lauantai 31. joulukuuta 2011

2 0 1 1

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

- Tuttavuuteni työkaveriini, jonka kanssa aloitimme yhtä aikaa, on syventynyt. Oikeastaan se lähentelee jo ystävyyttä, kyllä. Minulla on aika tiukka seula ystävyyteen, koen sen syvänä henkisenä vapautuneisuutena ja turvallisuutena toisen ihmisen seurassa. En koe sitä kovin monen kanssa. Mutta kyllä, sanotaan nyt vuoden viimeisen päivän kunniaksi, että olen saanut uuden ystävän.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

- Kyllä varmaankin olen. Olen esim. päässyt terkkarikouluun, käynyt maassa jossa en ole ennen käynyt, ja varmaan tehnyt ruokia joita en ole ennen tehnyt. Ynnä muuta, arjen pieniä erilailla tekemisiä.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

No olen, jos Villen ja minun oleminen on seurustelua.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
Lontoo reissu elokuussa 2011 rakkaan siskon kanssa, rakkaan ystäväni ja kummipoikani pikku-T:n Helsingin reissu, Tampereen reissut, kesä 2011 kokonaisuudessaan, se kun olin silloin niin pirteä ja menevä ja onnellinen vaikka olinkin paljon töissä. Joulu on myös tämän vuoden paras muisto, se rakkaiden ihmisten seura, lempeä lämmin tunnelma ja kiitollisuus omista rakkaista läheisistä, rantasauna aattoiltana, joulukirkko, kynttilät, lahjojen vaihtaminen, perinteiset joulupäivän istujaiset mummon luona, kaukaisempienkin sukulaisten näkeminen.

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
- En ystäväni, mutta työkaverini, silloin kun sain kannustusrahan ja hänestä se olisi kuulunut hänelle, ja miten pahoitin mieleni hänen sanoistaan, ja miten sitten saatiin sovittua ja lähennyttiin sekä työkavereina että ihmisinä muutenkin.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
- No ainakin itse tuntuu, että olen tullut varmemmaksi ja jotenkin henkisesti rauhallisemmaksi. Minun itsetuntoani on pönkittänyt kovasti tuolla töissä olo: se miten olen löytänyt oman paikkani, osaan hommani, tunnen että minuun luotetaan ja minusta pidetään.

Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

- En.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
- En muistaakseni.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
- En. Vasemmassa ranteessani olevaan tatuointiin olen kyllä niin lopen kyllästynyt, että sille on voitava tehdä jotain. Uuden vuoden lupaukseni voisikin olla, että tuo apila lähtee hemmettiin ja sen päälle tulee jotain somempaa.


Kuka oli paras uusi tuttavuus?
- Hmm. No uusi työkaverini ja pikkukissamme kummin uusi mies.

Synnyttikö kukaan läheisesi?
- Ei. Tai kyllä, lapsuudenystäväni. Mutta pidetään kauhean huonosti nykyään yhteyttä.

Kuoliko kukaan läheisesi?
- Ei.

Missä maissa kävit?
- Enkkulandiassa, Virossa.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2012, joka ei onnistunut vuonna 2011?

-No on yksi salainen haave, ja sitten haluaisin tämän tatuoinnin pois ja onnistua paremmin säästämään. Haluaisin myös nähdä enemmän siskoani ja ystäviäni, käydä enemmän Villen kanssa treffeillä ja enemmän leffassa ja museoissa.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?
- Ei kai mikään.

Vuoden suurin saavutuksesi?
- Parempaan kuntoon pääseminen ja se, että olen jaksanut käydä säännöllisesti vuoden salilla, se että olen onnistunut vähän säästämään, se että olen taas todistanut itselleni pärjääväni monenlaisissa tilanteissa, että voin luottaa itseeni, että osaan ja pystyn ja jaksan.

...ja suurin epäonnistuminen?
- En tiedä epäonnistuminen, mutta se että olen antanut ajan lipua, olen antanut itseni velloa harmaassa yrittämättä ottaa ohjia ja elämääni omiin käsiini.

