Terveyshuolia ja läskin puhetta

Työviikko takana. Olen liikuttavan ylpeä että jaksoin. Vaikkei oikeastaan edes ollut mitään kummoisia jaksamisongelmia (paitsi väsymyksen suhteen, kun N herättää kuudelta ja nukkumaanmeno meni itavuorojen takia myöhäiseksi). Oikeastaan, kun Naken terveyteen liittyvät huolet painavat mieltä, on tehnyt hyvää olla reipas ja tehokas töissä, täyttää kahdeksan-kymmenen tunnin ajan päivässä päänsä työasioilla.

Ensi viikolla toivottavasti tiedetään enemmän Naken suhteen. Hänen pikkuruista kokoaan tutkitaan nyt oikein urakalla mitä moninaisempien lääkäreiden ja tutkimusten voimin, ja minä välillä aivan kuin hätkähtäen havahdun tähän kaikkeen. Toistelen samaa, en voi rakastaa tämän enemmän tai vähemmän mutta voi hyvä luoja, anna hänen olla terve. Tuntuu että ihmiset ovat erityisen paljon ihmetelleet/ ihastelleet hänen pientä kokoaan ja minä puren poskiani yrittäessäni pitää äänen kepeänä.

Tiistaina oli sokerirasituskoe ja niinpä on herkkummaratonieni myötä sokerit vähän koholla. Samalle päivälle sattui neuvola ja terveydenhoitaja piti helvetin ärsyttävän opetussaarnan siitä, mitkä ruoat ovat terveellisiä ja mitkä eivät. Haloo, ei kai kenenkään ylipaino hitto vieköön ole tiedonpuutteesta kiinni?? Minä lihon koska syön ihan liikaa herkkuja enkä ole voinut supistelujen takia liikkua. Huolet ja arjen hektisyys saavat osaltaan tarttumaan karkkipussiin ja liikunnan puuttuminen vituttaa, tehden osaltaan vähän sellaista hällä väliä -meininkiä.

Mulla on edessä viisi vapaata! Mah-ta-vaa.

Huolia (ja samalla: arki rullaa vahvana)

Pitkästä aikaa blogin ääreen! Pää pursuaa juttuja; katsotaan mihin Naken päiväuniaika riittää. Sehän voi olla kaikkea huudon täyteisestä puolituntisesta syvän levon parituntiseen.

Pitkän, kepeäntasaisen elämänjakson jälkeen on nyt vähän huolia ja murheita parillakin osa-alueella. Ensinnäkin työt. Minullahan piti olla pitkälle kevääseen nelipäiväistä työviikkoa viime vuodelta säästyneiden lomapäivieni ansiosta. Asia oli minulle jopa niin tärkeä, että vaikka olemme aina saaneet esimieheni kanssa asiat sovittua todella hyvin molemminpuolisesti joustaen, mietin silti pitäisikö täästä tehdä vielä kirjallinen sopimus. Noh, olisi pitänyt, koska nyt minulla on seuraavat listat aivan normaalilla tuntimäärällä. Naken nelipäiväinen hoitoviikko järjestyy yhä, mutta päivät ovat pidempiä (aiempien kahden-neljän tunnin päivien sijaan/ rinnalle ihan täysiä kahdeksan, yhdeksän tunnin hoitopäiviä) ja perheemme yhteistä aikaa on vähemmän. Otin esimieheni kanssa asian puheeksi, ja vaikka hän oli ymmärtävä ja kuunteleva niin poikkeuksellisesti emme silti aivan tainneet löytää yhteistä säveltä. Ja sitten minä hengähdin mielessäni hyyyyviiin syyyvään ja totesin, että kyllähän tämä kevät näinkin menee. Äitiyslomaan on enää kaksi kuukautta ja ei noita  tiukkoja viikkoja ole kuin neljä, joista yksi jo tehty. Harmittaa silti ja on vähn petetty olo, vaikka kyseessä onkin väärinkäsitys.

Työjuttuja suurempi murhe koskee Nakkea ja hänen terveyttään. Reilu kuukausi sittenhän hänellä todettiin anemia, johon hoidoksi aloitettiin rautalääkitys ja maitotuottteiden vähentäminen. Näillä mentiin ja eilen lääkärin soittaessa parin päivän takaisten kontrollilabrojen tiimoilta suhtauduin koko puheluun läpihuutojuttuna. Vaan sellainenpa se ei ollutkaan: hemoglobiiniarvo oli entisestäänkin vain laskenut. Lääkäri selitti rauhallisesti jatkotutkimuksista ja kertoi, että tällaisissa tilateissa yleisin syy anemialle on keliakia. Puhelun jälkeen sitten hyökkäsin googleen ja huh, ei olisi kannattanut. Voin kertoa että tuntuu gluteenittomuus aika pieneltä kaiken muun sellaisen rinnalla, josta anemia voi olla oireena, esimerkiksi leukemia. 

Tämän lisäksi Nakke sai puolitoista-vuotisneuvolan yhteydessä neuvolalääkäriltä lähetteen Lastenklinikan lastenlääkärille pään pienen kasvun vuoksi. Nakella on syntymästään asti ollut suhteessa ikätovereihinsa (eli niihin kuuluisiin neuvolan käyriin) pieni pää, jota on kerran aiemminkin katsastettu lastenlääkärin toimesta. Aina aiemmin on tultu tulokseen etttä kun pää kuitenkin kasvaa tasaisesti omalla käyrällään ja on symmetrisen pyöreän muotoinen, ei syytää huoleen ole. Nakke on koko kropaltaan pienikokoinen ja sirorakenteinen ja useampikin asiantuntija on todennut, että pää sopii muuhun habitukseen. Tämänkertainen neuvolalääkärikäynti oli kuitenkin erilainen. Lääkäri katsoi Nakkea läpitunkevan tarkkaan ja kysyi ensimmäisenä, onko hän samannäköinen tai -kokoinen kuin minä tai Ville pienenä. Mulle tuli ihan sellainen kylmä puristus rintaan, että epäileekö hän Naken olevan joku vaihdokas... Sanavarastosta hän kyseli myös tarkkaan sekä siitä, onko Nakke aina niin rauhallinen (olimme olleet ennen lääkärikäyntiä uimassa ja päiväuniaika sattui juuri lääkäriajaksi, ja Nakke-pieni istui sylissäni rauhallisena kuin tatti, nukahtamispisteessä). Nyt sitten edessä lastenlääkärin tarkastus ja röntgen. Olen kyllä helpottunut etttä pää vihdoin kuvataan ainaisten spekulointien sijaan, mutta samalla se saa tällaisen äiti-ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan...

Ja samalla: Nakke on ihana, täydellinen puolitoista-vuotias. Hän rakastaa kävelemistä, halailua, kissoja, yhdessä piirrettyjen katsomista, ruokailuleikkejä, kirjojen katsomista, kaupassa käyntiä, isin kanssa riehumista, pukemisleikkejä, sitä kun äiti piirtää selkään. Hän pussaa ja puhua pupattaa omaa kieltään taukoamatta. Hän inhoaa vaipanvaihtoa ja ulkovaatteiden pukemista ja ajoittain myös ruokailuja. En voisi rakastaa häntä enempää tai vähempää vaikka hän olisi tai tekisi mitä, mutta voi hyvä luoja - anna hänellä olla kaikki hyvin, anna hänen olla terve.

Muuten arki suorastaan vyöryy eteenpäin talloen jalkoihinsa päivä päivältä tekemättömiä töitä, antamattomia halauksia, puheluita jotka jäivät soittamatta ja ystäviä jotka jäivät näkemättä. Olen jatkanut töihin pyöräilyä aina kun ei ole ollut Naken hoitoonnvientivuki, ja vaikka eilisestä asti onkin supistellut napakasti ja jatkuvasti rankan viikon ja kuudenkymmenen kilometrin pyöräilyn takia, tuntuu samalla mahtavalta että kaikkeen tähän kiireeseen kuuluu myös liikuntaa. Nukun todella hyvin - tai nukkuisin, jos Nakke ei olisi taas kipeänä ja valvottaisi öisin itkuillaan. Aamuisin kello soi viideltä - tai vapaa-aamuina Nakke-kello kuudelta - ja iltaisin täällä ei kello 22 valvo enää kukaan.

Raahasin eilen Lidlistä kaksi kassillista ruokaa ja laskeskelin mielessäni, paljonko meillä menee viikossa ruokakauppaan. Kyllä harvoin alle 90 euron päästään ja sitten on taas niitä viikkoja, kun menee yli satanen. Mietiskelin laiskasti voisiko jostain säästää, mutta tulin siihen tulokseen että leikkokukistani ja herkuistani en luovu, vaikka niihin useampi kymppi kuukaudessa meneekin. Kyllä pitää työssäkäyvällä ihmisellä  jotain luksusvastinetta rahoilleen olla. Tuossa yksi harvoista periaatteistani, heh.

Kiukkupussi tuomitsee vänisevät velliperseet

Olin melkein koko työpäivän kiukkuinen, 95% eleettömästi pään sisällä ja 5% hieman ulospäin tuiskahdellen. Hieman vain, ja aiheesta, vaikka pyrinkin kyllä aina säilyttämään malttini ja tavallaan olemaan tilanteiden yläpuolella. Jotkut ihmiset vaan ovat niin hiton ärsyttäviä! Olen itse ratkaisukeskeinen ja "hommat kyllä selviää" -asenteinen enkä voi yhtään sietää päinvastaista ongelmakeskeisyyttä ja sellaista raivostuttavaa vänisevää velliperse -meininkiä, jossa suurennuslasin kanssa nypitään asioista huonot puolet ilman että yritetään tehdä niille mitään rakentavaa. Aaaargh! Inhoan myös besserwisseröintiä, neuvojen tuputtamista, toisten asioihin puuttumista, ylimielisyyttä, kyräilyä, nirppanokkaisuutta, hienoperseilyä, saivartelua. Omalla ajalla onneksi ei juurikaan tarvitse olla epämieluisten voimavarasyöppöjen kanssa tekemisissä mutta töissä ei ihan aina voi välttää.


