Pizzanaaman kuulumiset

Voi kun on suloisesti pakarat, sisä- ja ulkoreidet, kyljet, hauikset ja melkeipä oikeastaan koko kroppa kipeänä eilisen salireissun myötä. En ole masokisti (oi rakkaat lukijani), mutta tuollainen kuntoilemalla hankittu lihaskipu tuntuu kyllä erinomaisen makialta välillä. 

Laitoin viime yöksi kasvonaamion kasvoilleni ja heräsin aamulla kasvot punaisina heloittaen, siellä täällä sellaisia koholla olevia punaisia laikkuja. Kiva pikku allerginen reaktio, ei ihan sellainen "heleä ja hyvin kosteutettu" lopputulos mitä hain... Ihoni on kamalan herkkä nykyään, mutta kun tuo naamio oli  luomua niin ajattelin että olisin sen kestänyt. Vaan väärässäpä olin. Onneksi tänään ei ole menoja, mitä nyt aamulla käytiin Naken kanssa kaupassa. Kunhan Ville tulee töistä grillataan, jee! Kotipihassa ei haittaa vaikka naama on kirjava kuin mikäkin pizza.

Nakke-tyttönen treenailee liikkumista. Tällä hetkellä repertuaaliin kuuluu kääntyminen selältä mahalle ja takaisin selälleen, selällään jaloilla itseään eteenpäin potkuttelu, mahallaan akselin ympäri pyöriminen sekä enemmn tai vähemmän innokkaat konttausasentoharjoitukset. Pylly ja maha nousee jo hienosti, välillä taas koko yläkroppa käsien varaan, mutta liikkeiden yhdistäminen ei vielä onnistu. Välillä Nakke saattaa pötkötellä jumppiensa välissä kymmeniä minuutteja poski mattoa vasten, sitten taas jaksaa! 

Olen huomannut, että valitan Villelle asioista joita itsekin teen. Esimerkiksi inhoan kovasti, jos hän jää katsomaan telkkaria minun mentyäni jo nukkumaan, ja aamulla ensimmäinen mitä näen alas tultuani on repsottavat sohvatyynyt ja levällään lötköttävä torkkupeitto - eli juurikin se näky, jonka tänä aamuna kohtasin jäätyäni itse eilen tv:ta katsomaan. ;-) Keittiösotkutkin ovat hänen jättäminään ihan helvetin ärsyttäviä, vaikka jotenkin kummasti ei ne itse jätetyt sotkut sillä tavalla häiritse.

Kuolleet eläimet ja miehenmitta

En voi kyllin hehkuttaa tätä lomaa. Tuntuu että hengitänkin vapaammin. Vaikka tykkäänkin tosi paljon työstäni, on se jatkuva ihmisten parissa olo tällaiselle erakko-tyypille väsyttävää. Ei sitä töitä painaessaan huomaakaan, miten väsyttävää; sitä nostaa ryhdin tiukaksi, lätkäisee hymyn kasvoille ja on koko koko koko ajan  l ä s n ä. Nautin siitä, en haluaisi yksinäistä työtä, mutta välillä olen niin rättipoikkiväsynyt siihen jatkuvaan läsnäoloon, hymyilyyn, puheen pälpätykseen, kahvipöytäkeskusteluihin.

Äsken tuota kirjoittaessani ovikello soi ja juoksin kuin säikähtänyt pupu makkariin piiloon. Syy: olin juuri laittanut vihreän savinaamion kasvoilleni, finnilaastarit nenään ja leukaan ja kestovärin vaikuttamaan kulmiin. Kuuntelin kun Ville puhui englantia ja hetken pelkäsin että ovella oli entinen naapurimme, jonka kanssa Ville ystävystyi. Mikä oli ihan naurettava ajatus, koska tuo naapuri puhuu suomea... Makuuhuoneessa sydän pompottaen piilotellessani en sitä muistanut vaan pelkäsin, että Ville kutsuu kaverinsa sisälle ja joudun olemaan makkarissa yöhön asti, niin että ihoni halkeilee naamion mukana ja kulmat tummuvat mustiksi. Mutta onneksi ovella olikin vain joku reppureissulainen, joka etsi kaveriaan Lassea eikä muistanut, missä tämä asuu.

