Viikonloppu

Nuhainen fiilis. Ajattelin kuitenkin salille mennä, jahka se aukeaa. Kipeänähän ei saa treenata, tiedän, mutta tällainen kevätnuhahan voi kestää vaikka kuukauden eli ei kai siitä vahinkoa ole, jos vähän käy huhkimassa. Tai ainakaan en millään jaksa kuukautta vain kotona nuohota! Olisin käynyt jo eilen, vaikkei olisi yhtään huvittanut. Vitkutin ja vitkutin lähtöä ja keksin kaikki mahdolliset itseni tsemppaus- ja ruoskintajutut, ja sitten, voi iloa, sali meneekin lauantaisin jo kuudelta kiinni. En varsinaisesti itkenyt pettymyksestä. Mutta tänään sitten uudella yrityksellä ja ehkä vähän suuremmalla innolla.

Leivoin eilen karjalanpiirakoita, nam! Söin noin sata.

Perjantaina käytiin perheen kanssa Seurasaaressa paistamassa makkaraa. Ihana retki! Ihana, ihana, oma pikku perhe! Ensin meinasi olla kaikkia vastoinkäymisiä, ei saatu taiteltua rattaita kasaan vaan piti ottaa reppu, alkoi sataa, tuuli oli kylmä, nuotiopaikalle matkaa. Sinnikkäästi vaan pidettiin fiilistä yllä ja niin päästiin nuotiopaikalle, sade lakkasi, Ville sai heti tulen syttymään ja eväät maistuivat makoisille. Minä imetin siellä keskellä luontoa ja tunsin olevani yhtä luonnon kanssa, osa esiäitien ketjua, ja sitten Nakke nukahti syliini tulen loimun lämmittäessä suloisesti selkää.

Viikonloppu maalla

Perjantaina lähdimme Villen aamuvuoron jälkeen ajelemaan kotikonnuille. Ville ajoi koko matkan, kolme ja puoli sataa kilometriä, ja vauva nukkui melkein koko matkan. Minä istuin jalat mutkalla takapenkillä ja luin siihen kun valoa riitti, ja katsoin sitten ikkunasta ja annoin maiseman ja ajatusten valua ohi. Kuu oli kirkas ja lämpimän oranssi ja maisema niin upea etten saanut siitä kyllikseni, ja Ville kommentoi kommentointiani kuivakkaan tapaansa että "Onhan se upee maisema, kyl-lä, mutta sulla on kyllä nyt jotain hormonijuttuja. Tuo hehkutus menee jo ihan yli." :-D

Perillä: Saunoimme, juhlimme enoni viiskymppisiä, olimme hurjan ylpeitä hienosta tyttärestämme, söimme hyvin, olimme 20 pakkasasteen takia koko ajan sisällä. Minä ihastelin ihanaa kummipoikaani ja olisin kontannut hänen kehotuksestaan vaikka kuuhun, mutta riitti että mattoa ympäri. Hän halusi minut minut minut leikkikaverikseen ja olen sanonut ennenkin mutta tämä meidän hyvä kummi-kummilapsi-suhteemme on kyllä minulle niin suuri ilo että sydäntä lämmittää. Ihana lapsi, on etuoikeus saada olla osana hänen elämäänsä, hänen aikuinen kaverinsa.

Sunnuntaina tapasin helmikuussa naimisiin menevää ystävääni, jonka kaaso olen. Toinenkin kaaso oli paikalla, samoin sulhanen, juhlapaikan vuokraajat, bestmanit, morsiamen äiti ja hänen miehensä. Käytiin läpi käytännön asioita ja minun kaason tehtäviin kohdistuva jännitykseni muuttui epämääräisestä sellaiseksi mukavaksi odotuksen kihelmöinniksi, ja sitten käytiin myös muuten kuulumiset läpi. Ja halattiin lämpimästi, ihmeteltiin miten seuraavan kerran nähdään vasta häiden aattona!

Olen väsynyt ja onnellinen; väsynyt vaikka Ville ajoi taas koko matkan, onnellinen vaikkei mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Laitoin Naken unille jo seitsemältä että pääsen syömään pizzaa jota Ville kävi ostarilta hakemassa, ja nyt kippasin keksipurkinkin mahaan, ja huomenna palaan vähän fiksumpiin ruokajuttuihin, kyllä kyllä, palaan arkeen jota taas jaksaa kun on niin kiva viikonloppu takana.