Nakke on sopeutunut hoitoon. Sen huomaa sekä hoitajien kertomasta, kotiinhakutilanteista jolloin Nakke touhukkaana tepastelee ympäriinsä sen sijaan että istuisi itkuisen näköisenä hoitajan sylissä odottamassa että myös koti-illoista, jolloin Nakke on itkuisen huomionhakuisuuden sijaan oma iloinen itsensä. Kuukausi siihen meni. Hoitajat ovat aivan superihania tuolla. Mua itkettää joka päivä Naken haettuani kun olen niin kiitollinen. Ehkä raskaushormoneillakin on vähän osuutta tähän syvään liikutukseen...


Olen kyllästynyt lihavaan olemukseeni ja siihen että koko ajan vain lihon lisää. Kahmin kiloja kuin sametti pölyä, paaaaaljon. Yritän fiilistellä että tämä on todennäköisesti elämäni viimeinen raskaus, mutta se tuntuu vain helpottavalta. Ainut mitä saattaa tulla ikävä on vauvan ihanien liikkeiden tunteminen.

Vapaapäivien kuulumiset

Tänään on ollut ihanan leppoisa sunnuntaipävä kahdestaan tyttöseni kanssa. Nukuttiin myöhään (=8.30). Olin kirjoittamassa että kiireetön aamupala, mutta niin meillä kyllä aina on. Päiväkotiaamuina N ei syö ollenkaan aamupalaa kotona ja muutoin sitä aikaa kyllä on. Onneksi, koska meillä harrastetaan monen ruokalajin aamiaisia puuroineen ja marjoineen, leipineen, hedelmineen. 

Aamupalan jälkeen leikittiin. Huomasin, että huolimatta melkoisesta juonettomuudesta taaperonkin kanssa on oikeasti kivaa leikkiä, kun on vain aikaa siihen. Usein arjen askareet painavat päälle ja leikin puolihuolimattomasti samalla toisella kädellä siivoten/ meikaten/ laittaen wazup-viestiä/ kokaten, mikä tyydyttää Naken seurankaipuun vain välttävästi ja tekee itselle ärtyneen olon, kun mihinkään ei voi kunnolla keskittyä. Nyt sen sijaan keskityin ja oikeasti varmaan kaksi tuntia napotin lattialla ja niin me leikittiin. Suureksi osaksi ihan hiljaa vieläpä, ihan kuin jonkun flow-tilan vallassa kumpikin. Oli yllättävän rentouttavaa antaa käsien touhuta legojen, palikoiden ja keittiövälineiden  parissa, mielen liihotellessa omia latujaan... Nakke tykkäsi kun äiti oli läsnä, sain välillä spontaaneja halauksia ja muuten hänestä välittyi ihana tasapainoinen rauha ja tyytyväisyys.

Vapaat ovat menneet nopeasti mutta aivan harvinaisen kivojen juttujen parissa. Perjantaina kävin elokuvissa katsomassa Viikossa aikuiseksi, ja vaikkei ollutkaan niin hyvä kuin olin odottanut (rima oli melkoisen korkealla) niin oikein suositeltava  kuitenkin (siis jos tykkää kotimaisesta hömpästä). Kontista tultiin hakemaan muutamia huonekalujamme ja tuotiin tilalle klahvikirjoituspötä ja vitriinikaappi ja ne on iiiihaanaat, ja kuten eilen Villelle sanoin mulla oikein sielu lepää kun täällä on nyt niin siistiä ja avaraa. Sieluni hiljentyy usein lepäämään kivojen asioiden äärelle, se on siitä kiitollista sorttia.

Eilen käytiin Naken kanssa aamupäivästä Lidlissä. Jonottaessamme joku mies ohitti meidät niin, että otti ensin tukea rattaistamme ja sitten NAKEN PÄÄSTÄ! Mulla oikein raivo leimahti sisälläni ja riuhtaisin vaunut pois, ja ennen kuin edes tajusin yritin huitaista miestä! En osunut (onneksi?), mutta kyllä jäi pitkäksi aikaa jotenkin järkyttynyt ja pöyristynyt olo. Kotona kävin vessassa ja noustessani pöntöltä jäin taas haukkomaan henkeäni epäuskosta: olin pissannut kenkään! Siinä vaiheessa oli kylllä pakko jo nauraa, samalla kun kuurasin kenkää puhtaaksi. Nakke oli löytänyt hyvän jemman jalkineelleen. 

Loppupäivä sujuikin kommelluksitta. Villen täti tuli kylään, söimme aamulla leipomiani juustosämpylöitä ja salaattia ja vaihdoimme kuulumisia pitkälle iltaan. Nakke oli onnellinen kun oli tupa täynnä ihailevia aikuisia (hoidossakaan hän ei kuulemma tykkää toisista lapsista, aikuisista vain, öhm) ja tepasteli touhukkaana ikiliikkujana koko kolmituntisen vierailun ajan. Perjantaina meillä kävi Naken kummisetä ja toi upeita Kiinan tuliaisia, mm. leopardikuvioiset converset ja suloisen pöllölaukun. Nakke taisi kuitenkin olla eniten innoissaan kummin kanssa leikkimisestä. Leikkikeittiön hellassa paistui apinapaisti ja erilaisia liemiä ja keitoksia maisteltiin ahkerasti.

Torstaina oli rakenneultra ja arvatkaa mitä: tyttö siellä mahassani majailee! Täytyy myöntää että olin ehkä vuorokauden jotenkin pettyneellä, surullisella mielellä, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Olin ollut niin sataprosenttisen varma että saadaan poika, että tuntui jotenkin tyhjältä ja huomasin miettiväni, minne se X X X (pojan nimi) on kadonnut? Missä minun poikani... Sitten kuitenkin mieli tottui ja nyt on tietysti aivan ihanaa saada pikkuinen tyttö, Nakelle sisko. Ja ultran tärkein anti eli vauvan rakenteet olivat juuri niin kuin tässä vaiheessa kuuluukin. Pikkuisella on nyt painoa 380 grammaa ja hän on edelleen kovin rauhallinen, vaikka liikkuukin paljon (kuulostiko ristiriitaiselta? Hän siis liikkuessaan potkii pitkän aikaa samaan kohtaan, ei myllää ja melskaa niin kuin vertailukohteensa Nakke, josta ei koskaan tiennyt minne hän seuraavaksi potkii ja miten päin hän milloinkin sattui olemaan).

Kunhan Ville tulee töistä hyppään autonrattiin ja hurautan siskoni luokse. Käymme syömässä tai vietämme muuten aikaa ja menemme illalla teatteriin! Huomenna sitten pakkaan itseni, Naken, rattaat ja satamiljoonaa nyssäkkää ja lähdemme toisen siskoni luokse yökylään. Tiistaina onkin sitten hyvä mennä vähän töihin hengähtämään.

Naama näkkärillä

Olen yleensä ihan tyytyväinen ulkonäkööni. Itseluottamukseni on melko vahva, johtuen varmaan siitä että olen pitkälle aikuisikään ollut onnettoman epävarma itsestäni ja ihan koko ihmisarvostani. Aina vähän, tai aika paljonkin, oudompi, rumempi, hitaampi, tylsempi, huonompi kuin muut. Siitä kun olen sekä tietoisesti että myös pikkuhiljaa iän tuoman rohkeuden myötä ruennut rakentelemaan itseluottamustani ja minäkuvaani perusteellisesti pohtien ja analysoiden on se tehnyt minusta vahvan ja omillani seisovan, lujan puun kun ennen olin tuulessa heiluva rikka - aina yhdessä seurassa yhtä ja toisessa toista mieltä, alati itseäni ja arvoani puntaroiva. Ulkoisen olemuksen kanssa on ollut helppo tehdä rauha kun sisinkin miellyttää - olen kaukana missistä ja mannekiinista mutta olen minä, tällainen.

Vaan toista on nyt! Ihoni on mennyt kamalaksi, se on niin kuiva että hilseilee. Kyllä! Lisäksi etenkin naama on täynnä rumia punaisia laikkuja, kuin palovammoja, ja kuivuudesta johtuen silmien väliin on painunut pystysuorat rypyt silloinkin kun en kurtista kulmiani. Molemmissa reisissä on tulipunaista, paksua, sienimäistä ihottumaa. Kyllä vain, minä tässä, kuulostanko naiselta suoraan helvetistä? Lisäksi tukkamalli on typerä ja vauvamaha paisuu samaa tahtia eteen ja sivuille niin, että jenkkakahvoista saisi otteen vaikka kokonainen kylä ja ylipäänsä näytän pinkeämahaisen odottajan sijaan siltä, että on tytölle ruoka maistunut... Iho vuoroin kutisee ja vuoroin kirvelee,mikä saa minut jatkuvasti tietoiseksi epäviehättävyydestäni. Aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi olen potenut itsenäisyyspäivästä saakka flunssaa vuotavine nenineen, hakkaavine yskineen ja kurkkukipuineen. Eli itsepä sen sanoin: nainen helvetistä, saanen esittäytyä.

padallinen myrkkysappea

Inhoan valittamista ja etenkin blogiin valittaminen on aina ollut minusta jotenkin typerää. Että kun on käytössä kaikki rikkaan kielemme kauniit sanat, on aika blogia varten, on kirjoitettu sana joka on miltei ikuinen - niin sittenkö käyttäisi ne sanat, sen ajan, valittaakseen jostain mitättömästä, kun voisi valita hyvänkin. Koen myös jotenkin hankalana alkaa valittaa, alan vaistomaisesti puolustella miten toisaalta, ja onhan myös se toisaalta, ja sitten kun maailmalla kuolee lapsia nälkään niin minäkö kultalusikka suussa JA perseessä syntynyt valittaisin jostain pikkujutusta.


Nyt kuitenkin perspektiivit hiiteen, nyt minä haluan valittaa! Olen tikahtumaisillani kiukkuun ja vääryydenkokemukseen, kun en saa ikinä olla yksin (niin, vieläkään!) ja kun en ikinä saa kotona hengähdystaukoa tästä kaikesta. Olin viimeksi yksin kotona elokuussa, jolloin siivosin Naken synttäreitä varten. Yhteensä tämän lähes puolentoista vuoden aikana olen ollut yksin - optimistisesti laskettuna - viitisen tuntia. Sain viimeksi jäädä aamulla nukkumaan marraskuussa, mistä kiittelinkin sitten koko päivän. Villen mukaan on oikein, että nousen aamulla Naken kanssa koska menen aikaisin nukkumaan, ja tietysti onhan tuossa järkeä. Nakke nukkuu usein kahdeksaan asti joten mistään univelasta en voi puhua. Mutta! Edes yhtenä aamuna silloin tällöin olisi kiva nousta rauhassa. Juoda kahvi ja meikata. Tietysti on itsestäänselvyys että kun olemme Naken kanssa kaksin hänen tarpeensa menevät edelleni kaikessa, mutta olen täynnä myrkyllistä, kihisevää sappea kun en ymmärrä, miksi se on itsestäänselvyys myös ollessamme koko perhe kotona.


