikeasti saisin heleän, luonnollisen mutta ei rasvaisen ihon, niin voisihan siitä riemusta kyllä maksaakin.

Jaarin jaarin. :-)

En oikein tiedä mitähän tässä nyt tekisi, joten taidanpa mennä syömään. Ei muuten ihme, että laihduttaminen on niin kovin vaikeaa, kun on täällä duunissa. Tänäänkin täällä oli juhlittu erään asukkaamme syntymäpäiviä ja kun tulin töihin näin ensimmäiseksi notkuvan pöydän juustonaksuja, pasteijoita, keksejä, karkkeja, täytekakkua, cokista. Välillä kun tulen yövuoroon piilotan herkut kaappiin "poissa silmistä poissa mielestä" mentaliteetilla, mutta nyt annoin niiden olla ja olenkin napsinut jo kaksi kupillista sipsiä. Pysyypähän verensokeri kohillaan, ja silleen.

Maitokahvia, tulppaaneja, Espanjan aurinkoa

Ensimmäinen vapaapäiväni loman jälkeen. Voisi ajatella, että matkan jälkeen sitä jaksaa, mutta olenkin ollut ihan poikki. Olen nukkunut 11 tunnin unia ja halunnut heti takaisin nukkumaan. Samalla arki omissa tutuissa kuvioissa on kuitenkin maistunut. Tuntuu että vähän Espanjan aurinkoa tarttui Villeen ja minuun ja olemme olleet toisiamme kohtaan lämpimiä ja rakastuneita, nauttineet arjestamme ja toisistamme eri syvyydellä kuin aikoihin, siltä tuntuu. Eli loma on tehnyt tehtävänsä. Eilen kävimme tuolla lumisessa ulkoilmassa "lenkillä", toisin sanoen ostamassa isot pussit karkkia. Minä ostin vielä kimpullisen valkoisia tulppaaneja, ne koristavat nyt olohuoneemme pöytää.

En tiedä miksi taas uskottelin itselleni, että heräisin tänään kahdeksalta ja kävisin "reippaalla happihyppelyllä" ennen suihkua ja aamukahvia (jonka muuten juon nykyään maidolla!). "Siitä se päivä lähtee hyvin käyntiin", myhäilin itsekseni ja olin kuin en olisi huomannutkaan sisäistä järjen ääntäni, joka muistutti, ethän sinä ikinä herää vapaapäivänä kahdeksalta etkä ikinä käy reippaalla happihyppelyllä ennen aamukahvia, aamupalaa ja parin tunnin aamuista nettikierrosta. Heräsin siis yhdeltätoista ja sitten suoritin aamukahvini, nettikierrokseni, laittautumisen. Kello 13:45 olin Tennispalatsin leffateatterissa ja tunsin kuitenkin pientä ylpeyttä itsestäni: että olinkin suoriutunut sinne suunnittelemassani ajassa, ja palauttanut vielä matkalla pullot kauppaan ja vienyt laukun suutarille korjattavaksi. Pitääpä muuten muistaa hakea se maanantaina.

Nyt kotona olen pessyt pyykkiä, sytytellyt kynttilät palamaan, naputtanut taulun seinälle, tehnyt itselleni kanasalaatin ja jälkiruoaksi pikapussi-cappucinon, laittanut kasvonaamion, pessyt sen pois, laittanut tilalle mustapää-laput, korjaillut kynsieni lakkausta, kaatanut kynsilakkapullon paidalleni, --- puhunut tässä välissä sellaisen tunnin puhelun siskoni kanssa ja juonut toisen cappucinon. Paljon sitä ehtii, vaikka tuntuisi ettei tee mitään.