Lomaviikon kuulumisia

Kirjastossa ja kaupassa käyty. Pizza tuoksuu uunissa, laitoin siihen pekonia, kinkkua, tonnikalaa, ananasta, herkkusieniä, sipulia, valtavasti juustoa, eli on härpäkettä jos jonkinmoista. Vieressä on lasi viiniä ja voin kiteyttää tämän hetkiset tunnelmat, että kyllä kelpaa. Loma.

Kirjastossa ei ollut Millenium-trilogian kolmatta kirjaa, mutta ensimmäisen sain. Luen ihan pöhkössä järjestyksessä; kakkosessa jonka luin kerrattiin jonkin verran ykkösen käänteitä. Vaan eipä ole niin piinallisen jännittävää... Mulla on nyt joku dekkaribuumi, lainasin kassillisen ruotsalaista jännitystä.

Viime viikosta pari sanaa. Maanantaista torstaihin olin mökillä "keskellä ei mitään" (kuten ystäväni paikkaa kuvasi) ystäväni ja suloisen kummipoikani kanssa.Miten kuvaisin noita päiviä, joissa aika pysähtyi, päivät sekottuivat toisiinsa ja aika oli väljää ja soljuvaa... Nautin ruoan valmistamisesta kodassa avotulella, puiden kantamisesta, noesta, tulen teosta, tuoreiden kasvisten pilkkomisesta, kaikesta siitä. Haimme katiskat ja saimme neljä piskuista särkeä. Elämäni ensimmäistä kertaa tapoin kalan, leikkasin pään, avasin vatsan, poistin suolet ja ilmarakon. Makuhan niissä ei ollut kummoinen eikä missään nimessä vaivan väärti, mutta kokemus oli hieno. Saunoimme joka ilta ja kummipoikani oli oppinut sanomaan nimeni, se oli musiikkia korvilleni, se pieni heleä ääni toistelemassa nimeäni. Hiveli mukavasti egoa, no eh he. Rakastun joka tapaamisella kummipoikaani pikkuisen enemmän ja joka tapaamisella hän on kasvanut, oppinut uutta, ottanut uusia ja uusia askeleita.

Ystäväni kanssa olemme tunteneet niin pitkään (16 vuotta?), että vaikka elämämme ovat menneet eri suuntiin kulkevat ajatuksemme yhteneviä latuja. Huumorimme on tuttua ja syntyy hetkistä. Ja karkkipussista tartuimme samaan karkkiin.

Torstaista sunnuntaihin, eiliseen, olin vanhemmillani. Kävin mummon luona ja sitten vain vietin erinäisiä sekopäisiä, hersyvän hauskoja tunteja siskoni kanssa. Huumorimme on outoa ja niin, niin hauskaa, nauroin niin että poskiin sattui, ja vedet roiskuivat pitkin mattoa kun repesin kesken juomisen. Söimme hyvin, saunoimme taas. Kävin metsäteillä juoksemassa ja vastaan ei tullut yhtään ihmistä, ihanaa. Katsoimme elokuvan Paris at midnight ja toljotimme yöllä tähtitaivasta, ja pelasimme satamiljoonaa peliä Yatzya. Nukuin hyvin ja olin niin täydellisen rentoutunut että puhua hölötin mitä sylki suuhun toi, ei ollut mitään kontrollia jutuissa eikä koko habituksessa.

Tänään siivosin, pyykkäsin, vaihdoin lakanat, silitin, kävin salilla. Ja nyt tuoksuu siltä että ei kun pizzan kimppuun joten tässäpä höpinät tällä kertaa.

Erään kivun tarina

Aamulla herätessäni tunsin oloni jotenkin oudoksi. Kuulostelin ja tunnustelin ja tein omalääkärin ominaisuudessani diagnoosin:

- Väsymys. Tolkuton väsymys. Joka aamuista, mutta eritoten nyt, kun olin nukkunut vain kuutisen tuntia (eli puolet siitä mitä yleensä, kröhm).

- Jumi. Normisettiä aina salillä käynnin jälkeen, välillä muutenkin. Kroppani on kireä ja jumissa, reisilihakset tuntuvat kiveltä. Pitäisi venytellä, niin.