Kun Nakke on hereillä olen koko ajan läsnä. Tietysti, ja sellainen äiti haluankin olla. Kuitenkin voisin tehdä myöhästyneen uudenvuoden lupauksen, että otan enemmän omaa aikaa. Lähden salille, kahville, elokuviin. Rakastan Villeä enkä vaihtaisi häntä edes pussilliseen markkuja, perttejä tai kalleja, ja syvästi kunnioitan miten hyvä isä ja aviomies hän on. Mutta hitto vieköön että täältä kotoa on päästävä pois! En todellakaan odota innolla tulevaa vauvavuotta ja sitä miten symbioosissa tulen olemaan vauvan, kodin ja repaleisten hermojeni kanssa, mutta pitää vain kovettaa itseni ja livahtaa silloin tällöin pois, pois, pois. Varmasti joskus koittaa sekin päivä kun saan olla yksin kotona, vaikkei nyt siltä tunnukaan.

Parit ärsytykset

Pikainen bloggaus kännykällä Naken "nukkuessa päiväuniaan" yläkerrassa (hirveä höpötys ja selostus kuuluu pinnasängystä. Äsken kävin vaihtamassai vaipan ja oli ylettynyt repimään sellaisen sätkynukkekoristeen seinältä :D ). Hörpin tässä samalla cappuccinoa ja lämmittelen viltin alla; nautin tästä päivän toisesta vapaahetkestäni. Toinen alkaa illalla seitsemältä Naken kavuttua yöpuuhun.


Tuli vain jostain mieleen, että tiedättekö mikä on ärsyttävä ja yleinen tapa kyläillessä? Alkaa jo eteisestä, kun hän jonka luona kyläilläänalkaa tohinalla ihmetellä, mistä löytyisi vapaa henkari mihin vieras voisi iskeä takkinsa. Ennakointia!?? Tuohon kyllä syyllistyn usein itsekin. Toinen aivan hiton ärsyttävä, kysyä vieraalta Mitäs mä nyt sulle osaisin tarjota?. Olisiko kannattanut miettiä sitä jo ennen kyläilyä?! Jos olisi pokkaa pyytäisin kepeään sävyyn leipaisemaan kakun. Koska ei ole mutisen vaivaantuneena, että no eihän minun takia mitään...


Töissä varmaan kaikki tietävät raskaudestani, mutta vain muutama on suoraan onnitellut. Tuollainenkin käytös menee yli hilseen. Ylipäänsä paljon on ärsyttäviä tapoja ihmisillä. Onneksi on sunnuntaihin asti vapaata, saan balsamoida hermojani kotipesässä.

Viikon varrelta

Muutamassa seuraamassani blogissa on aina viikottain/ kuukausittain listoja esimerkiksi kuluneista tapahtumista/ lemppareista/ mistä tahansa ja niitä on niin kiva lukea PLUS koska kirjoitustahtini on onnettoman laahaava nykyään, ajattelin alkaa joka sunnuntai pistää kuluneen viikon pakettiin ja ihan vain ranskalaisin viivoin listaamalla kuluneen viikon juttuja. Puuh. Mikä hoututteleva ja selkeä aloitusvirke.

- Jalastani leikattiin patti ja vaikka kyseessä oli vain pikkuriikkinen paikallispuudutuksessa tehtävä operaatio enkä ole aiemmin kokenut sairaalakammoa, jännitin tuota jostain syystä aivan kamalasti. Oli hirveää maata siinä steriilissä oudossa ympäristössä ja odottaa mitä tuleman pitää, eikä asiaa auttanut se että aloin kuvitella kaikkia keskitysleirien ihmiskokeita ja kaikkea muuta jossa oikeus oman kehon koskemattomuuteen menetetään. Hoitajat olivat todella ystävällisiä ja rohkaisevia ja nopeastihan se leikkaus oli ohi, mutta oli silti niin inhottava kokemus etten voinut kuin itkeä kotona. Villellä oli varmaan jotain omia tilanteita meneillään koska itkevä vaimo lähinnä ärsytti häntä, ja niin minä poloinen lohtua vaille jäänyt yritin mahdollisimman vähä-ärsyttävästi saada järkeni takaisin.

- Sain leikkauksesta viikon sairauslomaa ja aloitin heti ensimmäisenä iltana pitkään suunnittelemani unikoulun Nakelle. Nyt Nakella on edessä kuudes yö omassa sängyssään ja tänään siirsimme hänet omaan huoneeseen. En todellakaan tiedä olenko MINÄ valmis, mutta tuntuu järkevältä samalla unikoululla hoitaa nyt tuokin muutto. Viime öinä Nakke on herännyt muutaman kerran ja vaikka unikoulun tarkoituksenahan onkin, että lapsi oppii herätessään rauhoittamaan itse itsensä takaisin uneen, olen jo pompannut peittelemään hänet takaisin ennen kuin unenpöpperöiset aivoni edes ovat ehtineet tajuta mitä teen.

- Tuntuu todella, todella, todella haikealta ettemme enää ikinä (toivottavasti!) nuku Naken kanssa samassa huoneessa emmekä, voi itku sentään, perhepedissä. Tietysti oman jaksamisen kannalta on tarpeellista saada nukkua pitkiä unipätkiä mutta voi että kaipaan unissaankin luottavaisena lähemmäs painautuvaa lasta jakamaan tyynyni. Nytkin itkettää ihan kamalasti kun vain mietinkin.

- Tällä viikolla on pariinkin otteeseen pitänyt tarkistaa peilistä onko otsaani kirjoitettu paskasanko. Ihminenhän muistaa negatiiviset sanat viisi kertaa tehokkaammin kuin positiiviset ja tällä viikolla ei kyllä ole positiivisuuden kukka kukkinut. Ei ole ollut mitään yksittäisiä erityisiä juttuja, paljon pieniä paskakukkasia vain.

- Tajusin havahtua pohtimaan, että nyt kun aloitan marraskuussa hoitovapaani ja teen samalla keikkatöitä omalle työpaikalleni, niin käytänkö normaalia vai sivutuloverokorttia. Ah ja nyt muistinkin että normaalia! Huh. 38 % verotus ei ihan hurjasti leivisköille löisi, jos tekee sellaisia viiden tunnin arkiaamuja... Yksi murhe vähemmän.

- Nakke on ollut aivan hurjan ihana tällä viikolla. Se, että saan iltaisin omaa aikaa tekee minulle niin hyvää, ja jaksan hurmaantua tyttärestäni aivan uudenlaiset sydämet näkökentässä. Itseni lisäksi myös Nakke tuntuu jotenkin "vahvistuneen" siitä, että hän nukkuu yöt meistä erillään. Aivan kuin hän luottaisi, että äiti voi olla toisessa huoneessa eikä se sieltä minnekään häviä vaikka minä olen leluileni täällä olkkarissa.

- Olen tehnyt perheemme jokaisen ruoan ja jokaisen siivouksen. Täyshoito pelaa.

- Ystäväni, Naken kummitäti, sekä hänen suloinen pieni tyttärensä kävivät meillä eilen ja toivat hyvää mieltä, hajuveden ja kassillisen vaatteita ja kirjoja.

- Käytiin torstaina Naken kanssa Hyvinkäällä ystävääni moikkaamassa ja hänen iiiihaanaa viisi-viikkoistaan ihastelemassa. Vauva nukkui sylissäni tunnin ja ei sitä vain enää muistanutkaan, miten pikkuruisia nuo vastasyntyneet ovat.

- Olen aika innoissani, että nyt kun Nakke nukkuu omassa huoneessaan voin taas alkaa lukea iltaisin sängyssä!

- Kävin tänään siskoni kanssa kaupungille pyörimässä ja sitten kurvissa sushilla. Mmmmmmmmmm!

- Toinen siskoni oli meillä perjantaina ja vietimme kivan yhteisen päivän Vantaalla pyörien ja meillä telkkaria katsoen ja nintendoa pelaten.

- En ole syönyt koko viikolla karkkia MUTTA olen käynyt kahdesti hampurilaisella. Ups. Ja jee (karkittomuudesta)!

- Haluaisin yöpöydän ja yövalon, koska pinnasängyn muutettua pois (YHHYYY) makuuhuoneeseen vapautui kivasti tilaa. Kunhan saan palkan menen Konttiin katsastelemaan. Yritän nykyään, etten ostaisi uusia tavaroita ennen kuin olen kiertänyt ainakin yhden kirpputorin tai vastaavan. Maailmassa on älytön määrä käyttökelpoista tavaraa kun vain näkee vähän vaivaa.

- Pidettiin yhtenä iltana Villeseni kanssa leffailta, katsottiin Gatsby. Visuaalisesti upea, tykkäsin. Vaikka nukahdinkin kesken ja piti katsoa loppupuolisko seuraavana päivänä...

Jopas on helppo kirjoittaa ranskikset apuna. Tulkoon tästä tapa!

Päivien hengästyttävässä vauhdissa

Ah kesä! Teet minusta spontaanin vapaasielun. Päivät vyöryvät läpi valtavalla intensiteetillä, läsnäolo, toisten ihmisten vaatimukset, etenkin tietysti Nakke-tyttö tarpeineen ja yhteisten iltojemme lyhyys, oman ajan puute, vastuu töissä, himo elää ja kokea tämä kesä täysillä, himo mennä ja toisaalta himo saada koti tyhjäksi ja olla vain, kaikki tämä ja vielä päälle se, että menemme useimpina iltoina Naken kanssa yhtaikaa nukkumaan saavat aikaan sen, että aloitan päiväni pirteänä, jaksan ja touhuan en menetä hermojani töissä, poljen kotiin, puran ikäväni vauvaan, vauvan kanssa, ilta kuluu, väsymys, oman ajan puute, se että joku on koko ajan kiinni ja iholla, marttyyri nostaa päätään, välillä saan sen tallottua välillä en. Menen nukkumaan hikiseen perhepetiin, herään yöllä heijailemaan ja kantamaan kipeää Nakkea, tarjoamaan maitoa ja fiilistelemään pikkuvauva-ajoilla, kääntämään hikistä tyynyä ympäri ympäri ympäri, laskemaan hetkiä aamuun, saamaan pienestä kantapäästä leukaan, ja sitten tulee taas aamu ja vieteri on vedetty, ihme kyllä herään pirteänä ja olen levännyt ja valmis uuteen päivään. Juon kyllä aivan mahdottomasti kahviakin eli varmaan on jatkuva kofeiinihumala päällä.