Kärsitkö vammoista?
- Vähän. Olkapääni ovat välillä vihoitelleet ja eilen satutin jossain eli luultavasti töissä oikean ranteeni. Sitä vihloi yöllä niin, etten saanut nukuttua, ja ramppasin puolen yötä ottamassa buranaa ja hieromassa rannepoloiseen linimetti-voidetta (ei, ei auttanut).

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
- Hmmm. Kengät, takki, jotkut korut, salikortti, kynttilät.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
- Pakko vastata, äkillisen hellämielisyyden puuskassa, että kaikkien heidän, jotka olen kohdannut kuluneena vuonna 2011. Kaikki he ovat olleet majakoita, valoja, tienviittoja, kaikkien heidän ansiostaan olen tässä ja nyt, tällainen. Myös oma käyttäytymiseni ansaitsee kiitosta.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
- Työkaverin.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
- Ruokaan, vaatteisiin, koruihin, säästötiliin, vuokraan, ulkona syömiseen, nettikauppoihin...

Mistä innostuit eniten?
- Koulutuksesta jossa sain työni puolesta olla kokonaisen vuoden, kummipojastani T:stä, kissoistamme, salilla käynnistä, vesijuoksusta. Tuoksukynttilöistä, hassuista koruista, hiustenlaitosta, rakennekynsistä.

Vuoden 2011 ihmiset:
- Mies eli Ville, siskot, ystävät (etenkin Tampereella ja kotikylällä), kummipojat, perhe, työkaverit, koko porukkamme töissä mukaanlukien nuoremme.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
- Taisin olla vähän levoton vuosi sitten näihin aikoihin, ja itse asiassa olin henkisesti levoton ja vinksahtanut ihan viime aikoihin asti. Uskon kuitenkin olleeni onnellinen, ja niin olen nytkin, joskin melko arkisella, "perusasiat kunnossa" - tyyppisellä tavalla.

Rikkaampi vai köyhempi?
- Rikkaampi!

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
- Lukeneeni, eläneeni hetkessä, säästäneeni.

...entä vähemmän?
- Shoppailleeni. Valittaneeni, jauhaneeni paskaa.

Miten aiot viettää joulun?
- Vietin joulun lapsuuteni maisemissa mitä ihanimmalla ja idyllisimmällä tavalla.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
- En keksi mitään yhtä hetkeä, jonka muuttaisin. Tai no en olisi mennyt flunssassa salille. Kiitos kiitos vahva hyvä sydämeni ettet sairastunut!

Rakastuitko vuonna 2011?
- Kummipoikiini, molempiin.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
- Sata. Hehe no ei ollut yhtään. Yhdenillan jutut on tyhmiä, ja vaarallisia tänä maailmanaikana, ajattelen.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
- Klikkaa mua! Odotan palavasti dvd:tä.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
-En vihaa, koskaan, ketään. Se olkoon mottoni jolla itseäni varjelen.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
- Noo vaikka Markus Nummin Karkkipäivä. Ja Siri Hustvedtin (?) Kaikki mitä rakastin. Ja Paolo Coelhon Veronica päättää kuolla.

...entä musiikillinen löytö?
- Heh. Anna Abreun se My stereo don't play love songs at all.

Mitä halusit ja sait?
- Rakkautta, kehuja ja laittaa itseni likoon. Ja joululahjaksi Snö of Swedenin koruja.

Mitä halusit, muttet saanut?
-

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
- No sanotaan vaikka Holiday, siitä jäi niin hyvä mieli. Katsoin sen yksin joku aika sitten ja jouluaattona katsottiin se koko perheen kanssa.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
- Olin töissä ja illalla meille tuli siskoni ja yksi kaveri, ja istuttiin parvekkeella ja juotiin viiniä ja minä pidin puheita vanhenemisesta, ja sitten mentiin siskon kanssa DTM:an tanssimaan.
Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?
- Yhtä.

Oletko joutunut tappeluun?
- En, vaikka kerran jos parikin sanansäilä on heilunut.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?
- Noo jotain pientä varmaankin.

Oletko juonut "perseitä"?
-En ihan mahdottomia, mutta onhan tuota tullut juotua. Nyt juon muuten vaniljacolaa, jota ostin tölkillisen uuden vuoden kunniaksi.

Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?
-En. Yritän mennä asenteella virheistä oppii ja tekevälle sattuu jne. 