Käytiin tänään Villen kanssa Luonnontieteellisessä museossa. Olin halunnut sinne pitkään ja nyt kun se vihdoin toteutui olin niin innoissani, että Ville kysyi olenko ymmärtänyt, ettei siellä ole eläviä eläimiä... Oli kiva tapittaa erilaisia elukoita ja muita luonnonilmiöitä ja oppiakin vähän uutta. Muutenkin tykkäsin paikasta kovasti: kaunis rakennus myös sisältä ja paljon erilaisia kurkistus- ja kosketusjuttuja, joista olin ihan innoissani varmaan lapsetkin pitäisivät.

Käytiin vielä kermakahveilla museon kahvilassa ja tultiin kaupan kautta kotiin. Tein nakkisoppaa ja katsoin leffan 50/50, joka oli ihan hyvä. Ei mestariteos, mutta mielelläni voisin toisenkin kerran katsoa (enkä vähiten siksi, että pääosaa näyttelee Joseph Gordon-Levitt - olen rakastunut siihen poikaan! Tai mieshän hän taitaa olla, äskeisen googlailun perusteella jo yli kolmenkymmenen. Jos se nyt mikään miehenmitta on. Uh, mitä selitän??).

Nyt pesemään kasvot ja kulmat, moi!

Iho on ihmisen suurin elin.

Tuntuu vähän tyhmältä valittaa tällaisesta, mutta valitan nyt kuitenkin, eli voi että välillä inhoan tätä mun ihoa! Sitä että se yhtäkkiä alkaa kutisemaan ja sitten sitä raapii ja raapii ja huomaa jossain vaiheessa että käsivarret vatsa reidet nilkat on punaiset, naarmuilla ja tihkuttaa verta. Niin kävi äsken.

Voisihan sitä isompiakin ulkonäkö-/terveyshuolia olla, mutta juuri nyt tämä kutinaa tekee ihan hulluksi. Raavin itseäni kynsillä, saksilla, viivottimella, haarukalla, väännetyillä klemmareilla. Tässä sitä luovasti toimistotarvikkeet saavat uudet käyttötarkoitukset... Kutinassa on tietysti pahinta, noh, kutina, mutta ei nuo punaiset läntitkään mitenkään mieltä kohota. Välillä kuntosalin jälkeen saunaan mennessäni pysähdyn kokovartalopeilin eteen ja oikein hätkähdän alastonta minääni: vitivalkoinen kroppa punaisilla läikillä. So hot, not...

Syksyllä kävin pari kertaa solariumissa etten olisi näin valkoinen ja myös jos se auttaisi tähän atooppiseen (?) ihottumaani, mutta ei se oikein auttanut: olin solkun jälkeenkin ihan yhtä valkoinen, ehkä pari päivää näkyi ihan pikkuiset rusketusrajat, ja tämä ihottuma nyt on tätä. Tulee milloin tulee, ei tähän mikään auta. Ei varmaan edes tämä valittaminen joten kiitos ja anteeks ja moi. :-)

Karppausta ja vankilapoika

Karppaus on mahtavaa! Pömpöttävä mahani on muuttunut sieväksi pikku pömpöksi, aamuisin suorastaan litteäksi. Ruokailun jälkeen ei tule väsynyttä, turvonnutta oloa. Ja, toisin kuin olin luullut, ei karppaaminen ole hankalaa jatkuvaa hiilareiden laskemista ja omien omituisten ruokien vaivalloista väsäämistä, vaan simppeliä ja arkijärkistä. Helppoa kuin heinänteko, meinasin kirjoittaa (kesästä villiintyneenä), mutta sitten mietin itseäni heinäntekopuuhissa, löisin varmaan sirpillä jalkani reidestä poikki, ja heinäpaalin sijaan seivästäisin itseni. Joten unohdetaan nuo mielikuvat...