Kuten olen sadat kerrat kertonut, on Nakke ollut pienen elämänsä hyväuninen ja hyväruokainen perustyytyväinen pikku kullannuppu. Kuten sadut yleensäkin tämäkin saatiin luetuksi, ja nykyään menemme tosiaan yhtaikaa nukkumaan, hän nukkuu välissämme, herää x määrän yössä ja, herra paratkoon, saa yöllä maitoa. Yöllä maitoa! Hänen päivän syömisensä saattavat olla seuraavanlaiset: viisi viinirypälettä, hapankorppu, pari nuolaisua avokadoa, pari nuolaisua kurkkua, pala nektariinia. Maitoa, maitoa, maitoa. Itkua puurolle, pakkaseen tekemilleni ruoille, itkua kaikille helvetin paska lusikalla syötettäville. Tietysti flunssa ja hellekin varmasti vaikuttavat. En ole jaksanut tehdä asialle oikein mitään, mutta ajattelin, että kunhan helteet vähän laskevat ja hän ehkä alkaa taas syödä päivällä enemmän, vaihdan yömaidon veteen, eiköhän se sitten jää pois. Nyt en viitsi kun on hänellä varmaan ihan nälkä yöllä. Ja onhan se unentihruinen maitoa lutkuttava vaippapöksy aika syötävän suloinen näky.

Unikoulun pidän, jos jaksan, lomallani syyskuussa.

Olen nyt tauon jälkeen käynyt pari kertaa kuntosalilla, viimeksi eilen. Oli hiki ennen ensimmäistäkään laitetta, kun siellä ei ollut ilmastointi päällä, mutta niin kuin aina jälkeenpäin onnittelin itseäni että tuli käytyä. Keskiviikkona pääsin lähtemään töistä jo yhdeltätoista ja ekstemporee lähdimme siskoni ja Naken kanssa Suomenlinnaan piknikille. Istuimme viltillä ja ehdin juuri sanoa, miten Naken kanssa on niin helppo olla missä vain kun hän haluaa pysytellä visusti äidin lähellä, ja sitten näimme Nake monen metrin päässä viltistämme naama ja kädet mullassa kaivelemassa maasta tikkuja ja ruohoa. Tänään lähdemme Villen kanssa pussikaljapiknikille, siskoni itse tarjoutui olemaan Naken kanssa. Huippukiva lähteä! Onkin viimeiset yhteiset treffit ties miten pitkään aikaan, kun sisko muuttaa viikon päästä pois ja Helsingin turvaverkkomme nuukahtaa olemattomakswi mytyksi. Ei se haittaa, sitten vietetään perheaikaa ja molempien omia menoja.

Ihanaa nyt kun Nakke nukkuu pihalla, Ville on töissä ja sisko lähti juuri kauppaan. Keitän kahvit, otan eilen leipomaani kinkkupiirakkaa vai tekisinkö sittenkin salaatin, oikaisen jalat sohvalle. Äkkiä ennen kuin rattaista kuuluu Vääääää.

Vappujuhlintaa, perhekeskeisyyttä ja autokauppoja

Voi voi mikä kirjoitustauko! Voi voi mitä kuulumisia ja tapahtumia, ja minun nykyisellä hataralla muistillani kuinkahan tulee kerrotuksi. Nakke heräsi aamulla kello 04:30 (!!) virkeänä kuin peipponen, ja epätoivoisten tassutteluyritysten jälkeen nappasin tytön kainaloon, jolloin nukuimme pätkissä ehkä jonkun 45 minuuttia. Tästä tulee piiiiitkä päivä. Tänään tarvitaan kahvia, paljon kahvia. Taivaalle kiitos ensi yönä ja huomisaamuna saan nukkua, kun on Villen vauvavuoro. 

Vappu on ollut minulle aina melko yhdentekevä juhla ja tuntuu, että monelle suomalaiselle se on vain syy vetää pää täyteen ja käyttäytyä kuin dorka. Ei minun palani kakkua, siis. Paitsi tänä vuonna, kun tarjoutui yllättävä mahdollisuus lähteä itsekin vetämään päätä täyteen (heh) ja ihmettelemään kaupungin vappuhulinoita. Saatiin nimittäin Villen täti meille lapsenvahdiksi. Meillähän ei pahemmin lapsenlikkakandinaattja täällä Helsingissä ole, mutta nyt kun olemme vähän uudelleen lämmittelemässä suhdetta tuohon sukulaiseen toivon, että häntä voisi joskus muulloinkin pyytää avuksi. Sen verran virkistävää oli vähän pyörähtää ulkona kaksin oman ukkokullan kanssa.

Ennen illan radalle lähtöä kävimme päivällä koko perheen voimin parilla kirpputorilla. Ostettiin keraaminen amppeli takapihalle, silkkihuivi mulle ja Aku Ankan taskukirja Villelle. Kotiin päästyämme Ville alkoi istuttaa siemeniä multaan (onneksi vältyitte vitseiltä, miten ihmistaimenen siemeniä löytyy omasta takaa, heh heh :-D ) ja kyllä nyt kelpaa odotella satoa! Minä olin edellisenä päivänä ostanut torilta orvokkiamppelin ja piha on nyt aika kivan näköinen. Saatiin muuten paaaaljon huomiota taas Naken kanssa amppeli- ym. ostoksilla pyöriessämme, kun useat vieraat ihmiset tulivat ihmettelemään ja ihastelemaan pikkuista Nakkeani kantorepussa. Naken koko herätti ihmetystä, eräidenkin rouvien tuntui olevan mahdotonta uskoa tyttöäni kahdeksankuiseksi. Yksi kuuden lapsen isä sanoi, että "ne on tuossa vaiheessa vielä kivoja, sit menee hirveeksi". No kiitos rohkaisusta!

Takaisin vappuun, Villen tädin tultua grillasimme ja söimme oikein pitkän kaavan kautta kuulumisia vaihtaen. Olin päivällä tehnyt valmiiksi perunasalaatin ja fetasalaatin ja sitten oli nakkeja, makkaraa, maissia, halloumia ja hyvää tuoretta leipää. Jälkkäriksi kahvia, munkkia, simaa. Naken nukahdettua suuntasimme Villen kanssa kohti naapurilähiöiden baareja ja kylläpä hujahti muutamat oluseni päähän pitkän tauon jälkeen. Piti ihan käydä pizzalla ennen kotiinlähtöä, että vähän sai kuuppaa selväksi. Puoliltaöin lapsenlikkamme oli vapaa lähtemään kotiin runsaiden kiitosten saattelemana. Sitten ei kyllä kauaa tarvinnut unta odotella!

Seuraavana aamuna lievästi sanottuna väsytti, kun Nakke tillitti hereillä jo siinä kuuden aikaan. Heti saatuani hänet päivän ensimmäisille unille yhdeksältä kävin itsekin nukkuamaan, ja herätessäni oli jo ihan hyvä ja virkeä olo. Päivällä lähdettiin koko perheen voimin Hakaniemeen vapputoria ihmettelemään. Bussissa meitä ihmeteltiin, kun Nakke oli taas repussa ja parinkin eri henkilön toimesta taivasteltiin, että voiko oikeasti olla jo kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö... Yksi vähän vapputunnelmissa oleva mies epäili viikon ikää. Viikon! Hän tosin kysyi myös "onko se poika", mikä oli ehkä vähän hölmö havainto vaaleanpunaiseen ja punaiseen pukeutuneesta tyypistä.

Torilla esiintyi Miljoonasade, joilla kyllä oli aika hyvä meno! Olisimme varmasti viihtyneet pidempäänkin, ellei olisi ollut niin hyinen merituuli joka tunkeutui luihin ja ytimiin ja vähän laski fiilistä. Kierrettiin äkkiä kojut, minä ostin metrilakua, tapasimme sattumalta työkaverini ja sitten suunnattiin Hämeentielle yhteen piskuiseen pizzapaikkaan. Pizza puoliksi ja lämpöä kylmettyneeseen kroppaan, kyllä kelpasi. Naken kanssa on kiva käydä oikeastaan missä vain, kun hän vieraissa paikoissa tykkää vain istua sylissä, olla vain. Hermoromahdukset, maailmanlopun itkut ja mulla on tyyyyylsääääää! -kitinät säästetään sitten kotimökin seinien sisään...

 

Kotona ei ehditty kauaa vanheta, kun vanhempani ja siskoni tulivat kylään. Ilta hujahti kuulumisia vaihtaessa ja grilliruokaa pupeltaessa. Naken mentyä nukkumaan käytiin äitin kanssa juoksemassa, ja sitten olikin ihana ottaa lasi viiniä ja nuokkua sohvalla telkkaria katsellen. Seuraavana aamuna Nakke heräsi taas tyylilleen ominaisesti varhain, mutta äiti sitten haki hänet ja saatiin Villen kanssa vielä vähän jatkaa unia. Tekikin hyvää, kun olin yöllä joutunut valvomaan, ensin Naken itkeskelyn takia, sitten Winstonin Kusipää-kissa kiertueella -show:n vuoksi. Kiertue alkoi sänkyni vieressä maukumisella, ovien lykkimisellä auki, huipentui kovaääniseen oksentamiseen makkarimme kynnykselle, jatkui suvantovaiheen jälkeen tappavan hajuisten kakkojen vääntämisellä ja loppununmerona sisälsi vielä yleistä kolistelua alakerrassa. Bravo bravo bravo, estradi otettu onnistuneesti haltuun! Olin niin kiukkuinen että kesti hyvän tovin päästä takaisin uneen, ja sitten kuuluikin pinnasängystä VÄÄ...