P.S. Häh, mitä nuo valkoiset jutut on?

torstai 22. joulukuuta 2011

Joulun kynnyksellä

Joulu. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat olleet haipakkaa. Olen ollut väsynyt, alavireinen ja tympeä varjo itsestäni. Tänä maanantaina tajusin, tällä viikolla on joulu. Ehkä se johtui auringosta, joka pilkahti, tai uudesta kampauksesta jonka mukana lähti jotain vanhaa, tai sitten aika oli vain kypsä. Joka tapauksessa tunnen itsessäni sellaista ihanaa rauhaa ja iloa, että. Olo on haikea ja kiitollinen ja kaunis - olo joka kuuluu jouluun. Näihin hiljaisiin yksinäisiin iltoihin, joihin kiteytyy koko vuosi, sen kauneus, ilo, haikeus, onnellisuus, suru, kipu, myötätunto, kaikki suloisena haikeana sekametelisoppana. 

On ihanaa, että kaikki on valmista jouluun. Lahjat, koti, kissojen hoitajat, kortit, pitkä työputki takana, matkaliput, kynttilöiden loiste, ihana muisto näistä joulunajan työpäivistä: nuortemme joulun odotus, kuusi ja pehmeät valot, joka pöytä  täynnä suklaata, nauru ja pienet vitsimme työkavereiden kanssa, hyvänjoulun toivotukset, voi kyllä, nuo rakkaat, rakkaat ihmiset, ja sitten vielä, yöllä satoi lunta.

Ihanaa, levollista, sielukasta, onnellista, haikeaa, kaunista joulua kaikille. Toivon sydämestäni, ettei kenenkään tarvitsisi olla jouluna yksin, ja haluan lähettää rakkautta ja voimaa heille, jotka kuitenkin joutuvat. Haluan muistaa olla kiitollinen, että minulla on perhe, suku ja ystävät.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Hetken kaunis

Kävin tänään kampaajalla. Siitä jäi hyvä mieli. Kampaaja oli suorapuheinen tyyppi, ehdotti heti alkuun täysin uutta mallia, "tää nykyinen on vähän - blaah. Tällanen kolmio.". Uuden mallin saatuani hän kehui sitä, sanoi että hyvä että pääsit siitä väsynyt kotiäiti - lookista. Minä kehuin kilpaa hänen kanssaan, itseäni ja hänen kättensä jälkeä, uusi tukkani on suloinen ja pörröinen ja kiiltävä ja leiskuu punaisena, ja niin lyhyt. Kampaaja sanoi, että minulla on kauniit kasvot, joita aiempi malli ei imarrellut yhtään. Ihan totta minä näinkin itseni kauniina sieltä kampaajan peilistä: lapsellisen nenäni, kirkkaat silmäni, pyöreät posket ja poskipäät joita uusi tukka imartelee, pienen suppusuun. Töissä työkaveri sanoi, kukas kaunis nuori nainen sieltä tulee.

Minun omankuvan kauneuteni tulee siitä, että kun olen puolet elämästäni inhonnut kaikkea naamassani, opetellut sitten "näillä mennään", opetellut rakastamaan ja arvostamaan, oppinut sen lopulta vähän sellaisella uhmakkaalla tavalla, "taidan olla ruma, niin, kyllä, mutta jumalauta että minä silti olen kaunis siinä missä muutkin". Silloin harvoin kun saan muilta kehuja ulkonäöstäni ovat ne balsamia ja hunajaa, makeinta siirappia jolla sokeroin omakuvani tahmeaksi ja, niin, kauniiksi. 

Kampaaja kysyi myös, olenko muualta kuin Helsingistä. Kerroin ja sanoin, naurahdin, ei se murre taida ikinä minnekään hävitä, vaikkei sitä itse omassa puheessaan huomaa. Hän sanoi ettei se ole murre vaan sellainen positiivisuus ja rehtiys mikä loistaa. Balsamia sielulle!, -kin.

torstai 15. joulukuuta 2011

Karppi on skarppi

Voisin pitkästä aikaa kertoa jotain karppauksesta.