Diagnoosin tehtyäni moikkasin Villeä, joka tuli yövuorosta, ja suuntasin lenkille. Hölkkäsin 20 minuuttia, kävelin kymmenen. Näin ketun, jota jahtasi äkäinen varis. Kettu juoksi puskaan piiloon ja varis hyökkäsi täysin ulkopuolisen räkättirastaan päälle. Jollain on vähän huono aamu, ajattelin ja repesin. Näin myös tien täydeltä valkoposkihanhia ja niiden pörröisiä harmaita poikasia. Hanhet makasivat keskellä tietä ja niiden kaulat kääntyilivät 360 astetta. Pelotti hirveästi mennä niiden ohi.

Kotona huomasin, että selkä tuntuu oudolta. Kovin jäykältä. En ehtinyt jäädä vatvomaan sitä, kun piti käydä suihkussa, soittaa lääkärinaikaa (kävin näyttämässä yhtä luomea), soittaa töihin, soittaa pomolle, lörpötellä pomon kanssa, laittautua, keittää kahvit, syödä aamupalaa, komentaa kissoja.

Selkä oli jo kovin kipeä. Istuin ratikassa matkalla tapaamaan siskoani, yläselkäni oli outo ja vieras, terävät henkäykset sattuivat, kääntyminen sattui, kipu veti lapoja yhteen. Menin kännykkäkauppaan hankkimaan uutta sim-korttia, haukoin henkeäni pinnallisesti niin kuin säälittävä kala kuivalla maalla ja nojasin pöytään kuin olisin alkanut synnyttää siinä ja nyt, mutta sain kuitenkin hoidettua asiani. Kännykkäkaupan myyjät ovat niin suloisia nörttejä. Myyjä selitti minulle silmät tuikkien, miten en nyt joudu olemaan päivääkään ilman nettiä ja miten voin uudella puhelimellani olla rajattomasti netissä ja miten sitä ja tätä. Niin suloinen, ja niin tolkuttoman nörtti. En ole ikinä ennen päässyt puhelimella nettiin.

Vietimme hyvän kolmetuntisen siskoni kanssa. Kipu hyökyi ja oli silti aisoissa - pystyin kävelemään, puhumaan, nauramaan, olemaan niin kuin aina, vaikka koko kroppa tuntui vieraalta. Kävin lääkärillä ja myöhästyin tunnin töistä, en sanonut selästäni mitään ja lääkäri sanoi, että luomen kanssa ei ole mitään hätää. Töissä valitin, mutta tein sen niin kuin vitsillä, niin että työkaverit yllättyivät kun löysivät minut sohvan takaa makaamasta pyyherullan päältä. Kotona jatkoin pyyherullan kanssa kellimistä, tunsin miten rintaranka aukeaa, tunsin miten hengitykseni syvenee. Jatkoin makaamista piikkimaton kanssa ja voi kuulkaa - se auttoi. En pysty vieläkkän haukottelemaan enkä kääntymään nopeasti, mutta kun vielä pari tuntia sitten hengittäminenkin sattui ja lavat törröttivät kuin mitkäkin viksahtaneet siivet, kun kävelin hitaasti ja päässä hurisi kun yritin olla niin kuin normaalisti, on tämä... Tämä tulee menemään ohi. 

Kun elämä on yleensä kivutonta, tulee vähän ylimieliseksi toisten kivulle. Ihan vahingossa. Sitä ottaa osaa toisten vaivoihin, kyselee, sanoo selkävaivat on kyllä kurjia tai onpa ikävä vaiva, miten sä jaksat. Sitä vetää empaattisen ilmeen ja silti jossain sisimmässään miettii, onko tuo nyt niin iso vaiva. Tuossahan tuo on, elää ja puhuu ja hengittää, nyt se nauraa - onkohan se oikeasti kipeä. Hyi minua. Tämä oli todella tervetullut muistutus, tämä kipu, vaikka toivonkin että aamulla olen taas terve. Tietenkin.

Kun vihreänaamainen tyttö pyytää kielometsään

Sain synttärilahjaksi sykemittarin, josta olen kamalan innoissani. Koko ajan tekisi mieli olla lenkillä. Ja lenkillä ollessani tapitan vain sykkeitä. Eilen kävin rakkaan siskoni kanssa hölköttelemässä keskuspuistossa. Näimme kieloja ja halusin niitä.