Aamuhommien jälkeen lähdimme äitin, siskon ja Naken kanssa Vantaalle vahinkotavarakeskukseen ja Prismaan. Hohdokasta, I know. Ugelit lähtivät autokaupoille. Sillä aikaa kun me naiset saimme hyvän liikunnan parin tunnin kävelyllämme ja teimme kaikki kivoja vaatelöytyjä (ostin kahdet farkut! Ne mahtuivat! Hurraa, hurraa! Läski sulaa!) ostaa päräytti Ville meille auton. Nyt kelpaa! Vanha oli sen verran ruosteinen ettei olisi enää läpäissyt seuraavaa katsastusta, ja onhan se Nakenkin kannalta kiva että on vähän uudempi ja turvallisempi menopeli. Saimme vanhasta vaihdossa 600 euroa, mikä on satasen enemmän mitä vuosi sitten siitä maksoimme. :-D Pitää joku päivä käydä koeajelulla. Ei yhtään kiinnostaisi opetella kaiken maailman nipukoia ja napukoita, vanha auto oli niin tuttu. Vaikka äkkiähän tuo uusikin tutuksi tulee.

Autokauppojen jälkeen kävimme porukalla Malmilla ravintola Hollywoodissa syömässä. Voin suositella tuon yhden käynnin perusteella. Siisti paikka, mukava henkilökunta, melko edulliset hinnat. Syötiin kaikki pizzaa, Villen ja mun kolmas peräkkäinen pizzapäivä... Nakke-murunen nukkui vaunuissaan koko aterian ajan. Kotiin päästyämme perhe lähti kahvin jälkeen kotimatkalle, Ville hävisi rakkaan autonsa luokse ja minä touhusin Naken kanssa iltahommat. Sitten vielä 45 minuutin hölkkä illalla ja kyllä sänky kutsui. Huomenna menen ehkä aamuvuoroon töihin, pomo ilmoittaa tänään onko tarvetta. Olisipa! On ollut niin vauhdikkaita päiviä että koti tuntuu tylsältä, haluan lisää menoa ja meininkiä.

Epänainen ristiriidassa

Pari viikkoa blogittomuutta on mennyt kuin huomaamatta. Ensin vanhempani olivat meillä viikonlopun, sitten menimme Naken kanssa heille viikoksi, Ville tuli meitä hakemaan. Vierailin kahden eri serkun luona ja ihastelin heidän pieniä tyttöjään, sain ehkä vähän vauvakuumeen kun pääsin nuuskuttelemaan kaksikuista pikkuista. Ei siitä ole pitkä aika kun Nakkekin oli sellainen, hauras, pieni, kädet nyrkissä, vaikka muistikuvat ovat jo nyt haaleita. Viikko sitten heräsin kurkku kipeänä ja nyt olen vieläkin nuhainen ja yskäinen, ja mikä inhottavinta, perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin  k a m a l a a n  vatsatautiin. Vielä viime yönäkin oli vatsa sekaisin, vaikkei onneksi oksentaa enää tarvitse. Ville oli koko eilisillan nuupallaan ja niin sitten yöllä tauti otti hänestäkin vallan. Toivon sydämestäni, että pikku-Nakkeen ei tauti tartu - pitää vain luottaa rintamaidon tarjoamaan hyvään vastustuskykyyn.

Välillä tuntuu, että olen korviani myöten täynnä tätä kotiäitiyttä, tätä miten kuviot ovat pienet, ylimääräistä rahaa ei ole, siivoan sataan kertaan samoja nurkkia ja kierrän samoja reittejä ruokakauppaan, lillun ajassa kuin mikäkin aikatyhjiöön marinoitu kotiin säilötty epänainen. Takerrun töistä tulevaan Villeen kuin verenhimoinen vamppyyri vaikka oikeasti haluaisin olla vapaa, riippumaton, voimakas, upea. Kuningatar joka pyörittää tätä koko paskaa, ei pelastusta odottava prinsessa, niin kuin facebookista jonkun kiertokuvan bongasin. Ja silti, täytyy sanoa: hyvin mä vedän. Siihen nähden, että tämä kotonaolo oikeasti hajottaa, olen mielestäni melko hyvällä mielellä ja asenteella. Kaipaan niin paljon kaikkea että olen näivettyä, mutten näivety vaan porskutan eteenpäin, menen, teen, hymyilen, joka helvetin päivä yritän. Pienen henkisen olalle taputuksen sain lauantaina, kun kärsiessäni vatsatautiani ja Villen hoitaessa vauvaa hän totesi, on tämä kyllä aika raskasta hommaa. Että nii-in, ja sitä mä teen joka päivä, ja samalla yritän olla hyvä vaimo ja hyvä kodinhengetär. 

 

Yritän, yritän, yritän.

Katkeria, rumia ajatuksia, katkeria, rumia ajatuksia.

Samalla inhoan aivan sydämeni pohjasta tätä uutta katkeraa, ruikuttavaa puolta itsessäni. Kun katsoo toiselta kantilta niin helppoahan tämä kotielämä on, helppoa kuin heinänteko, vauva on helppo ja ihana, koti kaunis, päivissä vapaus. Kohtahan se työhön paluu koittaa ja sitten voi itkettää se. Välillä vaan tuntuu että olen näkymätön epänainen joka hoitaa kaiken koska on niin tyhmä, vaikkei miksi voisi olla: koska on niin hyvä. Koska osaa, voi, saa. Ehkä tarvitsisin jotain irtiottoa, pääsisi vaikka päiväksi nuuhkimaan uusia tuulia, olen ollut kuusi kuukautta kotona. Mietin mummoani jolla oli yhtaikaa viisi alle kolme-vuotiasta ja isommat muksut päälle, navetta ja iänikuinen pihapiiri, josta poistuttiin kylälle vain lapsilisäpäivinä neljä kertaa vuodessa. Huh hu huh, minä hemmoteltu kermaperse...

Ja koko ajan taustalla: voi miten tuo lapsi kasvaa, missä mun vauva on, rakas pieni, pysäytetään aika ja ollaan tässä, anna äiti pussaa ja paijaa. Nukutaan sylikkäin sohvalla keskellä päivää, ei meidän tarvitse mennä minnekään. Rakas pieni linnunpoikani, älä kasva niin nopeasti, ole äitin sylissä, ole siinä vain, niin. Tässä hetkessä on kaikki maailman onni ja ihanuus, sinä pikkuiseni olet kaikki maailman onni ja ihanuus. Kaikki on toisarvoista sinun rinnallasi - ja silti.

Itseruoskinnan mestarin kevätfiilistelyt

Mikä merkillinen päivä! Tuntuu niin kamalan pitkältäkin, ihan kuin tähän yhteen päivään olisi ujuttautunut toinenkin kaupan päällisiksi. Varmaan tuo aurinko sen tekee. Talven pimeys on väistynyt, hurraa, hurraa, hurraa! Tämä talvi on pitkä kuin elämä, joulustakin tuntuu kuluneen jo viisimiljoonaa vuotta... 

 

Ihanaa kun on kevät ja valoa, kaikki on heti paremmin. Ja kun sanon kaikki tarkoitan mieli, jaksaminen, kiinnostuneisuus, vireys, kaikki.

Päivällä Nakke kupsahti sohvalla sylissäni suoraan otsa edellä kaiteeseen. :-( Voi sitä huutoa... No ei sitä onneksi kestänyt kun jonkun puoli minuuttia ja taisi johtua enemmän säikähdyksestä, mutta ette voi uskoa sitä itseruoskintaa jota pääni sisällä kävin, ja käyn vähän vieläkin... Kyllä järjellä ymmärrän, että vahinkohan se oli ja vaikka tietysti olisi pitänyt pitää hänestä paremmin kiinni, niin niin paljon kuin Naken kanssa olen niin ihme kun ei enemmän vahinkoja satu. Itseasiassa, tuo oli ensimmäinen, läheltäpiti tilanteita sen sijaan on viikottain. Ja järjellä ymmärrän, että eipä se tainnut kovasti sattua, kun oli niin lyhyt itku eikä sen jälkeen ole ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa. 

 

Mutta... Äiti minussa miettii: Voi helvetin idiootti, hullu, tuollaisella ei pitäisi olla lasta! Olisit voinut tappaa hänet! Huolimaton, piittaamaton, lapsellesi vaarallinen HULLU. Ja tuo oli vielä aika siistitty versio siitä miten oikeasti ajattelen... Pitää nyt vain yrittää kuunnella tuota järki-minää ennemminkin kuin hysteeristä äiti-minää.

 

Illalla kävin juoksulenkillä! Ihan vain sellaisella parin kilometrin (20 minuuttia kesti) mittaisella, mutta voi miten teki hyvää! Aurinko paistoi, tiet olivat sulat ja multa tuoksui, aaah kevät! Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki! Tosi kivaa vaihtelua tuollainen juoksupyrähdys iänikuiselle kahvakuulailulle. Aamuisin kyllä tykkään siitä kahvatreenistä, mutta vain jos Ville ei ole kotona. Vaikka tässä naimissa ollaankin niin pitää nyt edes yrittää ylläpitää/ luoda sellaista etäistä illuusiota ihan ok-viehättävästä naisesta, eikä hikisestä ja lähmäisestä kuulantyöntäjästä... 

 

Nakke kääntyi tänään ensimmäistä kertaa tarkoituksella selältä vatsalleen. En ole mitenkään hurjan innoissani, koska hän on jo pitkään kääntynyt vahingossa, joten ollaan tiedetty että kyllä se homma sujuu kun neiti vain haluaa. Yleensä Nakkea ei kiinnosta pätkääkään edes yrittää kääntyä vaan köllöttelee aikansa selällään välillä vatsoja tehden ja vinkuu sitten ylös. Äitiinsä tullut jumppatyttö... Tänään kuitenkin varmaan kevätauringon innoittamana kääntyi tosiaan kahdesti - kohtalon ivaa muuten, kun olin juuri kuvannuyt videota hänen touhuistaan ja juuri kun lopetin kuvaamisen Nakke kääntyi. Aikataulutuksen mestari tässä terve!