Aloitin siis karppauksen kesäkuussa 2011. Syynä tähän oli yksinkertaisesti pysähtyminen sen tosiasian eteen, että se röllyvä pallo puseroni ja housunkaulukseni välissä ei ollutkaan mitään optista harhaa, turvotusta tai sisään vedettävää vaan, tidii, mahani. Rasvaa, ihraa, läskiä - meikän maha. Luulen, että koska olen lapsena ollut laiha, tikkujalat, luisevat kädet ja hontelo olemus, on minuun myös kasvanut laihan ihmisen omakuva. Siksi olen saattanut lihoa kymmenenkin kiloa ja ahtaa kaupan sovituskopissa M-koon pikkupaitoja ylleni, ihmetellä mikä näissä nykyvaateko'oissa (tämän mukaan tuo todella on oikea kirjoitusasu!, haukkoo suomenkielen rakastaja äimänä henkeään) oikein mättää, miten nyt ei mahdu. Sitten jossain vaiheessa sisäistin pulskan ihmisen kehonkuvan, vaikken koskaan ole ollut pulskakaan. Pulskimmillani olen löysä, iso, pehmeä, ns. "laiha läski", en mitenkään ihanalla tavalla muhkea. Silloin ostin (ja ostan joskus yhä) liian isoja vaatteita, jotka peittävät, noh, kaiken. 

Kuva mahastani siis sai aikaan pienen muutoksen. Tätä ennen olin käynyt puoli vuotta kuntosalilla säännöllisesti ja yrittänyt, hyvin heikoin menestyksin, katsoa syömisiäni. Ruokavalioni koostui suurimmaksi osaksi leivällä, korvasin sillä ateriat aina vapaalla kun en jaksanut tehdä ruokaa. Töissä ruokana on usein jotain pasta- tai perunapohjaista laatikkoa ja sitähän minä pupelsin myös. Rakastan syömistä ja otan aina liian isoja annoksia, oikein sellaisia ison työmiehen annoksia. Syön enemmän kuin Ville...

Päätin alkaa karpata, koska ihastuin siihen, ettei ruokaa tarvitse punnita ja annoksia mitata. Saa syödä mitä vain!, paitsi-. Ihanaa. Kesän olinkin melko tiukalla karpilla, en syönyt herkkuja, en leipää, pastaa, riisiä, perunaa, pizzaa, hampurilaisia, en mitään missä on vehnä- tai edes ruisjauhoja, en sokeria. Söin paljon salaatteja joihin laitoin fetaa ja tonnikalaa, sitten paistoin pekonia ja munia, söin hedelmiä, mässyhimoon dippasin kasviksia. Tein itse erilaisia karppileipiä, jotka on kaikki muuten helvetin pahaa sössöä. Mutta, alkuinnostus oli kova ja kesällä oli helppo olla tiukalla karpilla, kun oli niin kuuma ettei muutenkaan tehnyt ruokaa mieli.

Laihduin kesän aikana joitakin kiloja, viisi ehkä. Maha ei enää ollut turvonnut ruoan jälkeen, ei ummetusta, väsymystä, ahtamista, turvonnutta pöhöttynyttä oloa ja nälkää tunti aterian jälkeen. Ihanaa!

Kesän väistyessä aloin vähitellen höllätä. Nykyään en yhä laita itse mitään karppilistan kiellettyjä ruokia: ei siis pastaa, pottua, jauhoja... Töissä syön sitä mitä on, paitsi jos on esimerkiksi kastikkeen kaverina perunaa/ riisiä jätän ne pois ja otan sen sijaan salaattia. Ihmeiden ihme, syön nykyään pienempiä annoksia, en sellaisia "lautasellinen lämmintä ruokaa tai nälkä ei lähde" - satseja kuin aiemmin. Nälkä lähtee vähemmälläkin! Hurraa, ihme. Välillä saatan jopa syödä nälkääni vain yhden jogurtin, jos tiedän että ruoka on esimerkiksi tunnin päästä. Esimerkiksi tänä maanantaina, söin aamupalaksi kolme hapankorppua ja kahvia, pyörin kaupungilla neljään ja kun tulin kotiin oli nälkä. Söin sen jogurtin ja jaksoin alkaa laitella ruokaa ja vielä siivota ennen kuin söin. En tietenkään suosittele tuollaisia ateriavälejä itselleni (muiden syömisistä en niin piittaa, heh), mutta on välillä kiva huomata, ettei ole vauva joka ei kestä hetkeä ilman tankkausta. 