Karpatessani olen syönyt paljon salaatteja, kanaa, tonnikalaa, hedelmiä, kasviksia. Olen juonut kahvia ja vettä. Herkutellessani olen syönyt tummaa suklaata ja viikon karppauksen jälkeen se maistuu ihanan makealta, paremmalta kuin maitosuklaa koskaan. Olen syönyt kaalikääryleitä, vaikka niissä on riisiä, ja lihapullia, vaikka niissä on korppujauhoja. Sen sijaan en ole syönyt leipää enkä riisiä, pastaa, perunaa lisukkeena. Eilen ostin cappucino-"annospusseja" ja äsken kiehautin itselleni yhden ihanan, kuohkean, sokerisen cappucinon, ja vaikka siinä on hiilareita ja sokeria niin juon sen, koska on vapaapäivä ja haluan lelliä itseäni. 

Ehkä parasta karppaamisessa on se, ettei tarvitse laskea kaloreita. Juustolla, voilla ja kermalla saisi läträtä mielin määrin, mutta ilokseni olen huomannut, ettei huvita. Laitan salaattiin fetaa, karppileipiini vähän juustoraastetta, mutta voissa ja kermassa muhitetut ja rasvaisella juustolla kuorrutetut ruoat lähinnä yököttävät.

Toivottavasti tämä hyvinalkanut homma kestää, ja kestää, ja kestää. Ohi voileipäkakkujen ja sämpylöiden, vohvelit ja muurinpohjaletut kiertäen, syksyn tuulissakin hiilaripitoista lämmittävää lohturuokaa kavahtaen.

Silitysrauta hajosi toissapäivänä. Luulen, että joku näppärä onnistuisi sen korjaamaan, mutta sen sortin näppärää ei tästä taloudesta taida löytyä... Raudan takaosa repsottaa irti enkä saa sitä painettua paikalleen. Katselin pankkitiliäni ja mietin, että voin ehkä investoida uuteen rautaan, menen maanantaina katselemaan. Sittenhän torstaina tuleekin jo palkka.

Menen tänään illalla yhdelle ystävättärelle kylään, ja sitä ennen aion käydä Ateneumissa. Siellä on joku sellainen näyttely kuin Lapin lumo, tai Lapin taikaa tai sellaista. Lappi. <3 Haluaisin ehkä joskus asua Lapissa.

Muuten, ihottuma on taas poissa. Hyvä etten varannut kallista aikaa lääkäriltä.

Parturoin eilen Villen hiukset. Meillä oli illalla yksi kaveri kylässä, ja hänen lähdettyään keksin voimani tunnossa (ja punaviiniä päässäni), että nyt kyllä pitää päästä tuosta sun tukasta eroon. Seuraavassa hetkessä Ville istui vessanpöntön päällä ja minä leikkasin keittiösaksilla tukkaa sydämeni kyllyydestä. Se oli niin kivaa hommaa, että näin jo itseni luomutilallisena omia lampaitani kerimässä, naps naps sakset vaan viuhuvat ja suuria villatuppoja putoilee maahan, ja taisin sanoa ajatukseni ääneenkin, josta Ville sitten pudotti minut maanpinnalle muutamalla realistisella toteamuksella. Kerintävaiheen leikkaamisen jälkeen oli vuorossa höyläys, ja siinä vaiheessa muistin taas, miten kamalaa hommaa se on. Nitkutin ja jyystin höylällä ja Ville-urhea, joksi voimme häntä tuon koettelemuksen jälkeen kutsua, vakuutti että ei satu, ja noin tunnin nitkutuksen ja jyystämisen jälkeen hänen päänsä kiilsi kuin vankilapojalla ja tuntui miellyttävän nahkealta ja näytti hyvältä.