 

Päivällä Naken nukkuessa päikkäreitään vaunuissa pihalla siivosin ja nautin puhtaasta, hiljaisesta kodista ystävälleni sähköpostia kirjoittaen. Aurinko paistoi likaisten ikkunoiden läpi ja lukuunottamatta sitä otsakuhmu-episodia oli suloisen kepeä mieli. Kevät, tule vain, tule rakas, tule, minä olen valmis sinua varten.

Stressikimpulle kukkakimppu

Parin päivän kirjoitustauko. Olen ollut niin huonolla tuulella, ja koska en halua kirjoittaa tänne kovin henkilökohtaisia juttuja, ja muutenkin pitäisin tämän mieluummin sellaisena hyvänmielen blogina, niin ei ole sitten tullut kirjoiteltua. Voin kyllä jakaa huonojakin juttuja täällä, mutta en halua mennä liian syvälliseksi enkä kertoa asioista kun olen vielä itsekin myrskyn silmässä, vaan vasta sitten kun osaan nähdä asioita vähän niin kuin matkan päästä, kertoa niistä sopivan etäisesti. Paperipäiväkirja on sitten se mihin rääytään ilman sensuuria.

Olen ollut torstaista asti periaatteessa yksin Naken kanssa ja nyt tuntuu siltä että kiitos riittää. Olen tietysti hänen kanssaan jos Ville on töissä, mutta se, että hoidan kaiken kuin piika toisen keskittyessä lepoon ja virkistäytymiseen saa sarven kasvamaan otsaan ja marttyyriviitan painamaan harteita raskaana ja tukahduttavana... Mun mielestä meillä toimii Villen kanssa aika hyvin avoimuus ja keskusteluyhteys on aina auki, eli kyllähän jutut puhumalla selviää. Itse yritän jatkuvasti muuttaa stressikäyttäytymistäni, eli jokaisella tontilla sata lasissa huseeramista ja yli omien voimien puurtamista, mitkä - yllätys yllätys - ovat varsinaista nannaa marttyyrin sielulle ja sitäpaitsi kasvattavat stressiä entisestään. Molemmat yritämme tulla vastaan ja niellä itsepäisyytemme, ja, aina vain, molemmat olemme toistemme mussukoita, jonka vieressä vaan on paras. Mun Ville, mus mus.

Perjantaina meillä oli ystäviä iltaa istumassa. Ihana ilta! Ystävämme kokkasi ja oli aika luksusta käydä valmiiseen pöytään. Viini virtasi ja juttu luisti, vaikka oli toisilleen vieraitakin sieluja paikalla. Nakke-pieni nukkui aika levottomasti ja kiipesin varmaan kymmenen kertaa häntä hyssyttämään, ja nopeasti hän sitten aina rauhoittuikin. Oli varmaan outoa nukkua, kun kodissa kuului kovia vieraita ääniä, ja kyllä mulla taas hellyys läikähti sydämessä kun hän niin nopeasti rauhoittui äidin silittelyyn, aivan kuin olisi vain halunnut varmistaa ettei ole yksin. 

Ilta kului nopeasti ensin syöden, sitten jutellen ja vielä erilaisia pelejä pelaten. Sanapeliä pelatessa taisi aikuisia ihmisiä vähän lapsettaa, kun voiton tahto/ toisten pelaajien häviön toivo olivat kantavina voimina... Sen lapsetuksen myötä olikin luonteva jatko siirtyä Mustapekka-pelikortteihin ja sitten aloin vihjailemaan josko herrasväki lähtisi baariin, kun väsytti jo kamalasti ja toisekseen siinä vaiheessa iltaa toisten humaltuneen ilonpidon katseleminen itse selvinpäin alkaa olla jo aika ulkopuolista touhua. Talon hiljennyttyä kello yhden jälkeen siivosin vielä keittiön, laittelin pyykkejä ynnä muuta ylikierroksilla pyörimistä ja nappasin sitten vauvan kainaloon ja vihdoin, uni.

Ystäväni oli muuten lukenut edellisen blogitekstini, jossa valitin miten en ikinä saa mitään kivaa ja sekin vähä kiva mitä saan on itseni hankkimaa. Hän sitten toi ruusuja ja sormuksen, laittoa tosiaan ruoan ja vielä antoi hartiahieronnan. Love! Oli muuten rentouttava hieronta, hänellä oli niin miellyttävä äänikin (hah, on siis muutenkin mutta etenkin tuo "meditaatioääni" oli niin ihanan rauhoittava ja suorastaan tainuttavan rentouttava) että huojuin kuin jossain ihanassa nirvanassa.

Tänään Ville on luvannut hoitaa vauvan, että saan vähän relata. Aion lukea kirjaa ja mennä illalla elokuviin. Aion tuijottaa noita ruusuja ja sulkea oven kiinni perässäni, olla hetken välittämättä kotijutuista. Paitsi tietysti tietyin tuntivälein kun annan piltilleni tissiä, mutta johan tämä on kuitenkin kuin loma ikään... Päätin eilen, että tästä tulee hyvä päivä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Hampaat irvessä kivaa ja hauskaa vaikka henki menisi, ei kun...

Kuulantyöntäjänaisen paasaukset

Sillisalaattipostaus luvassa taas. Lisäksi tiedossavarmaan miljoona kirjoitusvirhettä (joita niin inhoan!), kun lakkasin juuri kynnet jatämä näpyttely on vähän hankalaa. Mulla on uusi kynsilakka, sen nimi on Ivory Beige ja merkki Mavala ja se on ihana! Nyt laitoin toisen kerroksen ja vähän sävy siitä kärsi, mutta yhdellä kerroksella lakattuna on ihana lämpimänhohtoinen läpikuultava vaaleanpunaiseen taittava beige. Niin nätti sävy että piti eilen lenkilläkin kiskoa hanska pois ja ihailla käsiäni kesken matkan.

Ulkona sataa lunta - tai räntää, kuten Ville minua äsken arkirealismissaan valisti. Kuitenkin, maa on jo vähän valkoinen ja on kivan näköistä. Kunhan Nakke-tyttö herää pakkaan hänet vaunuihin ja lähdemme kaupungille katsomaan jouluvaloja ja Stockan jouluikkunaa. Ajattelin myös ostaa kahvakuulan! En ole edistynyt salille moneen viikkoon ja sen kyllä jo tuntee olossa, etenkin kun olen viime viikkoina syönyt pitkästä aikaa leipää. Ei sovi mulle, ei, maha on täynnä ilmaa ja jo aamusta turvonnut. Tietysti karkit ym. makeat herkut eivät myöskään auta asiaa... Viimeksi reilu viikko sitten ponkaistessani vaa'alle näytti 86,5 kiloa, eli hitaasti mutta varmasti paino hivuttautuu alaspäin. Olin suunnitellut, että 20.1. paino olisi 81 kiloa eli sama kuin tuolloin tasan vuosi sitten, mutta tuo tavoite taitaa jäädä toteutumatta. Joulu ja kaikki, you know... Lenkkeilykin on jäänyt tosi vähäiseksi ja kuten sanottu, kyllä tunnen olostani että nyt en ole kohdellut kroppaani ihan niin kuin se ansaitsisi. Vaikka se kiero paskiainen kinuaakin karkkia harva se päivä ja keksii kieltämättä aika hyvät perustelut sille, miksei kannata lähteä tuonne pimeään tarpomaan. Otat kato vaunut, hei, pääsette ilmaiseks bussilla, se kuiskuttaa ja minä uskon.

Olen kuitenkin varsin optimistinen kahvakuulan suhteen! Aiemmin kaikki kotijumppa-aikeet ovat kaatuneet laiskuuden lisäksi tilan puutteeseen, ja mielessäni kummittelee vieläkin kuinka kokeilin zumbaa ja törmäilin huonekaluihin niin että on ihme kun mikään ei hajonnut. Nyt meillä on kuitenkin sen verran avara ja pitkänmallinen olohuone, että kun laitan treenivideot pyörimään Villen koneelle on tilaa heilua vaikka kuinka. Lisäksikahvakuulailu lajina on kiinnostanut jo yli vuoden eli intoa piisaa! 

Silloin muuten kun Nakke syntyi labranhoitaja sanoi, että nyt sulla on oma kolmen kilon kahvakuula tuossa. Sitten hänestä hujahti neljän kilon kakkakuula (kuten Ville kerran totesi kuuratessaan totaalisesti räjähtänyttä tytärtään) ja nyt on jo varmaan viisi kiloa täynnä, mutta päivittäisestä nostelusta huolimatta en ole huomannut mitään positiivista muutosta kropassani. Päinvastoin, niska on jatkuvasti jumissa ja vasenta hauista juilii välillä niin, etten nukkumaan mennessä tiedä miten päin olisi.

Nukkumaan menosta puheenollen, Nakke-pieni on jo viikon ajan käynyt kahdeksan, yhdeksän aikaan unille (itkun ja heijaamisen saattelemani toki, ettei nyt liian ruusuiselta kuulosta) ja eilen ensimmäistä kertaa uskalsin jättää hänet yksin sänkyynsä nukkumaan (aiemmin olen tehnyt sitteriin pesän jossa hän on nukkunut meidän katsoessamme telkkaria). Napanuora venyi vissiin vähän liiaksikin kun pompin pariinkin kertaan yläkertaan katsomaan nukkuuko hän varmasti ja, hyvä Luoja sentään, hengittääkö hän varmasti, mutta uskottava se oli. Oli kivaa olla Villen kanssa ihan kahdestaan, vaikka suurimmaksi osaksi molemmat touhusimmekin omia juttujamme. Katsoimme myös Tim Burtonin animaation Ruumismorsian, joka oli herttainen ja ihanan outo.

Kuva

Arrrghhhhh. Ville pelaa yhtä typerää matosotapeliä taas äänet päällä. En viitsi joka kerta valittaa ja siksi hän ei varmaan uskokaan, miten oikeasti vihaan noita ääniä - ohho, ja telepatia toimi koska nyt ne loppuivat!

