Arkea ja juhlaa

Luen Felicia Feldtin Näkymätöntä tytärtä, joka on eräänlainen paljastuskirja "kasvatusguru" Anna Wahlgrenista. En ole oikein varma mitä kirjasta ajattelisin, joten palaan asiaan sitten kun olen.

Lainasin kirjan Suomenlinnan kirjastosta, jossa pyörähdettiin eilen ystäväni kanssa. Näemme harvoin ja nytkin vierailumme oli melko lyhyt, eli siitä halusi ottaa kaiken irti. Suomenlinna oli hyvä kohde, puolipilvisenä päivänä siellä ei ollut merkkiäkään hellepäivien ihmisryysiksestä, ja kun ei tarvinnut pelätä heittävänsä hukkaan kaunista kesäpäivää tuli käytyä museossakin. Valittiin Lelumuseo, jota voin kyllä suositella! Museopäivän kunniaksi sinne pääsi lastenlipun hinnalla ja vanhat lelut olivat niin kertakaikkisen viehättäviä, että niiden parissa sai kyllä aikuinenkin aikansa kulumaan. Jälkeenpäin herkuteltiin leivoskahveilla museon idyllisessä kahvilassa. Henkilökunta oli superystävällistä ja "tahmatassun suklaakakku", mmm, do I nee to say more.

Edellisenä iltana istuttiin parvekkeella lempeässä kevätillassa puolille öin ja minä ajattelin, tämä on ihanaa. Ympärillämme ilta suli yöksi hitaasti ja huomaamatta, rakkaan ystävän ääni ja ikävä joka siinä jutellessamme väistyi, jaloissa kiehnäävä kissa. Pieni tyttäreni mahassa, se miten kehrään itsestäni elämää niin että se on kyllä jo ihme, kaikki se, syvä hetkessä oleminen ja onnellisuus.

Eilen illalla vuokrattiin vielä Villen kanssa sellainen elokuva kuin Matkalla, joka perustuu samannimiseen kirjaan. Oli turhan hidastempoinen ja "juoneton" makuuni, ja jos minun pitäisi kuvailla leffaa viidellä sanalla ne olisivat: ajelehtiminen, nuoruus, vastuuttomuus, taide, hetkellisyys. Ei sinänsä pöllömpi elokuva, kerta katsoin loppuun enkä nukahtanut, mutta olen nähnyt parempiakin.

Stressaan vähän muuttoa. Sitä kaikkea mikä on edessä, pakkaaminen, purkaminen, siivoaminen. Eikä vielä voi tehä muuta kuin odottaa. Saamme taivaalle kiitos ystävämme siivousavuksi, ja sitten yritän saada ainakin osan ikkunoista pestyä jo ennen muuttoa. Uunin hinkkaus, rasvatahrat keittiössä, pinttyneet saumat kylppärissä, kaikki pöly ja nuhju, hyi yrjö sentään.

Leivon ohraleipää, se tuoksuu valmiilta, rosmariinilta. Ohje on taas se ohrahiutalepakkauksen kyljestä, maailman helpoin. Ei kun syömään.

Loman kynnyksellä

Kuusi vapaapäivää takana ja täällä taas, valvomassa toisten unta. Vähän piristyin kun löysin töihin tullessani seinältä uudet listat ja tässä olisi kuulkaas enää viisi yövuoroa (tämä mukaanlukien), yksi ilta ja yksi vapaa välissä ja sitten ihana, ihana, IHANA loma! Ainakin kolme ja puoli viikkoa, aah.

Näihin kuuteen vapaaseeni sisältyy mm. rakkaan siskoni Helsingin vierailu. Paljon naurua, meidän kolmen siskon typeriä ja niin hauskoja juttuja, se parhaus kun joku sanoo jotain ja nauramme kaikki vääränä. Minussa on sellainen perustavanlaatuinen huonous/ ulkopuolisuuden tunne, että vaikka olisi miten ihana hetki, saatan ajatella miltä se näyttää ulospäin, miten kirjoitan siitä blogiin tai päiväkirjaan tai miten voisin kuvailla sitä eteenpäin. Se on typerää niiden itse hetkien kannalta, mutta muistanpa nyt meidät kolme siskoni asunnossa, kaksi makaamassa sängyllä, yksi mallailemassa vaatteita kuin mannekiini, ne omituiset jutut ja yhteinen nauru.

