Huolia (ja samalla: arki rullaa vahvana)

Pitkästä aikaa blogin ääreen! Pää pursuaa juttuja; katsotaan mihin Naken päiväuniaika riittää. Sehän voi olla kaikkea huudon täyteisestä puolituntisesta syvän levon parituntiseen.

Pitkän, kepeäntasaisen elämänjakson jälkeen on nyt vähän huolia ja murheita parillakin osa-alueella. Ensinnäkin työt. Minullahan piti olla pitkälle kevääseen nelipäiväistä työviikkoa viime vuodelta säästyneiden lomapäivieni ansiosta. Asia oli minulle jopa niin tärkeä, että vaikka olemme aina saaneet esimieheni kanssa asiat sovittua todella hyvin molemminpuolisesti joustaen, mietin silti pitäisikö täästä tehdä vielä kirjallinen sopimus. Noh, olisi pitänyt, koska nyt minulla on seuraavat listat aivan normaalilla tuntimäärällä. Naken nelipäiväinen hoitoviikko järjestyy yhä, mutta päivät ovat pidempiä (aiempien kahden-neljän tunnin päivien sijaan/ rinnalle ihan täysiä kahdeksan, yhdeksän tunnin hoitopäiviä) ja perheemme yhteistä aikaa on vähemmän. Otin esimieheni kanssa asian puheeksi, ja vaikka hän oli ymmärtävä ja kuunteleva niin poikkeuksellisesti emme silti aivan tainneet löytää yhteistä säveltä. Ja sitten minä hengähdin mielessäni hyyyyviiin syyyvään ja totesin, että kyllähän tämä kevät näinkin menee. Äitiyslomaan on enää kaksi kuukautta ja ei noita  tiukkoja viikkoja ole kuin neljä, joista yksi jo tehty. Harmittaa silti ja on vähn petetty olo, vaikka kyseessä onkin väärinkäsitys.

Työjuttuja suurempi murhe koskee Nakkea ja hänen terveyttään. Reilu kuukausi sittenhän hänellä todettiin anemia, johon hoidoksi aloitettiin rautalääkitys ja maitotuottteiden vähentäminen. Näillä mentiin ja eilen lääkärin soittaessa parin päivän takaisten kontrollilabrojen tiimoilta suhtauduin koko puheluun läpihuutojuttuna. Vaan sellainenpa se ei ollutkaan: hemoglobiiniarvo oli entisestäänkin vain laskenut. Lääkäri selitti rauhallisesti jatkotutkimuksista ja kertoi, että tällaisissa tilateissa yleisin syy anemialle on keliakia. Puhelun jälkeen sitten hyökkäsin googleen ja huh, ei olisi kannattanut. Voin kertoa että tuntuu gluteenittomuus aika pieneltä kaiken muun sellaisen rinnalla, josta anemia voi olla oireena, esimerkiksi leukemia. 

Tämän lisäksi Nakke sai puolitoista-vuotisneuvolan yhteydessä neuvolalääkäriltä lähetteen Lastenklinikan lastenlääkärille pään pienen kasvun vuoksi. Nakella on syntymästään asti ollut suhteessa ikätovereihinsa (eli niihin kuuluisiin neuvolan käyriin) pieni pää, jota on kerran aiemminkin katsastettu lastenlääkärin toimesta. Aina aiemmin on tultu tulokseen etttä kun pää kuitenkin kasvaa tasaisesti omalla käyrällään ja on symmetrisen pyöreän muotoinen, ei syytää huoleen ole. Nakke on koko kropaltaan pienikokoinen ja sirorakenteinen ja useampikin asiantuntija on todennut, että pää sopii muuhun habitukseen. Tämänkertainen neuvolalääkärikäynti oli kuitenkin erilainen. Lääkäri katsoi Nakkea läpitunkevan tarkkaan ja kysyi ensimmäisenä, onko hän samannäköinen tai -kokoinen kuin minä tai Ville pienenä. Mulle tuli ihan sellainen kylmä puristus rintaan, että epäileekö hän Naken olevan joku vaihdokas... Sanavarastosta hän kyseli myös tarkkaan sekä siitä, onko Nakke aina niin rauhallinen (olimme olleet ennen lääkärikäyntiä uimassa ja päiväuniaika sattui juuri lääkäriajaksi, ja Nakke-pieni istui sylissäni rauhallisena kuin tatti, nukahtamispisteessä). Nyt sitten edessä lastenlääkärin tarkastus ja röntgen. Olen kyllä helpottunut etttä pää vihdoin kuvataan ainaisten spekulointien sijaan, mutta samalla se saa tällaisen äiti-ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan...

Ja samalla: Nakke on ihana, täydellinen puolitoista-vuotias. Hän rakastaa kävelemistä, halailua, kissoja, yhdessä piirrettyjen katsomista, ruokailuleikkejä, kirjojen katsomista, kaupassa käyntiä, isin kanssa riehumista, pukemisleikkejä, sitä kun äiti piirtää selkään. Hän pussaa ja puhua pupattaa omaa kieltään taukoamatta. Hän inhoaa vaipanvaihtoa ja ulkovaatteiden pukemista ja ajoittain myös ruokailuja. En voisi rakastaa häntä enempää tai vähempää vaikka hän olisi tai tekisi mitä, mutta voi hyvä luoja - anna hänellä olla kaikki hyvin, anna hänen olla terve.

Muuten arki suorastaan vyöryy eteenpäin talloen jalkoihinsa päivä päivältä tekemättömiä töitä, antamattomia halauksia, puheluita jotka jäivät soittamatta ja ystäviä jotka jäivät näkemättä. Olen jatkanut töihin pyöräilyä aina kun ei ole ollut Naken hoitoonnvientivuki, ja vaikka eilisestä asti onkin supistellut napakasti ja jatkuvasti rankan viikon ja kuudenkymmenen kilometrin pyöräilyn takia, tuntuu samalla mahtavalta että kaikkeen tähän kiireeseen kuuluu myös liikuntaa. Nukun todella hyvin - tai nukkuisin, jos Nakke ei olisi taas kipeänä ja valvottaisi öisin itkuillaan. Aamuisin kello soi viideltä - tai vapaa-aamuina Nakke-kello kuudelta - ja iltaisin täällä ei kello 22 valvo enää kukaan.

Raahasin eilen Lidlistä kaksi kassillista ruokaa ja laskeskelin mielessäni, paljonko meillä menee viikossa ruokakauppaan. Kyllä harvoin alle 90 euron päästään ja sitten on taas niitä viikkoja, kun menee yli satanen. Mietiskelin laiskasti voisiko jostain säästää, mutta tulin siihen tulokseen että leikkokukistani ja herkuistani en luovu, vaikka niihin useampi kymppi kuukaudessa meneekin. Kyllä pitää työssäkäyvällä ihmisellä  jotain luksusvastinetta rahoilleen olla. Tuossa yksi harvoista periaatteistani, heh.