Ihania päiviä

Olen viettänyt ihania päiviä. Äiti tuli Helsinkiin ja ollaan vietetty yhteistä aikaa kaupungilla pyörien, Kiasmaan tutustuen, herkutellen, shoppaillen, nauraen, jutellen. Olen iloinen, että karppaus ei ole estänyt minua nauttimasta herkuista, vaan ulkona syödessämme pystyin valitsemaan listalta ihan siinä missä muutkin. Toisella kerralla otin mozzarellasalaatin, jossa oli paljon tuoretta mozzarellaa, jättimäisiä oliiveja ja ihanaa parmesaania, toisella kanaa herkullisen kasvihöystön kanssa. Kahvilla käydessämme otin cappucinon ja se oli niin hyvää, etten edes kaivannut mitään pullapalaa kyytipojaksi.

Shoppailuosioon kuuluu musta neuletakki (10e! Kiitos alennusmyynnit), sukat, kukalliset ballerinat ja violetit sortsipöksyt, jotka ovat niin löysät että näyttävät hameelta. Kaksi viimeksi mainittua ostin lahjakortilla, jonka sain synttärilahjaksi. Äitiltä sain vielä vaaleanmintun värisen paidan, kasvojenpuhdistusaineen, ruusuja ja ruokaa. Kyllä kelpaa.

Kiasmassa oli kiva käydä ja annoin taas itselleni henkisiä korvapuusteja, että pitäisi käydä useammin kulttuurin parissa. Sielukin tarvitsee ravintoa! Onneksi nauran paljon, kyllä se sillä jo pitkälle pötkii.

Tänään olen potenut huonoa oloa. Ihottuma villiintyi taas parannuttuaan ensin miltei kokonaan, ja kainaloni ovat verestävät, kipeän kutittavat, rumat. Eilen käytiin Villen kanssa kaljalla, ja vaikka join vain kaksi oli se karppaukseen tottuneelle keholleni ilmeisen liikaa, koska oksensin koko kotimatkan ja nukahdin heti kotona sohvalle, ja nukuin neljätoista tuntia. Herättyäni melkein ryömin suihkuun enkä jaksanut edes seisoa, vaan kyhjötin epämääräisenä myttynä suihkun lattialla veden valuessa päälleni. Kun vielä kuukautiset alkoivat kipeinä ja pakottavina, ovat sunnuntain sävelet selvät: sohva ja tv, täältä tullaan.

Pariisin malli ja loikka alempaan keskiluokkaan

Alkuun pieni tarinointi kissoistamme:

Ville sanoi yksi päivä:

- Mieti millainen elämänmuutos Winstonillakin on ollu. Rikkaasta kodista suoraan alempaan keskiluokkaan, ja nyt vielä tuollanen tappelunhalunen selkään hyppivä pikkukissa kaverina...

Naurattaa vieläkin. Winston parka! Melkein säälittäisi, ellei se olisi taas viime aikoina ollut niin rasittava ja kuluttanut öitää maukuen ovea kolisuttaen. Nyt, kun ollaan pidetty piikkimattoa ulko-oven edessä öisin, ei Winston voi enää toteuttaa suosikkiyöpuuhaansa eli ovenkahvaan hyppimistä ja maukumista, mutta onneksi voi aina kolisuttaa väliovea. Ja maukuminen, sitä ne pirut eivät minulta vie! Mää, mää! 

Kirppu on suloinen, ihmisrakas, sylissä viihtyvä, utelias, rohkea... Kotikissa. Todella vain ja ainoastaan kotikissa, koska kun yksi ilta viedessäni kellariin roinaa ja halutessani samalla laajentaa kotikissa Kirpun maailmankuvaa, sain melkein kuulohalvauksen jo hississä kauhistuneen kissan tarrautuessa kynsillä rintaani ja maukuessa suun täydeltä hätähuutoja. Kellarissa se kyhjötti nurkassa ja maukui surkeana, ja joutuessani laskemaan sen hissinlattialle tarrasi se kaikilla neljällä tassuillaan lattiaan ja silmät vain seisoivat kauhusta, kun hissi lähti liikkeelle. Kotivauva pikku Kirppu.