Tällä hetkellä olen muuten tyytyväinen syömisiini, mutta hapankorppuja vedän kyllä liikaa. En ole keksinyt hyvää hiilaritonta leivän korviketta aamupalaksi/ naposteluun. Idiksiä? 

Nykyään en ole yhtään ehdoton ruokavalioni suhteen (niin kuin kesällä), jos tekee mieli esim. töissä otan kyllä vaikka pannaria/kakkua, jos joku on leiponut. Kotiin en tuollaisia pupelluksia kuitenkaan osta, nyt niistä menee vielä maha sekaisin, mikä ei tietenkään sinänsä ole kivaa, mutta kertoo ainakin ettei kroppa ole tottunut niihin, miksi tahtoisinkaan totuttaa.

Muutama ihminen on sanonut minulle, että olen laihtunut. Minulla on yhä pullea pikku maha ja pulleat naiselliset reidet, mutta tunnen itseni hoikaksi, sopusuhtaiseksi, sopivankokoiseksi. Viihdyn kehossani ja se on ihana tunne.

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä sepustus.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Äänet, nuo äänet!

Inhoan tätä piirrettä itsessäni: inhoan hyvin monia ääniä. En voi jättää niitä ajatuksistani, vaan vaikka kuinka yritän, keskityn vain niihin, niin että lopulta päässäni ei muuta olekaan kuin ne ärsyttävät äänet.

Minua ärsyttää:

- Se kun kissat pesevät itseään, se maiskuttava nuolemisen ääni.
Olen yrittänyt ajatella, että hyvähän se on kun tekevät mitä kissan täytyy. Terveen kisun merkki. Kun tuo ei auta, yritän ajatella, että entäs sitten kun kisuja ei enää ole, miten tuotakin ääntä sitten kaipaan. Kun tuokaan ei auta, saatan jopa ajatella, että maiskuttava nuoleva ääni liittyy johonkin eroottiseen tapahtumaan. Noh, ei auta.
- Maiskutus, ryystäminen, kovat nielaisut, lusikan kolauttaminen hampaisiin. Saan usein todella hillitä itseäni esimerkiksi bussissa, kun joku mussuttaa purkkaa antaumuksella maiskuttaen. Välillä en voi estää itseäni mulkaisemasta pahasti, mistä tulee itselleni paha mieli ja mikä ei maiskuttamiseen vaikuta mitenkään. Kun siitä purkasta vaan kuuluu niin kiva, litisevä ääni, hei.

- Pikkulintujen sirkutus.
En ikinä tajua, kun ihmiset sanovat nauttivansa lintujen laulusta. Laulusta! Hiljaa, perkele!
- Ääni, mikä syntyy, kun Ville lukee vanhoja akuankkoja sivut rapisten ja itse yritän nukahtaa.
Eilenkin, kuuntelin sitä rapinaa vitutuskäyrät vaarallisen korkealla, yritin ajatella miten ihanaa on kun on oma rakas mies ja miten joskus ehkä vielä ikävöin tuotakin ääntä, ja samalla, rapi rapi rapi, se täytti koko pääni, sitten alkoi valokin ärsyttää, ja lopulta Ville-parka joutui siirtymään sohvalle lehtineen. Sitten hävettikin niin, että uni oli hyvin kaukana.
- Vauvan itku.
Aargh. Musta tulee maailman huonoin äiti.
- Kielellä naksuttelu.
Pienenä hävisin kaikki ärsytys-kisat siskolleni, kun en kestänyt viittä sekuntiakaan tuota ääntä.
- Hiljainen puhe, kuiskuttelu.



Pliis, jotka luette tämän, kertokaa mitkä äänet teitä ärsyttävät? Kai jokin...?