Eivät ne jutut varmaan kerrottunu kuulosta hauskoilta, mutta kerronpa nyt yhden. Oltiin nuorimman siskoni kanssa ravintolassa ja siellä ei edes ollut pöytiin ohjausta, mutta joku eläkeläispariskunta oli kuitenkin valtuuttanut tarjoilijan ohjaamaan heidät. He kulkivat peräkanaa ohitsemme, tulivat kohta takaisin, kunnes rouva jäykistyi kohdallamme ja sanoi ääni väpättäen "E-e-e-e-ei, ei, e-ehkä sittenkin tuonne", ja niin he jatkoivat takaisin sinne mistä tulivatkin. Kuiskasin siskolleni, "hei ei sua sentään teurastettavaks olla viemässä, ihan rauhassa", ja nytkin hytkyn kun  muistelen tuota.

Kävimme Kruunuhaassa 1800-luvun tyyliin sisustetussa porvariskodissa, museossa, jossa vielä 70-luvulla asuttiin. Saimme yksityisen kierroksen. Kävimme leivoksilla Kallion Roskapankin vieressä ihanassa pikkukahvilassa, sitruunamarenkitorttuni suli suuhun ja juhlisti hienosti nimipäivääni. Katsoimme sata jaksoa Klikkaa mua! ja kiipesimme kaikki ne rappuset Tuomiokirkkoon. Kävimme Tuomiokirkon vastapäätä Kansalliskirjastossa ja minä ihastuin siihen, niin kaunis rakennus ja hyllymetreittäin upeita vanhoja kirjoja, se oli kuin menneestä ajasta tai elokuvista. Tiesittekö, että 1500-luvulla kirjailijoiden piti hallita paitsi luku- ja kirjoitustaito myös koko kirjantekoprosessi alusta loppuun? Kirjat olivat monien tahojen yhteistyötä, käsityöläisten, niiden jotka kynivät nahan eläimestä, niin, ja tietenkin kirjailijoiden. Tuolta ajalta onkin kaikista esineistä eniten säilynyt kirjoja eli kyllä kannatti tehdä vimpan päälle.

Söimme hyvin, ja välillä vain paljon - Mäkkärissä, irtokarkkeja, sipsejä, limua... Torstaina menimme nuorimman siskoni kanssa päivänäytökseen katsomaan Rouva Presidentin, joka siis kertoo Tarja Halosesta. Oli hyvä ja mielenkiintoinen dokumentti ja sai siinä nauraakin. Pelasimme biljardia Chaplinissa ja hävisin järjestään. Illalla söimme hyvin Juttutuvassa, jossa en muuten ole ennen käynyt, ja juhlimme siskoni yliopistoon pääsyä. Olen maailman ylpein isosisko.

Lauantain pyhitin levolle, kävin vain kaupassa ja makasin muuten pyjamassa sohvalla peittojen alla Täydellisiä naisia katsellen. Sunnuntaina Villellä loppuivat yövuorot ja siivosimme yhteistuumin kodin, ja suuntasimme sitten Korjaamon terassille. Sielläkään en ole ennen tätä kesää käynyt, se on ihmeellinen vihreä keidas keskellä kivistä Töölöä. Otimme yhdet ja toiset ja jatkoimme Viiteen Penniin syömään, ja siitä vyöryimme kotimme lähelle High Level - baariin hukkumaan pehmeisiin sohviin. Pelasimme Trivial Pursuitia ja hävisin taas järjestäään, ja sitten saimme yhden ystävämme siihen seuraksi. Istuimme yhdeksän hujakoille ja palasimme kaupan kautta siistiin kotiin, Ville osti minulle kranssillisen pullaa, seuraavaan aamuun mennessä olin tainnut syödä sen...