Meinasin kirjoittaa tähän samaan syssyyn vielä matkakertomuksen Barcelonan kokemuksistamme, mutta en taida nyt(kään) jaksaa. Kello on jo paljon, huomenna on taas työpäivä. Pitää käydä vielä ostamassa maitoa, kun olen tosiaan totuttanut itseni maitokahviin. Tähän asti olen juonut mustana, mutta loma muutti kaiken, siellä sai niin hyvää kahvia, pikimustaa tappovahvaa kahvia ihanalla vaahdotetulla maidolla, ettei nyt tee enää mustaa kahvia ollenkaan mieli. Maitokahvia tekee niin paljon, että eilen illallakin toivoin, että olisi jo aamu niin saisi kahvia...

Loppuun vielä pari juttua:

Radiossa oli tänään haastattelussa sarjakuvataiteilija Kaisa Leka. Hän kertoi, että arvostaa sarjakuvissa enemmän tarinaa kuin piirrosten "hienoutta", ja minä sain uskoa ja intoa: ihan hyvin voisin välillä piirtää sarjakuvia, olen piirtänytkin mutta innostukseni on sammunut siihen, etten osaa piirtää. Mutta ei se tosiaan haittaakaan, jos tarina on kiva ja ruutuihin menevä. Minulla on välillä hyviä tarinoita arjesta ja sen sattumuksista.

Leffa jonka kävin katsomassa oli My week with Marilyn. Tykkäsin, eikä "Dawson Creek"-Michelle Williamsia suotta ole kehuttu roolisuorituksestaan Marilynina. Ah Marilyn! Ihana, hauras, höpsö, ihmisen ikäväinen kirkas, kirkas tähti <3

(kuva)

Siivoushullun salaiset tunnustukset

Haluaisin kirjoittaa tänne matkapostauksen "muistoksi jälkipolville", mutta tänään en taida jaksaa kirjoittaa. Koti on sotkuinen, kun ei olla kahteen viikkoon siivottu, enkä oikein osaa keskittyä mihinkään, jos ei ole siistiä. En kuitenkaan viitsi siivota ennen keskiviikkoa, jolloin olen vapaalla. Silloin aion siivota koko päivän. Villen mielestä täällä ei muuten varmaan edes ole sotkuista: pöydät ja sohvat ovat suht siistit, keittiön tasot ovat siistit, vessan pesin torstaina heti kun tulimme. Välillä haluasin nähdä niin kuin Ville. Minä näen lähmäisyyden lasipöydällä, villakoirat sohvien alla, pölyn pölyn pölyn matoissa ja sohvissa, hienonhienon likakerroksen lattiassa. Hrr. 

On kohtalon mustaa huumoria, että joutuessani Tukholmassa aupairina siivoamaan kuin hullu joka helvatun päivä, koska perheenäiti ei osannut rentoutua sotkussa, on minusta tullut nyt itse samanlainen. Silloin ajattelin häntä milloin ivalla milloin huvittuneisuudella. Minun elämässäni käy aina niin, että saan palkkani ilkeistä ajatuksistani. Kohtalo kouluttaa, niin ajattelen sen. Ja yritän olla mieluummin hyvis. Jos en hyvyydestä niin edes päästäkseni helpommalla. 

Välillä mietin, että ei minulle koskaan tulla jakamaan mitalia siitä, että hän piti aina kotinsa siistinä, tai että hän silitti aina vaatteensa. Lomalla luin Laura Honkasalon kirjan käsillä tekemisestä, joku Kotikutoista on sen nimi, ja se kirja antoi minulle jonkunlaisen synninpäästön. Siinä on kokonaisia pitkiä lukuja siitä, miten ennen vanhaan arvostettiin niin vaatteita kuin muitakin esineitä. Kaikki ei ollut ostettavissa halvalla, rikkoutunutta tai nuhjaantunutta ei todellakaan heitetty pois vaan parsittiin, korjattiin, hiotiin ja hinkattiin ihan viimeiseen asti. Uutta ei ostettu koska sitä ei ollut. Nyt on kaikkea niin halvalla, että voi ostaa vaatteita joita käyttää kerran, jotka ei kestä pesua mutta ei se mitään, on niin halpaa että voi heittää pois ja ostaa uutta. Kaatopaikat täyttyvät ja köyhät lapset ompelevat hikipajoissa, mutta ei se mitään kun se ei sillä tavalla näy. Oikeastaan se on aika helppo jättää huomioimatta, samaan tapaan kuin eläinten keskitysleirit teurastamoissa, samoin kuin aika moni muu asia. Omassa kuplassa on kivaa ja helppoa. Välillä voi keksiä vähän kriisejä ja haasteita, mutta tietysti nekin pyörivät oman pikkunavan ympärillä.