Eilen kävin ennen töiden alkua työterveyslääkärissä näyttämässä ihoani. Lääkäri sanoi riisuttuani Hui kamala!, mikä ei varsinaisesti ole sitä mitä haluaa kuulla a. lääkärin suusta b. riisuutuessaan. Tänään kun kerroin töissä lääkärin epäilevän ihottumani johtuvan atooppisesta ihosta totesi yksi nuoristamme, että no sitten et voi lähteä malliksi Pariisiin... :-D

Maailma on kiva paikka, kun saa törmäillä kivoihin tyyppeihin :-)

Työn raskaan punainen raataja

Moikka vaan!

Postailen näköjään nykyään vain yövuoroista. En tiedä miksi bloggaaminen ei ole enää niin kiinnostanut. En silti haluaisi luopua tästä rakkaasta harrastuksesta koskaan - välillä blogi on vaan niin kiva olla olemassa. Kuten nyt, kun olen vielä suhteellisen virkeä ja valvomista on edessä vielä kahdeksan tuntia. Nuoristamme kolme kuudesta valvoo, mutta olen niin kuin he nukkuisivat, eli touhuan omiani, eli bloggaan. Mitä?

Eilen oltiin Villen kanssa pussikaljapiknikillä läheisillä kallioilla. Oli ihanan lämmintä ja sain auringon punaa rintaani ja käsivarsiin. Pussikalja on niin hyvää! Vaikken juonutkaan kaljaa vaan lonkeroa. Piti juoda kolme mutta joinkin seitsemän. Sanoinko jo, että pussikalja on niin hyvää? Oltiin viisi tuntia. Juteltiin ja pelattiin korttia.

Olen nyt jonkun aikaa kärsinyt kamalasta, kutiavasta ihosta. Tänään raavin kaulani ja käteni punaisiksi. Jos ei tarvitsisi välittää seurauksista (=punaisuudesta ja raapimajäljistä iholla) tahtoisin omistaa elämäni ja olemiseni raapimisille. Tahtoisin raapia ihoani kaktuksella, hiekkapaperilla, sahalla, terävillä kynsillä, haarukalla... Tahtoisin raapia tämän sietämättömän kutinan pois ja ihoni sellaiseksi mössöksi ettei enää kutita, mutta onneksi on edes vähän itsekuria. Enkä raavi. Paljon.

Sain juuri palkkatiedon ja huh huh, että voisi sitä enemmänkin hankkia. Ei ole ollut yhtään sunnuntaivuoroa viime listassa ja sen huomaa. No kuukauden päästä pitäisi olla luvassa enemmän pätäkkää, kun olin koko pääsiäisen töissä ja on näitä yövuoroja ym.

Lauantaina olin tosiaan siellä museossa ja syömässä omanuoreni kanssa. Harvoin, hyvin harvoin, mietin että voi kun nämä nuoremme olisivat terveitä ja voi miksi heidän pitää olla noin vammaisia. Sääli on typerää ja tässä tapauksessa myös turhaa, koska nämä nuoret eivät todellakaan sääli itseään eivätkä osaa eivätkä halua toivoa toisenlaista elämää, toisenlaista minää. Mutta lauantaina mietin ja säälin ihan vähän, ajattelin miten tuokin nuori voisi ilman vammaansa viedä ihmisiä treffeille ja ajaa autoa ja koluta taidenäyttelyn toisensa perään, eikä niin kuin nyt, että minä (tai joku muu) saa palkkaa siitä että viettää aikaa hänen kanssaan, että on tehtävä valmisteluja ja tilattava takseja ja maksettava rahaa ja suunniteltava suunniteltava suunniteltava että voi viettää kolme tuntia muualla kuin kotona. Mutta, kuten sanottu, nämä ajatukset todella ovat typeriä ja painoinkin ne jonnekin kauas ollessamme lauantaina, ja puhuin ja vitsailin ja nauroin ja kuuntelin ja meillä oli oikein mukavaa aikaa yhdessä.