Maanantaina kävimme taas Chaplinissa, on niin kivaa hävitä että pitää saada kokea se aina uudestaan... Poistullessamme Ville osti kissoille kiipeilypuun ja eteisessä Winston pyörähti ylimielisenä, vähän huiskautti häntää ja Ville sanoi maukuvalla kissanäänellä, Vittuako työ tuollasen ostitte, ja minä, minä en muuten tuohon mene, se on nyt tällä sinetöity... Eikä muuten ole mennyt, paitsi vähän kynsiä teroittamaan. Söimme hyvin, salaattia härpäkkeillä eli Cashew-pähkinöillä, aurajuustolla, kanalla, halloumilla, patongilla... Ilta meni taas Täykkäreiden parissa, olen toiminut tyylilleni ominaisesti urakkahengessä ja nyt on ensimmäinen ja toinen boksi katsottu, uudet jaksot odottavat.

Ystäväni eroavat tai miettivät eroa, se saa minut surulliseksi ja tarraamaan Villeen, vaikka tiedänkin että myös hyviä ja tilanteen vaatimia eroja on. Tukkani kaipaa kipeästi kampaajaa mutta rahat ovat nyt sen verran finaalissa että pitää odottaa palkkapäivään, tiistai tule jo. Taidankin samantien nettivarata ajan keskiviikolle, se on hyvä tapa juhlistaa loman alkua.

Tämän viikon asioita

Lakkasin kynteni pastelliväreillä, jokaisen kynnen erilaiseksi. Ne ovat söpöt ja näyttävät kivalta rusketusta vasten, vaikka ovatkin jo tietysti lohkeilleet tässä työn touhussa. Välillä haluaisin ihan kamalasti työn, jossa kynnet pysyisivät siisteinä... Toistaiseksi se on kuitenkin ainut syy, miksi vaihtaisin työpaikkaa.

Ystäväni pyysi minua pikkuruisen tyttärensä kummiksi. En tiedä onnistuuko se, kun en kuulu kirkkoon, mutta joka tapauksessa haluan olla osana sen pienen kaunottaren elämää. Ja mietin, voiko olla kauniimpaa kohteliaisuutta kuin se, että ystävä jonka on tuntenut jo yli 20 vuotta, haluaa minut esikoisensa kummiksi. Mietin myös kummiutta ja sitä, kuinka hieno käytänne se on. Siinä ikään kuin solmitaan elämänikuinen suhde pienen ihmisen ja turvallisen aikuisen välille, toivottavasti ikuisiksi ajoiksi. Tai niin ikuisiksi kuin tämä elämä nyt on.

Keskiviikkona olimme Villen kanssa Suomenlinnassa. Se oli täydellinen kesäpäivä, kuten moneen kertaan muistin sanoa. Söimme eväitä, makasimme auringossa, ostimme jäätelöt, kävimme oluilla, kuuntelimme aaltoja ja lokkien kirkunaa, ihailimme maisemia, seikkailimme kujilla, otimme valokuvia, annoimme auringon paahtaa ja nautimme toistemme seurasta. Kotimatkalla kävimme vielä Pikku Huopalahdessa eräässä söpössä ravintolassa syömässä. Annokseni maksoi yhdeksän euroa ja oli niin iso etten jaksanut syödä kaikkea. Kotona uni tuli heti ja jatkui sikeänä aamuun, mikä oli hyvää vaihtelua viime aikojen huonosti nukutuille hikisille öille ja liian todentuntuisille unille.

Valvon yövuorossa nyt. Äsken paistoin itselleni kaksi isoa lettua, aiemmin tein lasagnen alusta asti itse. Juustokastikekin onnistui palamatta ja lopputuloksesta taisi tulla herkullista - en voi maistaa, kun maha on niin täynnä lettua.

Olen hurahtanut hölkkään ja odotan aamua, kun pääsen jolkottamaan kotiin. Illalla ennen töihin tuloakin kävin, ja sitä edellisenä päivänä. Mitä enemmän liikun sitä rakkaammaksi kehoni minulle tulee, sitä enemmän olen huomaamatta niitä kohtia joista en pidä ja sitä enemmän ihailen sitä voimaa, nopeutta ja ketteryyttä, joka siinä on.

Olen tässä yön aikana katsonut parin vuoden takaista Tukka auki - sarjaa. Se saa rakastumaan kesäiseen Helsinkiin ja on yhä suosikkini kotimaisista sarjoista. Klikkaa mua on melkein yhtä hyvä, mutta kun kuitenkin samaistun enemmän ujoon Annaan kun menevään Ellaan ei Klikkaa mua voi koskaan kivuta ykköspallille.