Sisko: No poimi siitä kimppu ja kato tuurilla jos ne säilyy kotiin asti.

Minä: Ei kun, en mä... Mä tulen huomenna poiminaan märän tupon kanssa.

Sisko (sarkastisesti) : Kiva että sulla on tuota aikaa.

Kotiin tultuani iskin punaisen sävytehoitoaineen päähän, näytin Muumien Tiuhtilta tai Viuhtilta. 

Kuva

Laitoin naamaani savinaamion. Hississä saunaan mennessä kysyin Villeltä,

- Tuletko mun kanssa huomenna poimimaan kieloja?

- No eihän siihen voi sanoa ei, jos vihreänaamainen tyttö pyytää kielometsään, Ville sanoi, ja sillä oli hellä hymy. Niin että rakastuin taas ihan pikkuisen enemmän.

On ollut ihana loma ja onnittelen itseäni siitä, että olen osannut ottaa kaiken irti. En ole tehnyt juuri mitään, ja silti asioita on tapahtunut, se on hyvä muistutus kaltaiselleni minä hoidan - tyypille. Olen elänyt hetkessä niin että eilenkin meinasi nilkka nyrjähtää, kun jäin tapittamaan voikukan haituvapalloja. Olen iloinnut ihan pelkästä olemassaolosta niin että Villekin sanoi tänään, sinä se jaksat innostua noista samoista asioista joka päivä uudestaan. Minä se. 

Kotona tuoksuu kielo, lempikukkani, ja minä pääsen puhtaisiin lakanoihin Kathryn Stockettin Piikojen kanssa. En tiedä miksi elämä on niin hyvä minulle, voin vain ihmetellä, kiittää.

Pienet kesäfiilistelyt

Ollaan eläimiä!

Yövuoro taas melkein ohi. Mennyt todella nopeasti leipoessa (tein maailman rumimman täytekakun), ruokaa laittaessa, siivoillessa ja telkkaria katsoessa: ensin yksi jakso Ally McBealia ja sitten Napapiirin sankarit - elokuva. Aina se jaksaa naurattaa, vaikka oli varmaan neljäs katselukerta. Olen näiden yövuorojen aikana katsonut viisi leffaa: tuon äsken mainitun ja sitten sellaiset kuin Toscanan auringon alla (****), PS. I love you (****), Step Up (***) ja Kirjeitä Julialle (**).

Ennen töihin lähtöäni katsottiin Villen kanssa luontodokkari paviaaneista. Voi että ne pikkuapinat on söpöjä! Ja niin inhimillisiä, siis ollakseen eläimiä, se miten äidit hoivaavat vauvojaan ja aikuiset pitävät huolta toisistaan, on helppo nähdä että kyllä vain, tuolla ne meidän esi-isät viipottaa. Tuossa dokumentissa kuvattiin sellaista laumaa jolla oli kauhea johtaja, oikea macho kusipää alfauros. Se halusi tappaa yhden naisen, siis äiti-apinan, siis -paviaanin, kaksosvauvat, että saisi naisen kiimaan ja pääsisi lempimään tätä. Toisen kaksosen se onnistuikin tappamaan. Voi vitun mulkku tuo alfauros, Ville kommentoi, eikä minulla ollut lisättävää. Ville myös sanoi, että jos jakson päätteeksi olisi häätöäänestys, niin 98% prosenttia äänistä menisi alfaurokselle... Se lohdutti minua vähän surressani kuollutta vauvaa ja tämän äitiä, joka kantoi kuolluttua lastaan neljä päivää toivoen, että se vielä virkoaa henkiin.

Ja silti, kaikesta raakuudestaan huolimatta: luonto on kaunis, täydellinen. Täydellinen kiertokulku, täydellinen toimiva systeemi johon ei ihmisjärki pysty. Välillä tuntuu, että me vain tuhoamme, riistämme ja raiskaamme. Ja silti luonto voittaa aina lopulta, se on paras se on vahvin se on, niin, täydellinen.

Tämä oli muuten ensimmäinen luontoaiheinen postaukseni näistä yli 160:sta. Näin lähellä luontoa ja sen täydellisyyttä minäkin olen.