Tai sitten, viekää minut hoitoon. Tohtori, kuulen ääniä!

torstai 8. joulukuuta 2011

Hernarin kaveri on pannari

Tänään oli pitkästä aikaa kiva työpäivä. Viime aikoina olen tuntenut jotain syvää väsymystä ja tympeyttä työtäni kohtaan, se on tuntunut samalta vanhalta pakertamiselta, jossa ei ole aikaa muuhun kuin siihen perushoitoon, vaikka toimintasuunnitelmassa puhutaan kauniisti ohjauksesta, kasvatuksesta, kodinomaisesta ympäristöstä ja virikkeellisestä toiminnasta (my ass). Tärkeää työtähän se on, silloinkin kun on sitä samaa tympeää puurtamista, mutta kun potee hillitöntä pitkästymistä, väsymistä ja turhautumista, sitä alkaa haaveilla vaikka iltapäivälehden lööppitoimittajan urasta, kunhan ei olisi sitä samaa vanhaa... No, tänäänkin se oli toki sitä ihan samaa vanhaa, mutta löysin pitkästä aikaa itsestäni intosielun, sellaisen sisäisen hehkun jolla valaisen pikkuisen kirkkaammaksi ja kauniimmaksi sen mihin kosken. Viime aikoina on ollut vähän päinvastoin, olen ollut niin tympeä ja hapan että maitokin happanee kosketuksestani, ja kun purjedin sisään huonekasvit nuupahtavat ja ilma muuttuu vaikeaksi hengittää... Tänään ei siis ollut noin ja olin siitä niin iloinen, että leivoin lounas-hernarin kaveriksi pannarin. Siitä tuli hyvää ja työkaverit ja asukkaat kehuivat, ja minä olin hetken ihan uskomattoman onnellinen, että saa olla työssä, jossa voi noin vain keskellä tavallista päivää tehdä pannukakkua.

Minulla on yksi työkaveri, jota en voi sietää. Ajattelemme joka asiasta eri tavalla, hän on kova, minä pehmeä, hän on hyökkäävä, minä sovitteleva ja vetäytyvä, hän on makeileva, minä itsepäinen, hän tiuskiva, minä naurava, hän kovaääninen, minä hiljainen, ja kaiken taustalla näen, että olemme molemmat jossain määrin epävarmoja. Minä myönnän sen ja uskallan ottaa riskejä ja myöntää tyhmyyteni ja heikkouteni, hän piilottaa epävarmuuteensa tuohon kovuuteen ja hyökkäävyyteen, ja se on  s i e t ä m ä t ö n t ä.  Hän tiuskii joka helvetin asiasta, hän näpäyttää ja puuttuu joka asiaan, hän pätee ja on alentuva, hän on lapsellinen ja ärsyttävä kiukkupussi joka jokaisessa vuorossa pilaa mieleni. Eilen tiuskaisin hänelle takaisin, hän oli naputtanut minulle ties mistä koko aamun, tiuskaisin ja katsoin vihaisella katseellani, hui se on kyllä vihainen, siinä katseessa tunnen miten kaikki tuntemani viha nousee silmiini, se on paha katse ja jotenkin aina säikähdän sitä itsekin, sitä miten tunnen vihan ja voiman täyttävän minut, miten vihainen ja voimakas voinkaan olla. Hänkin säikähti, alkoi makeilla, se ärsytti minua mutten enää ollut vihainen, muistutin itselleni, ei tarvitse pitää hänestä, hän voi olla sinulle nolla, pääasia että tulette toimeen, että kohtelet häntä samoin kuin muita, vaikka ilman lämpöä. 

Elämäni on ollut helpompaa, kun annoin itselleni luvan inhota tuota ihmistä. Nyt en enää edes inhoa, hän on minulle
nolla
                           

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kiitos minusta.

Tällä viikolla olen usein kiittänyt kehoani. Olen tuntenut uudenlaista ylpeyttä siitä, olen ihaillut miten se jaksaa kumarrella, nostaa painavia asioita, tuottaa nautintoa, taipua ja joustaa ja venyä ja joka päivä kantaa minut uudestaan ja uudestaan läpi päivän haasteiden. Jalkani ovat jäntevät ja vahvat, selkäni on tiukka ja vahva, mahani on pehmeä ja kaunis, käsissäni on voimaa ja ne pystyvät tekemään monenlaisia asioita. Kiitos, rakas kehoni, ja anteeksi, etten aina muista kohdella sinua temppelinäni - ja kiitos vielä kerran, rakas kehoni, että siitä huolimatta teet mitä sinun täytyy ja enemmänkin, et kolota ja vihoittele, sinuun voi luottaa.