Anoppini kävi eilen meillä pikapiipahduksella erään ystävänsä kanssa. Söimme lihapullia ja muussia ja tuo ystävä ehti kommentoida miten Nakke syö paljon tutia, miten ensimmäisen kohdalla sitä jaksaa kantorepussa kantaa mutta sitten kun niitä on seitsemän ei enää jaksa ja miten tuo tyttö se taitaa olla paljon sylissä... Hillitsin itseni aika ihailtavasti. Eihän hän pahaa tarkoittanut, varmaan puhui lämpimikseen vain, mutta voi herranen aika kun  ihmiset osaisivat jättää toisten tavan hoitaa ja kasvattaa lapsiaan kommentoimatta! (näille itselleen siis. Mikään ei ole kivempaa kuin juoruilu selän takana, hehehe.) Sanoin heidän lähdettyään Villelle, että näin vanhempana saa olla aika varma itsestään ja siitä, että on paras mahdollinen vanhempi ipanalleen, koska neuvoja kyllä piisaisi. Suurin osa neuvojista/ komnetoijista on joko lapsettomia tai omat muksunsa vuosikymmenet sitten kasvattaneita, jolloin aika on ehkä vähän kullannut muistoja... Samassa elämäntilanteessa olevat usein ymmärtävät, miten herkkää ja haastavaa vanhemmuus on, miten lapsen voi hoitaa ja kasvattaa monella tavalla "oikein", miten erilaisia lapset, perheet ja perheiden elämäntilanteet. Oma mottoni on nykyään, että kunhan henkistä tai fyysistä vahinkoa ei tapahdu niin antaa mennä vaan.

Fantsua naisseuraa, pikku takiainen ja muita viikonlopun juttuja

Huh mikä viikonloppu! Jotenkin olen ihan poikki, jalatkin maitohapoilla kuin minkäkin maratonin jälkeen. Ja pää kuin Haminan kaupunki, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. 

Perjantaina aloitimme viikonlopun vieton siivouksella, jatkoimme koko perheen lenkillä ja päätimme lähiostarin pizzoihin ja kebabeihin. Kiva päivä, hyvä päivä, vaikka tuntuukin kaukaiselta kuin olisi sattunut sata vuotta sitten. 

Eilen sain rakkaan ystäväni luoksemme yökylään. Ennen hänen tuloaan kävimme Naken kanssa kaupassa, "oikaisimme" paluumatkalla ja eksyimme totaalisesti. Ei se haitannut, oli kivaa kävellä kauniissa maisemissa, ja ajattelin vaunujen ja kahden painavan kauppakassin jyrryyttämisen tärisevässä maastossa olevan hyvää kuntoilua. Sata miljoonaa positiivisuuspistettä! Kotona toimin kuin suurtalouskokki ja tein jauhelihakiusausta ja samaa riisi-kana-pekoni-systeemiä kuin viikko sittenkin. Padat porisivat ja minä säntäilin kuin mielipuoli nauraen taas kerran vakiovitsilleni, että olisin vahingossa joutunut johonkin kokkiohjelmaan.

Ystäväni tultua puhetta riitti ja höpötimme suut vaahdossa. Minä varsinkin, olen varmaan ollut liikaa vauvan hiljaisessa ja Villen rakkaaseen GTA-peliinsä uppoutuneessa seurassa kun puhua papatin kuin hullu papupata hätinä antaen suunvuoron. Onneksi ystävälläni juttua riittää joten en ollut ihan radiona emännöimässä... Onnistuin myös puhumaan ainakin 50 prosenttia muustakin kuin vauvasta, mikä on tuoreille äideille kunnioitettava saavutus!

Illalla kävimme lenkillä kauniissa puutalolähiömaisemissa. En ymmärrä, miksi täällä Helsingissä puu-Vallilla on jotenkin niin kovassa huudossa, tai Kumpulan puutaloalue, kun täällä vähän (!) pohjoisemmassa on ihan samanlaisia puutaloaluetta vielä isommissa mittakaavoissa... Niitä taloja sitten katseltiin ja juteltiin samalla suuna päänä minkä ehdittiin. On niin ihanaa kun juttua vaan riittää, riittää ja riittää. Fantsut naiset on parhautta, totisesti he sitä ovat. Hurray for fantsut naiset!

Eilen Nakke aloitteli myös syöpöttelymaratonia, mitä vähän ihmettelin. Sain kaivaa tissiä tiskiin vähän väliä ja usein se vastaanotettiin karjumisella, raivoamisella ja hermostuneella heittelehtimisellä. Ei yhtään Naken tapaista! Mietin tänään, että on kyllä Luojan lykky kun ystäväni tuli juuri eilen - hänen läsnäollessaan oli helppoa pysyä rauhallisena ja raivarit menivät vähän niin kuin huomaamatta ohi, kun keskityin samalla juttelemaan. Vähän ihmettelin, että mitäs tämä tällainen syöpöttelytahti tarkoittaa, mutta sitten luin tänään tiheän imun kausista jotka yleensä ajoittuvat mm. tähän kuuden viikon ikään ja homma on nyt selvää pässinlihaa.

Kuten sanottu, näin siis positiivisena ystäväni läsnäolon noiden rintaraivareiden aikana. Onhan se tavallaan kauheaa "yleisön edessä" tunkea tissiä lapsen suuhun tämän karjuessa kuin päätä leikattaisi, mutta kun homma ei ole minun (eikä Naken tietenkään) vika, kieltäydyn ja kieltäydyin tuntemasta häpeää. Tämä varmaan kuulostaa monen korviin pöhköltä, mutta minuun on jostain syystä niin syvälle selkärankaan iskostunut häpeä ja syyllisyys ja aiheeton vastuunotto ties mistä asioista, että olen näin aikuisena alkanut tietoisesti muistuttaa miten se ja se asia ei ole sellainen että minun tarvitsisi sitä hävetä, tai se oikeastaan liittyisi minuun mitenkään (saatan esim. töissä tuntea syyllisyyttä, jos joku valittaa pitkää työpäivää, vaikka hän olisi itse siihen suostunut tai olisin itse tismalleen samassa veneessä).

Yhtä positiivista kuin ystäväni läsnöolo oli oli myös se, että hän sattui olemaan juuri hän (heh), lapseton ihminen. Voin uskoa, että toiselta äidiltä olisi tullut vinkkejä, ja vaikka ne varmasti olisivat hyvää tarkoittavia on se, että oma vauva raapii ja karjuu ja osoittaa mieltään tissille kaikessa naurettavuudessaankin jotenkin kipeä asia, enkä luultavasti olisi siinä tilanteessa kestänyt pienintäkään näin meillä -päpätystä. (kommentteja tähän kirjoitukseen sen sijaan kuulen mielelläni, nyt kun tilanne ei ole ihan päällä.) Muutenkin oli kivaa jutella muusta kuin vauvasta (vaikka nyt sitten puhunkin hänestä senkin edestä) ja tehdä muutakin kuin kökkiä kotona, nimittäin käydä niinkin jännittävässä paikassa kuin Ikeassa. Pari tuntia hujahti kuin siivillä ja käytin lähes kirjaimellisesti viimeiset rahani kuuteen erilaiseen juomalasiin (kaksi, kaksi ja kaksi), kahteen muoviseen leikkuulautaan, viiteen postikorttiin, irtokarkkeihin ja kolmeen kynttilään. Tuli ihana mieli pitkästä aikaa ostella muutakin kuin ruokaa!

Nyt illalla olenkin sitten lukenut tiheän imun kaudesta eri nettilähteistä ja imettänyt lähes koko ajan. Fiilikset asiat suhteen ovat kaksijakoiset:

1. Voi helvetti, voisi tässä muutakin tehdä kuin olla maitoa pursuavana tissinä kuin mikäkin friikkisirkuksen pääesiintyjä. Saisiko äiti edes syödä, saisiko! Ai ei... Ja ne raivarit, en kestä kun omalla lapsella on noin paha mieli, tulee mieleen kun olimme sairaalassa ja Nakke parkui rinnalla kaksi tuntia ja miten sitten kävi ilmi että hän ei ollut saanut maitoa, ja miten hoitajat moitiskelivat ja minä itkin vessassa niin että olin tikahtua, kun ajattelin nälkäistä lastani ja miten ihan totta yritin tehdä parhaani eikä siitä ollut mihinkään.

2. Samalla olen jotenkin höperön onnellinen ja ylpeä. Minun Nakellani onkin luonnetta ja tahtoa, hän ei ole vain pikkuinen avuton vässykkä joka herätetään syömään ja laitetaan koppaan väliajoiksi. Hän haluaa maitoa, perkele! Ja tämä on vain vaihe, tälle on nimi se on tiheän imun kausi, muutkin ovat kokeneet tämän. Ja vähällähän minä ihan oikeasti tässäkin pääsen, raivarit ovat lyhyitä, eivät niin kuin luin että pitää imettää kävellen ja lapsi parkuu tunteja... Hui, kylmät väreet menevät ajatuksestakin. Vaikka voisinkin keksiä muutakin tekemistä kuin napottaa sohvalla lapsi tississä kuin apina Maatilan tyttösiä (tms) katsoen niin samalla on ihanaa koko ajan tutustua pieneen tyttäreeni enemmän ja enemmän. Hän on jo niin tuttu, niin minun, ja vaikka tunsinkin jo heti ensimmäisestä viikosta että hän olisi asunut meillä aina, tunnen häntä ja hänet koko ajan enemmän ja syvemmin, ja vaikka luulisi ettei tämä rakkaus tästä voisi kasvaa niin kyllä se vain voi.

Sitten vielä... Kuten paksuna ollessani pelkäsin kohtukuolemaa pelkään nyt kätkytkuolemaa, ja samoin kuin Naken potkiessa vatsassa tunnen nyt hänen sätkiessään sylissä hänen niin vahvasti olevan ja elävän, että huomaan miten en ole miettinyt mustia pelkojani aikoihin. Ja silloinkin kun mietin tunnen voimakkaan elämän lapsessani ja koko ajan pelkoni kutistuu. 

Jos muuten huolestuitte, että mites se hullu mamma nyt viimeiset rahansa mukeihin ja karamelliin käytti ja milläs hän loppukuun meinaa elää, niin ei hätää, saan huomenna Villeltä vuokrarahat. Meillä on uusi systeemi, jonka mukaisesti minä maksan vuokran kuun alussa kokonaisuudessaan ja Ville sitten maksaa oman puoliskonsa kuun puolivälissä minulle. Tästä seuraa se, että olen aiempaan poiketen alkukuusta melko peeaa, mutta taas kerran aiemmasta poiketen tili ei monesti olekaan aivan finaalissa ennen seuraavaa palkkapäivää. Tämä systeemi on hyvä, kunhan totun. Ja nyt olen hokenut sanaa systeemi niin monta kertaa että parasta kiittää ja kuitata tämä tämän blogini 400. postaus. Joten: Kiitti ja kuitti ja hyvää yötä!