Perjantaina katsoin vanhoja salkkareita ja join viiniä, ja Salkkareiden loputtua etsin netistä, mitä vanhoille Salkkaritähdille nyt kuuluu. Elämäni on sitten kamalan hohdokasta ja perjantai-illat aivan pitelemättömiä...

Torstaina tapasimme sisareni kanssa Ateneumin edessä kymmeneltä ja jonotimme muiden taiteen rakastajien hännillä  Helene Schjerfbeckin näyttelyyn. Sieltä suuntasimme kaupoille ja sieltä Mäkkäriin, jossa pupelsimme ateriamme. Emme vieneet niitä muassamme puistoon, koska Mäkkiruoalle käy vähän samoin kuin uusille autoille: niiden arvo laskee heti kun ne vie liikkeestä ulos... Mahat täynnä sitten jatkoimme Musiikkitalon viereiselle viheriölle ja ehdimme viettää hienon tunnin ennen kuin piti kiiruhtaa töihin.

Nyt pitää tehdä yksi työhomma tässä koneella ja sitten jos ehdin reväytän vielä hetkeksi Tukan auki. Joten moikka vaan moi.

Ystävät

Sain perjantaina ystäväni Tampereelta yökylään. Oli ihanaa. Rakastan tämän ystävän seuraa - hän saa minut tuntemaan itseni hauskaksi ja kiinnostavaksi ja kaikin puoli kelpo tyypiksi. Toivottavasti minun seurani herättää hänessä edes kaiun noista tunteistani.

Mentiin heti aamusta Valtterin kirpputorille, joka oli taas täynnä myyjiä ja tavaraa, ja tehtiin kivoja löytöjä. Sitten mentiin syömään sellaiseen syö niin paljon kuin jaksat - sushipaikkaan. En ole ihan varma onko sushi minun juttuni. Jotain herkullista ja jännää siinä oli, mutta myös jotain vähän ällöä... Se haju varmaan, uusi koostumus suussa, tiedä hänestä nyt sitten. Eli enmitenkään hurahtanut, mutta voisin kyllä maistaa toistekin. 

Mahat täynnä suunnattiin Ateneumiin. Olin nähnyt nuo siellä nyt olevat näyttelyt kerran aiemminkin (lue rivien välistä: kyllä sitä ollaan aktiivisia museon ystäviä, köh höh), Lappi-näyttelyn ja sitten sellaisten heppujen kuin Ahon ja Soldanin Helsinki-näyttelyn,josta tykkäsin erityisesti. Siihen kuului mustavalkokuvia 30-luvun (?) Helsingistä ja sen ajan ihmisistä ja se oli kuin kurkistus vieraiden ihmisten perhealbumiin. Tykkäsin siitäkin, ettei kuvilla ollut nimeä eikä vuosilukua, vahvisti sitä perhealbumi-fiilistä.

Tänään kävin työkaverini, ystäväni, kanssa ensin salilla ja sitten romuttamassa treenaustulokset syömässä. Oli kivaa treenata kesän tauon jälkeen ja Virgin Oil oli paikkana kiva ja kotoisa, ruoka herkullista, ja parasta olivat viinilasin ääressä käydyt keskustelut. Olen niin onnellinen, että vaikka olenkin tällainen niin silti elämässäni on ihmisiä, jotka pitävät minusta - juuri tällaisena.

Loppuillan aion viettää naistenlehtien parissa näin rennonraukeissa tunnelmissa:

Ilon kautta

Voi kurjuus kun Villen pitää olla yövuorossa juuri nyt, kun sain vihdoin uuden kamerani käsiini enkä - liikuttavista pyrkimyksistäni huolimatta - saa siirrettyä kuvia kamerasta koneelle. Olisin halunnut laittaa tänne yhden huipputasokkaan videon kotikissa Kirpusta... Vähän kurjaa on myös se, ettei kamera ihan ehtinyt mukaan Tampereen reissulleni, jolla olin sunnuntaista tähän päivään rakkaan ystäväni luona. Voin kuitenkin vähän kertoa ilman kuvia. Vaikka jos olisi kuvia niin välttyisin tuhannelta sanalta - no joo, heh hee. :-D