Minä en mitään muuta halua kuin olla siellä kuplassani, oman hyvinsyöneen napani ympärillä. Mutta haluan että siellä kuplassani on kaikki hyvin: shoppailen liikaa, en todellakaan tarpeeseen, mutta haluan rakastaa ostoksiani. Haluan pitää niistä huolta, vaikka ne olisivat muutaman euron alennusmyyntilöytöjä. Haluan pestä hellien, silittää jämptiksi, lustata kaappiini kauniisti. Ja haluan että kotini on kaunis ja siisti, se on minulle yksi tärkeimmistä asioista mitä on, se on sitä silloinkin kun en mieti asunnottomuutta ja miten etuoikeutettu olen. Se ansaitsee että sitä pidetään hyvänä, lattiat kiiltävät, tuoksuu hyvältä, se ei ole kertakäyttötavaraa se on rakkautta. Materialistista, mutta hyvänen aika - miksei kauniita kapineitaan saisi rakastaa, ihastella, arvostaa.

Joulun kynnyksellä

Joulu. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat olleet haipakkaa. Olen ollut väsynyt, alavireinen ja tympeä varjo itsestäni. Tänä maanantaina tajusin, tällä viikolla on joulu. Ehkä se johtui auringosta, joka pilkahti, tai uudesta kampauksesta jonka mukana lähti jotain vanhaa, tai sitten aika oli vain kypsä. Joka tapauksessa tunnen itsessäni sellaista ihanaa rauhaa ja iloa, että. Olo on haikea ja kiitollinen ja kaunis - olo joka kuuluu jouluun. Näihin hiljaisiin yksinäisiin iltoihin, joihin kiteytyy koko vuosi, sen kauneus, ilo, haikeus, onnellisuus, suru, kipu, myötätunto, kaikki suloisena haikeana sekametelisoppana. 

On ihanaa, että kaikki on valmista jouluun. Lahjat, koti, kissojen hoitajat, kortit, pitkä työputki takana, matkaliput, kynttilöiden loiste, ihana muisto näistä joulunajan työpäivistä: nuortemme joulun odotus, kuusi ja pehmeät valot, joka pöytä  täynnä suklaata, nauru ja pienet vitsimme työkavereiden kanssa, hyvänjoulun toivotukset, voi kyllä, nuo rakkaat, rakkaat ihmiset, ja sitten vielä, yöllä satoi lunta.

Ihanaa, levollista, sielukasta, onnellista, haikeaa, kaunista joulua kaikille. Toivon sydämestäni, ettei kenenkään tarvitsisi olla jouluna yksin, ja haluan lähettää rakkautta ja voimaa heille, jotka kuitenkin joutuvat. Haluan muistaa olla kiitollinen, että minulla on perhe, suku ja ystävät.

Kauneutta

Alavireisiä päiviä, liikaa ajatuksia. Siivoan kohta, elän toivossa, että ulkoinen järjestys luo sisäistä järjestystä. Sitä ennen pari kuvaa:

Käytiin Villen kanssa Prismassa ja tein tuollaisia kivoja heräteostoksia. Juoksukäveltiin kilpaa Prisman käytävillä enkä voinut olla hihittämättä, aikuisia ihmisiä lapsetti. Kotiin päästyämme pelattiin tuota Iskelmä-peliä ja oli kivaa, kun yleensä häviän kaikki tietopelit (yleissivistykseni on koiran/ pienen lapsen luokkaa) mutta nytpä Ville voitti vain yhden erän ja kahdessa tuli tasapeli. Pidin hurjan voitontanssin itselleni melkein-voittoni juhlaksi.