Vauvahautomo alias hirviö-dumbo heppatalleilla (synnytyspeukut pystyssä)

Tässä kun pitää keksiä tekemistä, ettei ihan seinät kaatuisi päälle, niin käytiin tänään Tuomarinkylän heppatalleilla. Aivan ihana paikka! Oli taas niin kaunis loppukesän ilta, aavistus syksyä ja luonto niin kypsä, kyllä te tiedätte, ja noissa puitteissa se kaikki vielä korostui. Laakeana leviävät viljapellot, metsää, laajoja nurmikenttiä, kartanorakennus, söpö pikku huvimaja ja ontto puu, jonne Ville meni sisään... 

Olen ratsastanut kymmenen vuotta sitten, mutta nyt huomasin vähän pelkääväni hevosia. Yksikin oikein uljas ja ystävällinen oikein kurottui aidan yli meitä kohden, mutten vain uskaltanut kyhnyttää. Tuli ihan järjetön pelko, että hevonen syö käteni! Vaikka järjellä tiesinkin, ettei tietenkään, etteivät hevoset tee niin eikä varsinkaan tuo rauhallisena ja ystävällisen uteliaana kurottava yksilö, niin en vain uskaltanut ojentaa kättäni.

Tuolla näkyi olevan myös ravintola, museo sekä sikahintainen sisustuskauppa, jossa käytiin pällistelemässä. Kaiken kaikkiaan sellainen paikka, jonne voisi ihan hyvin tuoda muualta tulleita ystäviä ihmettelemään ja ihastelemaan hyvän sään vallitessa.

Aamulla heräsimme taas varhain ja lähdimme jossain vaiheessa aamupäivää asioille. Ville vei kännykkänsä huoltoon ja käytiin kierrätyskeskuksessa ja Chico'sissa syömässä. Siivosimme koko kodin ja sain ostettua vihdoin kauratyynyn, jos siitä vaikka olisi apua supistusten alkaessa. Välillä supistaakin lupaavan napakasti, kipeästi jopa, mutta sitten aina parin tunnin päästä tilanne laantuu.

Vauva sai yöllä hirveän hikkakohtauksen. Makasin pimeässä ja tuntui, kuin sisälläni olisi kurnottanut jättiläismäinen sammakko... Aamulla olimme molemmat turhautuneita, Ville ja minä. Tunsin itseni enemmänkin vauvahautomoksi kuin ihmiseksi. Ville päivitti facebookiin kärsimättömyyttään ja olin vetää herneen nenään, kun yksi hänen ystävänsä kielsi yhtään huokailemasta, että minullehan tämä rankkaa on ja Villen pitää vain olla hiljaa, hieroa jalkojani ja kantaa herkkuja. Siis voihan vittu! Miksei lapsen isä saisi olla kärsimätön ja haluta jo tyttärensä maailmaan?? Mikä hirviö-dumbo minä olen, jos pitää kantaa herkkuja kuin millekin alttarille, ja miksi ihmeessä minun jalkojani pitää hieroa? Minä inhoan jalkahierontaa.

Mulla on jäänyt joku kasvunvaihe väliin, koska en voi sietää sitä, jos joku tulee tuollaiseen määräilevään sävyyn kertomaan, mitä minun pitää tehdä. Helvetti sentään! 90 % saamistani neuvoista on alentuvia ja typeriä ja osoittavat, ettei neuvoja tiedä minusta juurikaan. Silti en osaa olla hermostumatta. Inhoan besserwisseröintiä, ihan totta aika harvoin varmaan kellään on niin, ettei tietäisi, mitä voi tehdä - jokaisen on silti kuljettava ne omat polut ratkaisuun, käytävä se koko prosessi läpi. Ei mutkia voi noin oikoa eikä ulkokohhtaisista paska-neuvoista ole mitään hyötyä. Kyllä tietoa on, olemassa ja saatavilla, mutta se mikä saa ihmisen tekemään omassa elämässään muutoksen pisteestä tämä pisteeseen tuo riippuu niin monesta asiasta, jaksamisesta, menneisyydestä, rohkeudesta, itsearvostuksesta, kaikesta, että siihen ei oikein voi kukaan tulla sanomaan mitään.

Eksyin vähän, mutta näin on näreet. Nyt pikkuhiljaa unille. Pitäkäähän taas ensiyönäkin synnytyspeukkuja... ;-)

Passissa.

Laskettu aika on huomenna. En olisi uskonut, että olen vielä tässä vaiheessa tämän raskaan, supistelevan mahan kanssa, sen sijaan että ihmettelisin ihanaa pientä vauvaa. Pysähdyn välillä epäuskoisena peilien eteen ja säälin niistä heijastuvaa naista: mikä vaivalloisen näköinen askel ja painavana roikkuva vatsa. 

Olemme passissa kotona. Villellä on vapaat mutta ei huvita eikä oikein uskallakaan lähteä minnekään. Heräsimme aikaisin ja kun kello kymmeneen mennessä minä olin jo nukkunut päiväunet ja Ville syönyt lounaan, ajattelin että tästä tulee piiitkä päivä...Kävimme sitten Jumbossa, Ville osti web-kameran ja pelin ja minä ruokaa ja siskolleni pyörän pumpun.

Kohta vähän kävelemään. Mielessäni vaihtelevat tyyneys ja hyväksyntä ja sitten taas malttamattomuus ja suoranainen kiukku lääkärin neljä viikkoa sitten lausumia "ihan kohta syntyy" -pöytypuheita kohtaan.

Vaikka oikeasti: ihan kohtahan se syntyy!

Uusi päivä

Eilen oli jotenkin tympeä päivä, vaikka kaikki hyvän päivän elementit olivatkin kasassa: Villen vapaapäivä, skypettelyä Lontoon siskon kanssa, herkkuruokaa, kaksi uutta naistenlehteä. Mutta myös: kamala painostava ilma, huono olo, napakat supistukset jotka hankaloittivat oloa. Ville asensi meille tiskikoneen (Jihhuu!) ja teki ruoan, joka venyi grilliongelmien vuoksi. Lopulta päästiin illalla seitsemän maissa syömään ja vaikka ruoka olikin hyvää ja loppuilta meni yhdessä sohvalla nyhjätessä, jäi koko päivästä vähän ankea fiilis. Suurin syy varmastikin huono oloni; meinasin pyörtyäkin aamulla.

Nyt herkkukahvia ja uusi päivä, uudet kujeet.

P.S. Eilen vauva työnteli pientä takamustaan mahan läpi niin touhukkaana että nauratti. Selvästi ei tahtonut hyvä asento löytyä. Voi pieni, synnypä jo, sinulla on jo aivan liian ahdasta siellä. Ja se pyllyn sheikkaaminen tuntuu vähän epämiellyttävältä! :-D

Raivohärkä

Iltaa kohden vitutus nousee. Ei tänään vielä, mutta eiköhän ole edessä... Varmaan jotain hormonijuttuja, eilenkin tosiaan venäytin jotenkin tämän nivuseni kun pingoin niin raivohärkänä lenkillä. En edes muista mikä milloinkin on ärsyttänyt; eilen kai se, kun skype ei toiminut ja kissat tulivat kyöhnäämään. 

Oikeasti se viha jota noita kissojakin kohtaan välillä tunnen on ihan sairasta. En kestä niiden naukumista, kuljeskelua, makaamista, mitään niissä. En kestä että ne tulevat puskemaan jalkaa tai hyppäävät viereen enkä kestä naukumista yhden yhtä sekuntia.

Olen aina tuntenut ylimielistä paheksuntaa sellaisia impulsiivia, vahvamielipiteisiä ihmisiä kohtaan. Jotka täräyttävät perkeleen kun siltä tuntuu ja joista ei varmasti jää epäselväksi, millä mielellä miss draama nyt kulloinkin on. Nyt kun olen itse niin huonohermoinen mietin, että ehkeivät nuo draaman hakuisiksi huomionkerjääjiksi luokittelemani impulsiivisemmat kanssasiskotkaan eivät vain pysty hillitsemään itseään. Eihän huono ja räiskyvä käytös silloinkaan kovin hyväksyttävää ole, mutta ainakin ymmärrettävää.

Eilen illalla kävimme roskaruoan päälle kaupan pihassa parkkeeramista harjoittelemassa. Meillä on kamalan ahtaat parkkipaikat täällä, tai sitten naapureilla vain on niin isot autot, ja koettiin molemmat treenin tulevan tarpeen. Mielestäni kummallakin myös tatsi parani siinä tyhjiin ruutuihin sihdatessa. 

Tänään käytiin Lidlissä jättiostoksilla ennen Villen iltavuoroa ja äsken kokkailin lohta, perunamuusia, keitettyjä porkkanoita ja sipulinlaiho-turkkilainen jogurtti -soosia. Pieni keskiluokkainen elämäni, ich liebe dich.

Maija Maitoparta tarinoi

Toiseksi viimeinen lomapäivä. Jostain syystä ahdistaa ja harmittaa loman loppuminen ihan kauheasti - vaikka töitä on vain kolme päivää! Ja vaikka itsepähän teen listat ja tämän järjestelyn esimiehelleni ehdotin. Silti. Yölläkin heräsin stressaamaan. 

Olen lähdössä kohta ystäväni ja hänen pienen tyttönsä kanssa Korkeasaareen. Kertoo ehkä jotain luonteestani, etten ole juonut kahvia pariin viikkoon ja nyt, lähdön ollessa käsillä, tuli hirveä kahvinhimo ja suunnittelin jo maidon vaahdottamista kattilassa. Että nyt se sitten pitää opetella kaikista maailman hetkistä. 

Vauva on kova ja kulmikas, kaikella todennäköisyydellä se syntyy ensi kuussa. Hurjaa! Viime yönä stressin laannuttua kaivauduin kiinni Villeen ja aamulla yöpaita oli maidosta märkä; se kuriton vasentissi taas.

Taidan sittenkin yrittää sitä maidon vaahdottomista. Koska hei, kuinka vaikeaa se nyt voi olla? ... Kuuluisat viimeiset sanat ennen palokunnan saapumista.