Lähdin siis sunnuntaina töideni jälkeen hikisestä, helteisestä Helsingistä viileään Tampereeseen (ja olen ihan hukassa noiden adjektiivi + paikannimi - taivutusten kanssa. Viileään Tampereeseen? Viileälle Tampereelle? No pointti nyt varmaan kuitenkin tuli selväksi, viileää oli.). Mentiin heti syömään ja söin elämäni parhaan vuohenjuustosalaatin. Se oli mukavan ruokaisa, ehkä siksi että joukossa oli pestoa. Ja juustoa sellainen hillitön könttä. Tuosta alkoi koko vierailuni kestäneet kahteen pekkaan vietetyt ruokafestivaalit, jotka alkoivat aamuisin pekonilla ja munilla, joita ystäväni paistoi minulle kuin huolehtiva rakastaja ja sai minut tuntemaan itseni jotenkin aivan erityiseksi... Enkä kerrankin vaivautunut tuosta huomionosoittamisesta, nautin siitä ja tiesin ystäväni tietävän ettei olisi pakko; ruokafestivaaleihin jatkuen kivassa meksikolaistyyppisessä ravintolassa syömääni pekonilla, cheddar-juustolla ja jalapenoilla täytettyyn pihviin ja huipentuen kauppahallista ostamiini kuivahedelmiin, kiiviä, mansikkaa, melonipaloja, nam. Sorruimme shoppailun turmiotielle ja ostin neuleen, joka on iso ja muodoton beige möhkäle ja päällä kuin rakkaan ihmisen turvallinen syli, ja kävimme vakoojamuseossa, jossa töytäilimme hysteerisesti hihittäen seiniin ja toisiimme. Kiipesimme Pyynikinharjulle ja hortoilimme kaunista metsäpolkua takaisin. Kävimme lukemattomia pitkiä keskusteluja, kirjoista tietenkin, ja sitten kaikesta muustakin... 

Kotimatkalla junassa ajattelin, että olen taas ladattu täyteen lämpöä ja iloa ja nämä varastot eivät ihan hetkessä tyhjene. Hetkellisesti ne tyhjenivät kyllä jo saman junamatkan aikana, kun lähelleni istahti kaksi toisilleen tuntematonta miestä. He alkoivat jostain syystä jutella, toinen kertoi miten hän on nyt puolen vuoden ajan taittanut tuon saman matkan Helsinkiin, yleensä autollaan mutta nyt se pahus hajosi, pitää mennä junalla ja se on kallista kun joka päivä, mutta pitäähän tietysti mennä; vaimo on Meilahdessa sairaalassa, hän sairasti tammikuussa erään virustaudin ja sitten se ei ottanutkaan parantuakseen ja nyt hän on ollut sairaalassa jo seitsemän kuukautta, sisuskalut alkavat pettää lääkkeistä ja kaikesta, ja ovathan ne lääkkeet kalliitakin, yksikin purkki josta riittää kuukaudeksi maksaa 3000 euroa, ja maksaahan Kela siitä osan mutta jää siitä itsellekin..., ja vaimo on 46-vuotias ja hän sai uudet keuhkot keväällä, kallista se sairastaminen, on pitänyt myydä työkoneita ja huonekaluja mutta materiaahan nuo tietysti. Syksyllä kuulemma tietää että jaksaako vaimo enää elää, syksyllä tapahtuu käänne ja syksyyn on vielä aikaa, ja siksi mies käy joka päivä, koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Mutta aina kun on elämää on toivoa ja siksi pitää vaan jatkaa, mies sanoi eikä hänen äänensä ollut yhtään katkera, se oli hyväksyvä, toteava, ja samalla niin lohduttoman surullinen. Rakas vaimo, ikävä, teen mitä tahansa, että... Toisen miehen asema tuli ja yllättäen hän kätteli, pitkään, ja sanoi niin kuin itsekin olisin halunnut osata sanoa, sinulla on oikea asenne, paljon paljon voimia nyt.

Ja silloin minä käänsin pääni ikkunaan ja purskahdin itkuun.