Uusi Hely Prisma-reissulta lähikuvissa.

Siivottuani lakkaan kynnet tällä.

Kolme vuotta sitten maalaamani taulu makkarimme seinällä. Vähän kömpelö, mutta rakas.

Kaikki menee ihan hyvin, en voi olla uskomatta tuota sympaattista pikkukoiraa.

Päiväkirjani. Sisällään salaisuuteni.

Olkkarin lampun pitsikuosi on kaunis.

Oi, mikä ihana laukku! - kirja äitiltä takavuosien joululahja ja tuo tanssija rakas perintö mummolta. Ne kaunistuttavat elämääni makkarin kampauspöydälläni.

Syksy saa tulla

Heräsin tänään aikaisin maksamaan laskujani. Huh että niitä oli paljon! Huh että palkka oli loman jälkeen pieni. Ei niin pieni kuitenkaan, etteikö sillä olisi saatu toteutettua yksi haave...

Ja niin naputtelin varauksen ja köyhdytin tiliäni lisää ja varaus oli vahvistunut ja

Ville ja minäpä lennetään tammikuussa Barcelonaan! Ihanaa. Ihanaa astella kohti talvea, kun on jotain noin kivaa odotettavana. Ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme (Tallinnan ja Pärnun jälkeen). Nyt ymmärrän hyvin, miksi ihmiset laittavat rahansa matkoihin. Tämän tunteen takia!

Matkavarauksen jälkeen palautin eilen katsomamme Vettä elefanteille filmivuokraamoon, juoksin sangen ansioituneesti kympin ratikan perässä autojen välissä puikkien, kastelin kenkäni ja ehdin kyytiin, katselin ikkunaan otsaani nojaten kun satoi niin, ja keskustassa marssin kauppaan kengät litisten ja palasin kymmenen minuutin päästä uudet ihanat punaiset Hai-saappaat jalassani. Porskutin autuaana läpi lätäköiden ja tapasin kaksi kivaa työkaveriani. Hypättiin Ikea-bussiin ja mentiin, noh, minnekähän sillä Ikea-bussilla nyt mennään. Syötiin hyviä pöperryksiä ja juoruttiin ja naurettiin ja ihailtiin huoneita ja ostettiin kynttilöitä. Olin asettanut itselleni budjetiksi tuolle reissulle neljäkymmentä euroa, mutta annan itselleni anteeksi, kun ylittyi neljälläkymmenellä sentillä... Tuolla rahalla sain 17 kynttilää, kirkkaanlasisen maljakon, koristekiviä, kaksi tiskiharjaa ja nukkumatyynyt. 

Syksy saa tulla, kun kodissa näyttää nyt tältä:

Ja tuoksuu marjaisen makealta.

Ja kuitenkin ulkona näyttää vielä näin vihreältä:

Illalla olin ystäväni luona Kalliossa. Naurettiin niin että jos nauru nuorentaa oltaisiin nyt jotain kolme-vuotiaita. Puhuttiin myös vakavia, mutta sitten taas naurettiin, kerrottiin juttuja, syötiin ystäväni tarjoamia herkkuja. 

On ollut kiva päivä, kivoja päiviä. Kaiken tämän kivan ja hymyn alla on vähän alakuloa, mutta ajattelen, että se kuuluu minuun * ja kyllä se on tämä syksykin mikä sitä ruokkii. Hikiset, huolettomat päivät ovat ohi.

* Ville pilkkaa minua, kun olen sen sataan kertaan kirjoittanut ja puhunut slaavilaisesta melankoliastani ja mieleni tunkkaisesta harmaasta villahuovasta, sieluni synkästä maisemasta, sielu sitä ja mielenmaisema tätä ja slaavilainen melankolia sitä ja tätä :-D